AMORILAISET

Amorilaiset mainitaan Kanaanin poikien luettelossa. Tämä sana on Raamatun heprealaisessa tekstissä aina yksikössä, mutta yleensä sitä käytetään kollektiivisesti kanaanilaisheimosta, joka polveutui alkuperäisestä amorilaisesta. Amorilaiset kuuluivat näin ollen haamilaiseen rotuun. (1Mo 10:6, 15, 16; 1Ai 1:13, 14.)

Abrahamin aikana Elamin kuningas ja kolme muuta häneen liittynyttä kuningasta hyökkäsivät Kanaanin maan eteläosaan ja voittivat joitakin amorilaisia, joiden arvellaan asuneen Kuolleenmeren lounaispuolella sijainneessa Hasason-Tamarissa. Kolme amorilaista miestä, jotka asuivat Hebronissa tai sen lähistöllä, olivat silloin ”Abramin liittolaisia” ja auttoivat häntä sen vuoksi ajamaan takaa alueelle tunkeutuneita kuninkaita ja voittamaan heidät sekä pelastamaan samalla hänen veljenpoikansa Lootin. (1Mo 14.) Jonkin ajan kuluttua Jumala kuitenkin ilmoitti Abrahamille, että kun amorilaisten erhe olisi lopulta ”tullut täyteen”, niin Abrahamin jälkeläiset palaisivat vieraasta maasta Kanaaniin ja ottaisivat haltuunsa amorilaisten maan (1Mo 15:13–21).

Vähän ennen kuin Jaakob kuoli Egyptissä, tuo patriarkka lupasi Joosefille: ”Minä puolestani annan sinulle yhden harjanteen enemmän kuin veljillesi, sen jonka miekallani ja jousellani otin amorilaisten kädestä.” (1Mo 48:22.) Koska tässä jakeessa vastineella ”harjanne” käännetty sana on hepreaksi šekhemʹ, jotkut ovat väittäneet, että Jaakob viittasi tässä läheltä Sikemiä (hepr. Šekhemʹ) ostamaansa maapalstaan (1Mo 33:18, 19). Kauppa tehtiin kuitenkin täysin rauhaisasti, eikä Jaakobin mainita taistelleen tuosta maasta. Vaikka Jaakobin pojat myöhemmin hyökkäsivätkin raivoissaan Sikemin asukkaiden kimppuun, Jaakob toi jo silloin esiin, ettei hän ollut vastuussa tuosta teosta (1Mo 34:30), ja kuolinvuoteellaan hän kirosi Simeonin ja Leevin suuttumuksen, joka oli ollut hyökkäyksen syynä (1Mo 49:5–7). Näyttääkin järkevämmältä ymmärtää Jaakobin lupaus profeetallisena lausuntona, jossa hän uskon avulla muodosti mielessään kuvan Kanaanin tulevasta valloituksesta, ikään kuin se olisi jo toteutunut siten, että Jaakob olisi jälkeläistensä miekan ja jousen avulla jo ’ottanut amorilaisten maan’ heidän puolestaan.

Valtaheimo Kanaanissa. Jotkut kommentaattorit katsovat, että 1. Mooseksen kirjan 15:16:ssa ja 48:22:ssa käytetty sana ”amorilaiset” edustaa Kanaanin kansoja yleensä. Näyttää tosiaan siltä, että amorilaiset olivat huomattavin heimo eli valtaheimo Kanaanissa silloin, kun israelilaiset lähtivät Egyptistä (vrt. 5Mo 1:6–8, 19–21, 27; Jos 24:15, 18; Tu 6:10). Jos tämä pitää paikkansa, olisi ymmärrettävää, että joihinkin vähemmän tärkeisiin heimoihin ja sukulaisheimoihin viitattiin käyttämällä valtaheimon eli amorilaisten nimeä. 4. Mooseksen kirjan 14:44, 45:ssä sanotaankin, että ”amalekilaiset” ja ”kanaanilaiset” tuottivat israelilaisille ensimmäisen sotilaallisen tappion, mutta kerratessaan noita tapahtumia 5. Mooseksen kirjan 1. luvussa Mooses toteaa vain ”amorilaisten” aiheuttaneen tuon tappion (5Mo 1:44). Ja Joosuan 10:5:ssä sanotaan Jerusalemin olleen amorilaiskuninkaan hallinnassa (vrt. Hes 16:3, 45), mutta muualla osoitetaan jebusilaisten asuneen siellä (Jos 15:8, 63; Tu 1:21; vrt. myös gibeonilaisten tapaukseen, josta on kerrottu Jos 9:7:ssä ja 2Sa 21:2:ssa). Samalla tavoin Israelin kansakunnan yhden heimon, Juudan, nimi alkoi soveltua kaikkiin israelilaisiin yleisnimessä ”juutalainen”.

Amorilaiset luetellaan kuitenkin myös erikseen itsenäisten kanaanilaisheimojen joukossa (2Mo 3:8; 23:23, 24; 34:11–15). He muodostivat yhden niistä ”seitsemästä – – [Israelia] väekkäämmästä ja mahtavammasta kansakunnasta”, jotka kaikki oli vihitty tuhon omiksi, joiden kanssa Israel ei saanut tehdä liittoa eikä lankoutua ja joiden väärään palvontaan se ei saanut osallistua (5Mo 7:1–4).

Ne 12 vakoojaa, jotka Mooses lähetti Kanaaniin, havaitsivat, että amorilaiset, heettiläiset ja jebusilaiset asuivat vuoristossa, kun taas amalekilaiset asuivat Negevissä ja kanaanilaiset meren rannalla ja Jordanin varrella (4Mo 13:1, 2, 29). Amorilaiset asuivat edelleen, kuten aiemmin Abrahamin aikaankin, Hebronissa ja muissa Jordanin länsipuolella sijainneen vuoriston kaupungeissa (Jos 10:5). Siihen mennessä, kun israelilaiset lähtivät Egyptistä, he olivat kuitenkin tunkeutuneet moabilaisten ja ammonilaisten alueelle Jordanin itäpuolelle ja ottaneet haltuunsa alueen, joka ulottui etelässä sijaitsevasta Arnonin purolaaksosta (joka tuosta ajasta alkaen oli Moabin rajana) pohjoisessa sijaitsevaan Jabbokin purolaaksoon (Ammonin rajalle) (4Mo 21:13, 24, 26; Jos 12:2; Tu 11:22). Tämä oli amorilaiskuningas Sihonin valta-alue. Juutalainen historioitsija Josefus kuvailee sitä ”alueeksi, joka sijaitsee kolmen joen [Jordanin, Arnonin ja Jabbokin] välissä, jotka tekevät siitä jollakin tapaa saarimaisen” (Jewish Antiquities, IV, 95 [v, 2]). Lisäksi Sihonin valta-alueen pohjoispuolella oli toinen amorilaisten valtakunta, jonka keskuksena oli Basan ja jota hallitsi kuningas Og. Hänen valtakuntansa näyttää olleen etelässä rajakkain Sihonin ja ammonilaisten alueiden kanssa, joten se ulottui etelässä sijaitsevasta Jabbokista pohjoisessa sijaitsevaan Hermoninvuoreen. (5Mo 3:1, 8.)

Israel valloittaa maan. Jumala oli kieltänyt israelilaisia tunkeutumasta Moabin ja Ammonin alueille (5Mo 2:9, 37), ja siksi he Luvattua maata lähestyessään pyysivät kuningas Sihonilta, joka asui pääkaupungissaan Hesbonissa, kauttakulkulupaa ja vakuuttivat samalla painokkaasti: ”Anna minun kulkea maasi läpi. Emme poikkea yhdellekään pellolle emmekä yhteenkään viinitarhaan. Emme juo yhdenkään kaivon vettä. Kuninkaantietä me marssimme, kunnes pääsemme alueesi läpi.” Sihon kävi kuitenkin kaikkine joukkoineen Israelin kimppuun ja kärsi saman tien tappion Jahasissa, jonkin matkan päässä Hesbonista, ja koko hänen alueensa joutui israelilaisten haltuun. (4Mo 21:21–32; 5Mo 2:24–36; ks. SIHON.) Israel tunkeutui myös viereiselle kuningas Ogin alueelle, kukisti tämän amorilaisen hallitsijan ja valloitti 60 varustettua kaupunkia (4Mo 21:33–35; 5Mo 3:1–7; ks. OG). Näiden mahtavien amorilaisvaltakuntien kukistuminen Israelin edessä täytti Moabin puistattavalla kauhulla (4Mo 22:2–4), samoin Kanaanin asukkaat, kuten käy ilmi siitä, mitä Rahab sanoi israelilaisille vakoojille (5Mo 2:24, 25; Jos 2:9–11). Noiden kahden häviölle joutuneen amorilaiskuninkaan alueet tulivat sen jälkeen perinnöksi Ruubenin ja Gadin heimoille sekä puolelle Manassen heimoa (4Mo 32:31–33, 39; 5Mo 3:8–13).

Jordanin länsipuolella asuneista amorilaisista puolestaan kerrotaan, että ”heidän sydämensä alkoi raueta”, kun he kuulivat israelilaisten ihmeellisestä Jordanin ylityksestä. Tämä ihme ja ne loistavat voitot, jotka Israel oli jo saanut, saattavat osaltaan selittää, miksi amorilaiset eivät hyökänneet israelilaisten leirin kimppuun, kun miespuoliset israelilaiset tämän jälkeen ympärileikattiin ja kun vietettiin pesahia. (Jos 5:1, 2, 8, 10.) Jerikon ja Ain tuhon jälkeen kanaanilaisheimot solmivat kuitenkin mahtavan liiton muodostaakseen yhteisrintaman Israelia vastaan (Jos 9:1, 2). Kun Gibeonin hivviläiset miehet päättivät pyrkiä rauhaan Israelin kanssa, ”viisi amorilaisten kuningasta” hyökkäsi heti heidän kimppuunsa, ja he pelastuivat tuholta vain siksi, että Joosuan joukot marssivat läpi yön ja Jehova puuttui asioihin ihmeen välityksellä (Jos 10:1–27; 11:19).

Tämän taistelun ja Joosuan sittemmin koko maan halki tekemän sotaretken jälkeen amorilaisten valta Palestiinan eteläosissa ilmeisesti mureni. Pohjoisten seutujen amorilaiset tekivät kuitenkin muiden heimojen kanssa liiton, ja he ryhtyivät taisteluun Israelin kanssa ”Meromin vesien” luona. Amorilaiset kärsivät murskaavan tappion, eikä heidän mainita enää koskaan olleen merkittävänä vaarana Israelille. (Jos 11:1–9.) Jäännös jäi jäljelle, mutta heidän alueensa pieneni huomattavasti, ja ajan mittaan he joutuivat pakkotyöhön Israelin alaisuuteen (Jos 13:4; Tu 1:34–36). Israelilaiset ottivat amorilaisnaisia vaimoikseen, mikä johti luopumukseen (Tu 3:5, 6), ja amorilaiset näyttävät yleensäkin aiheuttaneen vaikeuksia jonkin aikaa, sillä Samuelin päivinä filistealaisista saadun ratkaisevan voiton jälkeen mainitaan, että ”Israelin ja amorilaisten välille tuli rauha” (1Sa 7:14). Salomon hallituskaudella amorilaiset olivat jälleen niiden joukossa, jotka pantiin pakkotyöhön (1Ku 9:20, 21). Heidän epäjumalanpalveluksensa ja pahuutensa, jotka ilmeisesti edustivat kaikkien kanaanilaisten menettelyä, olivat tulleet suorastaan sananparreksi (1Ku 21:26; 2Ku 21:11). Amorilaisvaimojen ottaminen oli visainen ongelma myös Babylonin pakkosiirtolaisuudesta palanneiden israelilaisten keskuudessa (Esr 9:1, 2). Lopulta amorilaiset, jotka kerran olivat olleet koko Kanaanin huomattavin kansa, hävisivät kuitenkin täysin kuin korkea, jyhkeä puu, jonka hedelmät on korjattu pois ja juuret tuhottu (Am 2:9, 10).

”Amurru”. Maalliset historioitsijat yhdistävät yleensä Raamatun amorilaiset varhaisissa akkadinkielisissä (assyrialais-babylonialaisissa) nuolenpääkirjoituksissa mainittuun amurru-nimiseen kansaan. Amurru-kansan sanotaan tunkeutuneen Mesopotamiaan toisen vuosituhannen alkupuolella eaa., ja sillä kerrotaan olleen valtakunta Babyloniassa useiden satojen vuosien ajan. Tuolloin eläneen kuuluisan lainlaatijan Hammurabin sanotaan usein olleen syntyperältään ”amorilainen”.

Amurrua koskevat todisteet eivät kuitenkaan näytä riittävän niiden painokkaiden päätelmien tueksi, joiden mukaan se olisi varmasti sama kansa kuin Raamatun amorilaiset. Muinaisissa nuolenpääteksteissä sana amurru merkitsi pohjimmiltaan ’länttä’, ja se viittasi Mesopotamian länsipuolella olleeseen seutuun. A. H. Sayce sanoo The International Standard Bible Encyclopedia -nimisessä tietosanakirjassa (toim. G. W. Bromiley, 1979, 1. osa, s. 113), että nimi amurru on ”puhtaasti maantieteellinen viittaus heidän välittömään alkuperäänsä Mesopotamiasta katsoen, eikä siihen sisälly mitään tietoa heidän etnisestä rakenteestaan eikä heidän oikeasta nimestään”. Nykyiset maalliset historioitsijat pitävät Pohjois-Mesopotamiassa Eufratin varrella sijainnutta muinaista Marin kaupunkia amurrun Mesopotamiaan suuntautuneen laajentumisen keskuksena, mutta lähes kaikki sieltä löydetyt tuhannet taulut oli kirjoitettu seemiläisellä (assyrialais-babylonialaisella) akkadin kielellä, ja jotkin nimet olivat länsiseemiläistä alkuperää. Mutta kuten sanottu, Raamatun amorilaiset olivat haamilaisia eivätkä seemiläisiä, ja vaikka ei olekaan mahdotonta, että jokin heidän sukuhaaransa olisi omaksunut jonkin seemiläisen kielen, niin yhtä lailla on mahdollista, että muinainen amurru tarkoitti yksinkertaisesti Babylonian länsipuolella asuneiden seemiläisten kansojen joukosta tulleita ”lännen asukkaita”. Professori John Bright sanoo kirjassa A History of Israel (1981, s. 49): ”Joidenkin [kolmannen vuosituhannen lopun ja toisen vuosituhannen alun eaa.] vuosisatojen ajan Luoteis-Mesopotamian ja Pohjois-Syyrian kansoista oli nuolenpääteksteissä käytetty nimitystä amurru, ts. ’lännen asukkaat’. Ilmeisesti tästä tuli yleinen nimitys, jota käytettiin alueen erilaisten luoteisseemiläisten murteiden puhujista ja joka kaiken todennäköisyyden mukaan käsitti myös ne sukuhaarat, joista sekä heprealaiset että aramealaiset myöhemmin polveutuivat.”