Sambia

Afrikan manner on kuin suuri kirjailtu vaate. Se poimuilee alas Välimeren valkohiekkaisilta rannoilta läpi Saharan kullanhehkun ja metsien smaragdinvihreän aina Hyväntoivonniemen valkeisiin vaahtopäihin saakka. Mantereella asuu kymmenesosa koko maailman väestöstä. Sitä halkovat monet joet kuten Niili, Niger, Kongo ja Zambezi. Sen helmoihin kätkeytyy myös valtavat määrät kultaa, kuparia ja jalokiviä.

Sambia sijaitsee Afrikan keskiosan ylätasangolla loivasti kumpuilevalla savannialueella, joka laskeutuu Kongon altaan trooppiseen sademetsään. On sanottu, että maa on kuin suuri toispuolinen perhonen, joka on laskeutunut kartalle. Sen siirtomaa-ajalta oleva erikoisenmallinen rajaviiva pitää sisällään yli 750000 neliökilometriä maata.

Sambian koillispuolella sijaitsee Iso hautavajoama. Lännessä ja etelässä virtaa mahtava Zambezijoki. Afrikkaan orjien, norsunluun ja kullan perässä tulleet ulkomaalaiset löysivät tiensä tähän maahan vasta 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1855 skotlantilaisen tehdastyöläisen poika, tutkimusmatkailija David Livingstone, toi maailmankartalle tämän ”Jyliseväksi savuksi” kutsuttujen putousten takana sijaitsevan maan. Myöhemmin Livingstone antoi noille vaikuttaville putouksille nimeksi Victorian putoukset Englannin kuningattaren Viktorian mukaan.

Pian sen jälkeen saapuivat kristikunnan lähetyssaarnaajat, jotka halusivat edistää ”kristinuskoa, kaupankäyntiä ja sivistystä” myös mantereen sisäosissa. Heidän työskentelytapansa eivät aina antaneet hyvää kuvaa heidän toiminnastaan. Mutta melko pian maahan tuli sellaisiakin, jotka Jumalan avulla pystyivät tosiaan toimimaan niin kuin hänen palvelijoiltaan sopii odottaa. (2. Kor. 6:3–10.)

Alkuajat

Vuoteen 1890 mennessä viisi lähetysseuraa oli saanut jalansijaa nykyisen Sambian alueella. Vuosisadan vaihteen jälkeen yhä useammat afrikkalaiset alkoivat etsiä elämälleen uutta suuntaa, koska siirtomaavallan ja kauppamaailman voimistuva ote herätti heissä levottomuutta. Moniin Afrikan maihin ilmaantui uusia, eriskummallisia uskonnollisia liikkeitä. Aitoakin hengellistä apua oli pian saatavilla. Jo vuonna 1911 vilpitönsydämiset ihmiset lukivat Sambiassa Raamatun tutkielmia -sarjan kirjoja. Kirjojen välityksellä Raamatun totuus levisi nopeasti pohjoiseen, vaikka sen levittäjät eivät aina itse olleetkaan aidosti kiinnostuneita Jumalan palvelemisesta.

Vuonna 1910 Valtakunnan saarnaamistyön silloinen valvoja Charles Taze Russell lähetti luotettavan ja järkevän Glasgow’sta Skotlannista kotoisin olevan veli William W. Johnstonin auttamaan veljiä Njassamaahan (nykyiseen Malawiin). Ennen häntä maassa oli valitettavasti toiminut muutamia sellaisia syntyperäisiä ja ulkomaisia raamatuntutkijoita, jotka olivat vääristäneet Raamatun totuuksia oman etunsa vuoksi. Seuraavina vuosina tuli itseoppineita pastoreita ja saarnamiehiä Pohjois-Rhodesiaan (nykyiseen Sambiaan) mainostamaan kutkuttavaa uskonnon, vapaudenlupausten ja epäpuhtaiden tapojen sekoitusta. Kun veli Johnston auttoi Njassamaassa ihmisiä, jotka hänen mukaansa ”uhkuivat voimakasta halua tutustua paremmin Jumalan sanaan”, tuon maan länsipuolella olevat alueet saivat osakseen vain vähän huomiota. Pohjois-Rhodesiaan saatiin kyllä raamatullista kirjallisuutta postitse ja siirtotyöläisten mukana, mutta Valtakunnan työ jäi noina vuosina enimmäkseen vaille valvontaa.

Epävarmuuden kausi

1920-luvun alkuvuodet olivat epävarmuuden aikaa. Paikalliset ”vartiotorni-liikkeet” tuottivat paljon häpeää Jumalan palvelijoiden aidolle kristilliselle palvelukselle. Jotkut raamatuntutkijoiksi (joina Jehovan todistajat siihen aikaan tunnettiin) itseään kutsuvat, jotka eivät tienneet Raamatun totuudesta paljonkaan, harrastivat vaimonvaihtoa ja muuta sopimatonta. Oli kuitenkin ilmeisesti olemassa monia ryhmiä, joiden vilpitön arvostus Raamatun periaatteita kohtaan ja innokas saarnaaminen osoitti, että heillä oli totuus.

Oli vaikeaa saada selville, ketkä olivat aidosti kiinnostuneita Jumalan palvelemisesta. Brittiläiset Thomas Walder ja George Phillips tulivat raamatuntutkijoiden Etelä-Afrikan-toimistoon Kapkaupunkiin vuonna 1924. Hieman yli 30-vuotias veli Walder matkusteli Etelä- ja Pohjois-Rhodesiassa selvittämässä, ketkä kaikki esiintyivät Vartiotornin nimessä. Seuraavana vuonna Euroopasta tullut William Dawson lähetettiin vierailemaan uusissa ryhmissä. Hän huomasi, että jotkut itseoppineet pastorit kastoivat mielellään lukuisia ihmisiä, joista suurin osa ei ymmärtänyt eikä arvostanut Raamatun totuutta. Llewelyn Phillips (ei sukua George Phillipsille) kirjoitti myöhemmin: ”Kävi hyvin selväksi, että enemmistö oli kuin Niniven asukkaat, jotka eivät edes tienneet ’eroa oikean ja vasemman kätensä välillä’.” (Joona 4:11.) Monet olivat vilpittömiä, mutta koska julkaisuja ei juuri ollut saatavissa paikallisilla kielillä, heidän oli vaikea ymmärtää totuutta. Koska hallitus oli jo monesti kieltäytynyt virallistamasta työtä, Kapkaupungin haaratoimisto päätti, että julkista saarnaamista ja kastetilaisuuksia vähennettäisiin. Raamatun tutkimisen ja yhteen kokoontumisten haluttiin toki jatkuvan, mutta veli Walder kirjoitti kiinnostuneiden ryhmille kirjeen, jossa kehotettiin toimimaan tämän väliaikaisjärjestelyn mukaisesti, kunnes maahan saataisiin raamatuntutkijoiden vakituinen edustaja.

Rautatien varrella tapahtuu

Paikalliset heimot olivat käyttäneet maan pintakerroksessa olevaa kuparia työkaluihin ja koristeluun vuosisatojen ajan. 1920-luvun puolivälin paikkeilla Brittiläinen Etelä-Afrikan kauppakomppania, joka hallitsi aluetta ja omisti kaivosoikeudet, alkoi hyödyntää valtavia maanalaisia esiintymiä. Tarvittiin työvoimaa, ja tuhannet tulivat maaseudulta radanvarren uusiin kaupunkeihin. Rautatie aiottiin alun perin ulottaa Kapkaupungista Kairoon asti.

James Luka Mwango kertoi: ”Seurakuntien perustaminen sujui kovin eri tavalla kuin nykyään. Ennen vuotta 1930 Raamattua tutkittiin vain pienissä ryhmissä. Jotkut kiinnostuneet tilasivat kirjallisuutta Kapkaupungin haaratoimistosta ja toiset suoraan Brooklynista. Monien oli vaikea oppia ymmärtämään totuutta täsmällisesti, koska kirjallisuus oli englanninkielistä.” Ryhmät olivat enimmäkseen pieniä, mutta ne edistyivät hyvin. Ryhmien into ja päättäväisyys saarnata julkisesti kasvoi jatkuvasti. Tämä ei jäänyt kristikunnan papeilta huomaamatta.

Vastustuskampanja

Vuoden 1935 toukokuuhun mennessä vaikutusvaltaiset uskonnolliset ryhmät olivat vaatineet Pohjois-Rhodesian rikoslakiin muutosta, jonka perusteella vallankumoukselliseksi luokitellun kirjallisuuden maahantuonti ja levitys julistettaisiin vakavaksi rikokseksi. Kumouksellisuutta arvioivien henkilöiden näkemykseen vaikuttaa tietysti heidän oma poliittinen tai uskonnollinen kantansa. Myöhemmin selvisi, että vastustajat hakivat vain tekosyytä Jehovan todistajien työn kieltämiseen.

Kun veronkorotus sai kaivosyhteisöissä aikaan mellakoita, vastustajat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja leimasivat todistajat hallituksenvastaisiksi. Vastustajat väittivät ilmeisesti, että kuun alussa Lusakassa pidetyllä pienellä konventilla oli jonkinlainen yhteys yli 300 kilometrin päässä pohjoisessa ilmenneisiin levottomuuksiin. Thomson Kangale, joka oli noihin aikoihin vielä nuori mies, kertoo: ”Tiesimme pinnan alla kytevän. Emme lähteneet saarnaamaan, vaan pysyttelimme sisällä ja harjoittelimme valtakunnanlauluja. Tiesimme, ettei meidän tulisi osallistua lakkoihin tai väkivaltaisuuksiin.” Siitä huolimatta veljiä pidätettiin, ja monissa kaupungeissa heitä ajettiin pois kodeistaan ja heidän raamatullista kirjallisuuttaan takavarikoitiin tai tuhottiin. Kuvernööri julisti 20 julkaisuamme kielletyiksi.

Asetettiin lautakunta selvittämään levottomuuksia. Rauhattomimman piirikunnan johtaja myönsi: ”Jehovan todistajat tai Vartiotorni järjestönä eivät osallistuneet lakkoon.” Yksikään todistaja ei ollut mukana mellakoissa. Kirjassa Christians of the Copperbelt sanotaan kuitenkin: ”Lautakunta – – otti huomioon monia vakavia syytteitä hyvin hatarin todistein, [ja] sen laatiman raportin perusteella Jehovan todistajien kirjallisuus kiellettiin. Joillakin seuduilla [heimo]päälliköt kävivät kiivasta kampanjaa todistajia vastaan ja polttivat Vartiotornin kokouspaikat.”

Samaan aikaan Kapkaupungin haaratoimisto anoi useasti Britannian siirtomaaministeriltä, että todistajien ”sallittaisiin käyttää Jumalalta saamaansa oikeutta palvoa Jehova Jumalaa vapaasti omantuntonsa mukaan”. Anottiin myös lupaa perustaa vakinainen toimisto valvojineen. Jehova siunasi hanketta. Maaliskuussa 1936 ministeri myönsi luvan perustaa varasto Lusakaan ja nimittää Llewelyn Phillips viralliseksi edustajaksi.

Neljä vaatimusta

Varaston perustaminen Lusakaan oli merkittävä voitto. Kuvernööri ei kuitenkaan sallinut Jehovan todistajien rekisteröityä uskonnolliseksi järjestöksi, ennen kuin olisi todistettu pitävästi, että seurakuntia valvottiin järjestyksellisemmin. Seuraavina vuosina veli Phillips ja muut uskolliset veljet tekivät kovasti työtä: vilpittömiä ihmisiä pyrittiin auttamaan ja vahvistamaan, mutta epäraamatullisia tapoja edistävät ihmiset haluttiin sulkea seurakunnan ulkopuolelle. Tienraivaajia koulutettiin oppia, moraalia ja järjestöä koskevissa asioissa, ja he vuorostaan auttoivat ryhmiä ja seurakuntia.

Eräs veli muistelee tätä aikaa: ”1940 oli paras vuosi Sambian julistajille. Sinä vuonna kastetilaisuudet luvallistettiin uudelleen. Ne oli lakkautettu vuonna 1925.”

”Ennen kuin tutkisteluoppilas voitiin kastaa”, kertoo James Mwango, ”hänen piti perehtyä niin kutsuttuihin neljään vaatimukseen. Sitten kastaja tai joku ryhmänpalvelijan nimittämä veli esitti hänelle niitä koskevia kysymyksiä. Ensimmäinen vaatimus oli totuuden kuuleminen, toinen katumus, kolmas Jumalan sanan oppiminen ja neljäs vihkiytyminen. Oppilas voitiin kastaa, kun hän ymmärsi nämä neljä vaatimusta kyllin hyvin. Tämä menettely otettiin käyttöön sen varmistamiseksi, että vesikasteelle menevät olivat täysin selvillä ratkaisunsa vakavuudesta.”

Kirjallisuuskielto

Varsinkin toisen maailmansodan aikana hallitusviranomaiset käsittivät todistajien puolueettomuuden tarkoittavan sitä, että he vastustavat hallituksen toimeenpanemaa sotilaiden värväystä. Joulukuussa 1940 kiellettyjen julkaisujen listalle joutuivat kaikki Jehovan todistajien painotuotteet. Myös kirjallisuuden maahantuonti kiellettiin. Keväällä 1941 hallitus määräsi rikossyytteen ja vankilatuomion uhalla kaikki luovuttamaan Vartiotornin kirjallisuutensa.

Solomon Lyambela, joka palveli matkavalvojana ja kävi myöhemmin Gilead-koulun, kertoi: ”Kätkimme kirjallisuutta Zambezijoella oleviin kanootteihin. Köytimme kirjoja sängynpohjiin ja kätkimme niitä jopa maissi- ja hirssijauhoihimme.”

Eräs veli sanoi: ”Meidän täytyi haudata kirjamme. Mutta onneksi meille tärkeää Berealaisraamattua ei tarvinnut kätkeä, sillä sitä ei ollut kielletty. Menetimme paljon kirjoja, sillä termiitit järsivät niitä ja varkaat veivät osan. Kävimme ahkerasti kätköpaikoilla, ja siksi varkaat päättelivät meidän haudanneen arvoesineitä. Kerran kun menin tutkimaan pensaikkoon, kirjamme olivatkin levällään maassa. Keräsimme ne ja kätkimme ne muualle.”

Llewelyn Phillips kirjoitti rohkeasti kuvernöörille kirjallisuuskiellosta. Hän oli jo aiemmin samana vuonna ollut vankilassa kieltäydyttyään asepalveluksesta, ja tällä kertaa hän sai puolen vuoden vankeusrangaistuksen. Lusakan varastossa vapaaehtoisena palvellut työntekijä sanoi: ”Rikostutkijat kävivät usein, ja veli Phillips käskettiin monesti poliisiasemalle.” Veli Phillips piti kaikesta huolimatta yllä hyvää järjestystä ja innokasta henkeä seurakunnissa. Kun uusia veljiä pätevöityi, heitä koulutettiin ja lähetettiin matkavalvojiksi. Vuonna 1943 saatiin paljolti heidän työnsä ansiosta uusi julistajahuippu: 3409.

Vakaasti kohti vapautta

Sodan jälkeen Jehovan todistajien Britannian ja Etelä-Afrikan toimistot anoivat usein Lontoon siirtomaaviranomaisilta julkaisukiellon poistamista. Pohjois-Rhodesian hallitukselle lähetettiin yli 40000 nimeä sisältävä vetoomus Jehovan todistajien opetustyön puolesta, ja sen johdosta muutamia julkaisuja poistettiin kieltolistalta. Vartiotorni kuitenkin jäi listalle.

Tammikuussa 1948 Nathan Knorr ja Milton Henschel Jehovan todistajien päätoimistosta Brooklynista kävivät ensi kerran Pohjois-Rhodesiassa. Ensin he olivat nelipäiväisessä konventissa Lusakassa ja tapasivat sen jälkeen kaksi ministeriä, jotka kertoivat jäljellä olevien kieltojen poistuvan piakkoin. Vihdoinkin Jehovan kansan työ sai laillisen tunnustuksen! Syyskuun 1. päivänä 1948 perustettiin uusi haaratoimisto Vartiotorni-seuran sijasta Jehovan todistajien nimissä. Viranomaiset, maan asukkaat ja veljet itsekin pystyivät nyt näkemään selvän eron Jehovan todistajien ja paikallisten ”vartiotorni-liikkeiden” jäsenten välillä.

Kuluneiden 40 vuoden aikana uskonnolliset vastustajat, jotka eivät olleet kiinnostuneita Kristuksen opetuslasten tekemisestä, olivat suunnanneet voimansa hyvää uutista arvostavien uskon tuhoamiseen. Koska Jehovan todistajia oli väitetty ”eksyttäjiksi”, he saivat työskennellä jonkin aikaa osoittautuakseen Jumalan totuudellisiksi palvelijoiksi. (2. Kor. 6:8.) He osasivat odottaa, että sodan jälkeen saataisiin uusia vapauksia, ja ryhtyivät siksi innokkaasti valmistautumaan tulevaa kasvua varten.

Lähetystyö

”Yksi lähetystyön palkinnoista on se, että saa nähdä Jehovan käyttävän kaikenlaisia miehiä ja naisia tarkoituksensa täyttämiseen. On myös ilo nähdä ihmisten arvostavan saamaansa hengellistä apua”, kertoi Ian (John) Fergusson, joka palveli monta vuotta Sambiassa. Muiden uskontojen lähetystyöntekijät keskittyvät usein sosiaalisiin ja taloudellisiin ongelmiin, kun taas Jehovan todistajat Kristuksen opetuslasten tekemiseen. Tässä Jumalalta saamassaan työssä lähetystyöntekijämme ovat osoittaneet ”rakkautta, jossa ei ole ulkokultaisuutta”. (2. Kor. 6:6.)

Yksi lähetyshenkeä osoittaneista on William Johnston, joka tuli muutamaa vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa Afrikan eteläosaan ja matkusteli siellä paljon. Piet de Jager, Parry Williams ja muutama muu tulivat Sambian naapurimaan Etelä-Rhodesian (nykyisen Zimbabwen) pääkaupunkiin Salisburyyn (nykyiseen Harareen) vuoden 1921 alussa. George Phillips, Thomas Walder ja William Dawson työskentelivät Pohjois-Rhodesiassa 1920-luvun puolivälissä. Jotkut jotka olivat syntyneet Pohjois-Rhodesiassa mutta tutustuneet raamatuntutkijoihin ollessaan työssä jossakin muussa maassa, palasivat kotimaahansa levittämään ”hyvää uutista hyvistä asioista” (Room. 10:15). Manasse Nkhoma ja Oliver Kabungo julistivat ahkerasti hyvää uutista noina alkuaikoina. Sambiassa syntynyt Joseph Mulemwa kuuli totuudesta Wankien (nykyään Hwange) hiilikaivoksessa Pohjois-Zimbabwessa ja palveli myöhemmin uskollisesti Länsi-Sambiassa. Fred Kabombo palveli tuon alueen ensimmäisenä matkavalvojana. Nämä veljet olivat todellisia tienraivaajia, sillä he menivät alueille, missä hyvää uutista ei ollut paikoitellen kerrottu koskaan. He loivat hyvän pohjan tulevalle kasvulle.

Toisen maailmansodan lähestyessä loppuaan eteläafrikkalainen Charles Holliday vieraili maan länsiosassa asuvien kiinnostuneiden luona Kapkaupungin haaratoimistossa työskentelevän George Phillipsin pyynnöstä. Holliday matkusti paikallinen veli tulkkinaan puunkuljetusjunalla, kanootilla ja resiinalla. Kun he saapuivat pieneen Senangan kaupunkiin noin 250 kilometriä Victorian putouksista pohjoiseen, heitä oli vastassa suuri joukko ihmisiä. Jotkut olivat matkustaneet useita päiviä, koska he halusivat kovasti kuulla tämän vierailijan selittävän Raamatun totuuksia.

Gileadissa koulutetut lähetystyöntekijät saapuvat

Vuonna 1948 kaksi lähetystyöntekijää, Harry Arnott ja Ian Fergusson, saapuivat Sambiaan. Nyt alettiin työskennellä niiden tuhansien eurooppalaisten parissa, jotka olivat muuttaneet maahan erilaisiin kuparin kaivamiseen liittyviin työtehtäviin. Vastakaiku oli suurenmoista. Sinä vuonna aktiivisten todistajien määrä kasvoi 61 prosenttia.

Monin paikoin lähetystyöntekijöillä oli odotuslista niistä, jotka halusivat tutkia Raamattua. Haaratoimisto järjesti veljille pienen kymmenen vuotta vanhan Dodge-merkkisen pakettiauton. Sillä kaksi matkavalvojana palvelevaa lähetystyöntekijää pääsi matkustamaan teollisuustaajamien ulkopuolisille alueille. ”Siitä oli paljon apua”, sanottiin haaratoimiston raportissa, ”vaikka se palasikin silloin tällöin tukikohtaan kolmella pyörällä tai pakoputki perässä roikkuen.”

Vuonna 1951 maassa oli kuusi lähetystyöntekijää. Joulukuussa 1953 saapui apuun vielä kuusi lisää. Heidän joukossaan olivat Valora ja John Miles, jotka palvelivat Sambiassa kuusi vuotta. Sitten heitä pyydettiin palvelemaan Zimbabween ja sen jälkeen Lesothoon. Seuraavina vuosina tuli vielä lisää lähetystyöntekijöitä: muun muassa Joseph Hawryluk, John ja Ian Renton, Eugene Kinaschuk, Paul Ondejko, Peter ja Vera Palliser ja Avis Morgan. Nämä kaikki auttoivat työssä rakkaudellisesti. Tehokkuus tässä erikoispalveluksessa edellytti heiltä tietysti uhrauksia ja järjestelyjä.

”Hänhän on vasta lapsi!”

”Olin varma, että oli tapahtunut erehdys”, sanoo Wayne Johnson muistellessaan, miltä tuntui kuulla, että hänen määrämaansa on Sambia. Hän valmistui Gileadin 36. kurssilta ja saapui maahan vuoden 1962 alussa Earl Archibaldin kanssa. Wayne palvelee nykyään matkavalvojana Kanadassa vaimonsa Gracen kanssa. Hän kertoo: ”Olin vasta 24-vuotias ja näytin vieläkin nuoremmalta. Opetellessani chichewan kieltä kuulin sisarten joskus kuiskivan toisilleen minut nähtyään: ’Akali mwana!’ (’Hänhän on vasta lapsi!’)”

”Ymmärsin, että minun oli turvauduttava täysin Jehovaan ja hänen järjestöönsä”, sanoo Wayne. ”Halusin kaikkien tietävän, että Apostolien tekojen 16:4:n hengessä minä vain välitin Jehovan ja hänen järjestönsä antamaa ohjausta ja tietoa. Yritin myös käyttäytyä tavalla, joka miellyttää muita. Tuntuu vieläkin ihmeelliseltä, että sain palvella sellaisessa tehtävässä.”

Karkotus!

1960- ja 1970-luvut olivat muutosten aikaa. Aika ajoin maata pyyhki vainon aalto. Sambian itsenäistyttyä vuonna 1964 veljet kohtasivat yhä suurempia vaikeuksia, koska he kieltäytyivät tervehtimästä lippua ja laulamasta kansallislaulua. 1960-luvun lopussa jotkut poliitikot alkoivat ajatella, että lähetystyöntekijät vastustivat hallituksen pyrkimyksiä. Haaratoimiston raportissa selitetään: ”Varhain tammikuun 20. päivän aamuna vuonna 1968 lähes jokaisen englanninkielisen seurakunnan valvoja soitti meille haaratoimistoon ja kertoi saaneensa karkotusmääräyksen. On kiinnostavaa, etteivät karkotettavat olleet kaikki ulkomaalaisia, vaan joukossa oli myös Sambiassa syntyneitä Jehovan todistajia, esimerkiksi George Morton ja Isaac Chipungu.”

Karkotus pantiin pikaisesti toimeen. Kymmeneltä samana aamupäivänä maahanmuuttoviranomaiset tulivat haaratoimistoon tuomaan karkotusmääräykset viidelle lähetystyöntekijäpariskunnalle. Lähetystyöntekijä Frank Lewis kertoo: ”Ennen kuin tajusimmekaan, he jo olivat ovellamme. Haaratoimistossa oli päätetty etukäteen, että lähetystyöntekijät poistuisivat takaovesta ja menisivät erään veljen kotiin panemaan alulle kiellon varalta suunnitellut toimet. Emme olisi kuitenkaan tohtineet lähteä, koska eräs lähetystyöntekijäsisar makasi yläkerrassa malarian kourissa. Paikalliset veljet vaativat meitä kuitenkin lähtemään ja lupasivat huolehtia sisaresta. Luotimme heihin täysin.

Tuntui kummalliselta lukea Times of Zambia -sanomalehdestä, että Vartiotorni, niin kuin he meitä kutsuivat, oli nyt kielletty ja että sen ’johtajat’ olivat piiloutuneet. Etusivulla oli nimemme, ja lehdessä kerrottiin poliisin etsivän meitä kaupungissa ovelta ovelle. Haaratoimistoon jääneet paikalliset veljet tekivät hyvää työtä. He siirsivät arkistot ja kirjallisuuden useaan eri paikkaan. Kun se oli tehty, me palasimme toimistoon seuraavana päivänä ja ilmoittauduimme viranomaisille.”

Haaratoimiston ovelle pantiin poliisivartio, ja pian joillekuille lähetystyöntekijöille ja muille ulkomaisille todistajille toimitettiin karkotusmääräykset. ”Me lähdimme viimeisten joukossa”, selittää veli Lewis. ”Pala nousee vieläkin kurkkuumme muistellessamme niitä meille tuntemattomia sisaria, jotka kävelivät lapsineen 25 kilometriä Kalulushista sanoakseen meille hyvästit ja puristaakseen kättämme.”

Toinen karkotusaalto

Kului jonkin aikaa. Albert Musonda, joka palvelee nykyisin Sambian haaratoimistokomiteassa, muistelee, että hän oli 22-vuotias ja työskenteli vapaaehtoisena Betelin tiliosastolla, kun eräänä päivänä vuonna 1975 poliisit tulivat yllättäen paikalle. ”He antoivat lähetystyöntekijöille vajaat kaksi vuorokautta aikaa poistua maasta”, hän kertoo.

John Jason -niminen veli lisää: ”Joulukuussa 1975 saimme maahanmuuttoviranomaisilta lyhyen kirjeen, jossa meidän käskettiin poistua maasta 36 tunnin sisällä.” Paikallinen juristi auttoi toimittamaan virastoon valituksen, ja lähetystyöntekijät saivatkin lisäaikaa voidakseen kerätä tavaransa kokoon. ”Sen jälkeen”, sanoo veli Jason, ”meidän oli pakko lähteä noiden ihmisten parista, joita olimme oppineet rakastamaan hyvin paljon.”

Veli Musondan vaimo Dailes kertoo: ”Saatoimme veljemme Southdownin lentokentälle. John Jason lensi Keniaan ja Ian Fergusson Espanjaan.” Mikä tähän toiseen karkotusaaltoon oli johtanut?

Monet ovat sitä mieltä, että viimeinen pisara oli vuoden 1975 konventti. ”Se oli tuon myrskyisän ajanjakson suurimpia konventteja, sillä siellä oli läsnä yhteensä yli 40000”, muistelee John Jason. Lähistöllä pidettiin sattumoisin poliittinen kokous. Jotkut kokouksen osanottajat vaativat voimatoimia Jehovan todistajia vastaan, koska nämä olivat poliittisesti puolueettomia. Veli Jason kertoo, että poliittisen kokouksen vähäisen läsnäolijamäärän katsottiin olevan Jehovan todistajien konventin syytä.

Lähetystyöntekijät palaavat

Kului kymmenen vuotta, ennen kuin Sambiaan päästettiin taas lähetystyöntekijöitä. 1980-luvulla poliittinen tilanne vakaantui ja kieltoja kumottiin. Vuonna 1986 Edward Finch ja hänen vaimonsa Linda tulivat maahan Gambiasta. Heidän jälkeensä tulivat muiden muassa Alfred ja Helen Kyhe ja Dietmar ja Sabine Schmidt.

Syyskuussa 1987 Dayrell ja Susanne Sharp tulivat Etelä-Afrikan kautta Zairesta, jonka nimi on nykyään Kongon demokraattinen tasavalta. He olivat valmistuneet Gileadista vuonna 1969 ja palvelleet eri puolilla Kongoa matkatyössä. He tunsivat keskiafrikkalaisen elämäntyylin jo hyvin. Vanttera Dayrell on ollut kokoaikaisessa palveluksessa tähän mennessä yli 40 vuotta. Hän sanoo: ”Lähetyskotimme oli vuosien ajan ollut aivan rajan tuntumassa Lubumbashissa, ja olimme usein käyneet Sambiassa.”

Susannella on eläviä muistoja tuolta ajalta. ”Kongossa oli elintarvikepulaa 1970-luvun alussa, joten meidän piti käydä Sambiassa muutaman kuukauden välein ostoksilla”, hän kertoo. ”Sitten vuoden 1987 alkupuolella hallintoelin pyysi meitä lähtemään Kongosta uuteen määrämaahan, joka yllätykseksemme olikin Sambia.” Koska Kongossa työtä rajoitettiin aina vain enemmän, Sharpit muuttivat mielellään maahan, jossa veljet saivat harjoittaa uskontoaan vapaammin.

Kenttäpalveluksessa ja haaratoimistossa piti silti tehdä joitakin uudistuksia. Useimmat veljet johtivat ainoastaan raamatuntutkisteluja, koska hallitus rajoitti julkista palvelusta jonkin verran. Monet julistajat eivät olleet tottuneet julkiseen talosta-taloon-työhön tai jopa pitivät sitä kiusallisena, vaikka se on Jehovan todistajien tärkein työmuoto. Niinpä veljiä rohkaistiin tähän palvelukseen, varsinkin koska jännitys maassa oli lientynyt eikä poliisi juuri tarkkaillut toimiamme.

Taantumuksen sijaan edistystä

Haaratoimistokomitea oli huolissaan siitä, ettei maassa ollut selvää kasvua 1970-luvulla. Maassa vallalla olleiden tapojen vuoksi veljet eivät useinkaan tutkineet omien lastensa kanssa, vaan he antoivat usein toisten julistajien tutkia näiden kanssa, koska talosta-taloon-todistaminen oli kielletty. Nämä isät taas tutkivat toisten perheiden lasten kanssa. Oli aika tehdä rohkeita päätöksiä. Seuraavina vuosina julistajia kannustettiin jättämään taakseen epäraamatulliset tavat ja perinteet. Jehova siunasi seurakuntia, kun ohjeita noudatettiin, ja veljet ponnistelivat kovasti saattaakseen elämänsä sopusointuun Raamatun periaatteiden ja koko maailmanlaajuisen veljesseuran menettelytapojen kanssa.

Vuoden 1975 karkotusten jälkeisenä viisivuotiskautena julistajien määrä väheni lähes 11 prosenttia. Viiden vuoden sisällä siitä, kun lähetystyöntekijöitä alkoi jälleen tulla maahan vuonna 1986, julistajahuippu sen sijaan nousi yli 50 prosenttia. Tuon vuoden jälkeen julistajien määrä on yli kaksinkertaistunut.

Entinen matkavalvoja Silas Chivweka kirjoitti haaratoimistoon: ”1950-luvulta lähtien Gileadista valmistuneet lähetystyöntekijät auttoivat toisia kypsymään. Lähetystyöntekijät olivat hyvin kärsivällisiä, ymmärtäväisiä ja ystävällisiä. He olivat läheisissä kanssakäymisissä julistajien kanssa, ja sen ansiosta he huomasivat, missä piti tehdä muutoksia.” Lähetystyöntekijöiden rakkaudellinen apu, jossa ei ole ulkokultaisuutta, antaa pontta kasvuun vielä tänä päivänäkin.

Painotuotteet

Nykyiset Jehovan todistajat osoittavat Paavalin ja hänen tovereidensa tavoin olevansa Jumalan palvelijoita käyttämällä ”oikealla ja vasemmalla puolella olevia vanhurskauden aseita” (2. Kor. 6:7). Hengellistä sotaa käydessään he käyttävät vanhurskaita ”aseita” eli välineitä tosi palvonnan edistämiseen.

Todistajien kirjallisuutta oli alkuaikoina saatavissa vain englanniksi. Afrikan eteläosassa oli joitakin Vartiotornin tilaajia jo vuonna 1909, mutta yleensä Raamatun totuutta levitettiin sanallisesti. Eräs veli raportoi tuolloin: ”Jokaisessa kylässä on – – [kokoontumispaikka], jossa kerrotaan kiinnostavat asiat. Kylästä kylään kulkeva englanninkielentaitoinen veli kääntää kappaleet helppotajuisesti kuulijoiden omalle kielelle. Hän vastaa myös kysymyksiin.” Opetuksen täsmällisyys riippui tietysti paljon kääntäjän kyvyistä ja vaikuttimista. Tarvittiin siis säännöllisesti luotettavasta lähteestä tulevaa raamatullista kirjallisuutta kiinnostuneiden omalla kielellä, jotta heidän ykseyttään voitiin edistää ja jotta heitä voitiin opettaa täsmällisesti.

Julkaisuja saadaan

1930-luvun alussa käännettiin ja julkaistiin kirja Jumalan harppu ja joitakin kirjasia tšinjandzan kielellä. Vuoteen 1934 mennessä maassa toimiva pieni julistajien joukko oli levittänyt yli 11000 kirjaa ja kirjasta. Heidän intonsa ärsytti vastustajia, jotka järjestivät todistajille myöhemmin ”vaikeuksia säädöksen nojalla” (Ps. 94:20). Siitä huolimatta vuoden 1949 loppupuolella, kun Vartiotornia koskeva kielto oli kumottu, cibembankielistä kuukausittain ilmestyvää Vartiotornia alettiin monistaa ja lähettää tilaajille.

Jonas Manjoni kertoo, miten lehtiä tehtiin 1950-luvun alussa. ”Olin ainoa cibemban kääntäjä”, hän kertoo. ”Sain käsikirjoituksen englanniksi, käänsin sen ja tarkastin käännöksen. Sitten kirjoitin käännöksen vahaksille ja tein monisteet. Se vei aikaa, sillä joskus kutakin lehden numeroa tarvittiin 7000 kappaletta. Monistin ja nidoin jokaisen lehden käsin. Sitten postitin lehdet seurakuntiin. Postimerkkien liimaaminen lehtikääröihin ja niiden kuljettaminen pahvilaatikoissa postiin oli valtava urakka.”

Vaikka sen ajan tekniikka oli alkeellista, kääntämiseen osallistuvat ystävät antoivat parhaansa, koska he tiesivät tekevänsä hyödyllistä työtä. Matkatyössä ollessaan James Mwango kirjoitti käännöksiä käsin ja useimmiten kynttilän valossa. ”En ollut koskaan niin väsynyt, etten olisi jaksanut tehdä tätä työtä”, hän sanoi. ”Minusta oli hienoa auttaa veljiä kypsymään osallistumalla hengellisen ruoan jakamiseen.”

”Käsiä vaihdetaan”

Jotta kääntäjä pystyisi välittämään totuutta täsmällisesti, hänen on osattava hyvin omaa äidinkieltänsä ja lisäksi ymmärrettävä englanniksi kirjoitettu teksti oikein. Aaron Mapulanga sanoi: ”Kielessä voi olla sanontoja, joiden merkitys ei välity niissä olevien yksittäisten sanojen merkityksestä. Keskustelimme kerran englannin ilmauksesta ’change hands’, jota eräässä julkaisussa käytettiin kerrottaessa Elian vastuiden siirtymisestä Elisalle. Eräs veli käänsi ilmauksen kirjaimellisesti, jolloin käännöksestä sai sen kuvan, että Elia ja Elisa vaihtoivat käsiä. Minä kuitenkin epäilin, voitiinko tekstissä tosiaan tarkoittaa sitä. Kun olimme vielä neuvotelleet toisten veljien kanssa tajusimme, että kyse olikin vastuiden siirtymisestä. Meille sanottiin myös, ettei tulisi kääntää sanatarkasti, jottei teksti kuulostaisi englannilta. Ponnistelimme irtaantuaksemme lähtökielestä ja saadaksemme tekstin kuulostamaan luontevalta sillä kielellä, jolle käänsimme.”

Teknistä helpotusta työhön

Haaratoimistojen käytettävissä on vuodesta 1986 lähtien ollut monikielinen elektroninen valoladontajärjestelmä MEPS. Se on nopeuttanut tekstin kääntämistä, tarkastamista ja ladontaa huomattavasti. Viime aikoina käännöstyössä on hyödynnetty Translation Tools- ja Watchtower Translation System -tietokoneohjelmia. Käännösryhmät valmistavat tätä nykyä raamatullista kirjallisuutta useilla Sambian pääkielillä, joita suurin osa sambialaisista osaa. Uuden maailman käännöstä ja muita ”vanhurskauden aseita” käytetään edelleen tehokkaasti vilpitönsydämisten opettamisessa tuntemaan Jehova (2. Kor. 6:7).

Apua pakolaisille

Monet afrikkalaiset saavat elellä tyytyväisinä rauhallista elämää, mutta yhä useammat joutuvat ikävä kyllä kärsimään sodan vaikutuksista. Naapureista tulee yhdessä yössä vihollisia, syyttömien ihmisten täytyy paeta kodeistaan ja kokonaiset kylät jäävät tyhjilleen. Pakolaiset etsiskelevät suojaa nyytit selässään. Tämä on miljoonien afrikkalaisten osa nykyään.

Maaliskuussa 1999 tuhansia ihmisiä virtasi Sambiaan paetessaan Kongon demokraattisen tasavallan levottomuuksia. Niin kuin usein sota-aikana, etenevät sotajoukot ryöstelivät, pakottivat miehiä kantamaan raskaita taakkoja ja pahoinpitelivät naisia ja lapsia. Monia Jehovan todistajia nöyryytettiin ja hakattiin raa’asti, koska he eivät suostuneet tarttumaan aseisiin. Yli viisikymmenvuotias innokas vakituinen tienraivaajaveli Katatu Songa kertoo: ”He pakottivat minut maahan naisten ja lasten nähden ja ruoskivat minut tajuttomaksi.”

Monet perheet pakenivat välttyäkseen tällaiselta kohtelulta. Juostessaan pakoon halki pensaikon Mapengo Kitambo joutui eroon pojistaan. Hän selittää: ”Ei ollut aikaa etsiskellä ketään. Oli pakko mennä eteenpäin, vaikka huoli rakkaista raastoi sydäntä.” Monet kulkivat satoja kilometrejä jalkaisin tai polkupyörällä turvaa etsiessään.

Pieneen Kaputan kaupunkiin tulvi pakolaisia – joukossa lähes 5000 todistajaa. He olivat uuvuksissa pitkän ja rasittavan matkan jälkeen. Kaupungin 200 Valtakunnan julistajaa osoittivat mielellään näille veljilleen ja sisarilleen kristillistä vieraanvaraisuutta, vaikka eivät olleetkaan varautuneet tilanteeseen. Yksi pakolaisista, Manda Ntompa, sanoo: ”Se rakkaus ja vieraanvaraisuus, jota saimme osaksemme, teki meihin syvän vaikutuksen. Kun paikalliset veljet saivat tietää, että olemme Jehovan todistajia, he ottivat meidät koteihinsa. Sarpatin lesken tavoin he jakoivat halukkaasti meidän kanssamme vaatimattomat ruokavaransa.”

Maan pohjoisosassa sijaitsevan Mwerujärven liepeillä pieni paikallisten todistajien ryhmä piti huolta sadoista pakolaisista. He huolehtivat järjestelmällisesti siitä, että kaikki saivat ruokaa ja suojan. Lähiseurakunnat toimittivat maniokkia ja kalaa. Kolmen kuukauden kuluttua kongolaistodistajat viimein rekisteröitiin ja kuljetettiin pakolaisleiriin.

Taistelujen jaloista pakenevat ottavat harvoin mukaansa kirjoja tai lehtiä. Usein suurimmat kalleudetkin jätetään taakse, kun ihminen pakenee henkensä edestä. Jumalan kansaan kuuluvien parissa toimitaan eri tavalla. Vaikka pakomatkalle lähdettiin suin päin, jotkut onnistuivat ottamaan julkaisuja mukaan. Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta oli silti vähän. Yleensä 150 hengen kokouksessa oli vain viisi kirjaa. Miten läsnäolijat saattoivat osallistua ohjelmaan? Muuan veli kertoo: ”Ne, joilla oli Raamattu, katsoivat mainitut kohdat, ja muut kuuntelivat tarkkaavaisesti. Kaikki ylistivät Jehovaa ja rohkaisivat toisia vastauksillaan.”

Aineellisista tarpeista huolehditaan

Suurin osa pakolaisista on naisia ja lapsia. He ovat usein tullessaan heikkokuntoisia eikä heillä ole mitään syötävää. Miten Jehovan todistajat ovat auttaneet heitä? The Times of Zambia -lehti kirjoitti: ”On ilahduttavaa, että Jehovan todistajien Sambian seura on lähettänyt vapaaehtoisia ja avustustyöntekijöitä entiseen Zaireen helpottaakseen suurten järvien alueen pakolaisongelmaa.” Kirjoituksessa kerrottiin, että Belgian, Ranskan ja Sveitsin todistajat ”toimittivat pakolaisille yhteensä 500 kiloa lääkkeitä, 10 tonnia vitamiinivalmisteita, 20 tonnia ruokaa, yli 90 tonnia vaatteita, 18500 paria kenkiä ja 1000 huopaa, joiden yhteisarvo on lähes miljoona dollaria”.

Veli Ntompa kertoo: ”Päivä, jona avustustarvikelähetys saapui, oli meille hyvin jännittävä ja uskoa vahvistava. Me kuulumme järjestöön, joka todella välittää jäsenistään. Tämä suuri rakkaudenosoitus oli käännekohta monille veljiemme ei-uskoville sukulaisille. Sen jälkeen jotkut heistä ovat liittyneet joukkoomme ja edistyvät hyvin Jumalan palvonnassa.” Avustustarvikkeita annettiin kaikille pakolaisille erotuksetta.

Vuoden 1999 loppuun mennessä maahan tulleiden pakolaisten määrä oli jo yli 200000. Paikallinen sanomalehti kirjoitti: ”Sambiasta on tullut yksi Afrikan tärkeimmistä turvapaikkamaista taisteluja pakeneville.” Vaikka viranomaiset ovat ponnistelleet huolehtiakseen pakolaisista, näiden turhautuminen ja tyytymättömyys on johtanut rajuihin mielenilmauksiin. Erään mellakan jälkeen leirin virkailijat syyttivät kierrosvalvojaa siitä, ettei hän ollut auttanut pitämään järjestystä yllä, vaikka Jehovan todistajat eivät olleet osallistuneet koko levottomuuksiin. Kierrosvalvoja vastasi ystävällisesti mutta lujasti: ”Mutta olenhan toki auttanut teitä! Kuvitelkaapa vain, miten paljon pahemmin asiat olisivat, jos mellakoihin olisi osallistunut vielä 5000 ihmistä lisää? Toivottavasti arvostatte sitä, että ainakin 5000 ihmistä pysyi erossa levottomuuksista sen vuoksi, että he ovat todistajia. He ovat minun veljiäni!”

Jehovan todistajilla on myönnetty olevan rauhoittava vaikutus pakolaisyhteisössä. Hallituksen virkailija sanoi: ”Meille kerrottiin, että Jehovan todistajat ovat hyvin uskonnollisia, ja me valitsimme monia heistä aluevalvojiksi leiriin. Sen jälkeen he ovat auttaneet pitämään leirin rauhallisena, sillä kaikki keskittyvät lukemaan Raamattua. Kiitän Jumalaa siitä, että leirissä on tällaisia ihmisiä ja että täällä vallitsee rauha.”

Verta koskevan Jumalan kiellon noudattaminen

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on ollut paljon ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä verettömästä lääketieteellisestä hoidosta, vaikka veren karttamista koskevan Raamatun käskyn käytännöllinen viisaus on ollut kauan tiedossa (Apt. 15:28, 29). Jehovan todistajia on nöyryytetty ja kohdeltu kaltoin. Sairaalaan joutuneille lapsille on usein tehty vanhempien tietämättä yöllä verensiirto.

Jenala Mukusaon huollettavana oleva kuusivuotias lapsenlapsi Michael joutui sairaalaan vaikean anemian takia. Lääkärit määräsivät hänelle verensiirron. Kun sisar Mukusao ei suostunut siihen, häntä peloteltiin ja solvattiin neljä päivää. Hän sanoi: ”Pyysin heitä hartaasti kuuntelemaan minua ja näytin heille hoitotahtokorttini, mutta he eivät taipuneet. Hoitajat sanoivat minua noita-akaksi, joka haluaa tappaa lapsenlapsensa.”

Jotkut ovat epäröineet mennä sairaalaan tällaisen vihamielisyyden takia. Monet lääkärit jättivät huomiotta sen, että potilaalla on oikeus kieltäytyä jostakin hoitomuodosta saatuaan asiasta riittävästi tietoa. Ne harvat lääkärit, jotka halusivat auttaa, tiesivät saavansa ankaraa arvostelua kollegoiltaan tai joutuvansa jopa työyhteisön ulkopuolelle sen vuoksi, että heidän menettelyään pidettiin lääkärille sopimattomana. Ongelmia tuottivat myös puutteelliset sairaalaolot ja se, että vaihtoehtoisia hoitomuotoja oli käytettävissä niukalti. Vuonna 1989 kuparikaivosteollisuuden terveydenhuollon päällikkö kuitenkin sanoi, että ”verensiirtoja ei saa antaa vastoin potilaan tahtoa”. Joidenkin lääkärien asenne oli selvästikin alkanut muuttua myönteisemmäksi.

Arvostetut komiteat

Vuonna 1995 Sambiassa perustettiin sairaalatietopalvelu ja sen yhteydessä toimivia sairaalayhteyskomiteoita. Silloin ei osattu aavistaa, miten suuri vaikutus näillä komiteoilla olisi terveydenhoidon ammattikunnan asenteeseen veretöntä hoitoa ja potilaan oikeuksia kohtaan. Sairaalayhteyskomiteat muun muassa käyvät sairaaloissa, keskustelevat lääkäreiden kanssa ja järjestävät tiedotustilaisuuksia terveysalan ammattilaisille. Tämän kaiken tarkoituksena on edistää yhteistyötä ja ehkäistä ongelmia ennakolta. Tiedotustilaisuuksien tasokkuus teki hoitohenkilöstöön vaikutuksen. Erään eteläsambialaisen sairaalan henkilökuntaan kuuluva mies sanoi veljille tilaisuuden jälkeen: ”Te olette lääkäreitä, mutta ette vain halua myöntää sitä.”

Länsi-Sambiassa eräässä aluesairaalassa työskentelevä hollantilainen lääkäri sanoi: ”Keskustelimme pari viikkoa sitten siitä, miten voisimme supistaa verensiirrot minimiin niihin liittyvien vaarojen vuoksi. Tänään me olemme saaneet keskustella aiheesta alan asiantuntijoiden kanssa.” Pian sairaalayhteyskomiteoiden pitämissä tiedotustilaisuuksissa olleet hoitoalan ammattilaiset alkoivat suositella noita tilaisuuksia työtovereilleen. Ohjelma sai tunnustusta lääkäripiireissä, ja vastustus vaihtui vähitellen yhteistyöksi.

Joidenkuiden komiteoissa työskentelevien oli voitettava riittämättömyyden tunteensa joutuessaan puhumaan lääkäreille, joita oli vuosien ajan pidetty lähes jumalina. Lusakan komitean puheenjohtajana palvellut veli Smart Phiri kertoo: ”Tunsin itseni hyvin epävarmaksi, koska minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta lääketieteen alalta.”

Ajan mittaan kestävyys ja luottamus Jehovaan kuitenkin palkittiin. Toinen komiteaan kuuluva veli kertoo alkuajoista: ”Kolme meistä meni tapaamaan hyvin vaikutusvaltaista mieslääkäriä, joka oli ollut aiemmin maan terveysministeri. Olimme tavattoman hermostuneita. Pidimme käytävässä lääkärin vastaanottohuoneen ulkopuolella rukouksen Jehovalle. Pyysimme häntä auttamaan meitä puhumaan rohkeasti. Kävimme lääkärin kanssa hyvän keskustelun, ja hän osoittautui erittäin yhteistyöhaluiseksi. Tajusin, että Jehova tuki meitä, joten meillä ei ollut mitään syytä pelkoon.”

Yhteistyön paraneminen sairaalayhteyskomiteoiden ja sairaalahenkilöstön välillä näkyy siinä, että lääkärit ottavat hoitaakseen vaativia tapauksia, joita he eivät olisi aiemmin hoitaneet ilman lupaa verensiirtoon. Lokakuussa 2000 kaksi kirurgia päätti rohkeasti leikata Kongon demokraattisesta tasavallasta olevan puolivuotiaan Beatricen. Vaikka tytölle tehty veretön sappitiehytleikkaus onnistuikin hyvin, tapaus sai valtavasti kielteistä julkisuutta.

Leikkausryhmän johtajan professori Lupando Munkongen sanomalehdelle antama lausunto sai kuitenkin aikaan muutoksen. Hän kertoi arvostavansa Beatricen vanhempien kantaa. Se vähensi huomattavasti median esittämää kritiikkiä. Televisiossa esitettiin kaksi kuukautta myöhemmin tapausta käsittelevä dokumenttiohjelma, jossa annettiin myönteinen kuva kannastamme verettömään hoitoon ja leikkauksiin.

”Voisitteko leikata nopeasti”

Vain harva lääkäri suhtautuu edelleen kielteisesti todistajien näkemykseen verestä. Nykyään useimmat lääkärit – jopa Afrikan syrjäseuduilla – ymmärtävät, että verensiirtojen tilalla käytettävät hoitomuodot ovat turvallisia, yksinkertaisia ja tehokkaita. Monet potilaat ovat oppineet puolustamaan oikeuksiaan rohkeasti. Tämä on edellyttänyt sitä, että he ovat ottaneet selvää olennaisista asioista ja opetelleet ilmaisemaan omaantuntoon perustuvan kantansa selkeästi.

Lapsillekin on annettu ”opetettujen kieli” (Jes. 50:4). Kahdeksanvuotias Nathan, jonka vasemmassa reidessä oli luukasvain, sanoi lääkäriryhmälle ennen leikkaustaan: ”Voisitteko leikata nopeasti, etten menetä paljon verta. Älkää antako minulle verensiirtoa, koska muuten vanhempani ja Jehova eivät anna teille anteeksi.” Toimenpiteen jälkeen yksi leikkausryhmän jäsen kiitti Nathanin vanhempia pojan valmentamisesta. Lääkäri sanoi nöyrästi: ”Yksikään nuori potilas ei ole aiemmin muistuttanut minua siitä, miten tärkeää on kunnioittaa Jumalaa.”

”Suosittelemme itseämme Jumalan palvelijoina – – öitä valvottaessa”, sanoi apostoli Paavali. Kun Jumalan palvelija valvoo yöllä, se johtuu usein siitä, että hän kantaa huolta toisista uskovista tai tosi palvonnan edistämisestä. (2. Kor. 6:3–5.) Näin käy usein sairaalayhteyskomiteoiden jäsenille. Sellainen uhrautuvuus ei jää huomaamatta. Eräs sisar sanoi: ”Sanat eivät riitä ilmaisemaan arvostustani. On rohkaisevaa ja lohduttavaa panna merkille sairaalayhteyskomitean veljien uhrautuva henki. He tulivat avukseni lyhyellä varoitusajalla ja olivat valmiita auttamaan milloin tahansa. Kun minut vietiin leikkaussaliin toisen kerran vuorokauden sisällä, en hätääntynyt. Veljien rohkaisevat sanat vahvistivat minua kovasti.” Ongelmallisissakin tilanteissa Jehovan todistajat ovat suositelleet jatkuvasti itseään Jumalan palvelijoina olemalla halukkaasti yhteistyössä sairaalahenkilöstön kanssa (2. Kor. 6:4). Myönteisten kokemusten vahvistamina he ovat päättäneet totella edelleen Jumalan käskyä karttaa verta.

Palvelijoiden valmennuskoulu

”Monissa maissa ajatellaan epäluuloisesti, että parinkymmenen nuoren miehen ryhmä saa todennäköisesti aikaan vain ikävyyksiä”, sanoo Sambian haaratoimistokomiteaan kuuluva Cyrus Nyangu. ”Mutta palvelijoiden valmennuskoulun 31 kurssilla on koulutettu jatkuvasti energisiä, antaumuksellisia kristittyjä miehiä, jotka ovat osoittautuneet siunaukseksi yhteisöille, joita he palvelevat.” Yli 600 tämän kansainvälisen koulun käynyttä veljeä palvelee parhaillaan jossakin kokoaikaisen palveluksen muodossa kuudessa eteläisen Afrikan maassa. Sambiassa yli puolet matkavalvojista on tämän koulun käyneitä. Miksi koulua tarvitaan ja mitä se saa aikaan?

Vuonna 1993 järjestetyn ensimmäisen kurssin jälkeen julistajien määrä on kasvanut Sambiassa lähes 60 prosenttia. Seurakunnista huolehtimaan tarvitaan kuitenkin lisää päteviä miehiä, erityisesti koska yhteisöissä on kova paine mukautua Raamatun periaatteiden vastaisiin perinteisiin ja tapoihin. Muuan kurssilta valmistunut veli korosti kyvykkäiden paimenten ja opettajien tarvetta sanoessaan: ”Meillä täällä on se ongelma, että ihmiset ovat taipuvaisia sietämään väärintekoja. Olen oppinut, että täytyy puolustaa lujasti sitä, mikä on oikein eikä mennä yli sen, mikä on kirjoitettu.”

Koulussa käsitellään monenlaisia aiheita ja tutkiminen on syvällistä. Tämä vaatii oppilailta aluksi totuttelua, mutta opettajat auttavat innokkaasti. Yksi heistä, Sarel Hart, sanoi: ”Aina kun aloin opettaa luokkaa, minusta tuntui kuin olisin lähtenyt opastamaan turisteja vuoristopolkua pitkin. Aluksi kukaan ei tunne ketään ja kaikki yrittävät totutella vieraaseen ja pelottavaan ympäristöön. Toisinaan tien katkaisee kivenjärkäle. Oppilaat ponnistelevat selviytyäkseen esteistä ja jatkavat kiipeämistä, ja kun he näkevät taakseen jääneet esteet, jotka aluksi näyttivät ylipääsemättömiltä, he huomaavat niiden olleen merkityksettömiä.”

Monet sanovat kokeneensa koulussa hengellisen muodonmuutoksen. Erikoistienraivaajana palveleva Elad sanoo: ”Ajattelin, etten ole pätevä opettamaan enkä tarpeeksi vanha ottamaan uusia vastuita seurakunnassa. Koulussa tajusin, että minusta voi olla hyötyä. Sen seurakunnan 16 ystävällä, johon minut ensiksi määrättiin palvelemaan, oli vaikeuksia johtaa edistyviä raamatuntutkisteluja. Me kävimme läpi ja harjoittelimme esityksiä aina ennen kuin läksimme palvelukseen. Vuoteen 2001 mennessä seurakunnassa oli jo 60 julistajaa ja siihen kuului lisäksi 20 hengen erillään oleva ryhmä.”

Menestyksen mitta

Millaisten seikkojen palvelijoiden valmennuskoulussa ajatellaan kuuluvan menestykseen? ”Korostamme erityisen paljon sitä, että on tärkeää olla aina nöyrä eikä ajatella itsestään enempää kuin on tarpeellista”, selittää Richard Frudd, yksi koulun opettajista. ”Kiinnitämme huomiota kypsyyteen, myötätuntoon ja kykyyn käsitellä vaikeita tilanteita hymyssä suin. Jos veljet pystyvät kohtelemaan toisia ystävällisesti ja osoittamaan, että he haluavat palvella eivätkä olla palveltavana, silloin koulu on meidän mielestämme täyttänyt tarkoituksensa.”

Oppilaat ovat asiasta samaa mieltä. 14. kurssin käynyt Emmanuel sanoi: ”Seurakuntaan määrääminen ei merkitse sitä, että meidän täytyy heti olla korjaamassa kaikkia pikku epäkohtia. Meidän pitää sen sijaan keskittyä julistamaan hyvää uutista seurakunnan kanssa, sillä se on tärkein työmme.”

Tienraivaajana palveleva Moses sanoi: ”Olen oppinut sen, että Jehova voi käyttää ketä tahansa nöyrää ihmistä ja että joskus tieto ja kokemus eivät ratkaise. Hänen silmissään tärkeitä ovat rakkaus seurakunnassa ja kentällä sekä yhteistyöhalu.”

Suuret kokoukset

Israelin kansan juhlat ennen kristillisyyttä ja heidän pyhät kokouksensa olivat onnellisia tilaisuuksia, jotka auttoivat osallistujia keskittymään hengellisiin asioihin (3. Moos. 23:21; 5. Moos. 16:13–15). Sama pitää paikkansa nykyisistä Jumalan kansan kokouksista. Sambiassa konventteja ei pidetä tasokkaissa nykyaikaisissa urheilukeskuksissa. Veljet rakentavat niin kutsutun konventtikylän, johon kuuluu pieniä yömajoja.

Vuosien varrella näille alueille on rakennettu pysyviä tiloja. Alkuaikoina veljiltä vaadittiin melkoista kekseliäisyyttä. Muuan kierrosvalvoja kertoo: ”Veljet rakensivat minulle kierroskonventtipaikassa majan tavallisesti heinästä. Sitten he rakensivat katsomon ympärille aidan. Istuimiksi he tekivät maasta kumpuja, joiden päälle he panivat heinätyynyt. Joskus veljet tasoittivat autioituneen termiittikeon ja tekivät sen päälle lavan. Sille he rakensivat pikku katoksen puheiden pitäjille.”

Lähetystyöntekijä Peter Palliser kertoi: ”Eräässä konventissa veljet päättivät rakentaa korotetun lavan. Muuan veli osasi käyttää räjähteitä. Hän valmisteli alueen ja räjäytti hylätystä kuusimetrisestä muurahaiskeosta laen pois. Siinä meillä oli perusta, jolle rakensimme puhujalavan.”

Ponnisteluja konventtiin pääsemiseksi

Konventtipaikat olivat useimmiten kaukana pääteiltä ja niihin oli vaikea päästä. Robinson Shamuluma muistaa erään vuonna 1959 pidetyn konventin. ”Meitä oli viitisentoista menossa pyörillä Kabween maan keskiosaan”, hän kertoo. ”Kannoimme mukanamme maissijauhoa ja kuivattua kalaa. Yöt nukuimme pensaikossa. Kabwessa nousimme junaan ja saavuimme vihdoin konventtipaikalle matkattuamme nelisen päivää.”

Lamp Chisenga kertoo veljestä, joka konventtiin päästäkseen matkusti 130 kilometriä kävellen ja polkupyörällä kuuden lapsensa kanssa. Hän sanoo: ”He ottivat matkaevääksi paahdettua maniokkia, pähkinöitä ja maapähkinävoita. Heidän piti usein leiriytyä taivasalle pensaikkoon.”

Kierrosvalvojana työskennellessään Wayne Johnson pani merkille, että monet ponnistelivat kovasti päästäkseen konventtiin. Hän kirjoitti: ”Erään erikoistienraivaajan matka konventtiin polkupyörällä kesti lähes viikon. Muut matkasivat auton lavalla. Monet saapuivat jo konventtiviikon alussa. He istuivat iltaisin nuotion äärellä ja lauloivat. Joskus kenttäpalvelukseen lähtijöitä oli niin paljon, että alue käytiin sillä viikolla läpi kolme kertaa.”

Konventteja järjestetään vastustuksesta huolimatta

Suuret kokoukset antavat edelleenkin veljille voimaa ja rohkeutta. Nykyään konventit saavat paljon myönteistä julkisuutta. Poliittisten murroskausien aikana ja erityisesti 1960- ja -70-luvuilla tällaisiin tilaisuuksiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Jotkut hallitusviranomaiset tekivät kaikkensa rajoittaakseen palvontaamme. Veljiltä evättiin tarvittavat kokoontumisluvat, koska he kieltäytyivät laulamasta kansallislaulua. Myöhemmin rajoitettiin läsnäolijamääriä. ”Vuoden 1974 jälkeen Jehovan todistajat eivät enää kokoontuneet ulkosalla”, kertoo Darlington Sefuka. ”Sisäasiainministeri ilmoitti, ettei mitään yleisökokouksia saa pitää, ellei kansallislaulua lauleta ja lippua panna esille.” Veljien annettiin kuitenkin pitää kokouksia paikallisissa valtakunnansaleissa, jotka sijaitsivat heinäaidoin rajatuilla alueilla. Haaratoimisto järjesti tämän vuoksi niin, että kierroskonventin ohjelma esitettiin valtakunnansaleissa usein vain yhdelle tai kahdelle seurakunnalle kerrallaan.

Piirikonventitkin pidettiin pienimuotoisina. ”Yhden suuren piirikonventin asemesta meillä oli parikymmentä pientä”, kertoo konventtien organisointiin osallistunut veli. ”Monia veljiä valmennettiin ja käytettiin ohjelmissa ja eri osastojen tehtävissä, joten kiellon poistuttua meillä oli paljon kokeneita miehiä konventtien järjestämiseen.”

Kasteet

1940-luvun alusta lähtien pyrittiin varmistamaan, että kasteelle aikovat ymmärsivät täysin ratkaisunsa merkityksen. Joidenkuiden oli vaikea hylätä täysin ”Suuri Babylon” ja väärät uskonnolliset tavat (Ilm. 18:2, 4). Ongelmaa vaikeutti se, että melko harvat osasivat lukea kunnolla eikä moniin seurakuntiin saatu riittävästi Raamatun tutkimisen apuvälineitä. Sen vuoksi kierros- ja piirivalvojat haastattelivat jokaista kasteelle ilmoittautunutta saadakseen selville, oliko tämä kastekelpoinen. Gileadin 33. kurssilta valmistunut Geoffrey Wheeler kertoo: ”Tarkastimme kasteelle aikovien imettävien äitien vauvat nähdäksemme, oliko niillä taikauskoon liittyviä helminauhoja ja amuletteja. Kasteelle aikovia oli niin paljon, että valvoimme usein keskiyöhön konventtiviikon jokaisena iltana.” Myöhemmin tällaisten haastattelujen tarve väheni huomattavasti: seurakunnan vanhimmat saivat apua matkavalvojilta; saatiin sellaisia julkaisuja kuin ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu”; järjestössä tehtiin puhdistuksia.

Ramppikuumetta

Raamatulliset näytelmät ovat aina olleet konventtien suosituimpia ohjelmia. Jokainen näytelmässä mukana oleva suhtautuu vakavasti näyttelemänsä henkilön tunnetilojen ilmaisemiseen, eikä sambialainen yleensä syyllisty alinäyttelemiseen. Entinen lähetystyöntekijä ja nykyinen Yhdysvaltain Betel-perheen jäsen Frank Lewis muistelee: ”Alkuaikoina näytelmien vuorosanoja ei nauhoitettu, vaan näyttelijöiden piti opetella ne ulkoa. Muistan, kun yhdessä Pohjois-Sambiassa pidetyssä konventissa esitettiin ensimmäinen näytelmä, ja se kertoi Joosefista. Postinkulku oli melko hidasta, joten käsikirjoitus ei ollut ehtinyt veljille. Meidän piti työskennellä myöhään yöhön, jotta veljet ehtivät oppia vuorosanansa. Näytelmä esitettiin ja se eteni kohtaan, jossa Potifarin vaimo huusi miehelleen, että Joosef oli yrittänyt raiskata hänet. Tuona hetkenä Potifaria näytelleeseen veljeen iski ramppikuume, ja hän käveli pois lavalta. Minä olin lavan takana kuiskaamassa veljille vuorosanoja ja huomasin hänen tulevan pois. Kertasin hänelle nopeasti seuraavien vuorosanojen alun ja työnsin hänet takaisin lavalle. Sitten hän meni ja kajautti hienosti paheksuvat sanansa raiskausyrityksestä syytetylle miehelle. Vaikka tapaus näytti hetken uhkaavan konventtimme onnistumista, niin aina kun luen tuota raamatunkohtaa, ajattelen tilanteen ehkä alunperin menneen juuri niin. Ehkäpä Potifar suutuspäissään tosiaan poistui huoneesta, kokosi itsensä ja palasi sitten antaakseen Joosefin kuulla kunniansa!”

Vuonna 1978 neljä vuotta voimassa ollut konventtien kokoa rajoittava kielto kumottiin. Tuona vuonna pidetty ”Voittoisan uskon” konventti muodosti veljille haasteen. Entinen kierrosvalvoja kertoo: ”Tuossa konventissa esitettiin kaikki näkemättä jääneet näytelmät edellisvuosilta, jolloin oli pakko kokoontua valtakunnansaleissa. Konventti kesti viisi päivää, ja joka päivä oli yksi näytelmä. Saimme kuin saimmekin nähdä kaikki väliin jääneet näytelmät! Se oli tosi mukavaa meille, mutta vaati paljon siltä Betelin edustajalta, jonka vastuulla oli tarkistaa, että esitykset olivat kunnossa. Siinä vasta urakka!”

”Voin sanoa vilpittömästi, etten ole ollut koskaan mukavammissa konventeissa”, sanoi yksi haaratoimistokomitean jäsenistä. ”Aamuisin perheet tulevat pikku majoistaan niin hienoina ja siisteinä. He tulevat Jehovan eteen parhaimpiinsa pukeutuneina. He istuvat usein auringonpaahteessa, sillä varjopaikkoja ei aina ole. He pysyvät silti paikallaan koko päivän ja kuuntelevat tarkkaavaisina. Se on vaikuttavaa nähtävää.” Yhteen kokoontuminen on keskeinen osa Jehovan todistajien palvontaa (Hepr. 10:24, 25). Vaikka Jehovan kansaan kuuluvat tulevat joskus konventtiin ”murehtivina” joko omien vaikeuksiensa tai uskonnollisen vastustuksen takia, he ovat niissä läsnä ”aina iloitsevina” (2. Kor. 6:10).

Valtakunnansaleja rakennetaan

”Kirjoitan tämän kirjeen antaakseni edellä mainitulle seurakunnalle luvan omaan tonttiin. Alue tulee heidän pysyvään hallintaansa, ja olen sopinut seurakunnan kanssa, että he voivat olla siellä 150 vuotta. Heidän on annettava olla rauhassa paratiisiin saakka.” (Päällikkö Kalilele.)

Totuudenetsijät eteläisessä Afrikassa ovat pitäneet viime vuosisadan alusta lähtien tärkeänä kokoontua yhteen palvomaan. Vuoden 1910 tienoilla William Johnston raportoi, että nopeasti kasvavat ryhmät rakensivat perinteisistä materiaaleista kokouspaikkoja, joista jotkin olivat jopa 600 hengelle. Monet halusivat kovasti omia palvontapaikkoja, kun taas toisten mielestä niitä ei tarvittu. Holland Mushimba, joka oppi totuuden 1930-luvun alkupuolella, kertoi: ”Vaikka meitä kannustettiin kokoontumaan yhteen palvontaa varten, paikalliset veljet eivät pitäneet oman kokouspaikan hankkimista kovin tärkeänä. Kokoonnuimme milloin missäkin sopivassa paikassa – joskus suuren puun varjossa, joskus jonkun veljen pihalla. Jotkut ajattelivat Luukkaan 9:58:n perusteella, että koska Jeesuksellakaan ei ollut omaa kokoussalia, ei meidänkään pitäisi suotta alkaa rakentaa sellaista.”

Ennen vuotta 1950 useimmat kokoussalit olivat yksinkertaisia savesta ja raakalaudasta tehtyjä hökkeleitä. Tiheästi asutetulla Kuparivyöhykkeellä Ian Fergusson sai kaivosyhtiön johtajan myöntämään tontin valtakunnansalia varten. Vuonna 1950 rakennettiin Wusikiliin ensimmäinen sali. Kului kymmenisen vuotta ennen kuin veljet laativat yhtenäiset rakennuspiirustukset saleja varten. Ensimmäinen noiden piirustusten mukaan rakennettu mainio tasakattoinen sali maksoi noin 12000 Sambian kwachaa. Se oli siihen aikaan sievoinen summa, mutta inflaatio on syönyt rahan arvoa siinä määrin, että nykyrahassa se ei vastaa kolmeakaan euroa.

Todistajat joutuivat kestämään isänmaallisten sotaintoilijoiden lietsomia väkivallan purkauksia, koska eivät suostuneet ostamaan puoluekortteja. Palvontapaikkoja poltettiin. Uusien hyökkäysten pelossa jotkut veljet katsoivat, että oli parasta jättää rakentaminen sikseen ja kokoontua ulkosalla. 1970-luvun alussa rajoitukset lisääntyivät, ja tonttien hankkiminen vaikeutui entisestään. Joidenkin alueiden viranomaiset vaativat puoluekortit liitteeksi jokaiseen anomukseen, vaikka kaikki tiesivät Jehovan todistajien olevan poliittisesti puolueettomia.

Wiston Sinkala kertoo: ”Tuskin saimme hankituksi tonttia, puhumattakaan rakennusluvasta. Kun ilmoitimme kaupunginvaltuustolle vievämme jutun oikeuteen, he luulivat meidän laskevan leikkiä. Löysimme kuitenkin pätevän lakimiehen, ja kahden vuoden kuluttua tuomioistuin ratkaisi jutun meidän eduksemme ja määräsi valtuuston myöntämään meille tontteja. Tämä juttu avasi tien suurempaan vapauteen.”

Musta hevonen

Seurakunnat saivat harvoin käyttöönsä tontteja, joista oli olemassa viralliset asiakirjat. Veljet löysivät usein käyttämätöntä maata, mutta ilman tarvittavia papereita he eivät saaneet rakentaa mitään pysyvää. Rakennustarvikkeet olivat kalliita, ja monesti käytettiin metallilevyjä tai auki leikattuja suoristettuja polttoainetynnyreitä, jotka naulattiin puiseen kehikkoon. Muuan vanhin kertoo yhden salin rakentamisesta: ”Maalasimme metallilevyt tervalla, ja matkan päästä sali näytti suurelta, mustalta hevoselta. Sisällä oli sietämättömän kuuma.”

Entinen kierrosvalvoja sanoi: ”En kehtaisi enää kutsua niitä kyhäelmiä valtakunnansaleiksi. Ne eivät tosiaankaan olleet Korkeimman Jumalamme Jehovan arvon mukaisia.”

Jotkin seurakunnat päättivät vuokrata salin. Se vaikutti edulliselta ratkaisulta, mutta johti joihinkin ongelmiin. Sisar Edrice Mundi, joka kuului Lusakan ainoaan englanninkieliseen seurakuntaan 1970-luvulla, kertoo: ”Vuokrasimme salin, jota käytettiin myös diskona. Joka lauantai ihmiset kävivät siellä juomassa ja tanssimassa pikkutunneille asti, ja meidän piti mennä sinne varhain sunnuntaiaamuisin siivoamaan. Siellä haisi oluelta ja tupakalta. Se ei tuntunut sopivalta paikalta palvoa Jehovaa.”

Edricen aviomies Jackson muistelee: ”Eräänä sunnuntaina kesken kokouksen sisään tuli nuori mies, joka käveli muina miehinä suoraan salin etuosaan, otti edellisiltana jättämänsä olutkorin ja käveli ulos.” Ei ihme, että veljet toivoivat kovasti saavansa omia valtakunnansaleja!

Käänteentekevä rakennusohjelma

Kasvun myötä sopivien salien tarve lisääntyi. Intoa veljillä riitti, mutta monien oli vaikea selviytyä edes perheensä elättämisestä, joten valtakunnansali oli aivan liian kallis hanke. Jehovan käsi ei kuitenkaan ole koskaan liian lyhyt, ja hänellä olikin veljille miellyttävä yllätys.

Tilannetta tutkittiin, ja kävi ilmi, että 40 kehitysmaassa eri puolilla maailmaa tarvittiin yhteensä yli 8000 valtakunnansalia, joten hallintoelin päätti vauhdittaa salien rakentamista. Tiedettiin, että joillakin alueilla ei ehkä olisi paljonkaan ammattilaisia, jotka pääsisivät osallistumaan hankkeisiin, ja työkaluistakin saattaisi olla pulaa. Kehitysmaiden seurakunnat eivät myöskään usein pysty maksamaan takaisin suuria lainoja. Lisäksi joidenkin alueiden haaratoimistojen oli julistajamäärän nopean kasvun vuoksi vaikea kehittää toimiva rakennusohjelma. Näiden seikkojen vuoksi hallintoelin perusti Yhdysvaltoihin suunnittelu- ja rakennuskomitean valvomaan maailmanlaajuisesti valtakunnansalien rakennusohjelmia. Laadittiin salinrakennusohjeet vähävaraisia maita varten, ja vapaaehtoisia ammattilaisia lähetettiin auttamaan rakennushankkeissa.

Aika ajoin oli tarpeen tehdä muutoksia perinteisissä rakentamiseen liittyvissä tavoissa ja käsityksissä. Sambiassa esimerkiksi oli totuttu siihen, että naiset tukivat rakennushankkeita kantamalla vettä ja hiekkaa ja tekemällä ruokaa. Nyt työryhmät halusivat kuitenkin sisaret mukaan varsinaiseen rakentamiseen ja hyödynsivät siten kaikkea saatavilla olevaa työvoimaa.

Eräs heimopäällikkö maan itäosassa ei ollut uskoa silmiään nähdessään sisaren rakentavan valtakunnansalin seinää. Hän huudahti: ”En ole eläessäni nähnyt naisen muuraavan – ja hän muuraa vieläpä hyvin! Olipa hienoa saada nähdä jotain tällaista.”

”Hengellinen sairaalamme”

Rakennusohjelma on vaikuttanut yhteisöihin voimakkaasti. Monet niistä, jotka aiemmin suhtautuivat Jehovan todistajiin välinpitämättömästi tai vastustivat heitä, ovat muuttuneet myönteisemmiksi. Esimerkiksi eräs maan itäosassa asuva päällikkö, joka oli vastustanut valtakunnansalin rakentamista, sanoi: ”En vastustanut hankettanne omasta aloitteestani, vaan minuun vaikuttivat muiden uskontojen papit. Nyt näen, että teidän työllänne on hyvä tarkoitus. Tämä kaunis rakennus on nyt meidän hengellinen sairaalamme.”

Kristittyjen tärkein työ on saarnata ”valtakunnan hyvää uutista” (Matt. 24:14). Pyhä henki saa Jumalan kansaan kuuluvat saarnaamaan, mutta se kannustaa heitä tekemään paljon työtä Valtakunnan etujen edistämiseksi toisellakin tavoin: rakentamaan arvokkaita kokouspaikkoja. Rakentamisen ansiosta seurakunnat kokevat työnsä entistä mielekkäämmäksi. Eräs veli sanoi: ”Tunnemme nyt olomme varmemmaksi, kun palveluksessa kutsumme ihmisiä kokouksiin, koska tiedämme heidän voivan tulla Jehovan arvon mukaiseen valtakunnansaliin eikä johonkin hökkeliin.”

Toinen veli sanoi: ”Me täällä syrjäkylässä emme ehkä ansaitse näin hienoa valtakunnansalia, mutta Jehova ansaitsee. Olen iloinen siitä, että Jehovaa kirkastetaan rakentamalla parempia palvontapaikkoja.”

Matkatyö

Jumalan palvelijoiden täytyy olla kestäviä (Kol. 1:24, 25). Matkavalvojat ilmaisevat esimerkillistä uhrautuvuutta edistäessään valtakunnan etuja. He ovat osoittaneet olevansa ”lahjoja ihmisinä”, kun he ovat ahkeroineet rakkaudellisesti paimentaen ja vahvistaen seurakuntia (Ef. 4:8; 1. Tess. 1:3).

1930-luvun lopulla valmennettiin kyvykkäitä miehiä alueenpalvelijoiksi ja piiripalvelijoiksi (kutsutaan nykyään kierros- ja piirivalvojiksi). ”Seurakuntiin matkustaminen ei ollut helppoa”, kertoo James Mwango. ”Me saimme polkupyörät, mutta veljien piti tulla mukaamme ja kantaa kävellen matkatavaroitamme. Matkat kestivät useita päiviä. Olimme yleensä kaksi viikkoa kunkin seurakunnan vieraina.”

”Hän – – pyörtyi saman tien”

Afrikan maaseudulla matkustaminen oli tuolloin haasteellista – kuten nykyäänkin. Robinson Shamuluma, joka on tätä nykyä yli 80-vuotias, palveli matkavalvojana vaimonsa Julianan kanssa. Robinson kertoo, että he joutuivat kerran tavattoman ankaran kaatosateen armoille sadekauden aikana. Kun myrsky lakkasi, reitti oli muuten selvä, mutta mutaa oli pyörien satuloihin asti. Kun he saapuivat seurakuntaan, Juliana oli niin uupunut, että jaksoi hädin tuskin juoda hieman vettä.

Enock Chirwa, joka palveli sekä kierros- että piirityössä 1960- ja 1970-luvuilla, kertoo: ”Maanantai oli raskas päivä, sillä silloin matkustettiin. Mutta kun pääsimme seurakuntaan, unohdimme matkan rasitukset. Veljien kanssa olimme onnellisia.”

Matkojen pituus ja vaivalloisuus eivät olleet ainoa ongelma. Lamp Chisenga oli kerran kahden veljen kanssa matkalla maan pohjoisosassa olevaan seurakuntaan. He näkivät kaukana hiekkatiellä jonkin eläimen. ”Veljet eivät nähneet sitä selvästi”, sanoi veli Chisenga. ”Se istui tiellä kuin koira. ’Näettekö mikä se on?’ kysyin. ’Näettekö mikä se on?’ Sitten toinen veljistä tunnisti sen leijonaksi. Hän parkaisi ja pyörtyi saman tien. Päätimme levätä siinä vähän aikaa, kunnes leijona olisi taas kadonnut pensaikkoon.”

John Jason ja hänen vaimonsa Kay palvelivat piirityössä osan niistä 26 vuodesta, jotka he olivat Sambiassa. He oppivat kärsivällisyyden merkityksen, kun autoon tuli vikoja. John sanoi: ”Ajoimme reilut 150 kilometriä rikkinäisin jousin, koska meillä ei ollut varaosia eikä paikkaa, mistä hakea apua. Toisen kerran automme teki tenän kesken matkan. Olimme pulassa ylikuumenneen ajoneuvomme kanssa, emmekä voineet tehdä muuta kuin käyttää loput vetemme moottorin jäähdyttämiseen ja viimeiseen teekupilliseen. Olimme yksin autiolla tiellä kuumissamme ja väsyneinä. Istuimme autossa ja rukoilimme Jehovalta apua. Kolmelta iltapäivällä paikalle ajoi tietyöauto, joka oli sinä päivänä ensimmäinen tiellä näkemämme ajoneuvo. Kun autossa olijat näkivät hätämme, he tarjoutuivat hinaamaan meitä. Saavuimme veljiemme luo juuri ennen auringonlaskua.”

Luottamuksen opettelua

Sellaisissa oloissa matkavalvojat oppivat pian panemaan luottamuksensa omien kykyjensä tai aineellisen omaisuuden sijasta vakaampiin tuen lähteisiin eli Jehova Jumalaan ja kristilliseen veljesseuraan (Hepr. 13:5, 6). ”Kohtasimme haasteen oltuamme vain kolme viikkoa piirityössä”, kertoo Geoffrey Wheeler. ”Olimme konventtipaikalla valmiina viikonlopun ohjelmaan. Minulle oli annettu rikkinäinen retkikeitin. Oli kuuma, tuulinen päivä, ja kun sytytin keittimen, siitä löi lieska. Tuli pääsi valloilleen hetkessä. Land Roverimme keulassa ollut vararengas syttyi palamaan, ja pian koko auto oli tulessa.”

Ajoneuvon menetys oli kyllin suuri onnettomuus, mutta lisää oli tulossa. Geoffrey kertoo: ”Vaatteemme olivat Land Roverissa mustassa teräsarkussa. Ne eivät palaneet, mutta käpristyivät pilalle. Veljet tulivat toiselle puolelle autoa ja saivat ulos sänkymme, yhden paidan ja kirjoituskoneeni. Olimme hyvin kiitollisia siitä, että he reagoivat niin nopeasti!” Wheelerien omaisuus tuhoutui auton mukana, ja heidän oli määrä palata kaupunkiin vasta kahden kuukauden kuluttua. Mikä nyt eteen? Geoffrey sanoo: ”Eräs veli lainasi minulle solmion, ja pidin esitelmän kalossit jalassa. Me selvisimme, ja veljet tekivät kaikkensa lohduttaakseen kokematonta piirivalvojaansa.”

Yösija käärmeiden ulottumattomissa

Rakkaus ja huolenpito, jota vieraanvaraiset seurakunnat osoittavat, vahvistavat matkavalvojia ja heidän vaimojaan jatkamaan uhrautuvaa palvelustaan. On olemassa lukemattomia esimerkkejä siitä, miten seurakunnat, jotka itsekin ovat avun tarpeessa, huolehtivat rakkaudellisesti matkavalvojien tarpeista. Tällaista anteliaisuutta arvostetaan hyvin paljon. (Room. 12:13; Sananl. 15:17.)

Matkavalvojien yöpaikat ovat yleensä karuja, mutta ne järjestetään aina rakkaus sydämessä. Fred Kashimoto, joka palveli kierrosvalvojana 1980-luvun alussa, kertoo eräästä myöhäisillasta, jolloin hän saapui Pohjois-Sambiassa olevaan kylään. Veljet ottivat hänet lämpimästi vastaan. He menivät pieneen taloon, ja veljet nostivat hänen matkalaukkunsa suurelle pöydälle, jonka jalkoina olivat puolitoista metriä korkeat paalut. Kun tuli myöhä, veli Kashimoto kysyi, missä hänen oli tarkoitus nukkua.

Veljet osoittivat pöytää ja sanoivat: ”Tuo tuossa on sänky.” Veljet olivat ilmeisesti rakentaneet korkean sängyn turvaksi, koska alueella oli paljon käärmeitä. Veli Kashimoto sai patjakseen ruohotukkoja ja kävi yöpuulle.

Maaseudulla annetaan usein maataloustuotteita lahjaksi. Geoffrey Wheeler kertoo hymyillen: ”Erään kerran veljet antoivat meille kananpojan. Me panimme sen yöksi riu’ulle ulkokäymälään. Kana mokoma kuitenkin hyppäsi riu’ulta ja putosi suoraan käymälän kuoppaan. Onnistuimme kuokan avulla onkimaan sen sieltä turvallisesti ylös. Vaimoni pesi sen lämpimässä saippuavedessä, jossa oli runsaasti desinfiointiainetta. Viikon loppupuolella keitimme sen, ja se maistui oikein hyvältä!”

Jasonit saivat nauttia samanlaisesta anteliaisuudesta. ”Saimme monen monta kertaa veljiltä elävän kananpojan”, John sanoo. ”Kerran me kuljetimme kanaa pienessä korissa piirillä matkustaessamme. Se muni joka aamu munan, joten emme aikoneet syödä sitä. Kun pakkasimme lähteäksemme seuraavaan paikkaan, kana teki selväksi, että se halusi lähteä kanssamme.”

Vaikuttavia elokuvia

Vuodesta 1954 lähtien annettiin innostavaa opetusta elokuvan Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa ja useiden muiden elokuvien avulla. ”Se sai monet ponnistelemaan niin palveluksessa kuin seurakunnassakin”, kerrottiin haaratoimistosta noina vuosina tulleessa raportissa. Joillakuilla oli iskulauseena konventin purkutöissä elokuvanäytännön jälkeen: ”Hoidetaan homma ’Uuden maailman yhteiskunta toiminnassa’ -tapaan”, siis reippaasti. Ensimmäisenä vuonna elokuvan ilmestymisen jälkeen sen näki yli 42000 ihmistä, heidän joukossaan valtion ja opetustoimen virkamiehiä. Elokuva teki heihin suuren vaikutuksen. Kaiken kaikkiaan yli miljoona sambialaista sai tietoa Jehovan todistajista ja heidän kristillisestä järjestöstään tämän elokuvan kautta.

Wayne Johnson muistaa elokuvien suuren vaikutuksen. Hän sanoo: ”Ihmisiä tuli matkojen päästä katsomaan elokuvia, ja he oppivat niiden avulla paljon Jehovan järjestöstä. Yleisö innostui usein niin, että puhkesi kesken kaiken pitkiin taputuksiin.”

Jonkin aikaa oli tapana esittää jokin elokuvista kierroskonventissa lauantai-iltapäivällä. Syrjäseuduilla se oli jännittävä tapaus. Kampanjalla oli voimakas vaikutus ihmisiin, vaikka tietämättömyys muusta maailmasta johtikin joskus väärinkäsityksiin. Eräässä elokuvassa näytettiin, miten ihmisiä virtaa ulos New Yorkin metrotunnelista. Monet luulivat sen kuvaavan ylösnousemusta! Kaikesta huolimatta elokuvat antoivat ihmisille paljon tietoa Jehovan todistajista. Mutta muutoksen tuulet puhalsivat, ja kansallistunteen voimistuminen sai monet sambialaiset kääntymään veljiä vastaan. Niin seurakunnat kuin matkavalvojatkin joutuivat tilanteisiin, jotka vaativat entistä enemmän kestävyyttä.

Poliittista häirintää

Pohjois-Rhodesia itsenäistyi Britanniasta 24. lokakuuta 1964, ja siitä tuli Sambian tasavalta. Tuona aikana poliittinen ilmapiiri oli hyvin kireä. Jehovan todistajien puolueettomuuden tulkittiin merkitsevän siirtomaavallan kannattamista.

Lamp Chisenga matkusti erään kerran tuona aikana Bangweulujärvelle. Hän aikoi mennä veneellä saariin vierailemaan kalastajaveljien luona. Ensin hän matkusti linja-autolla järven rannalle. Kun hän astui ulos autosta, häntä pyydettiin näyttämään puoluekorttinsa. Hänellä ei tietenkään ollut sellaista. Puolueen edustajat ottivat hänen salkkunsa. Sitten yksi heistä huomasi laatikon, johon oli kirjoitettu sana Vartiotorni. Hän puhalsi kovaa pilliinsä ja alkoi huutaa: ”Vartiotorni! Vartiotorni!”

Eräs virkailija työnsi levottomuuksien pelossa Lampin laukkuineen takaisin linja-autoon. Paikalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko, ja linja-auton ovia, renkaita ja ikkunoita alettiin kivittää. Kuljettaja kaasutti tiehensä ja ajoi pysähtymättä 90 kilometrin päähän Samfyaan. Tilanne rauhoittui yön aikana. Seuraavana aamuna Lamp sai kaikessa rauhassa nousta veneeseen ja lähteä vierailemaan järvialueen pienissä seurakunnissa.

Matkavalvojat suosittelevat itseään Jumalan palvelijoina ”suuressa kestävyydessä” (2. Kor. 6:4). Fanwell Chisenga, jonka kierros oli Zambezijoen varrella, sanoo: ”Kierrosvalvojan täytyy ilmaista kokosieluista antaumusta ja uhrautuvuutta.” Hänen kierroksellaan matkalla seurakunnasta toiseen oli joskus pitkiä jokiosuuksia, jotka taitettiin vanhoilla, vuotavilla kanooteilla. Joessa väijyvä vihainen virtahepo olisi pystynyt puraisemaan kevyesti sellaisen kahtia. Mikä auttoi Fanwelliä kestämään kierrostyössä? Hän tutkii hymyillen valokuvaa, jossa seurakuntalaiset saattavat häntä joenrantaan, ja mainitsee yhden motivaation lähteen: veljet ja sisaret. Hän kysyy haikeasti: ”Mistä muualta voi löytää näin onnellisia kasvoja tässä vihaisessa maailmassa?”

Puolueettomuus

”Kukaan sotilaana palveleva ei sekaannu maailman asioihin, jotta hän voisi miellyttää upseeria, joka hänet värväsi.” Näin kirjoitti apostoli Paavali. (2. Tim. 2:4, Weymouth.) Jotta kristityt voisivat olla täysin johtajansa Jeesuksen Kristuksen käytettävissä, he eivät voi osallistua maailman poliittisten ja uskonnollisten järjestöjen toimintaan. Tämä kanta on merkinnyt haasteita ja ahdistusta tosi kristityille, jotka haluavat pysyä puolueettomina maailman asioihin nähden (Joh. 15:19).

Toisen maailmansodan aikana monia kohdeltiin raa’asti, koska he eivät osoittaneet isänmaallista henkeä. ”Näimme, kuinka vanhoja miehiä heitettiin auton lavalle kuin maissisäkkejä, koska he kieltäytyivät asepalveluksesta”, kertoo Benson Judge, josta tuli myöhemmin innokas matkavalvoja. ”Kuulimme näiden miesten sanovan: ’Tidzafera za Mulungu’, mikä merkitsee ’Me kuolemme Jumalan puolesta’.”

Vaikka veli Mukosiku Sinaali ei ollut vielä sodan aikana käynyt kasteella, hän muistaa hyvin, että puolueettomuuskysymys tuli silloin jatkuvasti esiin. ”Jokaisen piti kaivaa ja koota mambongo-köynnöksen juuria, joista saatiin arvokasta maitiaisnestettä. Juuret kuorittiin ja hakattiin suikaleiksi, jotka niputettiin ja työstettiin myöhemmin armeijan saappaisiin käytettäväksi kuminkorvikkeeksi. Todistajat kieltäytyivät keräämästä juuria, koska työllä tuettiin sotaponnisteluja. Sen vuoksi veljiä rangaistiin yhteistyöhaluttomuudesta. Heistä tuli ’ei-toivottua ainesta’.”

Joseph Mulemwa oli yksi näistä ”ei-toivotuista”. Hän oli kotoisin Etelä-Rhodesiasta, mutta oli muuttanut Pohjois-Rhodesian länsiosaan vuonna 1932. Jotkut väittivät, että hän kehotti ihmisiä jättämään peltonsa viljelemättä, koska ”Valtakunta oli käsillä”. Tätä väärää syytettä levitti eräs Mavumbo-lähetysseuran pappi, joka inhosi Josephia. Joseph pidätettiin ja pantiin samoihin käsirautoihin henkisesti häiriintyneen miehen kanssa. Jotkut toivoivat, että mies olisi käynyt Josephin kimppuun, mutta tämä tyynnytti häiriintyneen miehen. Vapauttamisensa jälkeen Joseph jatkoi sananpalvelusta ja seurakunnissa vierailemista. Hän kuoli uskollisena 1980-luvun puolivälissä.

Vahvistuneina kohti koetuksia

Kansallismielisyys ja yhteisöjen sisäiset jännitteet johtivat siihen, että niitä, jotka omantunnonsyistä kieltäytyivät poliittisesta toiminnasta, peloteltiin. Vaikka ilmapiiri maassa oli kireä, vuonna 1963 Kitwessä pidetty valtakunnallinen Rohkeiden palvelijoiden piirikonventti osoitti, että Jehovan todistajien keskuudessa vallitsi rauha ja ykseys. Viisi päivää kestäneen tilaisuuden ohjelma oli kuultavissa neljällä kielellä. Läsnäolijoita oli lähes 25000, ja jotkut heistä olivat tulleet konventtipaikalle telttoineen ja asuntovaunuineen. Erityisen vaikuttava oli Milton Henschelin puhe, joka käsitteli kristityn suhdetta valtioon. Frank Lewis kertoo: ”Muistamme, kuinka hän kehotti meitä auttamaan veljiämme ymmärtämään, mitä puolueettomuus merkitsee. Olimme hyvin onnellisia noista ajankohtaisista neuvoista. Useimmat Sambian veljet kohtasivatkin ankarat koetukset menestyksellisesti ja pysyivät uskollisina Jehovalle.”

Koko 1960-luvun ajan Jehovan todistajat joutuivat laajalti kokemaan väkivaltaista vainoa ja omaisuuden menetyksiä. Koteja ja valtakunnansaleja tuhottiin. Hallitus reagoi kiitettävästi ja vangitsi monia pelotteluun osallistuneita. Kun Pohjois-Rhodesiasta tuli Sambian tasavalta, Jehovan todistajat odottivat paljon uudelta perustuslailta, koska siinä luvattiin, että kansalaisten ihmisoikeuksia kunnioitettaisiin. Isänmaallisuuden aalto iski kuitenkin pian pahaa aavistamattomaan kohteeseen.

Kansallisia vertauskuvia

Siirtomaavallan aikana Jehovan todistajien lapsia oli rangaistu, kun he uskonnollisista syistä eivät osoittaneet kunniaa Britannian lipulle. Myös siitä rangaistiin, että ei laulanut kansallislaulua. Kun viranomaisille oli esitetty vetoomus asiasta, opetusministeriö lievensi kantaansa ja vastasi kirjeessä: ”[Ryhmänne] kanta lipun tervehtimiseen on tunnettu ja arvostettu, eikä ketään lasta tule rangaista millään tavoin siitä, että hän kieltäytyy tervehtimästä lippua.” Uusi republikaaninen perustuslaki antoi toivoa siitä, että kansalaisten perusvapauksia esimerkiksi omantunnon, aatteen ja uskonnon suhteen vahvistettaisiin. Uusi lippu ja kansallislaulu saivat kuitenkin aikaan isänmaallisuuden kuohahduksen. Kouluissa omaksuttiin taas innolla tapa tervehtiä lippua ja laulaa kansallislaulu päivittäin. Joillekin todistajanuorille suotiin vapautus muotomenoista, mutta monia muita hakattiin ja jopa erotettiin koulusta.

Vuonna 1966 voimaan tullut uusi koululaki vaikutti lupaavalta. Sen mukaan vanhemmalla tai huoltajalla on mahdollisuus anoa lapsen vapauttamista uskonnollisista tilaisuuksista ja seremonioista. Niinpä monet aiemmin erotetut lapset saivat taas palata kouluun. Pian koululakiin lisättiin kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa pykäliä, joissa lippu ja kansallislaulu määriteltiin kansallista identiteettiä lujittaviksi maallisiksi vertauskuviksi. Veljet kävivät tuloksettomia keskusteluja valtion viranomaisten kanssa, ja vuoden 1966 loppuun mennessä yli 3000 lasta oli erotettu koulusta puolueettomuuden takia.

Feliya ei päässyt kouluun

Oli tullut aika panna menettelyn laillisuus kokeeseen. Valittiin sopiva tapaus. Feliya Kachasu kävi Buyantanshin koulua Kuparivyöhykkeellä. Hänet oli erotettu koulusta, vaikka hän oli mallioppilas. Frank Lewis kertoo jutun viemisestä oikeuteen: ”Richmond Smith esitteli juttumme, jonka teki hankalaksi se, että se oli kohdistettu valtiota vastaan. Hän halusi kuitenkin ottaa jutun hoitaakseen kuultuaan Feliyan selittävän vakuuttavasti, miksei hän tervehdi lippua.”

Sisar Dailes Musonda, joka kävi siihen aikaan koulua Lusakassa, sanoo: ”Odotimme myönteistä päätöstä Feliyan oikeudenkäynnissä. Mufulirasta matkusti veljiä seuraamaan tapauksen käsittelyä. Myös minut ja siskoni kutsuttiin paikalle. Feliya tuli oikeussaliin vaaleassa mekossa ja valkoisessa hatussa. Oikeudenkäynti kesti kolme päivää. Maassa oli vielä joitakin lähetystyöntekijöitä, joista veljet Phillips ja Fergusson olivat paikalla. Uskoimme heidän läsnäolostaan olevan apua.”

Oikeuden puheenjohtajana toiminut tuomari sanoi päätöstä lukiessaan: ”Jehovan todistajien tapauksessa mikään ei viittaa siihen, että he ilmaisisivat toiminnallaan epäkunnioitusta kansallislaulua tai maan lippua kohtaan.” Hän päätti kuitenkin, että seremoniat olivat maallisia ja ettei Feliya voinut vilpittömistä uskomuksistaan huolimatta anoa vapautusta koululain nojalla. Hänen mukaansa seremonioita vaadittiin kansallisen turvallisuuden vuoksi. Sitä, miten tällaisen vaatimuksen kohdistaminen lapseen edistää kansan etuja, ei koskaan osoitettu. Feliya ei siis päässyt kouluun, koska hän piti kiinni kristillisistä käsityksistään.

Dailes muistelee: ”Olimme hyvin pettyneitä. Jätimme silti kaiken Jehovan käsiin.” Kun paineet vain kasvoivat, Dailes ja hänen siskonsa jättivät koulun kesken vuonna 1967. Vuoden 1968 loppuun mennessä lähes 6000 Jehovan todistajien lasta oli erotettu koulusta.

Julkisia kokouksia rajoitetaan

Vuonna 1966 säädetty yleistä järjestystä koskeva laki vaati, että kaikki yleisötilaisuudet piti aloittaa kansallislaululla. Siksi ei käytännön syistä voitu pitää konventteja, joihin olisi kutsuttu ulkopuolisia. Veljet vastasivat valtion vaatimukseen pitämällä suuret kokoukset yksityisalueilla, kuten aidatulla alueella valtakunnansalin ympärillä. Uteliaisuus sai kiinnostuneet tulemaan sankoin joukoin paikalle ottamaan selvää, mistä oli kysymys. Läsnäolijoiden määrä kasvoi tämän johdosta tasaisesti, ja vuonna 1967 Kristuksen kuoleman muistojuhlassa oli läsnä 120025.

”Tuona aikana väkivaltainen vastustus leimahti liekkiin aika ajoin”, kertoo Lamp Chisenga. ”Samfyan alueella väkijoukko hyökkäsi Katanshan seurakuntaan kuuluvan veli Mabon kimppuun ja surmasi hänet. Joskus vastustajat hyökkäsivät kesken kokouksen, ja monia valtakunnansaleja poltettiin. Viranomaiset säilyttivät kaikesta huolimatta kunnioituksen todistajia kohtaan, ja muutamia vastustajia pidätettiin ja rangaistiin.”

Omat ilmavoimat?

Vastustajat jatkoivat Jehovan todistajien aiheetonta syyttelyä väittäen, että nämä ovat tavattoman rikkaita ja perustaisivat seuraavan hallituksen. Eräänä päivänä enemmistöpuolueen puheenjohtaja saapui yllättäen Kitwen haaratoimistoon. Ensimmäinen merkki hänen saapumisestaan oli se, että portille tuli joukoittain poliiseja. Haaratoimiston edustajat kokoontuivat keskustelemaan hänen kanssaan. Kesken keskustelun hän joutui kiihdyksiin. ”Me annoimme teille luvan rakentaa nämä tilat”, hän sanoi korottaen ääntään. ”Mitä te niillä teette? Ovatko nämä teidän hallituksenne tiloja?”

Jotkut viranomaiset uskoivat edelleen perättömiä huhuja. Kabompossa Sambian luoteisosassa poliisi yritti hajottaa konventin kyynelkaasun avulla. Veljet onnistuivat lähettämään pikasähkeen haaratoimistoon. Eräs ulkomailta muuttanut viljelijä lennätti pienkoneellaan muutamia haaratoimiston edustajia auttamaan tilanteen rauhoittamisessa ja väärinkäsitysten selvittämisessä. Tästä ei kuitenkaan juuri ollut hälventämään epäilyksiä, sillä nyt jotkut sanoivat, että todistajilla oli omat ilmavoimat!

Veljet keräsivät konventtipaikalta talteen kaikki käytetyt kyynelkaasupanokset. Kun haaratoimiston edustajat kävivät myöhemmin hallitusviranomaisten puheilla esittämässä vetoomuksen asiasta, he näyttivät niitä todisteina tarpeettomasta voimankäytöstä. Tapaus sai paljon julkisuutta, ja todistajien rauhanomainen suhtautuminen pantiin merkille.

Kantamme selittäminen

Pyrkimyksissä saada Jehovan todistajien toiminta kielletyksi edettiin hyvää tahtia. Haaratoimisto halusi selittää puolueetonta kantaamme hallitukselle. Smart Phiri ja Jonas Manjoni valittiin puhumaan useiden hallituksen ministereiden edessä. Tilaisuudessa eräs ministereistä hyökkäsi sanallisesti veljiä vastaan. ”Mieleni tekisi hakata teidät siihen paikkaan!” hän huusi. ”Ymmärrättekö, mitä olette menneet tekemään? Olette vieneet parhaat kansalaisemme, yhteiskunnan kerman, ja mitä olette jättäneet meille? Totta tosiaan: varkaat, murhaajat ja avionrikkojat!”

Veljet vastasivat oitis: ”Mutta juuri sellaisiahan jotkut heistä olivat ennen! He olivat varkaita, murhaajia ja avionrikkojia, mutta Raamatun voimalla he ovat tehneet elämässään muutoksia ja heistä on tullut Sambian parhaita kansalaisia. Juuri siksi me vetoamme teihin: antakaa meidän saarnata vapaasti.” (1. Kor. 6:9–11.)

Karkotuksia ja osittainen kielto

Kuten aiemmin kerrottiin, lähetystyöntekijät karkotettiin maasta. ”Emme unohda tammikuuta 1968 koskaan”, sanoi Frank Lewis. ”Eräs veli soitti meille ja kertoi maahanmuuttoviraston edustajan juuri käyneen hänen luonaan. Virkailija oli antanut hänelle karkotuspaperin, jonka mukaan hänellä oli viikko aikaa lopettaa liikeyrityksensä Sambiassa ja poistua maasta. Pian tuli puhelu toisensa jälkeen. Viimein eräs veli soitti ja ilmoitti kuulleensa, että seuraavaksi käytäisiin eräässä tietyssä toimistorakennuksessa Kitwessä.” Tällaisiin jyrkkiin toimiin oli ilmeisesti ryhdytty todistajien ykseyden horjuttamiseksi ja sananpalvelusinnon sammuttamiseksi.

Seuraavana vuonna presidentti sääti yleisen turvallisuuden ylläpitämistä koskevan lain, jonka mukaan saarnaaminen ovelta ovelle oli laitonta. Kiellon takia veljien täytyi muuttaa palvelusta siten, että vapaamuotoista todistamista painotettiin enemmän. Valtakunnan Palveluksemme -lehtisestä tuli ”Kuukausitiedotteemme”, ja palsta ”Hyvän uutisen esittäminen” sai otsikokseen ”Sisäinen palveluksemme”. Yritimme näin olla herättämättä hallituksen tarkastajien huomiota. Huhtikuussa 1971 raportoitiin ennätysmäärä Raamatun kotitutkisteluja, lähes 48000, joten yritykset rajoittaa työtä eivät selvästikään lannistaneet veljiä.

Nykyisin Englannissa asuva Clive Mountford oli tekemisissä monien lähetystyöntekijöiden kanssa. Hän kertoo: ”Yksi tapa todistaa oli tarjota ihmisille autokyyti ja puhua matkalla totuudesta heidän kanssaan. Pidimme autossa aina lehtiä näkyvissä.”

Raamatulliset keskustelut eivät olleet laittomia, mutta rajoitusten vuoksi piti kysyä etukäteen lupaa käydä jonkun kotona. Sen takia käytiin paljon sukulaisten, entisten koulutovereiden, työtovereiden tai muiden tuttujen luona. Tällaisen vierailun aikana voitiin ohjata keskustelu tahdikkaasti raamatulliseen aiheeseen. Koska samaan perhekuntaan kuului yleensä useita suvun jäseniä, saatiin kosketus moniin ei-uskoviin sukulaisiin ja yhteisön jäseniin.

Vuonna 1975 haaratoimisto raportoi: ”Vaikka tuhannet alueemme julistajat eivät ole koskaan saarnanneet talosta taloon, uusia opetuslapsia on tehty ja todistusta on annettu valtavasti.” Ovelta-ovelle-työtä koskevien rajoitusten vuoksi todistusta annettiin muilla tavoilla. Tätä valaisee hyvin erään veljen esimerkki. Hän työskenteli rekisterinpitäjänä eräässä ministeriössä. Hänen työhönsä kuului rekisteröidä kansalaisten nimiä ja muita henkilötietoja. Hän pani merkille ne, joilla oli raamatullinen nimi, ja kysyi heiltä, mitä he tiesivät samannimisestä Raamatun henkilöstä. Hän sai näin monia tilaisuuksia todistaa. Kun eräs äiti tuli lapsineen käymään ministeriöön, veljen huomio kiintyi tyttären nimeen Eden. Veli kysyi, tiesikö äiti, mitä nimi merkitsi. Äiti ei tiennyt. Veli selitti asian lyhyesti ja kertoi, että lähitulevaisuudessa maasta tulee alkuperäisen Eedenin paratiisin kaltainen. Nainen kiinnostui kuulemastaan siinä määrin, että antoi veljelle kotiosoitteensa. Hänen aviomiehensä kiinnostui myös, ja perhe alkoi käydä kokouksissa. Lopulta jotkut perheestä menivät kasteelle.

Muillakin julistajilla oli tilaisuuksia antaa todistusta ansiotyössään. Kaivosyhtiössä työskennellyt Royd kyseli ruokatunnillaan työtovereidensa mielipiteitä eri raamatunkohdista: ”Kuka teidän mielestänne on Matteuksen 16:18:ssa mainittu ’kallio’?” tai ”Kuka on Roomalaiskirjeen 9:32:n ’kompastuskivi’?” Usein suuri joukko kaivostyöläisiä kerääntyi kuulemaan Raamatun selittämistä. Näiden vapaiden keskustelujen ansiosta useat Roydin työtovereista edistyivät hengellisesti ja menivät kasteelle.

Nuortemme omaksuma luja kanta koulussa on osaltaan suonut toisille tilaisuuksia kuulla totuudesta. Kun ryhmä lapsia kieltäytyi laulamasta isänmaallisia lauluja, heidän opettajansa tulistui ja käski luokan seisomaan ulos. Yksi joukossa olleista kertoo: ”Opettajan on täytynyt luulla, ettemme saaneet laulaa edes omia uskonnollisia laulujamme. Vaikutti siltä, että hän piti sitä tilaisuutena saattaa meidät pilkan kohteiksi. Hän määräsi oppilaat järjestäytymään uskontojen mukaisiksi ryhmiksi. Jokaisen ryhmän piti laulaa pari kirkkonsa laulua. Kun kaksi ryhmää oli ilmoittanut, ettei yhtään laulua muistu mieleen, opettaja käänsi huomionsa meihin. Aloitimme laululla ’Tämä on Jehovan päivä!’ Ilmeisesti lauloimme hyvin, sillä koulun ohi kulkevat ihmiset pysähtyivät kuuntelemaan. Jatkoimme laululla ’Jehova on nyt Kuningas!’ Kaikki, opettaja mukaan lukien, puhkesivat taputuksiin. Palasimme luokkaan. Monet luokkatovereistamme innostuivat kyselemään, missä olimme oppineet niin kauniita lauluja. Jotkut tulivat kanssamme kokouksiin, ja heistä tuli myöhemmin innokkaita todistajia.”

”Ne jotka jättävät kirjoja”

Tänä ajanjaksona veljet osoittautuivat ”varovaisiksi kuin käärmeet ja silti viattomiksi kuin kyyhkyset” (Matt. 10:16). Jehovan todistajat käyttivät innokkaasti kirjallisuuttaan, ja he saivatkin lisänimen Abaponya Ifitabo, ’ne jotka jättävät kirjoja’. Valtakunnasta julistaminen jatkui täydellä voimalla, vaikka vastustajat yrittivät päättäväisesti vaientaa veljet. Väkivaltainen vastustus nosti vuosien varrella päätään useasti, mutta 1980-luvulle tultaessa se oli vähentynyt.

Itsenäistymisen jälkeisen neljännesvuosisadan aikana kastettiin lähes 90000 uutta. Julistajien määrä lisääntyi siitä huolimatta vain noin 42000:lla. Mistä tämä johtui? Julistajia tietysti kuoli tai muutti pois. ”Ihmispelko oli kuitenkin yksi osasyy”, kertoo Neldie, joka palveli haaratoimistossa tuona aikana. Monista tuli epäsäännöllisiä tai toimettomia. Lisäksi itsenäisyys muutti monia asioita. Johtotehtävissä työskentelevät olivat aiemmin aina ulkomailta muuttaneita, mutta nyt virkoihin tarvittiin syntyperäisiä sambialaisia. Kun työtä, asumista ja koulutusta koskevat mahdollisuudet lisääntyivät, monet perheet alkoivat keskittyä hengellisten asioiden sijasta aineellisiin.

Kaikesta tästä huolimatta työ edistyi. Viisas kuningas Salomo kirjoitti: ”Kylvä siemenesi aamulla äläkä anna kätesi levätä iltaan mennessä, sillä ethän tiedä, missä se menestyy, tuollako vai täällä, vai ovatko molemmat osat yhtä hyviä.” (Saarn. 11:6.) Veljet pyrkivät istuttamaan totuuden siemeniä siinä toivossa, että ne alkaisivat itää olosuhteiden helpottuessa. Kasvu oli tasaista, ja siksi vuonna 1976 oli ostettava uusi kuorma-auto, koska kirjallisuutta kuljetettiin yhä enemmän. Vuonna 1982 alettiin rakentaa uutta painoa muutaman kilometrin päähän Betelistä. Nämä käytännön toimet loivat pohjaa tulevalle kasvulle.

Harvoissa Keski-Afrikan maissa on ollut niin rauhallista ja niin vähän sisällissotia kuin Sambiassa. Olosuhteet sallivat nykyään julistaa ”hyvää uutista hyvistä asioista” erittäin vapaasti. Menneiden ”ahdistusten” muistot kannustavat uskollisia kokoamaan edelleen kiireesti ”hedelmää ikuiseen elämään”. (Room. 10:15; 2. Kor. 6:4; Joh. 4:36.)

Haaratoimiston laajennus

1930-luvulla Llewelyn Phillips ja hänen työtoverinsa olivat vuokranneet Lusakasta kahden huoneen rakennuksen asemapaikakseen. Harvapa olisi arvannut, että jonain päivänä tarvitaan 110 hehtaarin Betel-kompleksi, jossa asuu runsaat 250 vapaaehtoista työntekijää. Nämä veljet ja sisaret huolehtivat yli 125000 julistajan ja tienraivaajan hengellisistä tarpeista. Luodaanpa pikainen silmäys tähän kasvuun.

Kuten aiemmin kerrottiin, vuoteen 1936 mennessä viranomaisten asenne oli pehmennyt siinä määrin, että Lusakaan voitiin perustaa kirjallisuusvarasto. Pian toiminta oli laajentunut niin, että oli muutettava suurempaan rakennukseen. Poliisiaseman vierestä ostettiin asuinhuoneisto. ”Siinä oli kaksi makuuhuonetta”, kertoo Jonas Manjoni. ”Ruokailuhuone oli palvelusosastona ja kuisti lähetysosastona.” Vuonna 1951 Jonas otti kahden viikon loman palvellakseen Betelissä, ja myöhemmin hän aloitti vakituisena työntekijänä. ”Työ oli organisoitu hyvin, ja ilmapiiri oli iloinen”, hän sanoo. ”Työskentelin lähetysosastolla veli Phillipsin kanssa ja hoidin tilauksia ja kiinnitin postimerkkejä lehtikääröihin. Oli ilo palvella veljiä.” Llewelyn Phillipsin avuksi tuli myöhemmin Harry Arnott, ja he työskentelivät yhdessä paikallisten veljien, kuten Job Sichelan, Andrew John Mulabakan, John Mutalen, Potipher Kachepan ja Morton Chisulon, kanssa.

Sambian kaivosteollisuus kukoisti, infrastruktuuri kehittyi nopeasti ja kaikkialta Sambiasta muutti ihmisiä kaivosalueelle. Niinpä myös todistajien työn painopiste siirtyi Lusakasta Kuparivyöhykkeelle. Ian Fergusson suositteli kiinteistön ostamista jostakin kaivoskaupungista, ja vuonna 1954 haaratoimisto muutti King George Avenuelle Luanshyaan. Ennen pitkää tilat kävivät kuitenkin pieniksi, koska haaratoimiston valvonnassa oleva alue laajeni nopeasti käsittämään suurimman osan Itä-Afrikasta. Vieraillessaan vuoden 1959 ”Valvovien palvelijoitten” piirikonventissa Nathan Knorr maailmankeskuksesta tutki vaihtoehtoja haaratoimiston uudeksi paikaksi ja antoi luvan aloittaa rakennustyöt. Geoffrey Wheeler kertoo: ”Frank Lewis, Eugene Kinaschuk ja minä menimme arkkitehdin kanssa uudelle tontille Kitwessä merkitsemään tulevan Betelin paikan paaluilla.” 3. helmikuuta 1962 vihittiin Jehovalle uusi haaratoimisto, jossa oli Betel-koti, paino ja valtakunnansali. Haaratoimistonpalvelijana toiminut Harry Arnott päätti vihkiäisohjelman kiinnittämällä huomion tärkeämpään, hengelliseen rakennustyöhön, jossa jokaisen täytyy ahkeroida käyttäen rakennusaineina uskoa, toivoa ja rakkautta.

Tilat kävivät pian pieniksi, koska Valtakunnan julistajien määrä kasvoi 30129:stä lähes 57000:een seuraavien kymmenen vuoden aikana. ”Veli Knorr kannusti meitä laajentamaan painotoimintaamme”, muistelee Ian Fergusson. ”Kävin Etelä-Afrikan haaratoimistossa Elandsfonteinissa keskustelemassa veljien kanssa. Pian sieltä lähetettiin lentorahtina painokone Kitween.”

Kirjojen ja lehtien lisäksi Kitwessä painettiin kerran kuussa ilmestyvä Valtakunnan Palveluksemme -lehtinen Keniaan ja muualle Itä-Afrikkaan. Hyvin pian pieni paino kävi ahtaaksi ja oli tarpeen siirtää painotoiminta muualle. Kun kaupunginvaltuusto alkoi vastustaa tonttikauppojamme, eräs veli päätti tarjota meille maapalstaa. Rakennustyöt saatiin valmiiksi vuonna 1984. Kolmen vuosikymmenen ajan Kitwe oli Sambian hengellinen keskus.

Lähetystyöntekijöiden karkotuksen jälkeisinä vaikeina vuosina haaratoimiston työntekijöiden määrä kasvoi niin, että 14 beteliläistä asui Betelin ulkopuolella perheidensä luona. Oli tarpeen tehdä uusia järjestelyjä, jotta edessä olevasta työstä voitaisiin huolehtia kunnolla. Kasvavan Betel-perheen tarpeisiin ostettiin kaksi taloa ja vuokrattiin yksi. Kävi kuitenkin ilmeiseksi, että tarvittiin vielä uusia tiloja. Onneksi olot helpottuivat pian huomattavasti. Vuonna 1986 joidenkin varteenotettavien alueiden veljille annettiin tehtäväksi etsiä maata uutta haaratoimistoa varten. Viitisentoista kilometriä pääkaupungista länteen tuli myyntiin 110 hehtaarin maatila. Paikka osoittautui oivalliseksi, sillä alueella on runsaasti pohjavettä. Dayrell Sharp sanoi: ”Luulenpa, että Jehova ohjasi meidät löytämään tämän ihastuttavan paikan.”

Vihkiäiset ja kasvu

Lauantaina 24. huhtikuuta 1993 sadat Jehovan pitkäaikaiset palvelijat kokoontuivat uusien tilojen vihkiäisiin. Neljäntuhannen paikallisen veljen ja sisaren lisäksi läsnä oli yli 160 vierasta eri puolilta maailmaa, muiden muassa parikymmentä vuotta aiemmin maasta karkotettuja lähetystyöntekijöitä. Theodore Jaracz, toinen läsnä olleista hallintoelimen jäsenistä, puhui aiheesta ”Suosittelemme itseämme Jumalan palvelijoina”. Hän muistutti vuosia uskollisesti palvelleita siitä, että jos he eivät olisi olleet kestäviä, ei uusia tiloja olisi tarvinnut rakentaa. Hän viittasi Paavalin sanoihin korinttilaisille ja korosti sitä, että tosi sananpalvelija tuottaa hengen hedelmää ja pystyy siksi kestämään vaikeuksia, koetuksia ja ahdistusta. ”Te olette suositelleet itseänne Jumalan palvelijoina”, hän sanoi. ”Meidän oli rakennettava tämä uusi haaratoimisto, koska työ on laajentunut.”

Vuonna 2004 valmistui uusi nelikerroksinen 32 huoneen asuinrakennus. Lähes tuhannen neliön painohalli on muutettu 47 huoneen käännöstoimistoksi arkistotiloineen, neuvotteluhuoneineen ja kirjastoineen.

Taloudellisista vastoinkäymisistä ja muista vaikeuksista huolimatta Sambian Jehovan todistajat ovat tulleet rikkaiksi Jumalan palveluksessa, ja he pitävät suurena kunniana mahdollisuutta jakaa hengellisiä rikkauksiaan toisille (2. Kor. 6:10).

Totuuden suositteleminen kaikille

Perhekeskeisessä Sambiassa monet ovat vuosien varrella saaneet kasvaa totuudessa. Länsi-Sambiassa on sellainen sanonta, että lehmä ei pidä sarviaan raskaina. Toisin sanoen velvollisuutta huolehtia omasta perheestään ei tulisi pitää raskaana taakkana. Kristityt vanhemmat ymmärtävät olevansa Jumalalle vastuussa ja osoittautuvat hyviksi malleiksi lapsilleen suositellen kristillistä palvelusta sanoin ja teoin. Monet nykyiset innokkaat todistajat ovatkin tällaisten uskollisten vanhempien jälkeläisiä. (Ps. 128:1–4.)

Sambian Jehovan todistajat iloitsevat siitä, mitä Jehovan kärsivällisyyden ja tuen ansiosta on saatu aikaan (2. Piet. 3:14, 15). Alkuaikoina ”totuuden mukainen” raamatullinen usko auttoi heidät läpi epävarmuuden kauden. Aktiivinen ”rakkaus jossa ei ole ulkokultaisuutta” muodostaa jatkuvasti siteen eri heimoista tulevien ihmisten välille, ja tuo rakkaus on saanut aikaan jatkuvaa hengellistä kasvua ilman tarpeetonta tuskaa. Käyttäen ”vanhurskauden aseita” puolustamiseen ja tiedon jakamiseen ”huomaavaisuudessa” he ovat avanneet monien, joskus viranomaistenkin, mielen, mikä on johtanut usein ”hyvään maineeseen”. Nykyisiä yli 2100:aa seurakuntaa lujitetaan ”tiedolla”, kun palvelijoiden valmennuskoulun käyneet kyvykkäät veljet auttavat niiden valvomisessa. Vaikka edessä voi olla suurempia ”ahdistuksia”, Jehovan todistajat luottavat voivansa olla ”aina iloitsevia” kokoontuessaan yhteen. (2. Kor. 6:4–10.)

Palvelusvuoden 1940 aikana viitisentuhatta henkeä noudatti Jeesuksen käskyä viettää hänen kuolemansa muistojuhlaa. Läsnä oli osapuilleen joka 200. sambialainen. Viime vuosina yli puoli miljoonaa eli noin yksi kahdestakymmenestä on kunnioittanut Jehovaa tuona erikoisiltana. Vuonna 2005 juhlassa oli läsnä 569891 henkeä. (Luuk. 22:19.) Mikä on suurten läsnäolijamäärien salaisuus? Kunnia kuuluu Jehova Jumalalle, joka on hengellisen kasvun takana (1. Kor. 3:7).

Sambian Jehovan todistajat ovat hekin tehneet osansa. ”Hyvästä uutisesta puhuminen ei ole meistä noloa, vaan se on etuoikeus”, kertoo yksi haaratoimistokomitean jäsen. Vierailijat voivat nähdä selvästi, että Jehovan todistajat suhtautuvat palvelukseensa kunnioittaen ja päättäväisesti. Ei ole ihme, että maassa on yksi julistaja jokaista 90:tä asukasta kohti. Työtä on silti vielä tehtävänä.

”Jehovan nimi on vahva torni. Sinne vanhurskas juoksee ja saa suojan.” (Sananl. 18:10.) Niiden, joilla on oikea sydämentila, tulee juosta kiireesti Jehovan puolelle. Kuukausittain johdettavat parisensataatuhatta Raamatun kotitutkistelua auttavat vielä monia sambialaisia vihkiytymään Jehovalle ja tulemaan hänen innokkaiksi palvelijoikseen. Sambian yli 125000 toimeliaalla todistajalla on kaikki syyt suositella tuota ratkaisua.

[Tekstiruutu s. 168]

Sambia lyhyesti

Maa: Sambia on pinnanmuodoiltaan tasainen, ja se sijaitsee sisämaassa 1200 metriä merenpinnan yläpuolella. Maassa on runsas puusto. Eteläraja myötäilee suureksi osaksi Zambezijokea.

Väestö: Suurin osa on lukutaitoisia ja tunnustautuu kristityiksi. Maaseudulla asutaan olkikattoisissa majoissa, ja majojen ympäristössä kasvatetaan ravintokasveja.

Kielet: Pääkieli on englanti; lisäksi yli 70 paikallista kieltä.

Elinkeinot: Tärkeimpiä teollisuudenaloja on kupariteollisuus. Maanviljely tuottaa muun muassa maissia, durraa, riisiä ja maapähkinöitä.

Ravinto: Maissia syödään paljon. Nshima, paksu maissijauhoista tehty puuro, on suosittua.

Ilmasto: Sambia on ylätasankoa, joten vaikka maa sijaitsee Afrikan sydämessä mantereen eteläosassa, ilmasto ei ole tukahduttavan kuuma. Kuivuus vitsaa aika ajoin.

[Tekstiruutu/Kuva s. 173–175]

Sain 17 kuukautta ja 24 raipaniskua

Kosamu Mwanza

Syntynyt: 1886

Kastettu: 1918

Tausta: Pysyi kestävänä vainosta ja valeveljistä huolimatta. Palveli uskollisesti tienraivaajana ja vanhimpana aina siihen saakka, kunnes päätti maallisen vaelluksensa vuonna 1989.

Menin armeijaan ja palvelin lääkintämiehenä Pohjois-Rhodesian joukoissa ensimmäisen maailmansodan alkuvaiheessa. Joulukuussa 1917 tapasin lomalla kaksi etelärhodesialaista miestä, jotka olivat tekemisissä raamatuntutkijoiden kanssa. He antoivat minulle kuusi Raamatun tutkielmia -sarjan kirjaa. Ahmin kirjat kolmessa päivässä enkä enää palannut rintamalle.

Yhteydenpito Jehovan todistajien haaratoimistoon oli vaikeaa, joten työskentelimme veljien kanssa omin päin. Kuljimme kylästä kylään ja kutsuimme ihmisiä kuulemaan saarnaa ja pohdiskelimme heidän kysymyksiään. Myöhemmin valitsimme maan pohjoisosassa sijaitsevan Galilea-nimisen paikan tukikohdaksemme. Sieltä käsin kutsuimme ihmisiä kuuntelemaan, kun Raamattua selitettiin. Minut nimitettiin valvomaan työtä. Ikävä kyllä keskuuteemme ilmaantui monia valeveljiä, jotka saivat hämmennystä aikaan.

Saarnasimme innokkaasti, mutta katolisten ja protestanttisten lähetystyöntekijöiden mielestä olimme heidän reviirillään. Jatkoimme kuitenkin suurten kokousten järjestämistä. Esimerkiksi tammikuussa 1919 Isokan liepeillä sijaitsevilla kukkuloilla pitämässämme kokouksessa oli läsnä kuutisensataa ihmistä. Poliisi ja sotilaat tulivat paikalle ja tuhosivat Raamattumme ja kirjamme ja pidättivät monia meistä, koska he eivät tienneet, miksi olimme siellä. Jotkut joutuivat vankilaan Kasaman liepeille, toiset Mbalaan ja osa jopa niinkin etelään kuin Livingstoneen. Jotkut saivat kolmen vuoden vankeusrangaistuksen. Minulle annettiin 17 kuukautta vankeutta ja 24 raipaniskua takamuksille.

Vankilasta vapauduttuani palasin kotikylääni saarnaamaan. Myöhemmin minut taas pidätettiin, ruoskittiin ja pantiin vankilaan. Vastustus jatkui. Kylän päällikkö päätti häätää veljet kylästä. Muutimme toiseen kylään, jonka päällikkö otti meidät mielellään vastaan. Asetuimme sinne asumaan ja rakensimme päällikön suostumuksella itsellemme oman kylän, jolle annoimme nimeksi Nasaret. Saimme jäädä sillä ehdolla, ettei toimintamme häiritsisi muiden rauhaa. Päällikkö oli meihin tyytyväinen.

Vuoden 1924 loppupuolella palasin pohjoisessa sijaitsevaan Isokaan, ja siellä eräs myötämielinen virkamies auttoi minua kohentamaan englannin kielen taitoani. Noihin aikoihin ilmaantui itseoppineita uskonnollisia johtajia, jotka vääristelivät opetuksia ja johtivat monia harhaan. Me jatkoimme tästä huolimatta kokoontumisiamme – vähin äänin yksityiskodeissa. Vuosia myöhemmin Llewelyn Phillips pyysi minua tulemaan Lusakaan tapaamaan häntä. Hän antoi minulle tehtäväksi vierailla Sambian ja Tansanian välisen rajan tuntumassa toimivissa seurakunnissa. Vierailin Tansaniassa Mbeyassa asti vahvistamassa veljiä. Palasin aina kierroksen tehtyäni omaan seurakuntaani. Tein tätä 1940-luvulle saakka, kunnes haaratoimisto lähetti alueelle kierrosvalvojan.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 184–186]

Apua pohjoisnaapureille

Vuonna 1948 vastaperustettu Pohjois-Rhodesian haaratoimisto alkoi valvoa Valtakunnan saarnaamistyötä useimmissa niin kutsutun Brittiläisen Itä-Afrikan maissa. Siihen aikaan Sambian pohjoisten naapurimaiden ylängöillä oli hyvin vähän julistajia, eivätkä viranomaiset mielellään ottaneet vastaan ulkomaisia lähetystyöntekijöitä. Kuka siis opettaisi nöyrille totuuden?

Happy Chisenga tarjoutui palvelemaan vakituisena tienraivaajana Sambian sisäosassa, mutta sai hämmästyksekseen kutsun palvella Tansaniassa Njomben lähistöllä sijaitsevalla syrjäisellä alueella. ”Kun vaimoni kanssa näimme papereissa sanan ’syrjäinen’, ajattelimme menevämme työskentelemään vaikeapääsyiselle alueelle siellä asuvien julistajien kanssa. Pian meille valkeni, ettei tuolla alueella ollut lainkaan saarnattu ennen meitä. Näytimme ihmisille heidän Raamatustaan nimen Jehova ja sellaisia ilmauksia kuin Harmagedon, ja heidän mielenkiintonsa alkoi herätä. He antoivat pian vaimolleni lempinimen Harmagedon ja minulle Jehova. Kun myöhemmin muutimme Arushaan, alueelle jäi ryhmä vakaita julistajia.”

Vuonna 1957 William Lamp Chisenga lähetettiin palvelemaan erikoistienraivaajana Tansaniaan Mbeyan ympärillä sijaitseville vuorille. ”Saavuin vaimoni Maryn ja kahden lapsemme kanssa kaupunkiin marraskuussa, ja vietimme yön linja-autoasemalla, koska hotellit olivat täynnä. Yö oli kylmä ja sateinen, mutta olimme varmoja siitä, että Jehova ohjaisi asioita. Aamulla jätin perheeni asemalle ja lähdin etsimään majapaikkaa. En oikein tiennyt minne mennä, mutta otin muutamia Vartiotorneja mukaan. Postitoimiston kohdalla olin levittänyt jo monta lehteä. Siinä tapasin Johnson-nimisen miehen, joka kysyi: ”Mistä tulet ja minne olet menossa?” Kerroin tulleeni julistamaan hyvää uutista. Kun Johnson kuuli, että olen Jehovan todistaja, hän kertoi olevansa kastettu mutta toimeton todistaja Lundazista Itä-Sambiasta. Järjestimme niin, että perheeni ja omaisuutemme kuljetettiin hänen kotiinsa. Aikanaan Johnson ja hänen vaimonsa vahvistuivat jälleen hengellisesti ja opettivat meille swahilin kieltä. Johnson palasi myöhemmin Sambiaan ja alkoi kertoa hyvää uutista aktiivisesti. Kokemus opetti minulle, ettei kannata koskaan aliarvioida Jehovan kykyä auttaa meitä tai omia mahdollisuuksiamme auttaa toisia.”

Kokoaikainen palvelus vei Bernard Musingan, hänen vaimonsa Paulinen ja heidän pienet lapsensa kauas Ugandaan, Keniaan ja Etiopiaan. Bernard kertoo käynnistään Seychelleillä: ”Vuonna 1976 minua pyydettiin vierailemaan ryhmässä, joka toimi kauniissa Praslinin saaressa. Saaren asukkaat olivat hartaita katolisia, ja oli syntynyt väärinkäsityksiä. Erään uuden julistajan nuori poika oli esimerkiksi kieltäytynyt piirtämästä plus-merkkiä matematiikan tunnilla ja selittänyt: ’Se on risti, enkä minä usko ristiin.’ Sen perusteella uskonnolliset johtajat olivat keksineet väittää, etteivät Jehovan todistajat anna lastensa opiskella matematiikkaa. Kävimme tapaamassa opetusministeriä, selitimme kunnioittavasti kantamme ja oikaisimme väärinkäsityksen. Solmimme ystävälliset suhteet ministeriin, ja se johti siihen, että lähetystyöntekijät pääsivät saariin.”

[Kuva]

Happy Mwaba Chisenga

[Kuva]

William Lamp Chisenga

[Kuva]

Bernard ja Pauline Musinga

[Tekstiruutu/Kuva s. 191, 192]

”Sinä heität elämäsi hukkaan!”

Mukosiku Sinaali

Syntynyt: 1928

Kastettu: 1951

Tausta: Käynyt Gilead-koulun ja toiminut kääntäjänä. Palvelee nykyään seurakunnan vanhimpana.

Kastepäivänäni lähetystyöntekijä Harry Arnott halusi keskustella kanssani. Tarvittiin silozin kielen kääntäjiä. ”Voitko sinä auttaa?”, hän kysyi. Sain pian postitse työmääräyksen ja yhden Vartiotornin numeron. Aloitin innoissani työt samana iltana. Kääntäminen oli vaikeaa ja jouduin kirjoittamaan tuntikausia vanhanaikaisella mustekynällä. Silozin sanakirjaa ei ollut olemassa. Työskentelin päivisin postissa ja iltaisin kääntäjänä. Joskus sain haaratoimistosta muistutuksen: ”Voitko lähettää käännöksen heti.” Mietin usein, miksen voisi aloittaa kokoaikaista palvelusta. Lopulta sanoin itseni irti postista. Vaikka minuun luotettiinkin, eroni herätti epäilyksiä. Olinko ehkä kavaltanut rahaa postista? Posti lähetti kaksi eurooppalaista tarkastajaa selvittämään asiaa. He tutkivat tapauksen perin pohjin, mutta eivät löytäneet mitään huomautettavaa. He eivät ymmärtäneet eroni syytä. Työnantajani tarjosivat minulle ylennystä, ja kun kieltäydyin silti jäämästä työhöni, he varoittivat: ”Sinä heität elämäsi hukkaan!”

Se ei pitänyt paikkaansa. Vuonna 1960 minut kutsuttiin Beteliin ja pian sen jälkeen sain kutsun Gilead-kouluun. Minua jännitti. Lensin Pariisiin, sieltä Amsterdamiin ja viimein New Yorkiin. Se oli ensimmäinen lentomatkani, ja muistan ajatelleeni, mahtoiko voidelluista tuntua samalta, kun he menevät taivaaseen. Minut otettiin maailmankeskuksessa sydämellisesti vastaan. Veljien nöyryys ja täydellinen ennakkoluulottomuus oli koskettavaa. Määrämaani oli Sambia, ja sinne palattuani olin edelleen mukana käännöstyössä.

[Tekstiruutu/Kuva s. 194]

Nopeammin kuin kotkat

Katuku Nkobongo on liikuntavammainen eikä pysty lainkaan kävelemään. Kerran kierrosvalvojan vierailuviikon sunnuntaina kuultiin yllättäen uutinen, että kapinallisjoukot lähestyivät Katukun kotikylää. Kaikki lähtivät pakoon. Kierrosvalvoja Mianga Mabosho teki lähtöä viimeisten joukossa. Noustessaan pyörän selkään paetakseen hän kuuli läheisestä majasta huudon: ”Aiotko jättää minut tänne, veljeni?” Se oli Katuku. Kierrosvalvoja auttoi hänet nopeasti pyörän selkään ja kyyditsi hänet kylän ulkopuolelle.

Päästäkseen etelään Sambiaan heidän oli ajettava vaikeakulkuisen alueen läpi. Veli Nkobongon täytyi ryömiä ylös jyrkät mäet. Kierrosvalvoja muistelee: ”Vaikka minä kiipesin kaksin jaloin, hän oli laella ennen minua. Sanoin: ’Mies on rampa mutta liikkuu kuin siivillä!’ Kun pääsimme lopulta turvallisempaan paikkaan ja saimme eteemme syötävää, pyysin tätä veljeä pitämään rukouksen. Hän esitti ajatuksensa niin sydämensä pohjasta, että kyyneleet nousivat silmiini. Hän lainasi rukouksessaan Jesajan lukua 40 ja sanoi: ’Sinun sanasi pitävät paikkansa, Jehova. Pojat sekä väsyvät että uupuvat, ja nuoret miehetkin kompastumalla kompastuvat, mutta sinuun toivonsa panevat saavat uutta voimaa. He kohoavat siivilleen kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.’ Hän lisäsi: ’Kiitos, Jehova, kun autoit minua liikkumaan nopeammin kuin taivaan kotkat.’”

[Tekstiruutu/Kuva s. 204, 205]

Khakisortsit ja ruskeat tennistossut

Philemon Kasipoh

Syntynyt: 1948

Kastettu: 1966

Tausta: Palvelee matkavalvojana sekä palvelijoiden valmennuskoulun koordinaattorina ja opettajana Sambiassa.

Isoisäni valmensi minua kenttäpalveluksessa. Hän vei minut usein koulutovereideni luokse ja kehotti minua todistamaan heille. Isoisä johti meille säännöllisesti perhetutkistelua, eikä sen aikana saanut missään nimessä nukahtaa. Minusta perhetutkistelu oli tosi mukava.

Minut kastettiin kotimme lähellä virtaavassa joessa. Kuukauden kuluttua pidin ensimmäisen harjoitustehtäväni kokouksessa. Muistan, että minulla oli uudet khakisortsit ja ruskeat tennistossut sinä päivänä. Olin vahingossa sitonut kengännauhat niin kireälle, että jalkojani puristi. Seurakunnanpalvelija huomasi sen ja tuli ystävällisesti lavalle löysäämään ne minun odotellessani. Puhe meni hyvin, ja tuo ystävällinen teko opetti minulle jotain tärkeää. Ymmärrän, että Jehova on antanut minulle paljon valmennusta.

Olen nähnyt omin silmin, kuinka Jesajan 60:22 täyttyy. Koska uusia seurakuntia perustetaan, tarvitaan lisää vanhimpia ja avustavia palvelijoita kantamaan vastuuta. Palvelijoiden valmennuskoulu täyttää tämän tarpeen. On suuri ilo saada opettaa näitä nuoria miehiä. Olen oppinut, että kun Jehova antaa jonkin työn tehtäväksi, hän antaa varmasti myös pyhää henkeään avuksi.

[Tekstiruutu/Kuvat s. 207–209]

”Pikkujuttu”

Edward ja Linda Finch

Syntyneet: 1951

Kastettu: Edward 1969 ja Linda 1966

Tausta: Valmistuneet Gileadin 69. kurssilta. Edward palvelee Sambian haaratoimistokomitean koordinaattorina.

Erään konventtikauden aikana ajoimme autollamme maan pohjoisosassa. Siellä ei juuri ole päällystettyjä teitä vaan enimmäkseen tallattuja polkuja. Useiden kilometrien päässä eräästä kylästä näimme ryhmän ihmisiä kävelevän meitä kohti. Heidän joukossaan oli vanha kumaraan painunut mies, joka käytti kävelykeppiä. Hän oli sitonut saappaansa nauhoista yhteen ja heittänyt ne ja pienen tavaranyytin olalleen. Kun tulimme lähemmäksi heitä, huomasimme heillä konventin rintamainokset. Pysähdyimme kysymään, mistä he tulivat. Vanha veli suoristautui hieman ja sanoi: ”Te olette tainneet jo unohtaa. Olimme kanssanne Chansassa konventissa. Olemme pian taas kotona.”

”Milloin te sitten lähditte konventista?” kysyimme.

”Ohjelman päättymisen jälkeen sunnuntaina.”

”Mutta nythän on keskiviikkoiltapäivä. Oletteko kävelleet kolme päivää?”

”Olemme, ja viime yönä kuulimme leijonien karjuntaa.”

”Ansaitsette kiitoksen hienosta asenteestanne ja uhrauksista, joihin olette valmiita päästäksenne konventtiin.”

Iäkäs veli nosti muina miehinä tavaransa takaisin olalleen ja lähti taas kävelemään. ”Pikkujuttu”, hän sanoi. ”Käykää te kiittämässä haaratoimistoa uudesta konventtipaikasta. Viime vuonna meidän piti kävellä viisi päivää – tänä vuonna vain kolme.”

Monet paikalliset muistavat Sambiaa vuonna 1992 koetelleen kuivuuden. Olimme konventissa Zambezijoen rannalla parisensataa kilometriä Victorian putouksista joen yläjuoksulle päin. Illalla kävimme tapaamassa perheitä, joista useimmat istuivat kylki kyljessä nuotion ääressä pienten majojensa edessä. Parinkymmenen hengen ryhmä lauloi valtakunnanlauluja. He kertoivat kävelleensä kahdeksan päivää konventtipaikalle, mutta siinä ei ollut heidän mielestään mitään ihmeellistä. He olivat pakanneet pikkulapset sekä eväät, keittoastiat ja muut välttämättömyydet juhtiensa selkään ja yöpyneet aina siellä, missä aurinko sattui laskemaan.

Seuraavana päivänä ilmoitettiin, että kuivuus oli kiusannut monia ja että apua annettiin tarvitseville. Sinä iltana kolme veljeä tuli majaamme. Yhdelläkään heistä ei ollut kenkiä, ja heillä oli vanhat vaatteet. Arvelimme heidän tulleen kertomaan meille, miten he olivat kärsineet kuivuudesta. Sen sijaan he kertoivat meille olevansa hyvin surullisia veljien kärsimyksistä. Yksi heistä veti takintaskustaan kirjekuoren, joka oli ahdettu täyteen rahaa, ja sanoi: ”Katsottehan, ettei heidän tarvitse olla nälissään. Ottakaa nämä ja ostakaa heille jotakin syötävää.” Itku kuristi kurkkuamme emmekä saaneet edes kiitettyä ennen kuin he jo olivat poissa. He eivät olleet varautuneet lahjoitukseen konventtiin lähtiessään, joten se oli heiltä suuri uhraus. Tällaiset kokemukset tekevät veljet meille entistä läheisemmiksi.

[Kuvat]

Monet matkustavat pitkiä matkoja vaikeuksista huolimatta päästäkseen konventteihin

Yllä: Illallisen valmistusta konventtipaikalla

Vasemmalla: Sämpylöitä paistetaan uunissa ulkosalla

[Tekstiruutu/Kuva s. 211–213]

Konventtia jatketaan vastustuksesta huolimatta

Aaron Mapulanga

Syntynyt: 1938

Kastettu: 1955

Tausta: Työskennellyt aiemmin Betelissä esimerkiksi kääntäjänä ja haaratoimistokomitean jäsenenä. Nykyään perheellinen mies, joka palvelee seurakunnan vanhimpana.

Elettiin vuotta 1974. Meillä oli meneillään konventti kymmenen kilometriä itään Kasamasta. Poliisi vaati meitä lopettamaan kokouksen, vaikka paikallinen päällikkö oli antanut meille kokoontumisluvan. Pian raamikas poliisipäällikkö tuli paikalle mukanaan satakunta puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluvaa miestä, jotka saartoivat konventtipaikkamme. Konventtiohjelma jatkui suunnitellusti, mutta samanaikaisesti ruohosta rakennetussa toimistossa käytiin värikäs keskustelu luvista ja kansallislaulun esittämisestä.

Kun menin lavalle pitämään avainpuhetta, poliisipäällikkö tuli mukaan estääkseen puheeni. Yleisö seurasi ihmeissään, mitä tapahtuisi. Päällikkö seisoi hetken paikallaan tuijottaen 12000 hengen yleisöä ja säntäsi sitten pois. Puheeni jälkeen näin hänet odottelemassa kiukkuisena lavan takana. Hän määräsi joukkonsa hajottamaan kokouksen, mutta upseerit riitaantuivat keskenään ja karauttivat autoillaan tiehensä. He tulivat jonkin ajan kuluttua takaisin suuren kirjan kanssa. Poliisipäällikkö levitti sen eteeni pöydälle ja käski minua lukemaan merkityn kohdan. Luin kappaleen ääneti.

”Tämä kirja on oikeassa”, sanoin. ”Siinä sanotaan: ’Viranomainen voi hajottaa minkä tahansa kokouksen, joka uhkaa rauhaa.’” Katsoin päällikön vyötä ja revolvereja ja jatkoin: ”Ainoa uhkaava asia täällä on teidän läsnäolonne ja aseistetut miehenne. Meillä taas on Raamatut.”

Hän kääntyi heti tiedustelu-upseerin puoleen ja sanoi: ”Mitä minä sanoin? Lähdetään!” He ottivat minut mukaansa poliisiasemalle.

Kun pääsimme poliisipäällikön toimistoon, hän soitti virkaveljelleen. Olimme siihen asti keskustelleet englanniksi. Puhelimessa hän puhui silozia. Hän ei aavistanut, että minäkin puhun sitä. He puhuivat minusta, mutta istuskelin kaikessa rauhassa sen näköisenä, etten muka ymmärtänyt sanaakaan. Hän laski kuulokkeen ja sanoi: ”Kuulehan nyt!”

Vastasin siloziksi: ”Eni sha na teeleza!”, mikä tarkoittaa ’Kuulenhan minä, herra päällikkö!’ Hän tuijotti minua epäuskon vallassa tovin aikaa. Sitten hän nousi, meni toimistonsa nurkassa olevalle suurelle jääkaapille ja toi minulle kylmää juotavaa. Tunnelma keveni.

Myöhemmin hänen toimistoonsa tuli myös eräs liikemiesveli, jolla oli paikkakunnalla hyvä maine. Esitimme päällikölle käytännöllisiä ehdotuksia, jotka hälvensivät hänen pelkojaan, ja saimme siten jännityksen laukeamaan. Konventtijärjestelyt helpottuivat, koska Jehova tuki meitä.

[Tekstiruutu/Kuva s. 221]

Langanlaiha

Michael Mukanu

Syntynyt: 1928

Kastettu: 1954

Tausta: Palvellut matkavalvojana, nykyään Sambian Betelissä.

Kierrokseni ulottui jyrkän rinteen takana olevaan laaksoon. Tsetsekärpäset tuottivat usein harmia. Välttääkseni hyönteiset ja päivän kuumuuden heräsin yhdeltä yöllä ja läksin kiipeämään kukkuloiden ja vuorten yli kohti seuraavaa seurakuntaa. Pidin hyvin vähän tavaraa mukanani, koska kävelin niin paljon. Syötävää oli vähän, joten olin langanlaiha. Veljet ajattelivat kirjoittaa haaratoimistoon esittääkseen minun siirtämistäni toisiin tehtäviin, koska he päättelivät minun ennen pitkää kuolevan. Kun he kertoivat minulle tästä, sanoin: ”Huomaavaisesti ajateltu, mutta teidän on muistettava, että tehtävämääräykseni tuli Jehovalta, ja hän voi muuttaa sen. En kai minä olisi ensimmäinen, joka täälläpäin kuolee? Antakaa minun siis jatkaa. Jos kuolen, ei teidän tarvitse muuta kuin ilmoittaa siitä haaratoimistoon.”

Kolme viikkoa myöhemmin sain uuden tehtävämääräyksen. Jehovan palveleminen voi olla haastavaa, mutta on mentävä eteenpäin. Jehova on onnellinen Jumala, ja jos hänen palvelijansa eivät ole onnellisia, hän voi tehdä jotakin sen hyväksi, että he voivat jatkaa iloisina hänen palvelemistaan.

[Tekstiruutu/Kuva s. 223, 224]

Emme noudata taikauskoisia tapoja

Harkins Mukinga

Syntynyt: 1954

Kastettu: 1970

Tausta: Palveli aiemmin vaimonsa kanssa matkatyössä; nykyään Sambian Betelissä.

Kun olimme vaimoni Idahin kanssa matkatyössä, mukanamme oli myös kaksivuotias poikamme, joka oli ainoa lapsemme. Kun saavuimme erääseen seurakuntaan, veljet ottivat meidät lämpimästi vastaan. Torstaiaamuna poika alkoi itkeä lakkaamatta. Aamukahdeksalta jätin hänet Idahin hyvään hoitoon ja lähdin kenttäpalveluskokoukseen. Kun olin tuntia myöhemmin johtamassa raamatuntutkistelua, sain tietää, että poikamme oli kuollut. Ahdinkoamme lisäsi vielä se, että useat veljet päättelivät jonkun noituneen hänet. Yritimme auttaa heitä näkemään, että tämä yleinen pelko oli aiheeton, mutta uutinen levisi kulovalkean tavoin koko alueelle. Selitin, että vaikka Saatana onkin voimakas, hän ei pysty nujertamaan Jehovaa eikä hänen uskollisia palvelijoitaan. ”Aika ja sattuma” kohtaavat meitä kaikkia, mutta emme saa peloissamme tehdä hätäisiä johtopäätöksiä (Saarn. 9:11).

Poikamme haudattiin seuraavana päivänä, ja hautajaisten jälkeen pidimme kokouksen. Veljet oppivat tästä jotakin: emme pelkää pahoja henkiä emmekä ole taikauskoisia. Vaikka menetys tuottikin meille paljon tuskaa, jatkoimme erikoisviikon toimintaa ja lähdimme sitten toiseen seurakuntaan. Sen sijaan että seurakunnat olisivat lohduttaneet meitä kokemamme johdosta, me lohdutimme ja rohkaisimme heitä korostamalla, että lähitulevaisuudessa kuolemaa ei enää ole.

[Tekstiruutu/Kuva s. 228, 229]

Me keräsimme rohkeutemme

Lennard Musonda

Syntynyt: 1955

Kastettu: 1974

Tausta: Ollut kokoaikaisessa palveluksessa vuodesta 1976. Palveli kuusi vuotta matkatyössä; nykyään Sambian Betelissä.

Minulla on eräs muisto vuoden 1985 tienoilta, jolloin vierailin seurakunnissa aivan maan pohjoisosassa. Aiempina vuosina poliittiset ainekset vastustivat meitä siellä kiivaasti. Minut oli vasta nimitetty kierrosvalvojaksi, ja nyt minulle avautui tilaisuus osoittaa uskoa ja rohkeutta. Eräänä päivänä kenttäpalveluskokouksen jälkeen olimme lähdössä läheiseen kylään. Yksi veljistä kertoi kuulleensa, että koko kylän väki oli uhannut hakata Jehovan todistajat, jos yrittäisimme mennä sinne saarnaamaan. Joukkopahoinpitelyjä oli kyllä sattunut 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa, mutta en uskonut kokonaisen yhteisön enää käyvän päällemme.

Uutinen sai kuitenkin jotkut julistajat jäämään peloissaan pois matkasta. Me loput – melkoinen joukko – keräsimme rohkeutemme ja lähdimme kohti kylää. Perillä koimme yllätyksen. Saimme jättää kyläläisille useita lehtiä ja käydä tapaamiemme ihmisten kanssa miellyttäviä keskusteluja. Mutta jotkut juoksivat pakoon nähdessään meidän tulevan. Ovet jäivät sepposen selälleen ja kattilat kiehuivat yli. Meitä ei siis pahoinpidelty vaan meitä juostiin karkuun.

[Tekstiruutu/Kuva s. 232, 233]

Minun oli juostava henkeni edestä

Darlington Sefuka

Syntynyt: 1945

Kastettu: 1963

Tausta: Palvellut erikoistienraivaajana, matkavalvojana ja Sambian Betelissä.

Elettiin vuotta 1963, ja ajat olivat myrskyisiä. Usein kun menimme kenttäpalvelukseen, poliittisesti suuntautuneiden nuorten joukkiot kulkivat edellämme varoittaen ihmisiä kuuntelemasta meitä ikkunoiden ja ovien rikkomisen uhalla.

Eräänä iltana vain pari päivää kasteeni jälkeen viidentoista nuoren joukko pahoinpiteli minut. Veri virtasi suustani ja nenästäni. Toisena iltana minun ja erään veljen kimppuun kävi nelisenkymmentä ihmistä, jotka olivat seuranneet meitä kotimatkallamme. Herramme Jeesuksen kokemusten muisteleminen antoi minulle voimaa. Mennessäni kasteelle veli John Jason oli tehnyt kastepuheessaan selväksi, ettei kristityn elämä olisi ongelmatonta. Kun ongelmia sitten tuli, ne eivät yllättäneet minua vaan koituivat rohkaisuksi.

Siihen aikaan poliitikot toivoivat ihmisten tukevan heidän itsenäisyystaisteluaan, ja puolueettomuuttamme pidettiin osoituksena eurooppalaisten ja amerikkalaisten puolelle asettumisesta. Poliittisia ryhmiä tukevat uskonnolliset johtajat pitivät huolen siitä, että kaikkia meistä liikkuvia kielteisiä puheita paisuteltiin. Hankaluuksia oli jo ennen maan itsenäistymistä, eivätkä ne loppuneet sen jälkeenkään. Monet veljet joutuivat lopettamaan liiketoimensa, koska eivät hankkineet puoluekorttia. Jotkut muuttivat kaupungista takaisin kotikyläänsä ja ottivat vastaan huonosti palkattua työtä säästyäkseen poliittisen toiminnan tukemiseksi järjestetyiltä rahankeräyksiltä.

Teini-iässä huoltajani oli serkkuni, joka ei ollut todistaja. Puolueettomuuteni johti siihen, että hänen perhettään peloteltiin ja uhkailtiin. He säikähtivät sitä. Eräänä päivänä serkkuni sanoi ennen töihin lähtöään: ”Haluan, ettet ole täällä enää, kun tulen illalla töistä.” Ensin luulin hänen laskevan leikkiä, sillä minulla ei ollut kaupungissa muita sukulaisia. Minulla ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä. Tajusin pian, että hän oli tosissaan. Hän raivostui nähdessään minut kotiin tullessaan. Hän keräsi kiviä ja alkoi ajaa minua takaa. ”Mene niiden koirien joukkoon!” hän karjui. Minun oli juostava henkeni edestä.

Isäni kuuli tästä ja lähetti minulle viestin: ”Jos pidät kiinni puolueettomuudestasi, et astu enää kynnykseni yli.” Se oli vaikeaa, sillä olin vasta kahdeksantoista. Kuka ottaisi minut luokseen? Seurakunta otti. Mietin usein kuningas Daavidin sanoja: ”Vaikka oma isäni ja oma äitini hylkäisivätkin minut, niin Jehova kuitenkin ottaisi minut huomaansa.” (Ps. 27:10.) Voin vakuuttaa, että Jehova pitää lupauksensa.

Tekstiruutu/Kuva s. 236, 237]

Voitin käytökselläni monien opettajien kunnioituksen

Jackson Kapobe

Syntynyt: 1957

Kastettu: 1971

Tausta: Palvelee seurakunnassa vanhimpana.

Vuonna 1964 lapsia erotettiin ensi kerran kouluista. Haaratoimisto auttoi vanhempia ymmärtämään, että lapsia täytyi valmistaa tähän. Muistan kun isä joskus koulun jälkeen istuutui keskustelemaan kanssani 2. Mooseksen kirjan 20:4, 5:stä.

Koulun yhteistilaisuuksissa seisoin takana välttyäkseni hankaluuksilta. Ne jotka eivät laulaneet kansallislaulua kutsuttiin eteen. Kun rehtori kysyi, miksen laula, vastasin lainaten Raamattua. ”Sinä luet, muttet silti laula!” opettaja kivahti. Hänen mielestään minun piti olla hallitukselle uskollinen, koska se soi minun käydä koulua ja oppia lukemaan.

Lopulta minut erotettiin koulusta helmikuussa 1967. Olin pettynyt, koska nautin oppimisesta ja olin hyvä oppilas. Työtoverit ja ei-uskovat sukulaiset painostivat isääni, mutta isä vakuutti minulle, että toimin oikein. Äitikin oli kovilla. Kun menin hänen kanssaan pellolle töihin, muut naiset pilkkasivat meitä: ”Minkäs takia tämä lapsi ei ole koulussa?”

Koulutustani ei kuitenkaan jätetty siihen. Vuonna 1972 alettiin kiinnittää entistä suurempaa huomiota seurakuntien lukukouluihin. Ajan mittaan tilanne valtion kouluissa helpottui. Kotimme sijaitsi koulua vastapäätä. Rehtori tuli usein meille juomaan vettä tai lainaamaan luutia luokan lakaisemiseen. Kerran hän tuli jopa lainaamaan rahaa. Perheeni ystävällisyys teki ilmeisesti häneen vaikutuksen, sillä hän kysyi eräänä päivänä: ”Haluaako poikanne jatkaa koulunkäyntiä?” Isä muistutti häntä, että olin edelleen Jehovan todistaja. ”Ei se haittaa”, sanoi rehtori. Sitten hän kääntyi minun puoleeni: ”Mille luokalle haluat?” Valitsin kuudennen luokan. Sama koulu, sama rehtori ja samat luokkatoverit – ainoa ero entiseen oli, että lukutaitoni oli parempi kuin useimpien muiden, koska olin käynyt lukukoulussa valtakunnansalissa.

Voitin ahkeruuteni ja hyvän käytökseni ansiosta monien opettajien kunnioituksen, joten koulunkäyntini helpottui. Olin tunnollinen opiskelija ja suoritin joitakin tutkintoja, ja niinpä sain vastuullisen aseman kaivoksissa ja pystyin myöhemmin elättämään perheeni. Olen tyytyväinen siihen, etten tehnyt myönnytyksiä laulamisen suhteen.

[Tekstiruutu/Kuva s. 241, 242]

”Miten voisimme lakata saarnaamasta?”

Jonas Manjoni

Syntynyt: 1922

Kastettu: 1950

Tausta: Palveli Sambian Betelissä yli 20 vuotta. Nykyään vanhin ja vakituinen tienraivaaja.

Toisen maailmansodan aikana veljeni palasi Tansaniasta mukanaan Raamattu ja joitakin muita kirjoja, muiden muassa Hallitus ja Sovitus. Jehovan todistajien kirjallisuus oli vielä kielletty, ja minua kiinnosti nähdä, mitä ihmeellistä noissa kirjoissa oikein oli. Luin Sovituksen, mutta en oikein ymmärtänyt sitä. Muutamaa vuotta myöhemmin vierailin veljeni luona ja menin hänen kanssaan seurakunnan kokoukseen. Valtakunnansalia ei ollut; seurakunta kokoontui bambuaidalla rajatulla aukeaksi hakatulla alueella. Puhujalla ei ollut käytettävissään painettua jäsennystä, mutta oli suuri nautinto kuulla luentoa, jonka ajatukset olivat suoraan Raamatusta. Raamatunselitys oli kovin erilaista kuin omassa kirkossani, jossa läsnäolijat tervehtivät innokkaasti lippua ja hakkasivat rumpuja. Kirkossa riideltiin heimojen välisistä eroavuuksista ja siitä, millä kielellä laulettaisiin! Tässä kokouksessa kuulin sen sijaan kauniita, Jehovaa ylistäviä lauluja ja näin kokonaisten perheiden istuvan yhdessä nauttimassa hengellistä ruokaa.

Menin kasteelle ja jatkoin ansiotyötäni sairaala-apulaisena, ja tein työmatkoja kaivoskaupunkeihin. Vuonna 1951 otin kaksi viikkoa lomaa työskennelläkseni Lusakan haaratoimistossa. Pian sen jälkeen minut kutsuttiin pysyvästi Beteliin. Aluksi työskentelin lähetysosastolla ja myöhemmin toimiston muutettua Luanshyaan autoin kirjeenvaihdossa ja kääntämisessä. Vaikka maassa elettiinkin poliittista murroskautta 1960-luvun alussa, veljet olivat jatkuvasti tuottoisia ja pitivät kiinni puolueettomuudestaan poliittisen kuohunnan keskellä.

Tapasin useaan otteeseen tri Kenneth Kaundan, josta tuli pian Sambian presidentti. Maaliskuussa 1963 selitin hänelle, miksi emme liittyneet poliittisiin puolueisiin emmekä ostaneet niiden jäsenkortteja. Pyysimme häneltä apua, jotta poliittisten vastustajiemme pelottelutoimet lopetettaisiin, ja hän halusi meiltä lisätietoja. Joitakin vuosia myöhemmin tri Kaunda kutsui meidät presidentinlinnaan, ja saimme kunnian puhua presidentille ja hänen lähimmille ministereilleen. Kokous kesti pitkälle iltaan. Presidentti ei vastustanut Jehovan todistajia uskonnollisena ryhmänä, mutta hän kysyi, emmekö voisi vain järjestää kokouksia niin kuin muut uskonnot ja jättää saarnaamisen sikseen. ”Miten voisimme lakata saarnaamasta?” me vastasimme. ”Jeesus saarnasi eikä tyytynyt rakentamaan temppeliä fariseusten naapuriin.”

Vetoomuksistamme huolimatta jotkin palveluksemme piirteet kiellettiin. Kuten aina, löysimme kuitenkin keinoja antaa kunnia Jehovalle, joka käyttää palvelijoitaan tarkoituksensa täyttämiseen.

[Tekstiruutu/Kuva s. 245, 246]

Minulla oli kova halu oppia

Daniel Sakala

Syntynyt: 1964

Kastettu: 1996

Tausta: Palvelee seurakunnan vanhimpana.

Kuuluin Siionin hengen kirkkoon saadessani kirjasen ”Opi lukemaan ja kirjoittamaan”. Olin lukutaidoton, mutta minulla oli kova halu oppia. Kirjasen saatuani uppouduinkin siihen ajan kanssa. Pyysin ihmisiä auttamaan minua ymmärtämään uusia sanoja. Tällä tavoin edistyin, vaikkei minulla ollutkaan opettajaa, ja lyhyessä ajassa opin lukemisen ja kirjoittamisen alkeet.

Pystyin nyt lukemaan Raamattua! Tulin kuitenkin huomaamaan siinä monia seikkoja, jotka sotivat kirkkoni menettelytapoja vastaan. Lankoni, joka oli Jehovan todistaja, lähetti minulle kirjasen Kuolleiden henget – Voivatko ne auttaa tai vahingoittaa sinua? Onko niitä todella olemassa? Lukemani sai minut tekemään papilleni muutamia kysymyksiä. Eräänä päivänä kirkossa luin 5. Mooseksen kirjan 18:10, 11:n ja kysyin: ”Miksi me teemme sellaista, minkä Raamattu tuomitsee?”

”Meillä on oma roolimme”, pappi vastasi. En ymmärtänyt vastausta.

Sitten luin Saarnaajan 9:5:n ja kysyin: ”Miksi kannustamme ihmisiä kunnioittamaan kuolleita, vaikka Raamattu sanoo, että kuolleet ’eivät tiedä yhtään mitään’?” Sen paremmin pappi kuin kuulijatkaan eivät sanoneet mitään.

Myöhemmin jotkut kirkon jäsenistä tulivat luokseni ja sanoivat: ”Me emme ole Jehovan todistajia, joten miksi meidän pitäisi lakata kunnioittamasta kuolleita ja noudattamasta perinteitämme?” Tämä hämmensi minua. Olin lainannut keskustelussa vain Raamattua, mutta pelkästään sen perusteella seurakunta päätteli minun olevan tekemisissä Jehovan todistajien kanssa! Aloin siitä lähtien käydä valtakunnansalissa kahden muun entisen kirkkoni jäsenen kanssa. Ensimmäisten kolmen kuukauden aikana onnistuin tuomaan useita lähisukulaisiani kokouksiin. Kolme heistä on nyt käynyt kasteella, vaimoni mukaan lukien.

[Taulukko/Kaavio s. 176, 177]

SAMBIA – HUOMATTAVIA TAPAHTUMIA

1910

1911: Raamatun tutkielmia saadaan Sambiaan.

1919: Kosamu Mwanza ja noin 150 muuta muuta ruoskitaan ja vangitaan.

1925: Raamatuntutkijoiden Kapkaupungin-toimisto rajoittaa saarnaamista ja kastetilaisuuksia.

1935: Hallitus rajoittaa kirjallisuuden maahantuontia. Kaksikymmentä julkaisua kielletään.

1936: Lusakaan perustetaan varasto, ja Llewelyn Phillips nimitetään sen valvojaksi.

1940

1940: Hallitus kieltää kirjallisuutemme maahantuonnin ja levittämisen. Kastetilaisuuksia aletaan jälleen järjestää.

1948: Ensimmäiset Gilead-koulun käyneet lähetystyöntekijät saapuvat.

1949: Hallitus kumoaa Vartiotornia koskevan kiellon.

1954: Haaratoimisto muuttaa Luanshyaan.

1962: Haaratoimisto muuttaa Kitween.

1969: Hallitus kieltää julkisen saarnaamisen.

1970

1975: Lähetystyöntekijät karkotetaan maasta.

1986: Lähetystyöntekijät saavat taas luvan tulla maahan.

1993: Lusakan haaratoimistorakennukset vihitään.

2000

2004: Haaratoimiston uudisrakennus vihitään.

2005: Sambiassa toimii 127151 julistajaa.

[Kaavio]

(Ks. painettu julkaisu)

Julistajien määrä

Tienraivaajien määrä

130000

65000

1910 1940 1970 2000

[Kartat s. 169]

(Ks. painettu julkaisu)

KONGON DEMOKRAATTINEN TASAVALTA

SAMBIA

Kaputa

Mbala

Isoka

Kasama

Samfya

Lundazi

Mufulira

Kalulushi

Kitwe

Luanshya

Kabwe

LUSAKA

Senanga

Zambezijoki

Livingstone

BOTSWANA

ZIMBABWE

MOSAMBIK

MALAWI

[Kokosivun kuva s. 162]

[Kuva s. 167]

Thomson Kangale

[Kuva s. 170]

Llewelyn Phillips

[Kuva s. 178]

Harry Arnott, Nathan Knorr, Kay ja John Jason ja Ian Fergusson vuonna 1952

[Kuva s. 193]

Oikealla: Manda Ntompa perheineen Mwangen pakolaisleirissä vuonna 2001

[Kuva s. 193]

Alla: Tyypillinen pakolaisleiri

[Kuva s. 201]

Sambian ensimmäinen palvelijoiden valmennuskoulun kurssi vuonna 1993

[Kuva s. 202]

Palvelijoiden valmennuskoulun opettajat Richard Frudd ja Philemon Kasipoh yhden oppilaan kanssa

[Kuva s. 206]

Konventtitilat rakennettiin savesta, heinästä tai muista saatavilla olevista aineksista

[Kuva s. 215]

Vasemmalla: Raamatullinen näytelmä vuonna 1991

[Kuva s. 215]

Alla: Kasteelle meneviä ”Jumalisen rauhan sanansaattajien” piirikonventissa 1996

[Kuva s. 235]

Richmond Smith Feliya Kachasun ja tämän isän Paulin kanssa

[Kuvat s. 251]

Iloisia työntekijöitä rakentamassa Lusakan nykyistä haaratoimistoa

[Kuvat s. 252, 253]

1, 2) Hiljattain rakennettuja valtakunnansaleja

3, 4) Sambian haaratoimisto, Lusaka

5) Stephen Lett haaratoimiston laajennoksen vihkiäisissä joulukuussa 2004

[Kuva s. 254]

Haaratoimistokomitea vasemmalta oikealle: Albert Musonda, Alfred Kyhe, Edward Finch, Cyrus Nyangu ja Dayrell Sharp