Pane tärkeimmät asiat aina ensimmäiseksi!
On kokousilta, mutta sinulla on tehtävää. Kumman panet ensimmäiseksi?
OLET aviomies ja isä. Pitkän ja raskaan työpäivän lähetessä loppuaan ajatuksesi kääntyvät illan seurakunnankokoukseen. Jos pääset lähtemään töistä heti, ehdit juuri käydä suihkussa, vaihtaa vaatteet ja syödä pikaisen aterian ennen kokousta. Yllättäen työnantajasi tulee kysymään sinulta, voisitko jäädä ylitöihin. Hän lupaa maksaa hyvin. Tuolla rahalla olisi käyttöä.
Tai olet vaimo ja äiti. Laittaessasi ruokaa illaksi silmäsi osuvat kasaan silittämättömiä vaatteita, joista osaa tarvitaan seuraavana päivänä. Mietit mielessäsi, milloin sinulla on aikaa silittää ne, jos menet tänä iltana kokoukseen. Olet ollut jonkin aikaa kokopäivätyössä ja alat tajuta, miten vaikea on hoitaa kotityöt ansiotyön ohessa.
Tai olet koululainen. Huoneesi kirjoituspöydällä on iso pino kotitehtäviä. Suurin osa niistä on annettu jo jonkin aikaa sitten, mutta olet lykännyt niihin tarttumista, ja nyt pitäisi saada useita tehtäviä valmiiksi kerralla. Sinun tekee mieli kysyä vanhemmilta, saisitko jäädä kokouksesta pois tehdäksesi kotiläksyjä.
Minkä sinä panisit ensimmäiseksi: ylityön, silityksen, läksyt vai seurakunnankokouksen? Mitä tärkeimpien asioiden paneminen ensimmäiseksi tarkoittaa hengellisessä mielessä? Mitä Jehova tästä ajattelee?
Minkä pitäisi olla ensimmäisenä?
Vähän sen jälkeen kun israelilaiset olivat saaneet kymmenen käskyä, erään miehen huomattiin keräävän puita sapattina. Se oli Laissa ehdottomasti kielletty. (4. Mooseksen kirja 15:32–34; 5. Mooseksen kirja 5:12–15.) Millaisena sinä olisit pitänyt tilannetta? Olisitko puolustellut miestä sillä perusteella, että loppujen lopuksi hän ei pyrkinyt ylläpitämään ylellistä elämäntyyliä vaan oli hankkimassa perheelleen välttämättömyyksiä? Olisitko huomauttanut, että sapattia voisi viettää vielä monta kertaa vuoden aikana ja että yhden sapatin jättäminen väliin – kenties siksi, ettei mies ollut suunnitellut asioita – voitaisiin aivan hyvin antaa anteeksi?
Jehova suhtautui asiaan vakavammin. Raamatussa kerrotaan: ”Sen jälkeen Jehova sanoi Moosekselle: ’Se mies tulee ehdottomasti surmata.’” (4. Mooseksen kirja 15:35.) Miksi Jehovalla oli niin voimakas kanta miehen tekoon?
Kansalla oli kuusi päivää aikaa koota puita ja huolehtia ruokaan, vaatteisiin ja asuntoon liittyvistä tarpeistaan. Seitsemäs päivä tuli omistaa hengellisille tarpeille. Puiden kerääminen ei sinänsä ollut väärin, mutta oli väärin käyttää siihen aikaa, joka olisi pitänyt varata Jehovan palvontaan. Vaikka kristityt eivät ole Mooseksen lain alaisuudessa, niin eikö tämä tapaus ole meille opetus oikeasta tärkeysjärjestyksestä nykyään? (Filippiläisille 1:10.)
Vietettyään erämaassa 40 vuotta israelilaiset valmistautuivat astumaan Luvattuun maahan. Jotkut olivat kyllästyneet syömään Jumalalta tulevaa mannaa erämaassa ja odottivat epäilemättä kovasti muutosta ruokavalioonsa. Auttaakseen heitä säilyttämään oikean katsantokannan heidän astuttuaan maahan, ”joka vuotaa maitoa ja hunajaa”, Jehova muistutti heitä: ”Ihminen [ei] elä yksistään leivästä, vaan – – jokaisesta Jehovan suun ilmauksesta.” (2. Mooseksen kirja 3:8; 5. Mooseksen kirja 8:3.)
Israelilaisten olisi tehtävä lujasti työtä saadakseen tuota ”maitoa ja hunajaa”. Oli kukistettava armeijoita, rakennettava taloja ja kylvettävä peltoja. Siitä huolimatta Jehova käski kansaa käyttämään joka päivä jonkin verran aikaa hengellisten asioiden mietiskelemiseen. Heidän tuli myös varata aikaa opettaakseen Jumalan teitä lapsilleen. Jehova sanoi: ”Teidän on myös opetettava ne [minun käskyni] pojillenne, niin että puhut niistä kotona istuessasi ja tietä kulkiessasi ja maata mennessäsi ja ylös noustessasi.” (5. Mooseksen kirja 11:19.)
Maan jokaisen miespuolisen israelilaisen ja käännynnäisen käskettiin ilmaantua Jehovan eteen kolme kertaa vuodessa. Monet perheenpäät ottivat mukaan vaimonsa ja lapsensa, koska he ymmärsivät, että koko perhe hyötyisi hengellisesti noista tilaisuuksista. Mutta kuka suojelisi heidän kotejaan ja peltojaan vihollisen hyökkäyksiltä perheen ollessa poissa? Jehova lupasi: ”Kukaan [ei] himoitse maatasi, kun sinä kolme kertaa vuodessa menet ylös nähdäksesi Jehovan, Jumalasi, kasvot.” (2. Mooseksen kirja 34:24.) Israelilaisilta vaadittiin uskoa voidakseen luottaa siihen, että jos he panisivat hengelliset edut ensimmäiseksi, he eivät kärsisi aineellisia menetyksiä. Pitikö Jehova sanansa? Aivan varmasti!
Etsi jatkuvasti ensin Valtakuntaa
Jeesus opetti seuraajiaan panemaan hengelliset arvot kaiken muun edelle. Hän neuvoi kuulijoitaan vuorisaarnassa: ”Älkää siis koskaan olko huolissanne ja sanoko: ’Mitä me syömme?’ tai: ’Mitä me juomme?’ tai: ’Mitä me puemme yllemme?’ – – etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä – – [aineellinen] lisätään teille.” (Matteus 6:31, 33.) Pian Jeesuksen kuoleman jälkeen vastakastetut kristityt noudattivat tuota neuvoa. Monet heistä olivat niitä juutalaisia tai juutalaiskäännynnäisiä, jotka olivat tulleet Jerusalemiin viettämään vuoden 33 helluntaijuhlaa. Heidän siellä ollessaan tapahtui jotain odottamatonta. He kuulivat hyvän uutisen Jeesuksesta Kristuksesta ja ottivat sen vastaan. Koska he halusivat innokkaasti oppia lisää uudesta uskostaan, he jäivät Jerusalemiin. Heidän varansa hupenivat vähiin, mutta aineelliset mukavuudet olivat toissijaisia. He olivat löytäneet Messiaan! Heidän kristityt veljensä jakoivat heidän kanssaan sen aineellisen, mitä heillä oli, jotta kaikki saattoivat omistautua jatkuvasti ”apostolien opetukseen ja – – rukouksiin” (Apostolien teot 2:42).
Aikanaan jotkut kristityt kadottivat näkyvistään tarpeen kokoontua säännöllisesti yhteen kokouksiin (Heprealaisille 10:23–25). Heistä tuli kenties materialistisia, niin että he laiminlöivät hengellisiä asioita koettaessaan varmistaa oman ja perheensä taloudellisen turvallisuuden. Kehotettuaan veljiään olemaan jättämättä kokouksia apostoli Paavali kirjoitti: ”Olkoon elämäntapanne vailla rahanrakkautta, samalla kun tyydytte siihen, mitä teillä nyt on. Sillä hän on sanonut: ’En missään tapauksessa jätä sinua enkä suinkaan hylkää sinua.’” (Heprealaisille 13:5.)
Paavalin neuvo osoittautui hyvin ajankohtaiseksi. Viitisen vuotta Paavalin Heprealaiskirjeen jälkeen Cestius Galluksen roomalaiset sotajoukot piirittivät Jerusalemin. Uskolliset kristityt muistivat Jeesuksen varoituksen: ”Kun näette [tämän] – – alkakoot Juudeassa olevat paeta vuorille. Älköön se, joka on katolla, tulko alas älköönkä menkö sisään ottamaan mitään talostaan, älköönkä se, joka on pellolla, palatko sen luo, mikä on jäänyt taakse, noutamaan päällysvaippaansa.” (Markus 13:14–16.) He tiesivät, ettei heidän eloon jäämisensä riippunut heidän työnsä pysyvyydestä eikä heidän omaisuutensa arvosta, vaan siitä, noudattaisivatko he Jeesuksen ohjeita. Niille, jotka olivat osoittaneet vastakaikua Paavalin neuvolle panemalla hengelliset edut ensimmäiseksi, oli epäilemättä helpompaa jättää koti, työ, vaatteet ja itselle tärkeät henkilökohtaiset tavarat ja paeta vuorille kuin niille, jotka eivät olleet murtautuneet vapaiksi rahanrakkaudesta.
Miten jotkut panevat tärkeimmät asiat ensimmäiseksi nykyään
Nykyiset uskolliset kristityt pitävät suuressa arvossa säännöllistä kanssakäymistä veljiensä kanssa, ja monet tekevät uhrauksia päästäkseen kokouksiin. Joillakin paikkakunnilla on saatavilla vain vuorotyötä. Eräs veli tarjoutuu tekemään työtoveriensa vuorot lauantai-iltaisin – jolloin useimmat sikäläiset ovat mieluummin vapaalla – jos he puolestaan tekevät hänen vuoronsa kokousiltoina. Jotkut muut vuorotyössä olevat veljet menevät lähiseurakunnan kokouksiin, mikäli he eivät työnsä takia pääse omiin kokouksiinsa. Tällä tavalla heiltä ei juuri koskaan jää kokouksia väliin. Kanadassa eräs vastakiinnostunut nainen tajusi pian teokraattisen palveluskoulun ja palveluskokouksen tärkeyden, mutta hänen työaikansa estivät häntä käymästä niissä. Niinpä hän maksoi toiselle työntekijälle sen, että tämä teki hänen vuoronsa, niin että hän itse pääsi näihin tärkeisiin kokouksiin.
Monet kroonisesti sairaat eivät ole juuri koskaan poissa kokouksista. He kuuntelevat ohjelman kotona puhelimitse tai kasettinauhalta, jos he eivät pysty tulemaan valtakunnansaliin. He ilmaisevat kiitettävää arvostusta Jehovan hengellistä huolenpitoa kohtaan, jota saamme hänen ”uskollisen ja ymmärtäväisen orjansa” välityksellä! (Matteus 24:45.) Iäkkäitä vanhempiaan hoitavat kristityt ovat todella kiitollisia, jos joku veli tai sisar tarjoutuu jäämään vanhempien luo siksi aikaa, kun he ovat seurakunnan kokouksessa.
Suunnittele!
Vanhemmat, jotka ovat tietoisia omista hengellisistä tarpeistaan, auttavat lapsiaan arvostamaan kristillisiä kokouksia. Yleensä he odottavat, että lapset tekevät kotitehtävät sitä mukaa kuin niitä annetaan eivätkä anna niiden kasaantua. Kokousiltoina lapset tekevät läksyt heti koulusta tultuaan. Harrastusten ja muiden menojen ei sallita häiritä seurakunnankokouksia.
Annatko sinä aviomiehenä ja isänä kokouksille etusijan? Yritätkö vaimona ja äitinä suunnitella työsi niin, että aikaa jää kokouksille? Laaditko sinä, nuori, aikataulusi sellaiseksi, että kokoukset määräävät, milloin teet läksyt, vai että läksyt määräävät, milloin käyt kokouksissa?
Seurakunnankokous on Jehovan rakkaudellista huolenpitoa. Tulisi tehdä kaikkensa, jotta voisi olla osallisena tässä järjestelyssä. Jehova siunaa sinua avokätisesti, jos panet tärkeimmät asiat aina ensimmäiseksi!