Elämää Raamatun aikoina: Paimen

PAIMENET mainitaan Raamatussa kymmeniä kertoja 1. Mooseksen kirjasta aina Ilmestyskirjaan saakka (1. Mooseksen kirja 4:2; Ilmestys 12:5). Jotkut huomattavat miehet, kuten Abraham, Mooses ja kuningas Daavid, olivat paimenia. Psalmeissa Daavid kuvaili kauniisti hyvän paimenen tehtäviä ja huolenaiheita ja Asaf sanoi Daavidin paimentaneen Jumalan muinaista kansaa (Psalmit 78:70–72).

Paimenen työ oli tärkeää vielä Jeesuksenkin päivinä. Jeesus sanoi itseään ”hyväksi paimeneksi” ja käytti usein paimenen ominaisuuksia esimerkkinä opettaakseen tärkeitä asioita (Johannes 10:2–4, 11). Jopa Kaikkivaltiasta Jumalaa Jehovaa verrataan ”paimeneen” (Jesaja 40:10, 11; Psalmit 23:1–4).

Mistä eläimistä paimenet huolehtivat, ja mitä heidän työhönsä kuului? Mitä voimme oppia noista ahkerista työntekijöistä?

Muinaisessa Israelissa paimenet huolehtivat muun muassa syyrialaisista rasvahäntälampaista, joilla on kookas rasvainen häntä ja paksu villa. Pässeillä on sarvet, mutta uuhilla ei. Näitä säyseitä eläimiä on helppo johdattaa, ja ne ovat täysin ympäristön ja saalistajien armoilla.

Paimenet huolehtivat myös vuohista, jotka olivat joko mustia tai ruskeita. Niiden pitkät, lerpattavat korvat tarttuivat helposti ohdakkeisiin tai piikkipensaisiin niiden kavutessa kallioisilla rinteillä ja laiduntaessa pensaikossa.

Paimen yritti jatkuvasti opettaa lampaita ja vuohia tottelemaan käskyjään. Hyvät paimenet olivat kuitenkin kärsivällisiä ja huolehtivat hellästi katraaseensa kuuluvista eläimistä ja jopa antoivat niille nimiä, joita ne tottelivat (Johannes 10:14, 16).

Keväällä paimen saattoi viedä katraan päivittäin kotinsa lähellä sijaitsevasta aitauksesta kylän laidunmaille syömään tuoretta, mehevää ruohoa. Tuohon vuodenaikaan syntyi karitsoja ja vohlia ja laumat kasvoivat. Lisäksi lampailta kerittiin talvivilla, mikä oli juhlimisen aihe.

Jotkut kylän asukkaat saattoivat omistaa vain muutaman lampaan, ja niinpä he palkkasivat paimenen, joka otti ne oman laumansa mukaan. Palkattujen paimenten sanottiin huolehtivan muiden eläimistä huonommin kuin omistaan (Johannes 10:12, 13).

Kun sato oli korjattu kylän pelloilla, lampaat päästettiin niille syömään orasta ja sänkeen pudonneita jyviä. Kesähelteiden saapuessa paimen vei laumansa ylemmäs viileämmille laitumille. Hän työskenteli ja nukkui ulkosalla, antoi lampaiden laiduntaa päivät jyrkillä, vihreillä rinteillä ja kokosi ne yöksi aitaukseen, jossa niitä oli helpompi vartioida. Toisinaan lauma vietiin yöksi johonkin luolaan, jossa se oli turvassa sakaaleilta ja hyeenoilta. Jos hyeenan huuto säikäytti lampaat pimeässä, paimenen rauhoittava ääni sai ne tyyntymään.

Joka ilta paimen laski lampaansa ja tarkisti, että ne olivat kunnossa. Aamulla hän kutsui laumaa, ja se seurasi häntä laitumelle (Johannes 10:3, 4). Keskipäivällä hän johdatti lampaat lammikolle juomaan raikasta vettä, ja lammikoiden kuivuttua hän vei ne kaivolle ja nosti niille juotavaa.

Kuivan kauden lähestyessä loppuaan paimen saattoi siirtää lauman rannikkotasangoille ja laaksoihin. Kun kylmät sateet alkoivat, hän johdatti ne takaisin kotiin talvisuojaan, jotteivät ne olisi joutuneet piiskaavan sateen, rakeiden ja lumen armoille. Lampaat pidettiin sisällä marraskuusta kevääseen asti.

Paimenen vaatteet olivat yksinkertaiset mutta lujatekoiset. Suojautuakseen sateelta ja purevalta yöilmalta hän saattoi käyttää lampaannahasta valmistettua päällysvaatetta, jossa karvapuoli oli sisäänpäin. Ihoa vasten oli tunika. Sandaalit suojelivat jalkoja teräviltä kiviltä ja piikkikasveilta, ja pään ympärille kietaistiin kudottu villakangas.

Paimenen varusteisiin kuului yleensä nahkalaukku, jossa oli leipää, oliiveja, kuivattuja hedelmiä, juustoa ja muita ruokatarvikkeita, sekä aseena käytetty metrinen nuija, jonka paksuun päähän oli upotettu teräviä kiviä. Lisäksi hänellä oli veitsi, sauva, johon hän saattoi tukeutua kävellessään ja kiivetessään, juomaleili ja kokoonpantava nahkasanko, jolla saattoi nostaa vettä syvästä kaivosta. Lingolla hän ajoi tiehensä laumaa vaanivia villieläimiä tai sinkosi kiviä laumasta harhautuneiden lampaiden ja vuohien lähelle, jotta nämä havahtuisivat ja palaisivat takaisin. Ruokopillillä hän viihdytti itseään ja rauhoitti laumaa.

Paimenen vaivannäkö palkittiin. Eläimistä saatiin maitoa, lihaa ja muita elämän välttämättömyyksiä. Villaa ja nahkaa käytettiin kaupankäynnin välineinä, ja niistä valmistettiin vaatteita ja juomaleilejä. Vuohenkarvasta tehtiin kangasta, ja sekä lammas että vuohi olivat uhrieläimiä.

Hyvät paimenet olivat ahkeria, luotettavia ja rohkeita. He jopa vaaransivat henkensä suojellakseen katrasta (1. Samuelin kirja 17:34–36).

Ei siksi ole ihme, että Jeesus ja hänen opetuslapsensa sanoivat paimenen olevan malli kristityille valvojille (Johannes 21:15–17; Apostolien teot 20:28). Raamatun aikojen hyvien paimenten tavoin seurakunnan valvojat pyrkivät nykyään ”paimentamaan huolenpidossaan olevaa Jumalan laumaa, ei pakosta, vaan halukkaasti, eikä epärehellisen voiton rakkaudesta, vaan alttiisti” (1. Pietarin kirje 5:2).