’Olemme tehneet, mitä meidän olisi pitänytkin tehdä’
KERTONUT GEORGE COUCH
Oltuamme aamupäivän talosta-taloon-palveluksessa toverini otti esiin kaksi voileipää. Kun ne oli syöty, minä panin tupakaksi. ”Kuinka kauan olet ollut totuudessa?” hän kysyi. ”Olin eilen illalla ensimmäistä kertaa kokouksessa”, vastasin.
SYNNYIN 3. maaliskuuta 1917 farmilla, joka sijaitsi noin 50 kilometrin päässä Pittsburghista itään Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa Avonmoren pikkukaupungin lähellä. Siellä vanhempani kasvattivat minun lisäkseni neljä veljeäni ja sisareni.
Meille ei juuri uskontoa opetettu. Yhteen aikaan vanhempani kävivät kirkossa, mutta se jäi heiltä, kun me lapset olimme vielä pieniä. Uskoimme kuitenkin Luojaan, ja perhe-elämämme noudatteli Raamatun perusperiaatteita.
Parasta, mitä opin vanhemmiltani, oli vastuuntunto – miten ottaa vastuuta ja miten kantaa sitä. Siitähän koko farmilla elämisessä oli kyse. Elämämme ei kuitenkaan ollut pelkkää työntekoa. Me rentouduimme tervehenkisesti esimerkiksi pelaamalla koripalloa ja baseballia sekä ratsastamalla ja uimalla. Rahaa oli niukalti siihen aikaan, mutta elämä maalla oli mukavaa. Alaluokilla kävimme koulua talossa, jossa oli vain yksi yhteinen luokkahuone, ja yläluokilla menimme kouluun kaupunkiin.
Eräänä iltana olimme kaupungissa kävelemässä ystäväni kanssa. Sievännäköinen tyttö tuli kotitalostaan ulos tervehtimään ystävääni. Minut esiteltiin Fern Prugh’lle. Hän asui sopivasti samassa korttelissa, jossa kävin koulua. Fern oli usein ohi kulkiessani ulkona hoitamassa kotiaskareita. Hän oli kaikesta päättäen ahkera ihminen, ja se teki minuun vaikutuksen. Välillemme kasvoi läheinen ystävyys ja rakkaus, ja menimme naimisiin huhtikuussa 1936.
Kosketus Raamatun totuuteen
Kaupungissa asui ennen syntymääni iäkäs nainen, jota ihmiset kohtelivat huonosti hänen uskontonsa vuoksi. Äiti kävi hänen luonaan lauantaisin mennessään kaupunkiin ostoksille. Äiti siivosi hänen kotinsa ja kävi hänen asioillaan siihen asti, kun hän kuoli. Uskon Jehovan siunanneen äitiä siksi, että hän oli niin ystävällinen tälle naiselle, joka oli raamatuntutkija, kuten Jehovan todistajia silloin kutsuttiin.
Jonkin ajan kuluttua tätini nuori tytär kuoli yllättäen. Täti ei liiemmälti saanut lohtua kirkolta, mutta naapurissa asuvalta raamatuntutkijalta kylläkin. Tämä selitti, mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuollessaan (Job 14:13–15; Saarnaaja 9:5, 10). Se lohdutti paljon. Täti puhui vuorostaan äidille ylösnousemustoivosta. Se herätti äidin kiinnostuksen, koska hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen ollessaan pieni ja hänellä oli voimakas tarve saada tietää, mitä ihmiselle tapahtuu kuolemassa. Tuo kokemus painoi syvälle mieleeni, miten tärkeää on aina tarttua tilaisuuksiin todistaa vapaamuotoisesti.
1930-luvulla äiti alkoi kuunnella Vartiotornin Raamattu- ja Traktaattiseuran silloisen presidentin Joseph F. Rutherfordin sunnuntaiaamuisia radiolähetyksiä. Noina vuosina todistajat aloittivat myös talosta-taloon-työn meillä päin. He asettivat kannettavan gramofonin pihalle puun siimekseen ja soittivat veli Rutherfordin äänitettyjä saarnoja. Nuo levytykset sekä Vartiotorni ja Kultainen Aika (nykyään Herätkää!) pitivät yllä äidin kiinnostusta.
Muutaman vuoden kuluttua vuonna 1938 Vartiotornin tilaajille tuli postikortti, jossa heidät kutsuttiin erikoiskokoukseen erääseen kotiin meiltä noin 25 kilometrin päähän. Äiti halusi mennä sinne, joten Fern ja minä sekä kaksi veljistäni lähdimme mukaan. Jehovan todistajien matkavalvojina toimineet John Booth ja Charles Hessler pitivät puheet meille kuulijoille, joita oli toistakymmentä henkeä. Sen jälkeen he ryhtyivät järjestämään ryhmää, joka lähtisi kenttäpalvelukseen seuraavana aamuna. Kukaan ei ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, joten veli Hessler osoitti minua ja kysyi, enkö minä lähtisi heidän kanssaan. En tiennyt aivan tarkkaan, mitä he aikoivat tehdä, mutta en keksinyt mitään syytä olla auttamattakaan heitä.
Kuljimme talosta taloon puoleenpäivään asti, ja sitten veli Hessler otti esiin kaksi voileipää. Istahdimme kirkon portaille ja aloimme syödä. Juuri tässä tilanteessa minun alettuani polttaa veli Hessler sai tietää, että olin ollut vasta yhdessä kokouksessa. Hän kutsui itsensä meille saman päivän illaksi syömään ja pyysi, että kutsuisimme naapureita tarkastelemaan Raamattua. Illallisen jälkeen hän piti meille raamatuntutkistelun ja esitti puheen niille noin kymmenelle kuulijalle, jotka olivat saapuneet paikalle. Hän sanoi, että meillä tulisi olla raamatuntutkistelu joka viikko. Naapurimme eivät ajatuksesta innostuneet, mutta Fern ja minä sovimme viikoittaisesta Raamatun kotitutkistelusta.
Edistymistä totuudessa
Pian tämän jälkeen Fern ja minä lähdimme kenttäpalvelukseen. Istuimme auton takapenkillä ja olimme juuri sytyttäneet tupakat, kun veljeni kääntyi meihin päin ja sanoi: ”Sain juuri tietää, että todistajat eivät tupakoi.” Fern heitti tupakkansa saman tien ikkunasta ulos, ja minä sammutin omani. Vaikka tupakka oli maistunut meille, emme enää koskaan polttaneet.
Sen jälkeen kun olimme Fernin kanssa käyneet kasteella vuonna 1940, eräässä kokouksessa tutkittiin kirjoitus, jossa kannustettiin tienraivaukseen eli kokoaikaiseen saarnaamistyöhön. Kotimatkalla eräs veli kysyi: ”Mitäpä jos sinä ja Fern aloittaisitte tienraivauksen? Teitähän ei pidättele mikään.” Sitä ei käynyt kieltäminen, joten tarjouduimme palvelukseen. Sanoin itseni irti työpaikastani, jossa oli kuukauden irtisanomisaika, ja teimme elämässämme tilaa tienraivaukselle.
Neuvottelimme Vartiotorni-seuran kanssa palveluspaikastamme ja muutimme sitten Baltimoreen Marylandiin. Siellä oli tienraivauskoti, jossa täysihoito maksoi kymmenen dollaria kuussa. Meillä oli sen verran säästöjä, että uskoimme selviävämme niillä kevyesti Harmagedoniin asti (Ilmestys 16:14, 16). Mehän ajattelimme aina, että Harmagedon tulisi tuota pikaa. Niinpä kun aloitimme tienraivauksen, luovuimme kodistamme ja jätimme kaiken muun taaksemme.
Olimme Baltimoressa tienraivaajina vuosina 1942–47. Jehovan todistajien työtä vastustettiin silloin kiihkeästi. Toisinaan pyysimme raamatuntutkisteluoppilaidemme luo kyydin sen sijaan että olisimme ajaneet sinne omalla autolla. Näin autonrenkaamme säästyivät puhkomisilta. Ei sellaisesta vastustuksesta kukaan pidä, mutta me kyllä nautimme aina kenttäpalveluksesta. Oikeastaan me vähän odotimmekin pientä säpinää Herran työssä.
Kaikki säästömme oli pian käytetty. Autonrenkaat kuluivat, samoin vaatteet ja kengät. Sairastelimme pari kolme kertaa pitkään. Ei ollut helppoa mennä eteenpäin, mutta emme koskaan uhranneet ajatustakaan lopettamiselle. Emme milloinkaan edes puhuneet siitä. Leikkasimme muita menoja voidaksemme jatkaa tienraivausta.
Tehtävät muuttuvat
Vuonna 1947 lähdimme Los Angelesin konventtiin Kaliforniaan. Siellä William-veljeni ja minä saimme molemmat kirjeen, jossa meidät määrättiin matkatyöhön, vierailemaan seurakunnissa ja auttamaan niitä. Emme tuohon aikaan saaneet siihen sen kummempaa valmennusta. Me vain lähdimme. Seuraavat seitsemän vuotta palvelimme Fernin kanssa Ohiossa, Michiganissa, Indianassa, Illinoisissa ja New Yorkissa. Vuonna 1954 meidät kutsuttiin lähetystyöntekijöitä valmentavan Gilead-koulun 24. kurssille. Sen aikana Fern sairastui polioon. Onneksi hän parani hyvin, ja meidät määrättiin matkatyöhön New Yorkin ja Connecticutin osavaltioihin.
Palvellessamme Stamfordissa Connecticutissa Nathan H. Knorr, Vartiotorni-seuran silloinen presidentti, kutsui meidät viikonlopuksi heille kylään. Hän ja hänen vaimonsa Audrey tarjosivat meille hienon pihviaterian kaikkine lisukkeineen. Olimme tutustuneet heihin aiemmin, ja tunsin veli Knorria riittävän hyvin tajutakseni, että hänellä oli mielessä jotain muutakin kuin seuramme ja illallinen. Myöhemmin illalla hän kysyi minulta: ”Kiinnostaisiko teitä tulla Beteliin?”
”En oikein tiedä. Minulla ei ole selvää käsitystä siitä, millaista Betelissä on olla”, vastasin.
Mietittyämme asiaa joitakin viikkoja sanoimme veli Knorrille tulevamme, jos hän haluaisi. Seuraavalla viikolla saimme kirjeen, jossa meitä kehotettiin ilmoittautumaan Betelissä 27. huhtikuuta 1957, 21. hääpäivänämme.
Tuona ensimmäisenä päivänä Betelissä veli Knorr ilmaisi minulle selvästi, mitä oli odotettavissa. Hän sanoi: ”Sinä et ole enää kierrospalvelija; olet tullut tekemään työtä Beteliin. Tämä on tärkeintä työtä, mitä sinulla on tehtävänä, ja haluamme, että käytät aikasi ja voimasi sen valmennuksen soveltamiseen, mitä saat täällä Betelissä. Me haluamme, että sinä pysyt täällä.”
Elämä Betelissä merkityksellistä
Ensimmäiseksi minut määrättiin lehti- ja postitusosastoille. Noin kolmen vuoden kuluttua veli Knorr lähetti minulle sanan, että ilmoittautuisin hänen toimistossaan. Siellä hän kertoi, että minut oli todellisuudessa kutsuttu Beteliin työskentelemään kodin puolella. Hänen ohjeensa olivat hyvin mutkattomat: ”Sinä olet täällä huolehtiaksesi Betel-kodista.”
Betel-kodin hoitaminen palautti mieleeni, mitä vanhempani olivat opettaneet minulle varttuessani farmilla. Betel-koti muistuttaa hyvin paljon tavallisen perheen taloutta. On pestävä pyykkiä, valmistettava aterioita, tiskattava tiskit, sijattava vuoteet ja niin edelleen. Betel-kodin organisoinnissa on pyritty siihen, että se olisi mukava paikka asua, sellainen jota voi sanoa kodiksi.
Perheet voivat uskoakseni oppia paljon siitä, miten Betel toimii. Me heräämme aikaisin aamulla ja aloitamme päivämme hengellisillä ajatuksilla tarkastelemalla päivälle valitun raamatunkohdan. Meidän odotetaan tekevän ahkerasti työtä ja elävän tasapainoista mutta toiminnan täyteistä elämää. Betel ei ole luostarimainen, kuten jotkut ehkä luulevat. Saamme paljon aikaan, koska meillä on aikataulu. Monet ovat sanoneet, että heidän täällä saamansa valmennus on auttanut heitä myöhemmin kantamaan vastuuta perheessään ja kristillisessä seurakunnassa.
Beteliin tulevat nuoret miehet ja naiset voidaan määrätä siivoamaan, pesemään pyykkiä tai työskentelemään painossa. Maailma voi saada meidät uskomaan, että sellainen ruumiillinen työ on alentavaa ja arvollemme sopimatonta. Betelin nuoret oppivat kuitenkin ymmärtämään, että nuo työt ovat välttämättömiä, jotta perheemme toimisi kunnolla ja olisi onnellinen.
Maailma voi edistää myös sellaista käsitystä, että tosi onnellisuus tulee asemasta ja arvovallasta. Se ei pidä paikkaansa. Kun teemme meille määrätyn työn, teemme ”sen, mitä – – meidän olisi pitänytkin tehdä”, ja Jehova siunaa meitä (Luukas 17:10). Voimme olla aidosti tyytyväisiä ja onnellisia vain jos muistamme työmme tarkoituksen: tehdä Jehovan tahto ja edistää Valtakunnan asiaa. Kun pidämme tämän mielessämme, voimme nauttia ja tuntea tyydytystä mistä tahansa tehtävästä.
Siunattu osa laajentumisessa
Clevelandin konventissa Ohiossa vuonna 1942, yli kymmenen vuotta ennen Beteliin tuloamme, veli Knorr piti puheen ”Rauha – voiko se olla pysyvä?”. Hän teki selväksi, että tuolloin vielä käynnissä ollut toinen maailmansota päättyisi ja tulisi rauhan aika, jolloin avautuisi mahdollisuus saarnata entistä laajemmassa mitassa. Vuonna 1943 perustettiin Gilead-koulu valmentamaan lähetystyöntekijöitä ja teokraattinen palveluskoulu hiomaan veljien puhetaitoa. Järjestettiin myös suuria konventteja. Huomattavia olivat 50-luvulla etenkin Yankee-stadionilla New Yorkissa pidetyt konventit. Vuosien 1950 ja 1953 konventeissa sain olla mukana järjestämässä valtavaa asuntovaunukaupunkia, jonne majoittui kymmeniätuhansia ihmisiä kummankin konventin kahdeksaksi päiväksi.
Noiden konventtien jälkeen – mukaan luettuna kaikista niistä suurin, joka pidettiin vuonna 1958 – Valtakunnan julistajien määrä kasvoi huomattavasti. Se vaikutti suoraan Betel-työhön. 1960- ja 1970-luvun taitteessa meillä oli huutava pula tiloista ja työntekijöiden asuinhuoneista. Tarvitsimme kasvavalle perheellemme lisää makuuhuoneita, keittiöitä ja ruokailuhuoneita.
Veli Knorr pyysi painonvalvojaa veli Max Larsonia ja minua etsimään sopivia lisätiloja. Kun tulin Beteliin vuonna 1957, noin 500-henkinen perheemme asui yhdessä suuressa asuinrakennuksessa. Vuosien mittaan Seura kuitenkin hankki ja remontoi kolme lähellä sijaitsevaa suurta hotellia – Towersin, Standishin ja Bossertin – sekä monta pienempää kerrostaloa. Vuonna 1986 Seura osti Margaret-hotellin kiinteistön ja teki tontille rakennetusta kauniista uudisrakennuksesta kodin noin 250 hengelle. Sitten 1990-luvun alussa rakennettiin 30-kerroksinen asuntola vielä 1 000 työntekijälle. Brooklynin Betel voi nyt majoittaa ja ruokkia perheemme yli 3 300 jäsentä.
Maata ostettiin myös Wallkillista New Yorkin osavaltiosta vajaan 160 kilometrin päästä Brooklynin Betelistä. Sinne rakennettiin 1960-luvun lopulta lähtien asuintiloja ja suuri paino. Nyt siellä asuu ja työskentelee noin 1 200 Betel-perheemme jäsentä. Vuonna 1980 alettiin etsiä noin 250 hehtaarin tonttia, joka sijaitsisi lähempänä New Yorkia ja jonne olisi hyvät tieyhteydet. Kiinteistönvälittäjä nauroi ja sanoi: ”Mistä te sellaisen tontin luulette löytävänne? Sehän on täysin mahdotonta.” Mutta seuraavana aamuna hän soitti takaisin ja sanoi: ”Olen löytänyt tonttinne.” Nykyään se tunnetaan Vartiotornin koulutuskeskuksena, ja se sijaitsee Pattersonissa New Yorkin osavaltiossa. Siellä pidetään erilaisia kouluja, ja perheen koko on runsaat 1 300 henkeä.
Mitä olen oppinut
Olen oppinut, että hyvä valvoja osaa ammentaa arvokasta tietoa toisilta. Suurin osa ideoista, jotka olen saanut toteuttaa Betelin valvojana, on tullut muilta.
Saapuessani Beteliin täällä oli paljon vanhempaa väkeä, sellaisia kuin minä nykyään. Useimmat heistä ovat nyt poissa. Ketkä astuvat niiden tilalle, jotka vanhenevat ja kuolevat? Eivät aina pätevimmät, vaan ne, jotka ovat täällä, jotka tekevät työtä uskollisesti ja ovat käytettävissä.
On tärkeää muistaa myös hyvän vaimon arvo. Rakkaan vaimoni Fernin tuki on ollut minulle suureksi avuksi huolehtiessani teokraattisista tehtävistäni. Aviomiehillä on vastuu katsoa, että vaimo nauttii työtehtävästään. Olen pyrkinyt siihen, että meillä olisi aina jotain molemmille mieluista suunnitteilla. Sen ei tarvitse olla mitään kallista, pelkkä maiseman vaihdos riittää. Aviomiehen asiana on tehdä vaimo onnelliseksi. Vaimon kanssa vietetty aika on kallisarvoista ja menee nopeasti ohi, joten miehen täytyy käyttää se parhaalla mahdollisella tavalla.
Olen iloinen siitä, että saan elää niinä viimeisinä päivinä, joista Jeesus puhui. Tämä on koko historian ihmeellisintä aikaa. Voimme katsella ja nähdä uskon silmin, miten Herra kehittää järjestöään luvatun uuden maailman tuloa varten. Kun muistelen elämääni Jehovan palveluksessa, voin nähdä, että tämän järjestön toiminnan takana on Jehova, eivät ihmiset. Olemme vain hänen palvelijoitaan. Sellaisina meidän täytyy aina odottaa ohjausta häneltä. Kun hän osoittaa, mitä meidän on määrä tehdä, meidän tulisi rivakasti tarttua yhdessä toimeen.
Kun toimit järjestön yhteydessä täysipainoisesti, on sisällökäs, onnellinen elämä taattu. Palveletpa missä tahansa – tienraivauksessa, kierrostyössä, seurakunnassa julistajana, Betelissä tai lähetystyössä – noudata annettua ohjausta ja arvosta tehtävääsi. Yritä parhaasi mukaan nauttia jokaisesta tehtävämääräyksestä ja jokaisesta työpäivästä Jehovan palveluksessa. Tulet väsymään, ja toisinaan saatat olla ylikuormitettu tai masentunut. Juuri silloin sinun täytyy muistaa, miksi olet vihkinyt elämäsi Jehovalle. Tarkoitus on tehdä hänen tahtonsa, ei omaasi.
Ei ole mennyt päivääkään, etten olisi nauttinut työstäni. Miksi? Koska kun palvelemme Jehovaa kokosieluisesti, meille tuottaa tyydytystä tieto siitä, että ’olemme tehneet, mitä meidän olisi pitänytkin tehdä’.
[Kuva s. 19]
Lehtiosasto
[Kuva s. 19]
Asuntovaunukaupunki vuonna 1950
[Kuva s. 19]
Tienraivaajana Baltimoressa vuonna 1946
[Kuva s. 19]
Asuntovaunukaupungissa Fernin kanssa
[Kuva s. 22]
Audrey ja Nathan Knorrin seurassa
[Kuva s. 23]
Vartiotornin koulutuskeskus Pattersonissa New Yorkin osavaltiossa
[Kuva s. 24]
Fern ja minä nykyään