Lukijoiden kysymyksiä
Miten kristityn tulisi toimia, kun hänet kutsutaan valamieheksi?
Joissakin maissa oikeuslaitos käyttää valamiehistöjä, joiden jäsenet on valittu kansalaisten keskuudesta. Siellä, missä tätä käytäntöä noudatetaan, kristityn täytyy ratkaista, miten toimia, kun hänet määrätään ilmoittautumaan valamieheksi. Monet kristityt ovat hyvällä omallatunnolla päätyneet siihen, etteivät Raamatun periaatteet sulje pois mahdollisuutta saapua paikalle, aivan niin kuin Sadrak, Mesak ja Abednego noudattivat Babylonian hallituksen ohjetta saapua Duran tasangolle ja Joosef ja Maria menivät Betlehemiin roomalaisten viranomaisten määräyksestä (Daniel 3:1–12; Luukas 2:1–4). On kuitenkin seikkoja, joita vilpittömät kristityt voivat pohtia.
Valamiesmenettely ei ole käytössä kaikkialla. Joissakin maissa riita- ja rikosasiat ratkaisee ammattituomari tai tuomarikollegio. Toisaalla noudatetaan niin sanottua common law -järjestelmää, ja siinä valamiehistöt kuuluvat osana oikeusprosessiin. Useimmilla ihmisillä on edelleen vain hämärä käsitys siitä, miten valamiehistöt valitaan ja mitä ne tekevät. Yleiskäsityksen saaminen on siksi hyödyllistä, kutsutaanpa ihminen valamieheksi tai ei.
Jumalan kansa tunnustaa Jehovan Korkeimmaksi Tuomariksi (Jesaja 33:22). Muinaisessa Israelissa kokeneet miehet, jotka olivat oikeamielisiä ja puolueettomia, palvelivat tuomareina kiistojen ja lakiin liittyvien kysymysten ratkaisemisessa (2. Mooseksen kirja 18:13–22; 3. Mooseksen kirja 19:15; 5. Mooseksen kirja 21:18–21). Jeesuksen ollessa maan päällä oikeustoimia hoiti sanhedrin, juutalainen korkein oikeus (Markus 15:1; Apostolien teot 5:27–34). Ei ollut olemassa järjestelyä, jonka perusteella tavallinen juutalainen olisi voinut kuulua kansalaisista valittuun valamiehistöön.
Jotkin muut maat käyttivät kansalaisista muodostettuja valamiehistöjä. Sokrates oli 501 valamiehen kuultavana. Valamiehistö käsitteli oikeusjuttuja myös Rooman tasavallassa, joskin käytäntö lakkautettiin keisarien aikana. Myöhemmin Englannin kuningas Henrik III järjesti niin, että syytetyn tuomitsivat hänen naapurinsa. Ajateltiin, että koska he tunsivat syytetyn, heidän tuomionsa olisi oikeudenmukaisempi kuin ne menettelyt, joiden mukaan hän yritti todistaa syyttömyytensä kaksintaistelulla tai jäämällä henkiin jostakin jumalantuomiosta. Ajan myötä valamieskäytäntö muuttui siten, että kansalaisista kootun ryhmän piti käsitellä juttu ja antaa todisteisiin perustuva päätös. Ammattituomari opasti ryhmää todisteiden suhteen.
Valamiehistöjä on monen tyyppisiä, ja valamiesten määrässä samoin kuin päätöksentekoon liittyvissä seikoissa on vaihtelua. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 12–23 jäsentä käsittävä suuri valamiehistö ratkaisee, onko sellaisia todisteita riittävästi, joiden perusteella ihminen voidaan asettaa syytteeseen rikoksesta; se ei ratkaise sitä, onko ihminen syyllinen vai syytön. Samalla tavalla kuolinsyytutkimuksia varten muodostetussa valamiehistössä valamiehet punnitsevat todisteita ratkaistakseen, onko tapahtunut rikos.
Valamiehistöä ajatellessaan useimmilla ihmisillä on mielessään 12 kansalaisesta koottu ryhmä, joka on läsnä oikeudenkäynnissä – joko riita- tai rikosjutun käsittelyssä – ja kuulee todistajanlausuntoja voidakseen ratkaista, onko ihminen syyllinen vain syytön. Tämä on pieni valamiehistö vastakohtana suurelle valamiehistölle. Yleensä tuomioistuin lähettää pyynnön saapua valamieheksi henkilöille, jotka on valittu esimerkiksi äänestäjistä tai ajokortin omistajista tehdyltä listalta. Jotkut saattavat automaattisesti olla esteellisiä, esimerkiksi rikolliset ja henkisistä syistä vajaavaltaiset. Sen mukaan, minkälainen on paikallinen laki, toiset – esimerkiksi lääkärit, papit, asianajajat tai pienten liikeyritysten omistajat – voivat pyytää vapautusta. (Jotkut voivat saada vapautuksen, koska he eivät halua toimia valamiehinä painavien omantunnonsyiden vuoksi.) Viranomaiset karsivat kuitenkin erivapauksia yhä vähemmäksi, niin että kaikki ovat velvollisia ilmoittautumaan valamieheksi, ehkä toistuvasti vuosien aikana.
Kaikki valamieheksi ilmoittautuvat eivät välttämättä osallistu valamiehinä oikeudenkäyntiin. Valamiehiksi kutsutusta ryhmästä valitaan sattumanvaraisesti joitakuita mahdollisiksi valamiehiksi johonkin nimenomaiseen tapaukseen. Sitten tuomari vahvistaa osapuolten ja heidän asianajajiensa henkilöllisyyden ja kuvailee tapauksen luonnetta. Hän ja asianajajat kuulustelevat kutakin mahdollista valamiestä. Tämä on oikea hetki puhua, jos joku ei omantunnonsyistä voi ottaa hoitaakseen tehtävää tapauksen luonteen vuoksi.
Ryhmän kokoa täytyy pienentää, niin että siihen kuuluvat vain ne, jotka todellisuudessa istuvat oikeudessa koko jutun käsittelyn ajan. Tuomari hylkää ne, joiden puolueettomuus voidaan kyseenalaistaa heidän juttuun liittyvien intressiensä vuoksi. Myös molempien osapuolten asianajajilla on oikeus hylätä muutamia valamiehiä. Ne joita ei hyväksytä tuohon valamiehistöön, jäävät toisten valamiehiksi valittujen kanssa odottamaan sattumanvaraista valintaa muiden juttujen käsittelyihin. Jotkut kristityt ovat tässä tilanteessa käyttäneet ajan vapaamuotoiseen todistamiseen. Joidenkin päivien kuluttua henkilön velvollisuus toimia valamiehenä on täytetty, olipa hän todellisuudessa toiminut valamiehenä tai ei.
Kristityt pyrkivät ’pitämään huolen omista asioistaan’ ja olemaan sekaantumatta ”toisten asioihin” (1. Tessalonikalaisille 4:11; 1. Pietarin kirje 4:15). Kun muuan juutalaismies pyysi Jeesusta toimimaan tuomarina perintöjutussa, hän vastasi: ”Ihminen, kuka on minut asettanut teille tuomariksi tai osittajaksi?” (Luukas 12:13, 14.) Jeesus tuli julistamaan Valtakunnan hyvää uutista, ei sovittelemaan oikeudellisia asioita (Luukas 4:18, 43). Jeesuksen vastaus on ehkä saanut miehen selvittämään kiistan Jumalan laissa ilmaistulla tavalla (5. Mooseksen kirja 1:16, 17). Vaikka tällaisilla näkökohdilla on hyvät perusteet, niin ilmoittautuminen valamieheksi määräyksen mukaisesti on eri asia kuin toisten asioihin sekaantuminen. Se on lähempänä Danielin kolmen toverin tilannetta. Babylonian hallitus käski heitä saapumaan Duran tasangolle, eivätkä he näin toimimalla rikkoneet Jumalan lakia. Se mitä he tämän jälkeen tekivät, on asia erikseen, kuten Raamattu osoittaa (Daniel 3:16–18).
Sen jälkeen kun Jumalan palvelijat lakkasivat olemasta Mooseksen lain alaisuudessa, heidän oli oltava tekemisissä eri maiden maallisten tuomioistuimien kanssa. Apostoli Paavali kehotti Korintin ”pyhiä” ratkaisemaan erimielisyytensä seurakunnan sisäpuolella. Vaikka Paavali puhui maallisten tuomioistuinten tuomareista ”epävanhurskaina” miehinä, hän ei kieltänyt sitä, että heillä oli tehtävänsä maallisten asioiden käsittelemisessä. (1. Korinttilaisille 6:1.) Hän puolusti itseään Rooman oikeusviranomaisten edessä ja jopa vetosi asiassaan keisariin. Kyse ei ole siitä, että maallisissa tuomioistuimissa olisi pohjimmiltaan jotakin väärää. (Apostolien teot 24:10; 25:10, 11.)
Maalliset tuomioistuimet kuuluvat ”esivaltojen” toimialueeseen. Ne ”ovat suhteellisissa asemissaan Jumalan asettamina” ja ne laativat ja saattavat voimaan lakeja. Paavali kirjoitti: ”Se on Jumalan palvelija sinun hyväksesi. Mutta jos teet pahaa, niin pelkää, sillä se ei kanna miekkaa tarkoituksetta, sillä se on Jumalan palvelija, kostaja vihastuksen ilmaisemiseksi sille, joka harjoittaa pahaa.” Kristityt eivät ’vastusta tätä valtaa’ sen hoitaessa tällaisia oikeudellisia tehtäviä, sillä he eivät halua ’asennoitua sitä vastaan’ omaksi tuomiokseen. (Roomalaisille 13:1–4; Titukselle 3:1.)
Punnitessaan asiaa kristittyjen tulee harkita, voivatko he alistua joihinkin keisarin vaatimuksiin. Paavali neuvoi: ”Antakaa kaikille [esivalloille] heille kuuluva: sille, joka vaatii veron, vero; sille, joka vaatii tullin, tulli; sille, joka vaatii pelkoa, sellainen pelko.” (Roomalaisille 13:7.) Tämä on suora ohje, kun on kyse veronmaksusta (Matteus 22:17–21). Jos keisari sanoo, että kansalaisten täytyy käyttää aikaansa ja voimiaan teiden siivoamiseen tai johonkin muuhun keisarin vastuulle kuuluvaan työhön, jokaisen kristityn täytyy ratkaista, mukautuuko hän vaatimukseen (Matteus 5:41).
Jotkut kristityt ovat pitäneet valamiehenä toimimista sen antamisena keisarille, mikä kuuluu keisarille (Luukas 20:25). Valamiehen tehtävänä on kuulla todisteet ja esittää rehellinen mielipide tosiasioista tai lakinäkökohdista. Esimerkiksi suuressa valamiehistössä valamiehet ratkaisevat, antavatko todisteet aihetta haastaa joku oikeuteen, mutta he eivät ratkaise syyllisyyttä. Entä tavallinen oikeudenkäynti? Riita-asiassa valamiehet saattavat ratkaista vahingonkorvaukset. Rikosasiassa heidän on määrä ratkaista, tukevatko todisteet päätöstä julistaa ihminen syylliseksi. Joskus he suosittelevat, mitä laissa määrättyä tuomiota pitäisi soveltaa. Sitten valtio käyttää valtaansa ’ilmaista vihastuksensa sille, joka harjoittaa pahaa’, eli ’määrätä rangaistus pahantekijöille’ (1. Pietarin kirje 2:14).
Entä jos kristitystä tuntuu siltä, ettei hänen omatuntonsa salli hänen palvella jossakin nimenomaisessa valamiehistössä? Koska Raamattu ei puhu valamiehenä toimimisesta, hän ei voi sanoa, että missä tahansa valamiehistössä toimiminen on vastoin hänen uskontoaan. Tapauksen mukaan hän voisi selittää, että jotakin nimenomaista juttua varten muodostetussa valamiehistössä toimiminen on vastoin hänen omaatuntoaan. Tilanne voisi olla tällainen, jos tapaus liittyy sukupuoliseen moraalittomuuteen, aborttiin, tappoon tai johonkin muuhun kysymykseen, jossa hänen ajatteluaan muovaa Raamatun tuntemus, ei ainoastaan maallinen laki. Käytännössä on kuitenkin hyvin mahdollista, ettei se oikeudenkäynti, johon hänet valitaan, koske tällaisia kysymyksiä.
Kypsä kristitty pohtisi myös sitä, olisiko hän osavastuussa tuomarien langettamasta tuomiosta (vrt. 1. Mooseksen kirja 39:17–20; 1. Timoteukselle 5:22). Jos ihminen tuomitaan väärin perustein syylliseksi ja hänelle annetaan kuolemantuomio, olisiko valamiehistössä oleva kristitty osallinen verivelkaan? (2. Mooseksen kirja 22:2; 5. Mooseksen kirja 21:8; 22:8; Jeremia 2:34; Matteus 23:35; Apostolien teot 18:6.) Jeesuksen oikeudenkäynnissä Pilatus halusi olla ”viaton tämän miehen vereen”. Juutalaiset sanoivat heti: ”Tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja meidän lastemme päälle.” (Matteus 27:24, 25.)
Jos kristitty on ilmoittautunut valamieheksi hallituksen määräyksen mukaisesti mutta on omantunnonsyistä kieltäytynyt palvelemasta jossain nimenomaisessa jutussa tuomarin vaatimuksesta huolimatta, hänen tulisi olla valmis kohtaamaan seuraukset – annettiinpa hänelle sakkoja tai vankeutta (1. Pietarin kirje 2:19).
Viime kädessä jokaisen valamieheksi kutsutun kristityn täytyy päättää toimintatavastaan Raamatun tuntemuksensa ja omantuntonsa perusteella. Jotkut kristityt ovat ilmoittautuneet valamieheksi ja palvelleet joissakin valamiehistöissä. Toisista on tuntunut siltä, että heidän on ollut pakko kieltäytyä jopa rangaistuksen uhalla. Jokaisen kristityn täytyy päättää itse, miten hän toimii, eikä muiden tule arvostella hänen päätöstään (Galatalaisille 6:5).