LINNUT

Linnut ovat tasalämpöisiä, höyhenpeitteisiä selkärankaisia; lisäksi ne ovat ovipaarisia eli munivia. Raamatussa viitataan lintuihin noin 300 kertaa, ja kolmisenkymmentä eri lintulajia mainitaan nimeltä. Siinä puhutaan niiden lennosta – usein vihollisia pakoon – (Ps 11:1; San 26:2; 27:8; Jes 31:5; Ho 9:11), niiden yöpymisestä puissa (Ps 104:12; Mt 13:32), niiden pesimisestä (Ps 84:3; Hes 31:6), niiden (varsinkin kyyhkysenpoikien ja turturikyyhkyjen) käytöstä teurasuhrina (3Mo 1:14; 14:4–7, 49–53) ja ruokana (Ne 5:18), mihin sisältyvät niiden munat (Jes 10:14; Lu 11:11, 12), ja siitä, että Jumala huolehtii niistä (Mt 6:26; 10:29; vrt. 5Mo 22:6, 7).

Linnut olivat ensimmäisiä eläviä sieluja maan päällä, sillä ne luotiin viidentenä ”päivänä” merieläinten ohella. Raamatun linnuista käyttämistä yleissanoista tavallisin on heprealainen sana ʽōf, joka johtuu ’lentämistä’ merkitsevästä verbistä. Pohjimmiltaan se tarkoittaa kaikkia siivekkäitä tai lentäviä luomuksia. (1Mo 1:20–23.) G. R. Driver sanoi, että ʽōf ”näyttää kuvaavan siipien rytmikästä lyöntiä ilmaan ja siitä johtuvaa ilman siirtymistä” (Palestine Exploration Quarterly, Lontoo 1955, s. 5). Sana ei tarkoittanut ainoastaan kaikkia lintuja (1Mo 9:10; 3Mo 1:14; 7:26) viiriäinen (Ps 78:27; vrt. 2Mo 16:13) ja haaskalinnut mukaan luettuina (1Sa 17:44, 46; 2Sa 21:10), vaan sitä voitiin käyttää myös siivekkäistä hyönteisistä, jotka luetaan kuuluviksi ”viliseviin [hepr. šeʹrets]” siivekkäisiin (3Mo 11:13, 20–23; 5Mo 14:19; ks. VILISEVÄT ELÄIMET).

Myös heprealainen sana tsip·pōrʹ esiintyy lukuisissa raamatunkohdissa, ja se on kaikenlaisten lintujen yleisnimi (1Mo 7:14). Kolmatta heprealaista sanaa, sanaa ʽaʹjit, käytetään yksinomaan petolinnuista.

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa käytetään seuraavia sanoja: orʹne·on, joka merkitsee yksinkertaisesti ’lintua’ (Il 18:2), sekä pe·tei·nonʹ ja ptē·nosʹ, jotka kumpikin tarkoittavat kirjaimellisesti ’lentäjää’ (Ro 1:23; 1Ko 15:39; vrt. Int). Apostolien tekojen 17:18:ssa ateenalaiset filosofit sanoivat apostoli Paavalia ”lavertelijaksi”. Tätä kreikkalaista sanaa (sper·mo·loʹgos) käytettiin linnusta, joka nokkii siemeniä, ja sillä kuvattiin ihmistä, joka kerää muruja kerjäämällä tai varastamalla, tai – niin kuin kyseisessä tapauksessa – ihmistä, joka kertoilee tiedonmuruja, on joutilas lörpöttelijä.

Huolellinen perehtyminen lintuihin vahvistaa vakuuttavasti sen Raamatun opetuksen, että Jumala on luonut ne. Vaikka sekä linnut että matelijat munivat, matelijat ovat vaihtolämpöisiä ja usein verkkaisesti liikkuvia, kun taas linnut ovat tasalämpöisiä ja kuuluvat maapallon aktiivisimpiin luomuksiin; lisäksi niiden sydän lyö epätavallisen nopeasti. Kehitysteoriaan perustuva näkemys, jonka mukaan matelijoiden suomut ja eturaajat kehittyivät lopulta höyhenpeitteisiksi siiviksi, on sekä mielikuvituksellinen että perusteeton. Niissä lintujen fossiileissa, joista tiedemiehet käyttävät nimiä Archaeopteryx (’muinainen siipi’) ja Archaeornis (’muinainen lintu’), näkyvät hampaat ja pitkä nikamainen pyrstö, mutta niistä näkyy myös se, että ne olivat täysin höyhenten peitossa ja että niillä oli oksalla istumiseen tarvittavat jalat sekä täysin kehittyneet siivet. Mitään edes vähäisimmässäkään määrin kehitysteoriaa tukevia välimuotoja, joiden suomut olisivat kehittymässä höyheniksi tai etujalat siiviksi, ei ole olemassa. Kuten apostoli Paavali sanoi, lintujen ”liha” on erilaista kuin muiden maapallon eläinten liha (1Ko 15:39).

Psalmista kutsui ”siivekkäitä lintuja” ylistämään Jehovaa (Ps 148:1, 10), ja jo niiden rakenne ja monimutkaiset toiminnot sinänsä ylistävät häntä. Yhdellä ainoalla linnulla voi olla 1000–20000 höyhentä tai enemmänkin. Kuitenkin jokaisessa höyhenessä on ruoto, josta haarautuu satoja höytyliistakkeita, jotka muodostavat sisäisen verkon, sillä kussakin höytyliistakkeessa on useita satoja pienempiä höytysäteitä ja jokaisessa höytysäteessä on satoja väkäsiä. Yhdessä ainoassa n. 15 cm pitkässä kyyhkysen siipisulassa arvioidaan siten olevan satojatuhansia höytysäteitä ja kirjaimellisesti miljoonia väkäsiä. Lintujen siipien ja ruumiin rakenteissa ja muotoilussa on sovellettu aerodynamiikan periaatteita paljon monimutkaisemmin ja tehokkaammin kuin nykyisissä lentokoneissa. Onttojen luittensa ansiosta lintu on kevyt, ja niinpä siipiensä kärkiväliltä parimetrisen kaapparin eli fregattilinnun luuranko painaa vain n. 110 g. Joissakin suurten, korkealla liitelevien lintujen ontoissa siipiluissa on jopa tukisäikeitä, jotka muistuttavat lentokoneen siipien ristikkorakenteita.

Vedenpaisumuksen aikaan Nooa vei arkkiin lintupareja ”lajiensa mukaan” säilyttääkseen ne elossa (1Mo 6:7, 20; 7:3, 23). Ei voida varmasti tietää, kuinka monta eri ’lintulajia’ oli silloin olemassa, koska jotkin lintulajit ovat sen jälkeen – vielä viime aikoinakin – kuolleet sukupuuttoon. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että nykyajan tieteellisen luokituksen mukaisessa lintujen luettelossa, joka esitetään The New Encyclopædia Britannica -tietosanakirjassa (1985, 15. osa, s. 14–106), on kaikkiaan vain 221 ”heimoa”; jotkin niistä ovat nykyään sukupuuttoon kuolleita, ja jotkin tunnetaan ainoastaan fossiileina. Näihin ”heimoihin” kuuluu luonnollisesti tuhansia lajeja. (Ks. ARKKI.)

Maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen jälkeen Nooa uhrasi ”puhtaita lentäviä luomuksia” teurasuhrina muiden eläinten ohella (1Mo 8:18–20). Jumala salli sen jälkeen lintujen liittämisen ihmisen ruokavalioon, kunhan vain verta ei syöty (1Mo 9:1–4; vrt. 3Mo 7:26; 17:13). Se että jotkin linnut olivat tuohon aikaan ’puhtaita’, liittyy siis ilmeisesti johonkin Jumalan ilmoitukseen niiden kelpoisuudesta uhriksi; Raamatusta käy ilmi, että ennen Mooseksen lain voimaan tuloa mitään lintuja ei määritelty ”epäpuhtaaksi” ravinnoksi (3Mo 11:13–19, 46, 47; 20:25; 5Mo 14:11–20). Raamatussa ei mainita selvästi, millä perusteella linnut määriteltiin palvontamenojen kannalta ”epäpuhtaiksi”. Useimmat epäpuhtaiksi määritellyt linnut olivat tosin peto- tai haaskalintuja mutta eivät kaikki (ks. HARJALINTU). Tämä rajoitus poistettiin uuden liiton vahvistamisen jälkeen, kuten Jumala selvästi osoitti Pietarille näyn välityksellä (Ap 10:9–15).

Joskus Raamatussa erityisesti nimeltä mainittujen lintujen tunnistaminen on vaikeaa. Sanakirjantekijöitä ohjaavat yleensä nimen perusmerkitys, koska se on tavallisesti kuvaileva, tekstiyhteyden viittaukset linnun tapoihin ja asuinpaikkaan sekä sellaisten lintujen tarkkaileminen, joiden tiedetään elävän Raamatun maissa. Monissa tapauksissa nimien uskotaan olevan onomatopoeettisia, ts. linnun aikaansaamaa ääntä jäljitteleviä.

Palestiinan pinnanmuodostus on hyvin vaihtelevaa: on viileitä vuorenhuippuja ja syviä, tukahduttavan kuumia laaksoja, on kuivia aavikoita ja rannikkotasankoja. Välimeren kaakkoiskulmassa on tosiaan näitä kaikkia, ja ne tekevät Palestiinasta monenlaisten lintujen kotiseudun. Pohjoisessa sijaitseva Hermoninvuori on lumihuippuinen suuren osan vuodesta, mutta n. 200 km siitä etelään Jordanin alajuoksulla, lähellä Kuolluttamerta sijaitseva alue on kuuma ja trooppinen. Kaikilla näillä vyöhykkeillä – alpiinisella, trooppisella ja lauhkealla vyöhykkeellä sekä aavikkoalueilla – on niille tyypilliseen ympäristöön sopiva linnusto (Ps 102:6; 104:16, 17). Lisäksi Palestiina sijaitsee eräällä niistä pääreiteistä, joita muuttolinnut (kattohaikarat, turturikyyhkyt, viiriäiset, tervapääskyt, pääskyt, bulbulit, käet ym.) vuosittain käyttävät matkatessaan keväällä Afrikasta pohjoiseen tai syksyllä Euroopasta ja Aasiasta etelään (Lal 2:11, 12; Jer 8:7). Onkin arvioitu, että Palestiinassa tavataan vuoden mittaan n. 470 lintulajia. Kun otetaan huomioon, että Palestiinan metsät ja kasvillisuus ovat vuosisatojen aikana degeneroituneet, on todennäköistä, että linnusto oli Raamatun aikoina vielä runsaampi.

Palestiinassa on erityisen huomattava määrä petolintuja (hepr. ʽaʹjit), mm. kotkia, haukkoja, jalohaukkoja, haarahaukkoja ja korppikotkia. Jotkin petolinnut yrittivät aikoinaan laskeutua Abrahamin teurasuhrille, johon kuului joitakin lintuja ja muita eläimiä, ja hänen oli pakko hätistellä niitä pois auringonlaskuun asti (1Mo 15:9–12; vrt. 2Sa 21:10). Saalistaessaan nämä linnut turvautuvat pikemminkin tarkkaan näkökykyynsä kuin suhteellisen heikkoon hajuaistiinsa.

Tuttua näkyä raadon ympärille kerääntyneestä haaskalintuparvesta käytettiin usein pahaenteisenä varoituksena viholliselle (1Sa 17:44, 46), ja se sisältyi usein Jumalan henkeyttämiin profeetallisiin varoituksiin, joita annettiin Israelin kansalle ja sen hallitsijoille (5Mo 28:26; 1Ku 14:11; 21:24; Jer 7:33; 15:3) sekä muille kansakunnille (Jes 18:1, 6; Hes 29:5; 32:4). Niinpä ihmistä, jota Jehova käytti tuomionsa täytäntöönpanemiseen, sanottiin kuvaannollisesti ”petolinnuksi” (Jes 46:11). Kaupungin tai maan autioitumista kuvattiin sen muuttumisella joidenkin yksin asuvien lintujen asuinpaikaksi (Jes 13:19–21; vrt. Il 18:2) tai kaikkien lintujen katoamisella (Jer 4:25–27; 9:10; 12:4; Ho 4:3; Sef 1:3). Sitä julistusta, jolla kaikkia lintuja kutsutaan pitoihin syömään Magogin Gogin ja hänen joukkonsa ruumiita (Hes 39:1–4, 17–21), vastaa Ilmestyskirjan julistus, jossa kansojen hallitsijoiden ja heidän armeijoidensa ruumiit annetaan Kristuksen Jeesuksen Kuninkaana täytäntöönpaneman teloituksen vuoksi ruoaksi ”kaikille linnuille, jotka lentävät keskitaivaalla” (Il 19:11–21; vertaa tätä Jumalan Ho 2:18–20:ssä kansalleen osoittamiin lohdutuksen sanoihin).

Israelin kansaa kiellettiin palvomasta sellaisia lintujen kuvia, joiden väitettiin edustavan tosi Jumalaa (5Mo 4:15–17), mutta pakanakansojen keskuudessa, varsinkin Egyptissä, sellainen lintujen palvonta oli yleistä (Ro 1:23). Egyptiläisistä haudoista on löydetty satoja lintujen muumioita, ja ne ovat olleet pääasiassa egyptiläisten pyhien lintujen, mm. jalohaukkojen, korppikotkien ja iibiksien, muumioita. Egyptiläisiin hieroglyfeihin kuuluu n. 22 erilaista lintumerkkiä.

Joissakin raamatunkäännöksissä (Väl, KJ, RS) 1. Kuninkaiden kirjan 4:23:ssa käytettyä ilmausta ”syötettyjä lintuja” käsitellään artikkelissa KÄKI.