VIILTELY

Muinaisten kansojen keskuudessa oli ilmeisesti suruaikoina yleinen tapa viillellä lihaansa tai naarmuttaa käsivarsiaan, kämmeniään ja kasvojaan (Jer 47:5; 48:37). Näin tekemällä on saatettu yrittää tyynnytellä tai lepytellä jumalia, joiden uskottiin hallitsevan kuolleita. Kreikkalainen historioitsija Herodotos (Historiateos, IV, 71) kertoi skyyttalaisten toimineen tällä tavalla, kun heidän kuninkaansa kuoli. Hän kirjoitti: ”He leikkaavat kappaleen korvastaan, keritsevät hiuksensa ylt’ympäri pään, viiltävät viiruja käsivarsiensa ympäri, raastavat otsaansa ja nenäänsä ja pistävät nuolia vasemman kätensä läpi.”

Lihan viiltely haavoille ei rajoittunut pelkästään surumenoihin. Kun Baalin profeetat toivoivat jumalansa vastaavan heidän vetoomuksiinsa, he viiltelivät itseään ”tapansa mukaan tikareilla ja pistokeihäillä, kunnes saivat verta vuotamaan päälleen” (1Ku 18:28). Muillakin muinaisilla kansoilla oli samanlaisia rituaaleja. Herodotos (Historiateos, II, 61) mainitsee esimerkiksi, että Isiksen juhlassa karialaiset, jotka asuivat Egyptissä, iskivät puukoilla otsaansa.

Jumalan laki kielsi nimenomaan lihansa viiltelyn vainajan vuoksi (3Mo 19:28; 21:5; 5Mo 14:1). Tämä johtui siitä, että Israel oli Jehovan pyhä kansa, erikoisomaisuus (5Mo 14:2). Israelin oli siksi kartettava kaikkia epäjumalanpalvelukseen liittyviä tapoja. Lisäksi tällaiset äärimmäiset surun ilmaukset, joihin kuului lihan viiltely haavoille, olivat erittäin sopimattomia kansalle, joka oli täysin selvillä kuolleiden todellisesta tilasta ja ylösnousemustoivosta (Da 12:13; Hpr 11:19). Itsensä silpomista koskeva kielto juurrutti israelilaisten mieleen myös sopivaa kunnioitusta Jumalan luomaa ihmisruumista kohtaan.

Ilmeisesti israelilaiset kuitenkin toisinaan hylkäsivät lihansa viiltelyä koskevan Jumalan lain (Jer 41:5; vrt. Mi 5:1).