Antaminen joka miellyttää Jumalaa
JEESUS ja hänen opetuslapsensa olivat hyvällä aterialla Betaniassa läheisten ystäviensä, muun muassa Marian, Martan ja äskettäin kuolleista herätetyn Lasaruksen, kanssa. Kun Maria otti kolmanneskilon kallista öljyä ja voiteli sillä Jeesuksen jalat, Juudas Iskariot sanoi närkästyneenä: ”Minkä vuoksi tätä hyvänhajuista öljyä ei myyty kolmestasadasta denaarista ja annettu köyhille?” Toisetkin yhtyivät nopeasti hänen valitukseensa. (Johannes 12:1–6; Markus 14:3–5.)
Jeesus kuitenkin vastasi: ”Antakaa hänen olla. – – Sillä köyhät teillä on aina parissanne, ja milloin vain tahdotte, te voitte aina tehdä heille hyvää, mutta minua teillä ei ole aina.” (Markus 14:6–9.) Juutalaiset uskonnolliset johtajat opettivat, että almujen antaminen ei ollut pelkästään hyveellistä vaan että se saattoi jopa sovittaa syntejä. Jeesus toisaalta teki selväksi, että Jumalaa miellyttävä antaminen ei rajoitu vain lahjoitusten tekemiseen köyhille.
Katsaus siihen, miten varhaiskristillisessä seurakunnassa harjoitettiin antamista, kiinnittää huomiomme joihinkin käytännöllisiin tapoihin, joilla me voimme osoittaa välittävämme toisista ja miellyttää siten Jumalaa. Siinä kerrotaan myös, millaisesta antamisesta on kaikkein eniten hyötyä.
”Antakaa armonlahjoja”
Jeesus kannusti opetuslapsiaan useita kertoja antamaan ”armonlahjoja”, tai kuten vuoden 1938 kirkkoraamattu sanoo, ”almuja” (Luukas 12:33). Hän kuitenkin varoitti heitä tekemästä sitä huomiota herättävästi, jolloin tarkoitus olisi saada kunniaa itselle eikä tuottaa kunniaa Jumalalle. Hän sanoi: ”Kun siis lähdet antamaan armonlahjoja, älä toitota torvea edelläsi, niin kuin ulkokullatut tekevät synagogissa ja kaduilla saadakseen kunniaa ihmisiltä.” (Matteus 6:1–4.) Tämän kehotuksen mukaisesti varhaiskristityt karttoivat jäljittelemästä aikansa hurskastelevaa uskonnollista eliittiä ja auttoivat tarpeessa olevia mieluummin tekemällä henkilökohtaisia palveluksia tai antamalla yksityisiä lahjoja.
Esimerkiksi Luukkaan 8:1–3:ssa kerrotaan, että Maria Magdaleena, Johanna, Susanna ja muut käyttivät ”omia varojaan” palvellessaan vaatimattomasti Jeesusta ja hänen apostolejaan. Nämä miehet eivät tosin olleet hädänalaisia, mutta he olivat jättäneet ansiotyönsä keskittääkseen huomionsa yksinomaan sananpalvelukseen (Matteus 4:18–22; Luukas 5:27, 28). Auttamalla heitä heidän Jumalalta saamansa tehtävän suorittamisessa nuo naiset tosiasiassa tuottivat kunniaa Jumalalle. Jumala puolestaan osoitti arvostuksensa säilyttämällä Raamatussa tiedon heidän armollisesta anteliaisuudestaan kaikkien tulevien sukupolvien luettavaksi. (Sananlaskut 19:17; Heprealaisille 6:10.)
Myös Dorkas oli nainen, joka ”uhkui hyviä tekoja ja armonlahjoja”. Hän valmisti vaatteita köyhille leskille Joppen rannikkokaupungissa. Sitä, kustansiko hän kaikki materiaalit vai lahjoittiko hän ainoastaan työnsä, emme tiedä. Hänen hyvät tekonsa joka tapauksessa tekivät hänet rakkaaksi niille, joita hän auttoi, samoin kuin Jumalalle, joka armollisesti siunasi häntä hänen hyväntahtoisuutensa vuoksi. (Apostolien teot 9:36–41.)
Oikea vaikutin välttämätön
Mikä sai nämä ihmiset antamaan? Kyseessä ei ollut pelkästään hetkellinen säälintunne, jonka olisi saanut aikaan tunteisiin vetoava avunpyyntö. He tunsivat moraaliseksi velvollisuudekseen tehdä joka päivä voitavansa auttaakseen niitä, jotka elivät köyhyydessä, olivat sairaita tai kohtasivat muunlaisia vastoinkäymisiä (Sananlaskut 3:27, 28; Jaakobin kirje 2:15, 16). Tällainen antaminen miellyttää Jumalaa. Pääasiallisena vaikuttimena on syvä rakkaus Jumalaan ja halu jäljitellä hänen armollisuuttaan ja anteliaisuuttaan (Matteus 5:44, 45; Jaakobin kirje 1:17).
Apostoli Johannes tähdensi tätä tärkeää antamiseen liittyvää piirrettä kysyessään: ”Jos jollakulla on tämän maailman varoja elämän ylläpidoksi ja hän näkee veljensä olevan puutteessa ja kuitenkin sulkee häneltä hellän sääliväisyytensä oven, niin miten rakkaus Jumalaan pysyy hänessä?” (1. Johanneksen kirje 3:17.) Vastaus on ilmiselvä. Rakkaus Jumalaan saa ihmiset tekemään hyvää. Jumala arvostaa niitä, jotka osoittavat hänen tavallaan anteliasta henkeä, ja palkitsee heidät (Sananlaskut 22:9; 2. Korinttilaisille 9:6–11). Näemmekö tällaista anteliaisuutta nykyään? Eräässä Jehovan todistajien seurakunnassa tapahtui hiljattain seuraavaa.
Erään iäkkään kristityn naisen koti kaipasi kipeästi korjausta. Hän asui yksin, eikä hänellä ollut perhettä, joka olisi voinut auttaa. Vuosien mittaan hänen kodissaan oli aina saatu pitää kristillisiä kokouksia, ja hän tarjosi usein aterian kenelle tahansa, joka vain otti kutsun vastaan (Apostolien teot 16:14, 15, 40). Nähdessään hänen hätänsä seurakunnan jäsenet päättivät auttaa häntä yhteisvoimin. Jotkut lahjoittivat varoja, toiset työnsä. Muutamassa viikonlopussa vapaaehtoiset tekivät taloon uuden katon, uusivat kylpyhuoneen, rappasivat ja maalasivat koko alakerran ja asensivat keittiöön uudet kaapit. Sen lisäksi, että tämä palveli tuon naisen tarpeita, se myös lähensi seurakuntalaisia toisiinsa ja antoi naapureille vaikuttavan näytteen tosi kristillisestä antamisesta.
Voimme auttaa toisia henkilökohtaisesti monin tavoin. Voimmeko viettää aikaa isättömän pojan tai tytön kanssa? Voimmeko tehdä ostoksia tai ommella jollekulle iäkkäälle leskelle, jonka tunnemme? Voimmeko valmistaa aterian jollekulle vähävaraiselle tai avustaa häntä rahallisesti? Meidän ei tarvitse olla rikkaita voidaksemme auttaa. Apostoli Paavali kirjoitti: ”Jos alttius on ensin, se on erityisen otollista sen mukaan mitä jollakulla on, ei sen mukaan mitä jollakulla ei ole.” (2. Korinttilaisille 8:12.) Onko tällainen henkilökohtaisen avun antaminen kuitenkaan ainoa antamisen muoto, jolla on Jumalan siunaus? Ei ole.
Entä organisoitu avustustoiminta?
Joskus se, mitä henkilökohtaisesti voimme tehdä, ei riitä. Jopa Jeesuksella ja hänen apostoleillaan oli yhteinen rahasto köyhiä varten, ja he ottivat työssään vastaan lahjoituksia myötätuntoisilta ihmisiltä (Johannes 12:6; 13:29). Samaten ensimmäisen vuosisadan seurakunnat järjestivät tarvittaessa keräyksiä ja laajamittaista hätäapua (Apostolien teot 2:44, 45; 6:1–3; 1. Timoteukselle 5:9, 10).
Näin tapahtui muun muassa vuoden 55 tienoilla. Juudean seurakunnat olivat köyhtyneet, mikä saattoi johtua vähän aiemmin vallinneesta suuresta nälänhädästä (Apostolien teot 11:27–30). Apostoli Paavali, joka piti aina köyhät mielessään, värväsi avustushankkeeseen seurakuntia Makedoniaa myöten. Hän itse järjesti keräyksen ja käytti apuna rahojen perille toimittamisessa tehtävään hyväksyttyjä miehiä (1. Korinttilaisille 16:1–4; Galatalaisille 2:10). Ei sen enempää Paavali kuin kukaan muukaan hankkeeseen osallistuneista ottanut maksua palveluksistaan (2. Korinttilaisille 8:20, 21).
Myös Jehovan todistajat järjestävät nykyään nopeasti apua katastrofitilanteissa. Esimerkiksi kesällä 2001 rankkasateet aiheuttivat valtavia tulvia Houstonissa, joka sijaitsee Texasin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Todistajien kodeista yhteensä 723 vahingoittui jossain määrin, monet pahastikin. Pätevistä kristityistä vanhimmista muodostettiin heti avustuskomitea arvioimaan, millaisia tarpeita missäkin oli, ja jakamaan avustusrahoja, joiden turvin paikalliset todistajat saattoivat selviytyä tilanteesta ja korjata kotinsa. Alttiit vapaaehtoistyöntekijät naapuriseurakunnista tekivät kaiken työn. Eräs todistaja oli niin kiitollinen saamastaan avusta, että vakuutusyhtiön myönnettyä hänelle korvauksen talon korjauskustannuksista hän lahjoitti rahat heti avustusrahastoon, jotta niillä voitaisiin auttaa muita tarpeessa olevia.
Meidän on kuitenkin syytä harkita tarkkaan niitä monia avunpyyntöjä, joita meille esitetään organisoidun hyväntekeväisyyden nimissä. Joidenkin hyväntekeväisyysjärjestöjen hallinnolliset kulut ja keräyskustannukset ovat suuret, minkä vuoksi varsinaiseen tarkoitukseen jää vain pieni osa saaduista rahoista. Sananlaskujen 14:15:ssä sanotaan: ”Kokematon uskoo joka sanan, mutta terävänäköinen harkitsee askeleitaan.” On siis viisasta perehtyä tosiasioihin huolellisesti.
Antamista josta on eniten hyötyä
On olemassa eräs hyväntekeväisyyttäkin tärkeämpi tapa antaa. Jeesus viittasi siihen, kun muuan rikas nuori hallitusmies kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä saadakseen ikuisen elämän. Jeesus sanoi hänelle: ”Mene, myy mitä omistat ja anna köyhille, niin sinulla tulee olemaan aarre taivaassa, ja tule minun seuraajakseni.” (Matteus 19:16–22.) Huomaa, ettei Jeesus sanonut vain: ”Anna köyhille, niin saat elämän.” Ei, vaan hän lisäsi: ”Tule minun seuraajakseni.” Toisin sanoen niin kiitettävää ja hyödyllistä kuin hyväntekeväisyys onkin, Kristuksen opetuslapseuteen sisältyy muutakin.
Jeesus oli ensisijaisesti kiinnostunut toisten hengellisestä auttamisesta. Vähän ennen kuolemaansa hän sanoi Pilatukselle: ”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten olen tullut maailmaan, että todistaisin totuudesta.” (Johannes 18:37.) Vaikka Jeesus antoi opetuslapsilleen mallin köyhien auttamisesta, sairaiden parantamisesta ja nälkäisten ruokkimisesta, pääasiallisesti hän opetti heitä saarnaamaan (Matteus 10:7, 8). Yksi hänen viimeisistä ohjeistaan heille olikin käsky ”Menkää sen tähden ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä” (Matteus 28:19, 20).
Saarnaaminen ei tietenkään ratkaise kaikkia maailman ongelmia. Mutta Jumalan valtakunnan hyvän uutisen kertominen kaikenlaisille ihmisille tuo kunniaa Jumalalle, koska se on hänen tahtonsa mukaista ja voi koitua ikuiseksi hyödyksi niille, jotka ottavat hänen sanomansa vastaan (Johannes 17:3; 1. Timoteukselle 2:3, 4). Mikset kuuntelisi, mitä Jehovan todistajilla on sanottavanaan, kun he seuraavan kerran tulevat luoksesi? Heillä on mukanaan hengellinen lahja, ja he tietävät, että se on parasta, mitä he voivat antaa sinulle.
[Kuvat s. 6]
Voimme osoittaa monin tavoin, että välitämme toisista
[Kuva s. 7]
Hyvän uutisen saarnaaminen miellyttää Jumalaa ja voi koitua kuulijoiden ikuiseksi hyödyksi