Varhaiskristillisyys ja valtio
MUUTAMAA tuntia ennen kuolemaansa Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa.” (Johannes 15:19.) Tarkoittaako tämä kuitenkaan sitä, että kristityt suhtautuisivat vihamielisesti tämän maailman vallanpitäjiin?
Eivät maailmallisia eivätkä vihamielisiä
Apostoli Paavali sanoi Roomassa asuville kristityille: ”Olkoon jokainen sielu alamainen esivalloille.” (Roomalaisille 13:1.) Apostoli Pietari kirjoitti samoin: ”Alistukaa Herran takia kaiken ihmisten luoman alaisuuteen: niin hyvin kuninkaan, joka on ylempi, kuin käskynhaltijoiden, jotka hän on lähettänyt määräämään rangaistuksen pahantekijöille, mutta kiittämään hyväntekijöitä.” (1. Pietarin kirje 2:13, 14.) Alamaisuus valtiolle ja sen asianmukaisesti nimitetyille edustajille oli selvästikin yleisesti tunnustettu periaate varhaiskristittyjen keskuudessa. He pyrkivät olemaan lainkuuliaisia kansalaisia ja elämään rauhassa kaikkien ihmisten kanssa (Roomalaisille 12:18).
The Encyclopedia of Religion selittää otsikon ”Kirkko ja valtio” alla: ”Ajanlaskumme ensimmäisellä kolmella vuosisadalla kristillinen kirkko oli enimmäkseen erossa virallisesta Rooman yhteiskunnasta – – Kristilliset johtajat opettivat kuitenkin – – tottelemaan Rooman lakia ja olemaan uskollisia keisarille kristillisen uskon asettamissa rajoissa.”
Kunniaa, ei palvontaa
Kristityt eivät suhtautuneet vihamielisesti Rooman keisariin. He kunnioittivat hänen valtaansa ja antoivat hänelle sen kunnian, joka hänelle hänen asemansa puolesta kuului. Keisari Neron hallituskaudella apostoli Pietari kirjoitti eri puolilla Rooman valtakuntaa asuville kristityille: ”Kunnioittakaa kaikenlaisia ihmisiä, – – kunnioittakaa kuningasta.” (1. Pietarin kirje 2:17.) Sanaa ”kuningas” käytettiin kreikkaa puhuvassa maailmassa paikallisten kuninkaiden lisäksi myös Rooman keisarista. Apostoli Paavali neuvoi Rooman valtakunnan pääkaupungissa asuvia kristittyjä: ”Antakaa kaikille heille kuuluva: – – sille, joka vaatii kunniaa, sellainen kunnia.” (Roomalaisille 13:7.) Rooman keisari vaati aivan varmasti kunniaa. Ajan mittaan hän alkoi vaatia jopa palvontaa. Siihen varhaiskristityt kuitenkin vetivät rajan.
Oikeudenkäynnissään Rooman prokonsulin edessä 100-luvulla Polykarpoksen kerrotaan julistaneen: ”Minä olen kristitty. – – Meitä on – – opetettu hallitusmiehille ja esivallalle, jotka Jumala on asettanut, antamaan heille kuuluva kunnioitus.” Polykarpos halusi kuitenkin ennemmin kuolla kuin palvoa keisaria. Toisella vuosisadalla elänyt apologeetta Teofilos Antiokialainen kirjoitti: ”Pikemminkin kunnioitan keisaria, mutta en todellakaan palvo häntä, vaan rukoilen hänen puolestaan. Mutta Jumalaa, elävää ja tosi Jumalaa, minä palvon.”
Keisaria koskeviin sopiviin rukouksiin ei selvästikään liittynyt keisarinpalvontaa eikä kansallismielisyyttä. Apostoli Paavali selitti niiden tarkoitusta: ”Kehotan sen tähden ennen kaikkea, että nöyriä pyyntöjä, rukouksia, esirukouksia ja kiitoksen ilmauksia esitetään kaikenlaisten ihmisten puolesta, kuninkaiden ja kaikkien niiden puolesta, jotka ovat korkeassa asemassa, jotta saisimme edelleenkin viettää rauhallista ja hiljaista elämää täydessä jumalisessa antaumuksessa ja vakavuudessa.” (1. Timoteukselle 2:1, 2.)
”Yhteiskunnan valtavirtauksen ulkopuolella”
Varhaiskristityt eivät saaneet kunnioittavasta käytöksestään huolimatta osakseen sen maailman ystävyyttä, jossa he elivät. Ranskalainen historioitsija A. Hamman kertoo, että varhaiskristityt elivät ”yhteiskunnan valtavirtauksen ulkopuolella”. He elivät itse asiassa kahden yhteiskunnan – juutalaisen ja roomalaisen – valtavirtauksen ulkopuolella, ja ne kumpikin olivat hyvin ennakkoluuloisia heitä kohtaan ja käsittivät heidät usein väärin.
Esimerkiksi kun juutalaiset johtajat syyttivät väärin apostoli Paavalia, tämä sanoi puolustuksekseen roomalaisen käskynhaltijan edessä: ”En ole tehnyt mitään syntiä juutalaisten Lakia enkä temppeliä enkä keisaria vastaan. – – Vetoan keisariin!” (Apostolien teot 25:8, 11.) Koska Paavali tiesi, että juutalaiset punoivat juonia tappaakseen hänet, hän vetosi Neroon ja tunnusti siten Rooman keisarin vallan. Kun Paavali oli myöhemmin ensimmäistä kertaa tuomioistuimen edessä Roomassa, hänet nähtävästi vapautettiin. Jälkeenpäin hänet kuitenkin vangittiin uudelleen, ja perimätiedon mukaan hänet teloitettiin Neron käskystä.
Sosiologi ja teologi Ernst Troeltsch kirjoitti roomalaisessa yhteiskunnassa eläneiden varhaiskristittyjen vaikeasta asemasta: ”Pois suljettuja olivat kaikki virat ja ammatit, jotka olivat jollain tavoin yhteydessä epäjumalanpalvelukseen tai keisarinpalvontaan tai joihin liittyi verenvuodatusta tai kuolemanrangaistus tai jotka olisivat saattaneet kristityt kosketuksiin pakanoiden moraalittomuuden kanssa.” Eikö tällainen asenne jättänyt mitään tilaa kristittyjen ja valtion väliselle rauhaisalle ja keskinäisestä kunnioituksesta kertovalle suhteelle?
Keisarille ”kuuluvan” maksaminen
Jeesus antoi kaavan, joka hallitsisi kristityn käytöstä Rooman valtiota kohtaan tai yleensäkin mitä tahansa muuta valtiota kohtaan, kun hän sanoi: ”Maksakaa – – takaisin keisarille, mikä on keisarin, mutta Jumalalle, mikä on Jumalan.” (Matteus 22:21.) Tämä Jeesuksen seuraajille annettu neuvo oli jyrkkä vastakohta niiden monien kansallismielisten juutalaisten asenteelle, jotka eivät pitäneet Rooman herruudesta ja joiden mielestä ei ollut laillista maksaa veroja ulkovallalle.
Paavali sanoi myöhemmin Roomassa asuville kristityille: ”Teillä on sen tähden pakottava syy olla alamaisia, ei vain tämän vihastuksen vuoksi, vaan myös omantuntonne vuoksi. Sillä sen vuoksi te verojakin maksatte; sillä he [hallitsevat ”esivallat”] ovat Jumalan julkisia palvelijoita, jotka palvelevat alinomaa juuri tätä tarkoitusta varten. Antakaa kaikille heille kuuluva: sille, joka vaatii veron, vero; sille, joka vaatii tullin, tulli.” (Roomalaisille 13:5–7.) Vaikka kristityt eivät olleetkaan osa maailmasta, heillä oli velvollisuus olla rehellisiä, veronsa maksavia kansalaisia ja maksaa valtiolle sen palveluksista (Johannes 17:16).
Mutta rajoittuvatko Jeesuksen sanat verojen maksamiseen? Koska Jeesus ei määritellyt tarkasti, mikä on keisarin ja mikä Jumalan, on rajatapauksia, joissa ratkaisu täytyy tehdä tekstiyhteyden perusteella tai sen mukaan, mitä ymmärrämme koko Raamatun sanovan jostakin asiasta. Toisin sanoen sen päättämiseen, mitä kristitty voi maksaa keisarille, liittyy toisinaan kristillinen omatunto, kuten Raamatun periaatteet valaisevat.
Tarkka tasapaino kahden vastakkaisen vaatimuksen välillä
Monilta ihmisiltä unohtuu helposti, mitä Jeesus lisäsi sen jälkeen, kun hän oli sanonut, että keisarille pitää maksaa takaisin, mikä on keisarin. Jeesus sanoi: ”Mutta [maksakaa takaisin] Jumalalle, mikä on Jumalan.” Apostoli Pietari osoitti, mikä on kristityille tärkeintä. Heti sen jälkeen kun Pietari oli neuvonut olemaan alamainen ”kuninkaalle” eli keisarille ja tämän ”käskynhaltijoille”, hän kirjoitti: ”Olkaa kuin vapaat, mutta säilyttäkää vapautenne, ei pahuuden verhona, vaan kuin Jumalan orjat. Kunnioittakaa kaikenlaisia ihmisiä, rakastakaa koko veljesseuraa, pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa kuningasta.” (1. Pietarin kirje 2:16, 17.) Apostoli osoitti, että kristityt ovat Jumalan, eivät kenenkään ihmishallitsijan, orjia. Heidän tulee osoittaa oikeanlaista kunniaa ja kunnioitusta valtion edustajia kohtaan, mutta tehdä se peläten Jumalaa, jonka lait ovat ylimmät.
Vuosia aikaisemmin Pietari oli osoittanut selvästi, että Jumalan laki on korkealla ihmisen lain yläpuolella. Juutalainen sanhedrin oli hallinnollinen elin, jolle roomalaiset olivat suoneet valtaa sekä uskonnollisissa että siviiliasioissa. Kun se käski Jeesuksen seuraajien lakata opettamasta Kristuksen nimessä, Pietari ja muut apostolit vastasivat kunnioittavasti mutta päättäväisesti: ”Meidän täytyy totella Jumalaa hallitsijana ennemmin kuin ihmisiä.” (Apostolien teot 5:29.) Varhaiskristittyjen täytyi selvästikin säilyttää tarkka tasapaino Jumalan tottelemisen ja ihmishallitsijoille osoitettavan asianmukaisen alamaisuuden välillä. Kolmannella vuosisadalla elänyt Tertullianus esitti asian seuraavasti: ”Mitä jää Jumalalle, jos kaikki kuuluu keisarille?”
Kompromissi valtion kanssa
Ajan mittaan ensimmäisen vuosisadan kristityt antoivat vähitellen myöten valtiolle. Jeesuksen ja apostolien ennustama luopumus kukoisti 100- ja 200-luvulla (Matteus 13:37, 38; Apostolien teot 20:29, 30; 2. Tessalonikalaisille 2:3–12; 2. Pietarin kirje 2:1–3). Luopiokristillisyys teki kompromisseja roomalaisen maailman kanssa, omaksui sen pakanallisia juhlia ja sen filosofian sekä hyväksyi siviilihallinnon tehtävien lisäksi myös sotapalveluksen.
Professori Troeltsch kirjoitti: ”Tilanne vaikeutui 200-luvulta alkaen, sillä kristittyjen määrä yhteiskunnan yläluokassa ja huomattavammissa ammateissa, armeijassa ja virkamiespiireissä, kasvoi. [Ei-raamatullisissa] kristillisissä kirjoituksissa on useita kohtia, joissa esitetään närkästyneitä vastalauseita osallisuudesta niihin; toisaalta ei puutu kompromissiyrityksiä – perusteluja, joiden tarkoituksena on tyynnyttää levoton omatunto – – Nämä vaikeudet alkoivat kadota Konstantinuksen ajasta lähtien; kristittyjen ja pakanoiden välinen hankaus poistui, ja kaikki valtion virat aukenivat.”
Tuosta turmeltuneesta, myönnytyksiä tehneestä kristillisyyden muodosta tuli Rooman valtakunnan valtionuskonto 300-luvun loppupuolella.
Kristikunta – jota katolinen, ortodoksinen ja protestanttinen kirkko edustaa – on halki historiansa jatkanut kompromissien tekemistä valtion kanssa, ja se on sekaantunut perin pohjin sen politiikkaan ja tukenut sitä sen sodissa. Monet vilpittömät kirkkoon kuuluvat ihmiset, joita tämä on järkyttänyt, olisivat epäilemättä iloisia saadessaan tietää, että nykyään on kristittyjä, joiden suhde valtioon on samanlainen kuin ensimmäisellä vuosisadalla eläneiden kristittyjen suhde oli. Kahdessa seuraavassa kirjoituksessa asiaa käsitellään yksityiskohtaisemmin.
[Kuva s. 5]
Keisari Nero, josta Pietari kirjoitti: ”Kunnioittakaa kuningasta”
[Lähdemerkintä]
Musei Capitolini, Roma
[Kuva s. 6]
Polykarpos halusi ennemmin kuolla kuin palvoa keisaria
[Kuva s. 7]
Varhaiskristityt olivat rauhaa rakastavia, rehellisiä, veroa maksavia kansalaisia