VIERASMAALAINEN

Ei-israelilaista syntyperää oleva henkilö, ei-juutalainen; hepreaksi nok·riʹ tai ben-ne·karʹ kirjaimellisesti ’vieraan (maan) poika’ (5Mo 14:21; 2Mo 12:43, Rbi8, alav.). Heprealaisten keskuudessa asuneiden vierasmaalaisten joukossa oli palkkatyöläisiä, kauppiaita, sodassa otettuja vankeja, kanaanilaisia, joita ei ollut teloitettu eikä karkotettu Luvatusta maasta, sekä erilaisia kauttakulkumatkalla olijoita (Jos 17:12, 13; Tu 1:21; 2Sa 12:29–31; 1Ku 7:13; Ne 13:16).

Vaikka lakiliitto rajoittikin vierasmaalaisten oikeuksia, heitä tuli kohdella oikeudenmukaisesti ja rehellisesti, ja heille tuli osoittaa vieraanvaraisuutta, kunhan he eivät räikeästi rikkoneet maan lakeja. Vierasmaalainen, jolla ei ollut todellisia siteitä Israeliin, oli eri asemassa kuin ympärileikattu käännynnäinen, josta oli tullut Israelin seurakunnan jäsen siten, että hän oli täysin omaksunut lakiliiton vastuut. Vierasmaalainen oli myös eri asemassa kuin siirtolainen, joka oli asettunut suhteellisen pysyvästi asumaan Luvattuun maahan ja joka oli sen vuoksi joidenkin laillisten rajoitusten alainen, mutta jolla oli myös joitakin oikeuksia ja etuja. (Ks. MUUKALAISASUKAS.)

Kun israelilaiset olivat muukalaisasukkaina Kanaanissa ja Egyptissä, Jaakobin poikien ja heidän jälkeläistensä huonekuntiin kuului monia ei-israelilaisia. Tämä johtui siitä, että palkattiin palvelijoita, jotka asuivat perheen kanssa, ja ostettiin orjia, jotka Abrahamin kanssa tehdyn liiton mukaisesti täytyi ympärileikata (1Mo 17:9–14). Jotkut seka-avioliittoja solmineet ja heidän jälkeläisensä kuuluivat siihen paljoon sekakansaan, joka lähti israelilaisten mukana pois Egyptistä (2Mo 12:38; 3Mo 24:10; 4Mo 11:4).

Sen jälkeen kun israelilaiset olivat asettuneet asumaan Luvattuun maahan, heidän täytyi olla tekemisissä niiden vierasmaalaisten, esimerkiksi kanaanilaisten, kanssa, joita ei ollut ajettu pois (Tu 2:2, 3). Israelin maahan alkoi virrata myös kauppiaita ja käsityöläisiä (Hes 27:3, 17; 2Sa 5:11; 1Ku 5:6–18). Palkkatyöläisten määrä todennäköisesti lisääntyi sitä mukaa kuin israelilaiset vaurastuivat asuttaessaan Luvattua maata (vrt. 5Mo 8:11–13; 3Mo 22:10). Vierasmaalaisia alettiin ottaa Israelin armeijaan, ja siten he alkoivat arvostaa heprealaisia johtajiaan ja kunnioittaa israelilaisten uskontoa, kuten tapahtui gatilaisten, keretiläisten ja peletiläisten tapauksessa (2Sa 15:18–21).

Lakiliiton säädökset. Jehova antoi lakiliitossa peruslainsäädännön, joka sääteli kanssakäymistä vierasmaalaisten kanssa ja suojeli Israelin valtiota sekä sen kansalaisten ja siitä riippuvaisten taloudellista, uskonnollista ja poliittista loukkaamattomuutta. Israelilaisten ei tullut lainkaan seurustella, varsinkaan uskonnollisessa mielessä, vierasmaalaisten kanssa (2Mo 23:23–25; 5Mo 7:16–26; Jos 23:6, 7), eikä heidän tullut solmia liittoja heidän kanssaan eikä heidän jumaliensa kanssa (2Mo 34:12–15; 23:32; 5Mo 7:2). Jehova tähdensi yhä uudelleen, että heidän tuli ehdottomasti pidättyä kumartamasta vierasmaalaisten jumalia (2Mo 20:3–7; 23:31–33; 34:14), eivätkä he saaneet edes kysellä heidän uskonnollisista tavoistaan tai osoittaa kiinnostusta niitä kohtaan (5Mo 12:29–31).

Avioliitot vierasmaalaisten kanssa oli kielletty pääasiassa siksi, että ne uhkasivat turmella puhtaan palvonnan (2Mo 34:16; 5Mo 7:3, 24; Jos 23:12, 13). Kaikki asukkaat seitsemän kanaanilaiskansakunnan kaupungeissa piti hävittää (5Mo 7:1; 20:15–18). Silloin kun vallattiin kaupunki, joka ei kuulunut noille seitsemälle tuomitulle kanaanilaiskansakunnalle, israelilainen sotilas saattoi kuitenkin ottaa vaimokseen kaupungissa asuneen neitsyen sen jälkeen kun tämän puhdistuskausi oli päättynyt. Sellaisissa tapauksissa ei solmittu varsinaista liittoa vieraan heimon tai suvun kanssa, koska tytön vanhemmat oli surmattu kaupungin valtauksen yhteydessä. (5Mo 21:10–14; 4Mo 31:17, 18; 5Mo 20:14.)

Lisäksi oli olemassa rajoitus, ettei kukaan ympärileikkaamaton vierasmaalainen saanut syödä pesah-uhria (2Mo 12:43). Näyttää kuitenkin siltä, että vierasmaalaiset saattoivat uhrata uhreja pappisjärjestelyn välityksellä, kunhan itse uhrit olivat Jumalan asettamien vaatimusten mukaisia (3Mo 22:25). Nämä ihmiset eivät tietenkään saaneet koskaan mennä pyhäkköön (Hes 44:9), mutta he saattoivat tulla Jerusalemiin ja ’rukoilla Jumalan huonetta kohti’, eivätkä he todennäköisesti tulleet sinne tyhjin käsin, ts. ilman uhrilahjaa (1Ku 8:41–43).

Vierasmaalaisella ei ollut poliittista asemaa hallinnollisissa asioissa, eikä hän voinut koskaan tulla kuninkaaksi (5Mo 17:15). Vaikka israelilainen, muukalaisasukas ja maahan muuttanut siirtolainen saattoivat käyttää hyväkseen turvakaupunkien tahattomalle tappajalle tarjoamaa suojaa, missään ei mainita, että tämä mahdollisuus olisi ollut myös vierasmaalaisella (4Mo 35:15; Jos 20:9).

Vaikka israelilaiset eivät saaneetkaan syödä eläintä, jonka verta ei ollut sen kuoltua vuodatettu maahan, se voitiin lain mukaan myydä vierasmaalaiselle (5Mo 14:21). Israelilaista ei saanut sapattivuonna painostaa maksamaan velkaansa, mutta tämä järjestely ei koskenut vierasmaalaista, joten häntä voitiin painostaa maksamaan (5Mo 15:1–3). Toiselta israelilaiselta ei voitu periä korkoa, mutta vierasmaalaiselta sitä voitiin periä (5Mo 23:20).

Vaikeuksien lähde. Joosuan aikana ja sitä seuranneena tuomarien aikakautena maassa oli monia vierasmaalaisia, ja he aiheuttivat jatkuvasti vaikeuksia (Jos 23:12, 13). Ne kanaanilaiset vierasmaalaiset, jotka jäivät maahan israelilaisten valloitettua sen, joutuivat orjalliseen pakkotyöhön (Jos 16:10; 17:13; Tu 1:21, 27–35), mutta koska israelilaiset eivät ajaneet heitä pois maasta eivätkä hävittäneet kokonaan heidän palvontaansa, niin kuin Jehova oli käskenyt (Tu 2:1, 2), kanaanilaiset yleensä harjoittivat edelleen rappeutuneita uskontojaan, joihin liittyi epäjumalien palvonta. Sen vuoksi israelilaiset houkuteltiin tämän tästä väärään palvontaan (Ps 106:34–39), varsinkin Baalien ja Astoretin kuvien palvontaan (Tu 2:11–13). Näitä kanaanilaisia vierasmaalaisia oli Israelin keskuudessa vielä Daavidin aikaan ja Salomon hallituskaudella, jolloin heidät asetettiin edelleen pakkotyöhön rakennettaessa temppeliä ja muita Salomon hankkeita (1Ku 9:20, 21; ks. PAKKOTYÖ).

Vastoin Jumalan käskyä Salomo otti useita vierasmaisia vaimoja, jotka vähitellen käänsivät hänen sydämensä pois Jehovan puhtaasta palvonnasta vieraiden jumalien palvontaan (1Ku 11:1–8). Väärän uskonnon tunkeutumisella hallinnon korkeimmalle tasolle oli kohtalokkaat seuraukset. Se johti siihen, että kansakunta jakautui ja joutui lopulta pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin, kun sekä Juudan että Israelin peräkkäin hallinneet kuninkaat johtivat kansan väärään palvontaan. Tämä huipentui siihen, että kansakunta sai kokea niiden kirousten täyttymyksen, joiden oli ennustettu väistämättä koituvan Lain rikkomisesta. (1Ku 11:9–11; 2Ku 15:27, 28; 17:1, 2; 23:36, 37; 24:18, 19; 5Mo 28:15–68.)

Sen jälkeen kun israelilaisten uskollinen jäännös oli palannut Babylonin pakkosiirtolaisuudesta, monet israelilaiset ottivat itselleen vierasmaisia vaimoja (Esr 9:1, 2; Ne 13:23–25). Tämän väärän menettelyn vuoksi täytyi Esran ja Nehemian johdolla ryhtyä voimaperäiseen puhdistukseen ja lähettää pois vierasmaiset vaimot ja heidän poikansa (Esr 10:2–4, 10–19, 44; Ne 13:1–3, 27–30). Lisäksi ryhdyttiin toimiin muita vierasmaalaisia kohtaan, jotka olivat menetelleet sopimattomasti (Ne 13:7, 8, 16–21).

Babylonialaiset valloittajat olivat kohdelleet juutalaisia varsin kovakouraisesti Jerusalemin tuhon aikoihin (Va 2:5–12, 19–22). Vapautumisensa jälkeen Luvatussa maassa eläneet juutalaiset joutuivat jatkuvasti selkkauksiin ympärillään asuvien vierasmaalaisten kanssa; varsinkin Syyrian kreikkalaiset hallitsijat ahdistivat heitä. Yrittäessään säilyttää ennallistetun palvontansa juutalaisten täytyi vastustaa Antiokhos IV Epifaneen raivokasta vainoa, koska hän pyrki kreikkalaistamaan juutalaiset. Pakkosiirtolaisuuden jälkeisinä vuosisatoina israelilaiset saivat kaiken aikaa taistella itsenäisyydestään, mikä ruokki intoa juutalaisuuden puolesta ja synnytti joissakuissa voimakasta kansallismielisyyttä. Nämä seikat samoin kuin pelko siitä, että heidän rotunsa turmeltuisi vierasmaalaisten kanssa solmittujen seka-avioliittojen vuoksi, todennäköisesti vaikuttivat osaltaan siihen, että juutalaiset luopuivat siitä suvaitsevaisesta suhtautumisesta vierasmaalaisiin, joka ilmenee selvästi Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa (vrt. 1Ku 8:41–43; 2Ai 6:32, 33; Jes 56:6, 7).

Ensimmäisellä vuosisadalla. Erityisesti uskonnollisten johtajien vaikutuksesta juutalaisten parissa kehittyi se kylmäkiskoisuus ja tiukka eristäytymishenki, joka vallitsi heidän keskuudessaan ensimmäisellä vuosisadalla. Todisteita tästä asenteesta nähdään siinä ylenkatseessa, jota he osoittivat samarialaisia kohtaan; nämä olivat syntyperältään osaksi israelilaisia ja osaksi vierasmaalaisia. Yleensä juutalaiset ’eivät olleet missään tekemisissä samarialaisten kanssa’, he eivät edes halunneet pyytää heiltä vettä juodakseen (Joh 4:9). Jeesus osoitti kuitenkin tällaisen äärimmäisen näkemyksen vääräksi (Lu 10:29–37).

Uuden liiton asettaminen Kristuksen lunastusuhrin perusteella lakkautti sen eron, jonka laki oli luonut juutalaisten ja ei-juutalaisten välille (Ef 2:11–16). Ensimmäiset opetuslapset ymmärsivät sen kuitenkin sangen hitaasti vielä vuoden 33 helluntain jälkeenkin. Pietari esitti juutalaisten yleisen, tavanomaisen näkemyksen sanoessaan ei-juutalaiselle Corneliukselle: ”Te tiedätte hyvin, kuinka lainvastaista juutalaisen on liittyä toista heimokuntaa olevan miehen seuraan tai lähestyä häntä.” (Ap 10:28.) Johanneksen 18:28:sta käy ilmi, että ei-juutalaisen kodissa käyminen teki ihmisen juutalaisten mielestä palvontamenojen kannalta saastaiseksi. Vaikka Mooseksen välityksellä annettu laki ei nimenomaisesti kieltänytkään tällaista vähäistä kanssakäymistä, tämä näkemys oli yleinen juutalaisten ja varsinkin heidän uskonnollisten johtajiensa keskuudessa. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin ensimmäiset juutalaiskristityt vapautuivat vallitsevien asenteiden mukaisista rajoituksista ja oivalsivat sen, mitä apostoli Paavali tähdensi sanoessaan, että niille joilla on ’uusi kristillinen persoonallisuus’, ei ole ”kreikkalaista eikä juutalaista, ympärileikkausta eikä ympärileikkaamattomuutta, vierasmaalaista, skyyttalaista, orjaa, vapaata, vaan Kristus on kaikki ja kaikissa” (Ga 2:11–14; Kol 3:10, 11).

”Vierasmaalaista” vastaava kreikkalainen sana on barʹba·ros, joka pohjimmiltaan tarkoitti sellaista, joka ei puhunut kreikkaa (ks. BARBAARI).