Luku 1

Miksi Jehovalla pitäisi olla todistajia?

JEHOVAN TODISTAJAT tunnetaan kautta maailman siitä, että he hellittämättä ja kaikkialla puhuvat ihmisille Jehova Jumalasta ja hänen Valtakunnastaan. He ovat myös niittäneet mainetta kansana, joka pitää kiinni vakaumuksestaan kaikenlaisen vastustuksen, jopa kuolemankin, edessä.

”Uskonnollisen vainon pääasiallisia uhreja 1900-luvun Yhdysvalloissa olivat Jehovan todistajat”, sanotaan Archibald Coxin kirjassa The Court and the Constitution (Tuomioistuin ja perustuslaki, 1987). ”Hallitukset ovat kautta maailman ahdistelleet ja vainonneet – – Jehovan todistajia”, mainitsee Tony Hodges. ”Natsi-Saksassa heidät koottiin yhteen ja lähetettiin keskitysleireihin. Toisen maailmansodan aikana [Vartiotorni-]seura kiellettiin Australiassa ja Kanadassa. – – Nyt [1970-luvulla] Jehovan todistajia hätyytetään Afrikassa.” (Jehovah’s Witnesses in Africa [Jehovan todistajat Afrikassa], vuoden 1985 laitos.)

Mistä vaino johtuu? Mikä on saarnaamisen tarkoitus? Ovatko Jehovan todistajat tosiaan saaneet valtuutuksensa Jumalalta? Miksi Jehovalla yleensäkään olisi todistajia, jotka ovat kaiken lisäksi epätäydellisiä ihmistodistajia? Vastaukset liittyvät kiistakysymyksiin, joita tutkitaan eräässä koko kaikkeutta koskevassa oikeusjutussa – se on ehdottomasti ratkaisevin oikeustapaus, mitä koskaan tullaan käsittelemään. Meidän on tarkasteltava näitä kiistakysymyksiä ymmärtääksemme, miksi Jehovalla on todistajia ja miksi nämä todistajat ovat halukkaita kestämään kaikkein ankarintakin vastustusta.

Jehovan suvereenisuus asetetaan kyseenalaiseksi

Nämä tärkeät kysymykset koskevat Jehova Jumalan suvereenisuuden eli ylimmän hallitusvallan oikeutusta. Hän on Kaikkeuden Suvereeni, koska hän on Luoja, Jumala ja Kaikkivaltias (1. Moos. 17:1; 2. Moos. 6:3; Ilm. 4:11). Siksi hänellä on oikeus hallita kaikkea taivaassa ja maan päällä olevaa (1. Aik. 29:12, UM, engl. viitelaitoksen alaviite). Hän käyttää kuitenkin suvereenisuuttaan aina rakkaudellisesti (vrt. Jer. 9:24). Mitä hän sitten pyytää vastineeksi älyllisiltä luomuksiltaan? Sitä, että he rakastavat häntä ja osoittavat arvostavansa hänen suvereenisuuttaan (Ps. 84:11). Tuhansia vuosia sitten tämä Jehovalle oikeudenmukaisesti kuuluva suvereenisuus asetettiin kuitenkin kyseenalaiseksi. Miten? Kuka sen teki? Ensimmäinen Mooseksen kirja, Raamatun ensimmäinen kirja, luo valoa tähän asiaan.

Siinä kerrotaan, että Jumala loi ensimmäiset ihmiset, Aadamin ja Eevan, ja antoi heille kauniin puutarhakodin. Lisäksi hän esitti heille käskyn: ”Syö vapaasti kaikista muista paratiisin puista, mutta hyvän- ja pahantiedon puusta älä syö, sillä sinä päivänä, jona sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.” (1. Moos. 2:16, 17.) Mikä ”hyvän- ja pahantiedon puu” oli, ja mitä sen hedelmästä syöminen merkitsisi?

Se oli kirjaimellinen puu, mutta Jumala käytti sitä vertauskuvalliseen tarkoitukseen. Koska hän sanoi sitä ”hyvän- ja pahantiedon puuksi” ja koska hän kielsi ensimmäistä ihmisparia syömästä siitä, puu vertauskuvasi sopivasti Jumalan oikeutta päättää ihmisten puolesta, mikä on ”hyvää” (Jumalalle otollista) ja mikä ”pahaa” (Jumalalle vastenmielistä). Tämän puun olemassaolo siis koetteli ihmisen kunnioitusta Jumalan suvereenisuutta kohtaan. Valitettavasti ensimmäiset ihmiset olivat tottelemattomia Jumalalle ja söivät kiellettyä hedelmää. He epäonnistuivat tässä yksinkertaisessa mutta syvälle luotaavassa tottelevaisuuden ja arvostuksen kokeessa. (1. Moos. 3:1–6.)

Tämä näennäisesti pieni teko merkitsi kapinaa Jehovan suvereenisuutta vastaan. Minkä vuoksi? Sen ymmärtäminen, miten meidät ihmiset on tehty, on avain Aadamin ja Eevan teon merkityksen käsittämiseen. Kun Jehova loi ensimmäiset ihmiset, hän antoi heille ainutlaatuisen lahjan – tahdonvapauden. Tämän lahjan täydennykseksi Jehova antoi heille henkisiä kykyjä, joihin sisältyivät havainto-, päättely- ja arvostelukyky (Hepr. 5:14). He eivät olleet järjettömiä robotteja. He eivät myöskään olleet enimmäkseen vaistojensa varassa toimivien eläinten kaltaisia. Heidän vapautensa oli kuitenkin suhteellista, Jumalan lakien alaista. (Vrt. Jer. 10:23, 24.) Aadam ja Eeva päättivät syödä kiellettyä hedelmää ja käyttivät siten vapauttaan väärin. Mikä johti heidät siihen?

Raamattu selittää, että eräs Jumalan henkiluomus oli ryhtynyt tieten tahtoen vastustamaan Jumalaa. Tämä henkiluomus, joka tuli myöhemmin tunnetuksi nimellä Saatana, puhui käärmeen kautta Eedenissä ja johti Eevan ja hänen välityksellään myös Aadamin pois Jumalan suvereenisuuden alaisuudesta (Ilm. 12:9). Syömällä tuosta puusta Aadam ja Eeva asettivat oman arvostelukykynsä Jumalan arvostelukyvyn yläpuolelle ja ilmaisivat siten haluavansa ratkaista itse, mikä on hyvää ja mikä pahaa (1. Moos. 3:22).

Silloin herännyt kiistakysymys kuului: onko Jehovalla oikeus hallita ihmiskuntaa, ja käyttääkö hän suvereenisuuttaan alamaistensa parhaaksi? Tämä kysymys ilmeni selvästi Käärmeen Eevalle esittämistä sanoista: ”Onko Jumala todellakin sanonut: ’Älkää syökö kaikista paratiisin puista’?” Näin vihjattiin, että Jumala esti epäoikeudenmukaisesti naista ja hänen aviomiestään saamasta jotakin hyvää. (1. Moos. 3:1.)

Eedenin kapina herätti toisenkin kiistakysymyksen: pysyvätkö ihmiset koetukseen joutuessaan uskollisina Jumalalle? Tätä kysymystä selviteltiin 2400 vuotta myöhemmin uskollisen Jobin tapauksessa. Saatana, käärmeen takana ollut ”ääni”, esitti Jehovalle vasten kasvoja haasteen sanoen: ”Suottako Job pelkää Jumalaa?” Saatana syytti: ”Olethan itse kaikilta puolin suojannut hänet, hänen talonsa ja kaiken, mitä hänellä on; olet siunannut hänen kättensä työn, ja hänen karjalaumansa ovat levinneet ympäri maata.” Näin Saatana vihjasi, että Jobin nuhteettomuuden vaikuttimena oli omanvoitonpyyntö. Lisäksi hän väitti: ”Nahka nahasta; ja kaikki, mitä ihmisellä on, hän antaa hengestänsä.” Koska ”maan päällä” ei Jehovan sanojen mukaan ollut Jobin ”vertaista” miestä, Saatana todellisuudessa väitti voivansa kääntää kaikki Jumalan palvelijat pois Hänestä. (Job 1:8–11; 2:4.) Näin asetettiin epäsuorasti kyseenalaiseksi kaikkien Jumalan palvelijoiden nuhteettomuus ja uskollisuus Hänen suvereenisuuttaan kohtaan.

Kun nuo kiistakysymykset oli kerran herätetty, ne piti selvittää. Mennyt aika – nyt noin 6000 vuotta – ja ihmishallitusten surkea epäonnistuminen osoittavat selvästi, että ihmiset tarvitsevat Jumalan suvereenisuutta. Mutta haluavatko he sitä? Onko sellaisia ihmisiä, jotka ilmaisevat sydämestään tunnustavansa Jehovan vanhurskaan suvereenisuuden? On! Jehovalla on todistajansa! Mutta ennen kuin mietimme heidän todistustaan, tarkastelkaamme ensin, mitä todistajana oleminen tarkoittaa.

Mitä todistajana oleminen merkitsee

”Todistajaksi” ja ”todistamiseksi” käännetyt alkukielen sanat auttavat ymmärtämään syvällisemmin, mitä Jehovasta todistaminen merkitsee. Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa ”todistajaksi” käännetty substantiivi (ʽed) johtuu verbistä (ʽud), joka merkitsee ’palata’ tai ’toistaa, tehdä uudelleen’. Tuosta substantiivista (ʽed) sanotaan Vanhan testamentin teologisessa sanakirjassa (Theological Wordbook of the Old Testament): ”Todistaja on sellainen, joka toistamalla painokkaasti vahvistaa todistuksensa. Sana [ʽed] on tuttu oikeuskielessä.” Eräässä heprean kielen etymologisessa sanakirjassa (A Comprehensive Etymological Dictionary of the Hebrew Language for Readers of English) lisätään: ”[Verbin ʽud] alkuperäinen merkitys oli luultavasti ’hän sanoi toistuvasti ja vaikuttavasti’.”

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa vastineilla ”todistaja” (marʹtys) ja ”todistaa” (mar·ty·reʹō) käännetyillä kreikkalaisilla sanoilla oli myös lainopillinen vivahde, vaikka ne aikaa myöten saivatkin laajemman merkityksen. Uuden testamentin teologisen sanakirjan (Theological Dictionary of the New Testament) mukaan ”todistamiskäsitettä [käytetään] sekä todettavissa olevista tosiasioista todistamisen että totuuksista todistamisen, ts. vakaumuksen ilmoittamisen ja tunnustamisen, merkityksessä”. Todistaja siis kertoo tosiasioista omien tietojensa perusteella, tai hän julistaa näkemyksiä tai totuuksia, joista hän on varma.a

Ensimmäisen vuosisadan kristityt saattoivat uskollisella toiminnallaan ”todistaja”-sanan merkityksen askelta pitemmälle. Monet noista varhaiskristityistä todistivat ollessaan vainottuja ja silmätysten kuoleman kanssa. (Apt. 22:20; Ilm. 2:13.) Sen johdosta todistajaa vastaava kreikkalainen sana (marʹtys, josta on peräisin myös sana ”marttyyri”) sai toisen vuosisadan vaiheilla uuden merkityksen: sitä käytettiin niistä, jotka olivat halukkaita ”sinetöimään kuolemallaan todistuksensa tai tunnustuksensa vakavuuden”. Heitä ei sanottu todistajiksi siksi, että he kuolivat; he kuolivat siksi, että he olivat uskollisia todistajia.

Keitä sitten olivat Jehovan varhaiset todistajat? Ketkä halusivat julistaa ”toistuvasti ja vaikuttavasti” – sanoillaan ja elintavallaan – että Jehova on oikeutetusti ja ansaitusti Suvereeni? Ketkä halusivat pysyä nuhteettomina Jumalan edessä kuolemaankin saakka?

Jehovan varhaisia todistajia

Apostoli Paavali sanoo: ”Ympärillämme on – – suuri pilvi [kreik. neʹfos, joka tarkoittaa pilvimassaa] todistajia.” (Hepr. 12:1.) Tämä todistajien ”pilvimassa” alkoi muodostua pian sen jälkeen kun Eedenissä oli kapinoitu Jumalan suvereenisuutta vastaan.

Heprealaiskirjeen 11:4:ssä Paavali ilmaisee Aabelin olleen Jehovan ensimmäinen todistaja. Hän sanoo: ”Uskon vaikutuksesta uhrasi Aabel Jumalalle suuriarvoisemman uhrin kuin Kain, minkä uskon välityksellä hän sai todistuksen, että hän oli vanhurskas, kun Jumala antoi todistuksen hänen lahjoistaan, ja sen välityksellä hän vielä kuoltuaankin puhuu.” Millä tavoin Aabel todisti Jehovasta? Vastaus selviää, kun pohdimme sitä, miksi Aabelin uhri oli ”suuriarvoisempi” kuin Kainin.

Yksinkertaisesti sanottuna Aabel uhrasi oikean uhrin oikeista vaikuttimista ja tuki sitä oikeilla teoilla. Hän antoi lahjaksi laumansa esikoisten elämää edustavan veriuhrin, kun taas Kain uhrasi elottomia maataloustuotteita (1. Moos. 4:3, 4). Kainin uhrista puuttui se vaikutin, usko, joka teki Aabelin uhrista otollisen. Kainin olisi pitänyt muuttaa palvontaansa. Sen sijaan hän ilmaisi väärän asenteensa hylkäämällä Jumalan neuvon ja varoituksen ja murhaamalla uskollisen Aabelin. (1. Moos. 4:6–8, UM; 1. Joh. 3:11, 12.)

Aabel ilmaisi uskoa, joka hänen vanhemmiltaan puuttui. Uskollisella elämänvaelluksellaan hän ilmaisi vakuuttuneensa siitä, että Jehovalla on oikeus suvereenisuuteensa ja että hän käyttää sitä vanhurskaasti. Arviolta sadan vuoden mittaisen elämänsä aikana Aabel osoitti, että ihminen voi olla uskollinen Jumalalle niin pitkälle, että hän sinetöi todistuksensa kuolemalla. Sitä paitsi Aabelin veri ”puhuu” jatkuvasti, sillä henkeytetty kertomus hänen marttyyriudestaan säilytettiin Raamatussa tulevia sukupolvia varten.

Noin viisisataa vuotta Aabelin kuoleman jälkeen Hanok alkoi ”vaeltaa Jumalan yhteydessä” elämällä sopusoinnussa hyvää ja pahaa koskevien Jehovan normien kanssa (1. Moos. 5:24). Jumalan suvereenisuuden hylkääminen oli siihen mennessä johtanut jumalattomien tapojen leviämiseen ihmiskunnan keskuuteen. Hanok oli vakuuttunut siitä, että Korkein Suvereeni toimisi jumalattomia ihmisiä vastaan, ja Jumalan henki sai hänet julistamaan heidän tulevaa tuhoaan. (Juud. 14, 15.) Hanok pysyi uskollisena todistajana aina kuolemaansa asti, sillä Jehova ”oli ottanut hänet pois” nähtävästi säästämällä hänet väkivaltaiselta kuolemalta vihollisten käsissä (Hepr. 11:5). Hanokin nimi voitiin siksi lisätä niiden esikristillisinä aikoina eläneiden ihmisten kasvavaan luetteloon, jotka muodostivat ”suuren pilven todistajia”.

Jumalattomuuden henki kyllästi edelleenkin ihmisten toimia. Noin 70 vuotta Hanokin kuoleman jälkeen syntyneen Nooan elinaikana Jumalan enkelipoikia tuli maan päälle – ilmeisestikin aineellistumalla ihmisiksi – ja nämä alkoivat elää kauniiden naisten kanssa. Heidän jälkeläisiään sanottiin nefileiksi, ja nämä olivat jättiläisiä ihmisten joukossa. (1. Moos. 6:1–4.) Mikä oli tuloksena tästä henkiluomusten ja ihmisten luonnottomasta liitosta ja siten syntyneestä sekasikiörodusta? Henkeytetty kertomus vastaa: ”Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat. Jumala näki, että maa oli turmeltunut; sillä kaikki liha oli turmellut vaelluksensa maan päällä.” (1. Moos. 6:5, 12.) Miten surullista olikaan, että maa, Jumalan jalkojen astinlauta, oli ”täynnä väkivaltaa” (1. Moos. 6:13; Jes. 66:1).

Sitä vastoin ”Nooa oli aikalaistensa keskuudessa hurskas ja nuhteeton mies” (1. Moos. 6:9). Hän osoitti alistuvansa Jumalan suvereenisuuteen tekemällä ”aivan niin kuin Jumala hänen käski tehdä” (1. Moos. 6:22). Toimien uskossa hän ”rakensi arkin huonekuntansa pelastamiseksi” (Hepr. 11:7). Nooa ei ollut kuitenkaan vain rakentaja. ”Vanhurskauden saarnaajana” eli sanansaattajana hän varoitti tulevasta tuhosta (2. Piet. 2:5). Nooan rohkeasta todistamisesta huolimatta tuohon pahaan sukupolveen kuuluneet eivät ”panneet merkille, ennen kuin vedenpaisumus tuli ja pyyhkäisi heidät kaikki pois” (Matt. 24:37–39).

Nooan päivien mentyä Jehovalla oli todistajina vedenpaisumuksen jälkeen eläneitä patriarkkoja. Aabraham, Iisak, Jaakob ja Joosef mainitaan esikristillisten todistajien pilven alussa (Hepr. 11:8–22; 12:1). Pysymällä nuhteettomina he osoittivat kannattavansa Jehovan suvereenisuutta (1. Moos. 18:18, 19). Siten he tekivät oman osansa Jehovan nimen pyhittämiseksi. He eivät havitelleet turvallisuutta mistään maallisesta valtakunnasta, vaan ”julistivat julkisesti, että he olivat vieraita ja tilapäisasukkaita siinä maassa”, ja odottivat uskossa ”kaupunkia, jolla on todelliset perustukset, jonka rakentaja ja tekijä on Jumala” (Hepr. 11:10, 13). He hyväksyivät Jehovan Hallitsijakseen ja ankkuroivat toivonsa luvattuun taivaalliseen Valtakuntaan, joka on hänelle oikeutetusti kuuluvan suvereenisuuden ilmaus.

1500-luvulla eaa. Aabrahamin jälkeläiset olivat orjia, jotka tarvitsivat vapautusta Egyptin kahleista. Mooseksesta ja hänen veljestään Aaronista tuli silloin avainhenkilöitä ”jumalien taistelussa”. He saapuivat faraon eteen ja esittivät Jehovan uhkavaatimuksen: ”Lähetä kansani pois.” Mutta kopea farao paadutti sydämensä; hän ei halunnut päästää käsistään suurta orjatyöläisten kansaa. ”Kuka on Jehova”, hän vastasi, ”niin että minun pitäisi totella hänen ääntään ja lähettää Israel pois? Minä en tunne lainkaan Jehovaa enkä sitä paitsi aio lähettää Israelia pois.” (2. Moos. 5:1, 2, UM.) Antamalla tämän ylenkatseellisen vastauksen farao, jonka itsensä uskottiin olevan elävä jumala, kieltäytyi tunnustamasta Jehovan jumaluutta.

Koska oli herätetty jumaluutta koskeva kiistakysymys, Jehova ryhtyi nyt todistamaan, että hän on tosi Jumala. Farao kokosi taikuutta harjoittavien pappiensa välityksellä Egyptin jumalien yhdistyneet voimat uhmaamaan Jehovan voimaa. Jehova lähetti kuitenkin kymmenen vitsausta, joista kustakin Mooses ja Aaron ilmoittivat etukäteen, ja näin Jehova osoitti, että hän hallitsi maan aineksia ja luontokappaleita ja että hän oli Egyptin jumalien yläpuolella. (2. Moos. 9:13–16; 12:12.) Kymmenennen vitsauksen jälkeen Jehova toi Israelin pois Egyptistä ”väkevällä kädellä” (2. Moos. 13:9).

Moosekselta, joka oli ”sangen nöyrä mies”, vaati paljon rohkeutta ja uskoa mennä faraon eteen, ei vain kerran, vaan monta kertaa (4. Moos. 12:3). Mooses ei kuitenkaan koskaan vesittänyt sanomaa, jonka Jehova käski hänen esittää faraolle. Ei edes kuoleman uhka voinut vaientaa hänen todistustaan! (2. Moos. 10:28, 29; Hepr. 11:27.) Mooses oli sanan varsinaisessa merkityksessä todistaja; hän todisti ”toistuvasti ja vaikuttavasti” Jehovan jumaluudesta.

Mooses kirjoitti 1. Mooseksen kirjan Israelin vapauduttua Egyptistä vuonna 1513 eaa. Näin alkoi uusi aikakausi, Raamatun kirjoittamisen aikakausi. Koska Mooses nähtävästi kirjoitti Jobin kirjan, hänellä oli jonkinlainen käsitys Jumalan ja Saatanan välisestä kiistakysymyksestä. Mutta Raamatun kirjoittamisen edetessä Jumalan suvereenisuutta ja ihmisen nuhteettomuutta koskevat kiistakysymykset merkittäisiin selkeästi muistiin; näin kaikki asianosaiset voisivat päästä täysin perille esillä olevista suurista kiistakysymyksistä. Jehova laski vuonna 1513 eaa. myös perustan todistajien kansan tuottamiselle.

Todistajien kansa

Kolmannessa kuussa Egyptistä lähdön jälkeen Jehova saattoi yksinomaan israelilaiset liittosuhteeseen kanssaan ja teki heidät ”erikoisomaisuudeksensa” (2. Moos. 19:5, 6, UM). Hän oli nyt Mooseksen välityksellä tekemisissä heidän kanssaan. He olivat kansa, jolle hän antoi heidän kansalliseen perustuslakiinsa, lakiliittoon, pohjautuvan teokraattisen hallituksen (Jes. 33:22). He olivat Jehovan valittu kansa, joka oli järjestetty edustamaan häntä, suvereenia Herraansa.

Seuraavina vuosisatoina kansa ei kuitenkaan aina tunnustanut Jehovan suvereenisuutta. Asetuttuaan asumaan Luvattuun maahan israelilaiset lankesivat aika ajoin palvomaan kansojen demonijumalia. Koska he eivät totelleet Jehovaa Suvereenina, jolla olisi ollut oikeus hallita heitä, hän salli heidän joutua ryöstettäviksi, ja siksi kansojen jumalat näyttivät Jehovaa voimakkaammilta. (Jes. 42:18–25.) 700-luvulla eaa. Jehova kuitenkin esitti julkisesti haasteen kansojen jumalille selvittääkseen tuon väärän käsityksen ja ratkaistakseen kysymyksen: kuka on tosi Jumala?

Jehova esitti profeetta Jesajan välityksellä haasteen: ”Kuka niiden [kansojen jumalien] keskuudessa voi kertoa tällaista [ennustaa tarkasti]? Tai voivatko ne antaa meidän kuulla ensimmäisiäkään [eli edessä olevia] asioita? Hankkikoot [jumalat] todistajansa, jotta ne voitaisiin julistaa vanhurskaiksi, tai kuulkoot [kansojen ihmiset] ja sanokoot: ’Se on totuus!’” (Jes. 43:9, UM.) Hankkikoot siis kansojen jumalat todistajia, jotka voisivat sanoa jumaliensa ennustuksesta: ”Se on totuus!” Yksikään noista jumalista ei kuitenkaan pystynyt esittämään luotettavia todistajia jumaluutensa puolesta.

Jehova ilmaisi israelilaisille selvästi, että heidän vastuunsa oli selvittää kysymys: kuka on tosi Jumala? Hän sanoi: ”Te olette minun todistajiani – – niin, palvelijani, jonka olen valinnut, jotta te tuntisitte minut ja uskoisitte minuun ja ymmärtäisitte, että minä olen sama. Ennen minua ei ollut muodostettu yhtään Jumalaa, eikä minun jälkeeni edelleenkään ole ollut ketään. Minä – minä olen Jehova, eikä minun lisäkseni ole ketään pelastajaa. Minä olen ilmoittanut ja pelastanut ja kuuluttanut, kun keskuudessanne ei ollut yhtään outoa jumalaa. Niinpä te olette minun todistajiani – – ja minä olen Jumala.” (Jes. 43:10–12, UM.)

Jehovan kansa Israel oli siis todistajien kansa. He saattoivat vaikuttavasti vahvistaa sen, että Jehovalla oli oikeutetusti ja ansaitusti suvereenisuus. Menneiden kokemustensa perusteella he saattoivat vakaumuksellisesti julistaa, että Jehova on kansansa Suuri Vapauttaja ja tosi ennustusten Jumala.

Messiaasta todistaminen

Tuon esikristillisten todistajien ”pilvimassan” ylenpalttisesta todistuksesta huolimatta Jumalan puolta kiistakysymyksistä ei ollut kokonaan selvitetty. Miksi ei? Siksi, että Jehova Jumalan piti omana määräaikanaan – kun oli käynyt selvästi ilmi, että ihmiset tarvitsevat Jehovan hallitusvaltaa ja että he eivät pysty omin neuvoin hallitsemaan menestyksellisesti – panna toimeen tuomionsa kaikille niille, jotka kieltäytyvät kunnioittamasta hänelle oikeudenmukaisesti kuuluvaa valtaa. Sitä paitsi herätetyt kiistakysymykset kantautuvat kauas ihmisen elinpiirin ulkopuolelle. Koska Eedenissä kapinoinut luomus oli enkeli, kysymys Jumalan suvereenisuuden puolustajien nuhteettomuudesta ulottui Jumalan taivaallisiin luomuksiin ja koski heitäkin. Siksi Jehova päätti, että joku henkipoika tulisi maan päälle, jossa Saatanalla olisi kaikki mahdollisuudet koetella häntä. Tuolle henkipojalle annettaisiin tilaisuus täydellisesti ratkaista kysymys: onko kukaan uskollinen Jumalalle riippumatta siitä, millaisia koettelemuksia hänelle saatetaan aiheuttaa? Kun tämä Jumalan Poika olisi näin todistanut uskollisuutensa, hänet valtuutettaisiin Jehovan suureksi kunniaansaattajaksi, joka tuhoaisi jumalattomat ja toteuttaisi täysin Jumalan alkuperäisen tarkoituksen maan suhteen.

Mutta mistä tämä luomus tunnistettaisiin? Jehova oli Eedenissä luvannut ”siemenen”, joka polkisi rikki käärmeen kaltaisen Vastustajan pään ja saattaisi kunniaan Jumalan suvereenisuuden (1. Moos. 3:15). Jehova esitti heprealaisten profeettojen välityksellä useita yksityiskohtia tuosta messiaanisesta ”siemenestä” – hänen taustastaan ja toimistaan, jopa hänen ilmaantumisajastaan (1. Moos. 12:1–3; 22:15–18; 49:10; 2. Sam. 7:12–16; Jes. 7:14; Dan. 9:24–27; Miika 5:1).

Kun Raamatun heprealaiset kirjoitukset valmistuivat 400-luvun puolivälissä eaa., ennustukset olivat valmiina odottamassa, että Messias tulisi täyttämään ne. Tämän todistajan – todellisuudessa Jumalan suurimman todistajan – todistusta tarkastellaan seuraavassa luvussa.

[Alaviite]

[Huomioteksti s. 11]

Ihmiset voivat päättää hyötyä Jehovan suvereenisuudesta. Heidän täytyy kuitenkin ensin kuulla siitä

[Huomioteksti s. 13]

Aabel oli Jehovan ensimmäinen todistaja

[Huomioteksti s. 14]

Hanok todisti tuomiosta, jonka Jumala langettaa jumalattomille

[Huomioteksti s. 17]

Jehova selvitti koko kansalle sen vastuun hänen todistajanaan

[Huomioteksti s. 18]

”Te olette minun todistajiani – – ja minä olen Jumala”

[Kuva s. 10]

Eedenin tapahtumat herättivät tärkeitä kiistakysymyksiä: Onko Jehovan suvereenisuus vanhurskasta? Pysyvätkö hänen luomuksensa uskollisina hänelle?

[Kuva s. 15]

Nooa oli vanhurskauden saarnaaja, ennen kuin Jumala tuhosi maailman vedenpaisumuksella

[Kuva s. 16, 17]

Mooses ja Aaron todistivat vaikuttavasti faraolle Jehovan jumaluudesta