EPIKUROLAISET

Kreikkalaisen filosofin Epikuroksen (341–270 eaa.) kannattajat.

Epikuroksen alulle panema filosofia kukoisti 700 vuoden ajan. Sen keskeinen ajatus oli, että yksilön nautinto oli elämän ainoa tai pääasiallinen anti. Epikuros kannatti näin ollen sellaisen elämän viettämistä, josta ihminen saisi mahdollisimman suurta mielihyvää elinaikanaan, mutta kuitenkin kohtuudessa pysymistä, jotta voisi välttää liiallisista nautinnoista aiheutuvan kärsimyksen. Paino oli pikemminkin henkisillä kuin ruumiillisilla nautinnoilla. Siksi Epikuroksen mukaan se, kenen kanssa ihminen syö, on merkityksellisempää kuin se, mitä hän syö. Tarpeettomat ja varsinkin keinotekoisesti aikaansaadut halut tuli tukahduttaa. Koska opiskelu, kulttuuri ja sivistys sekä osallistuminen sosiaaliseen ja poliittiseen toimintaan voisivat synnyttää vaikeasti tyydytettäviä haluja ja johtaa näin ihmisen mielenrauhan järkkymiseen, niitä ei pidetty suotavina. Tietoa hankittiin vain, jotta voitiin vapautua uskonnollisista peloista ja taikauskosta; kaksi pääasiallista pelontunnetta, jotka oli poistettava, olivat jumalien ja kuoleman pelko. Koska Epikuros piti avioliittoa ja kaikkea siihen liittyvää uhkana ihmisen mielenrauhalle, hän eli selibaatissa, mutta ei pakottanut seuraajiaan noudattamaan tätä rajoitusta.

Tälle filosofialle oli tunnusomaista täydellinen periaatteettomuus. Lain rikkomista neuvottiin välttämään vain kiinni jäämiseen liittyvän häpeän ja mahdollisen rangaistuksen vuoksi. Ilmitulon tai rangaistuksen pelossa eläminen vähentäisi nautintoa, ja tämän vuoksi ei olisi viisasta syyllistyä väärintekoon edes salaa. Epikurolaisten mielestä hyveellä sinänsä ei ollut mitään arvoa, vaan siitä oli hyötyä vain, jos sen avulla saavutettiin onnellisuus. Palvelusten tekemistä puolin ja toisin suositeltiin, ei siksi, että se oli oikein ja jaloa, vaan siksi, että se oli kannattavaa. Ystävyyssuhteetkin lepäsivät samalla itsekkäällä perustalla: niistä saatavalla mielihyvällä. Vaikka nautinnon tavoittelu oli tämän filosofian ydin, Epikuros sanoi paradoksaalisesti elämän olevan ”katkera lahja”.

Epikurolaiset uskoivat, että oli olemassa jumalia mutta että nämä, niin kuin kaikki muukin, muodostuivat atomeista, joskin jumalat olivat hienorakenteisempia. Jumalien ajateltiin olevan liian kaukana maasta, jotta ihmisten tekemiset olisivat kiinnostaneet heitä; heidän rukoilemisestaan tai heille uhraamisesta ei siis ollut mitään hyötyä. Epikurolaisten mukaan jumalat eivät olleet luoneet kaikkeutta eivätkä jumalat määränneet rangaistusta tai suoneet siunauksia kenellekään mutta he olivat erittäin onnellisia, ja juuri tätä päämäärää kohti ihmisen tuli ponnistella koko elämänsä ajan. Epikurolaiset väittivät kuitenkin, ettei jumalista ollut kenenkään auttajiksi tässä pyrkimyksessä, että elämä sai alkunsa sattumalta mekaanisessa maailmankaikkeudessa ja että kuolema lopettaa kaiken ja vapauttaa yksilön painajaismaisesta elämästä. Vaikka uskottiin, että ihmisellä on sielu, sen ajateltiin koostuvan atomeista, jotka hajaantuvat ruumiin kuollessa, aivan kuten vesi valuu ulos särkyvästä kannusta.

Edellä esitetyn valossa voidaan hyvin ymmärtää, miksi epikurolaisia filosofeja oli niiden joukossa, jotka ryhtyivät keskustelemaan Paavalin kanssa kiistävään sävyyn Ateenan torilla ja jotka sanoivat: ”Mitähän tämä lavertelija oikein tahtoo sanoa?” ”Hän näyttää olevan vieraiden jumaluuksien julistaja.” (Ap 17:17, 18.) Epikurolaisten filosofia, jonka ajatuksena oli ”syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna me kuolemme”, kielsi ylösnousemustoivon, jota kristityt opettivat ollessaan sananpalveluksessa (1Ko 15:32).