VANHIN

Heprealaista sanaa za·qenʹ ja kreikkalaista sanaa pre·sbyʹte·ros, jotka molemmat merkitsevät ’vanhempaa miestä’ tai ’vanhinta’, ei käytetä yksinomaan ikääntyneistä ihmisistä (1Mo 18:11; 5Mo 28:50; 1Sa 2:22; 1Ti 5:1, 2) tai siitä, joka kahdesta henkilöstä on vanhempi (Lu 15:25), vaan myös erityisesti niistä, jotka ovat yhdyskunnan tai kansakunnan keskuudessa valta- ja vastuuasemissa. Viimeksi mainittu merkitys on vallitsevana Raamatun heprealaisissa ja kreikkalaisissa kirjoituksissa.

Vanhempia miehiä on jo hamasta muinaisuudesta lähtien yleensä pidetty arvossa ja kunnioitettu heidän kokemuksensa, tietonsa, viisautensa ja terveen arvostelukykynsä vuoksi, joita he ovat ajan mittaan voineet hankkia. Monissa kansakunnissa on alistuttu vanhempien miesten johtoon, joko suvun vanhempien jäsenten tai sellaisten, joilla on ollut huomattavassa määrin tietoa ja viisautta. Sen vuoksi ilmauksella ”vanhempi mies” tai ”vanhin” oli kahdenlainen merkitys: sitä käytettiin joko kirjaimellisessa merkityksessä tai koskemaan asemaa tai virkaa. Viittaukset ”Egyptin maan vanhimpiin [”arvohenkilöihin”, JB]” sekä ”Moabin vanhimpiin ja Midianin vanhimpiin” eivät tarkoita jokaista iäkästä miestä noiden kansakuntien keskuudessa vaan sellaisia, jotka toimivat valtion asioita hoitavana neuvostona; he olivat näiden kansakuntien ”ruhtinaita [hepr. sa·rimʹ; ”päämiehiä”, KR-92]” (1Mo 50:7; 4Mo 22:4, 7, 8, 13–15; Ps 105:17, 21, 22).

Samaan tapaan ilmauksia ”Israelin vanhimmat”, ”kansankokouksen vanhimmat”, ”kansani vanhimmat” ja ”maan vanhimmat” käytetään tässä virka-aseman merkityksessä eikä tarkoittamassa jokaista Israelin kansakunnan iäkästä miestä (4Mo 16:25; 3Mo 4:15; 1Sa 15:30; 1Ku 20:7, 8). Niissä suhteellisen harvoissa tapauksissa, joissa sana zeqe·nimʹ (vanhemmat miehet) esiintyy ilman selittäviä sanoja, on turvauduttava asiayhteyteen ratkaistaessa, ovatko kysymyksessä vain iäkkäät miehet vai ne, joilla on päämiehen virallinen asema.

Israelin vanhimmat. Jo ennen Egyptistä lähtöä israelilaisilla oli ’vanhimpansa’, jotka esittivät heille asioita, toimivat heidän edustajinaan ja tekivät ratkaisuja. Kun Mooses palasi Egyptiin, hänen piti ilmoittaa tehtävänsä näille vanhimmille, ja nämä, tai ainakin huomattavimmat heistä, menivät hänen mukanaan faraon eteen. (2Mo 3:16, 18.)

Kun Mooses esitti Jumalan edustajana lakiliiton kansakunnalle, virassa olevat ”vanhimmat” astuivat kansan edustajina tähän liittosuhteeseen Jehovan kanssa (2Mo 19:3–8). Kun israelilaiset jonkin aikaa myöhemmin valittivat erämaan olosuhteita, Mooseksesta tuntui, että kansakunnan johtamisesta oli tullut hänelle liian raskas taakka, ja hän kääntyi tässä pulmassaan Jehovan puoleen. Silloin Jumala käski Moosesta: ”Kokoa minulle Israelin vanhimmista seitsemänkymmentä miestä, joiden tiedät olevan kansan vanhimpia ja sen päällysmiehiä, – – ja olen ottava henkeä, joka sinussa on, ja paneva sitä heihin, ja heidän on autettava sinua kuormana olevan kansan kantamisessa.” (4Mo 11:16, 17.) Nämä ”vanhimmat” nimitettiin tähän palvelukseen teokraattisesti (4Mo 11:24, 25). Jehova käytti nyt heitä jakamaan johto- ja hallintovastuun Mooseksen kanssa.

Aikanaan israelilaispaimentolaiset valloittivat Luvatun maan ja alkoivat jälleen elää kylien ja kaupunkien kiinteissä asumuksissa kuten he olivat eläneet ennen Egyptissä. Vanhimmille tuli nyt vastuu kansasta yhdyskuntatasolla. He toimivat vanhimmistona omissa yhdyskunnissaan ja olivat tuomareina ja virkamiehinä, joita tarvittiin oikeuden jakamisessa sekä rauhan, hyvän järjestyksen ja hengellisen terveyden säilyttämisessä. (5Mo 16:18–20; 25:7–9; Jos 20:4; Ru 4:1–12.)

Sellaiset maininnat kuin ”koko Israel, sen vanhimmat ja sen päämiehet ja sen tuomarit ja sen päällysmiehet” (Jos 23:2; 24:1) sekä ”Israelin vanhimmat ja kaikki heimojen päämiehet, Israelin poikien isänhuoneiden johtomiehet” (2Ai 5:2) eivät tarkoita sitä, että ”päämiehet”, ”tuomarit”, ”päällysmiehet” ja ”johtomiehet” olisivat olleet eri miehiä kuin ”vanhimmat”, vaan ne osoittivat, että niillä, joilla oli tällaisia erikoisnimityksiä, oli vanhimmistossa erityisiä virkoja (vrt. 2Ku 19:2; Mr 15:1).

Niistä, jotka palvelivat ”vanhimpina” koko kansakuntaa, käytettiin sellaisia ilmauksia kuin ”Israelin vanhimmat” (1Sa 4:3; 8:4), ”maan vanhimmat” (1Ku 20:7), ”kansankokouksen vanhimmat” (Tu 21:16) tai eteläisessä valtakunnassa valtakunnan jakautumisen jälkeen ”Juudan ja Jerusalemin vanhimmat” (2Ku 23:1).

Monien Israelin kuninkaiden ja pappien tavoin eivät myöskään ”vanhimmat” ylipäätään täyttäneet velvollisuuksiaan Jumalaa ja kansaa kohtaan (1Ku 21:8–14; Hes 7:26; 14:1–3). Jumalan tuen menettämisen vuoksi ’pojat tulisivat heidän ruhtinaikseen’ ja ’halpana pidetty hyökkäisi kunnioitettua vastaan’ (Jes 3:1–5). Heprealaiset kirjoitukset korostavatkin, että ikä ei yksin riitä vaan että ”harmaapäisyys on kauneuden kruunu” vain, ”kun se saadaan vanhurskauden tiellä” (San 16:31). Eivät vain ”ne, joilla on runsaasti päiviä, osoittaudu viisaiksi, eivätkä pelkästään vanhat ymmärrä oikeutta”, vaan viisaiksi osoittautuvat ne, joita heidän kokemuksensa ohella opastaa Jumalan henki ja jotka ovat saaneet ymmärrystä hänen Sanastaan (Job 32:8, 9; Ps 119:100; San 3:5–7; Sr 4:13).

”Vanhimmat” ohjasivat kansakuntaa koko sen historian ajan, jopa Babylonin pakkosiirtolaisuuden aikana ja Juudan ennallistamisen jälkeen (Jer 29:1; Esr 6:7; 10:7, 8, 14). Jeesuksen ollessa maan päällä ”vanhimmat” (kreik. pre·sbyʹte·roi) hoitivat yleisiä asioita sekä yhdyskunnissa (Lu 7:3–5) että kansallisesti. Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan vastusti pääasiassa Jerusalemin ”vanhinten kokous” (kreik. pre·sby·teʹri·on) (Lu 22:66; Ap 22:5).

Vanhimmat kristillisessä seurakunnassa. Tätä taustaa vasten ei ole vaikea ymmärtää, mitä kristillisen seurakunnan ”vanhimmilla” (pre·sbyʹte·roi) tarkoitetaan. Kuten lihallisen niin myös hengellisen Israelin keskuudessa seurakunnan johtamisesta olivat vastuussa nimenomaan ”vanhimmat”.

Helluntaipäivänä apostolit toimivat kollektiivisena joukkona, ja Pietari palveli sen edustajana Jumalan vuodatetun hengen ohjauksessa (Ap 2:14, 37–42). He olivat selvästi ”vanhimpia” hengellisessä mielessä, koska he olivat alusta alkaen olleet läheisessä yhteydessä Jeesukseen ja saaneet häneltä henkilökohtaisesti opetusvaltuutuksen (Mt 28:18–20; Ef 4:11, 12; vrt. Ap 2:42). Uskoviksi tulleiden asenne osoittaa heidän tunnustaneen, että apostoleilla oli hallitsemisvalta uudessa kansakunnassa Kristuksen alaisuudessa (Ap 2:42; 4:32–37; 5:1–11) ja että heillä oli valta tehdä palvelusnimityksiä joko suoranaisesti vanhimmistona tai edustajiensa kautta, mistä Paavali on huomattavana esimerkkinä (Ap 6:1–6; 14:19–23). Kun ympärileikkauskysymys tuli esille, ”vanhimmat” kokoontuivat yhdessä apostolien kanssa tutkimaan asiaa. Heidän ratkaisunsa ilmoitettiin seurakunnille kaikkialla, ja se hyväksyttiin arvovaltaisena. (Ap 15:1–31; 16:1–5.) Vaikka jotkut ”vanhimmat” palvelivatkin Israelia kansallisella tasolla, niin on selvää, että tämä ”vanhinten” ja apostolien joukko muodosti hallintoelimen koko kristilliselle seurakunnalle kaikissa maissa. Myöhemmin Paavali meni Jerusalemiin ja tapasi Jaakobin ja ”kaikki vanhimmat”, kertoi heille työnsä tuloksista ja sai heiltä neuvoja eräisiin asioihin (Ap 21:15–26).

Joissakin tapauksissa sanaa pre·sbyʹte·roi käytetään nuorempien miesten vastakohtana tai rinnastettuna vanhempiin naisiin viittaamatta seurakuntavastuisiin. Tällaisissa tapauksissa sana tarkoittaa vain kypsässä iässä olevia miehiä. (Ap 2:17, 18; 1Ti 5:1, 2.) Sitä käytetään myös ”vanhan ajan miehistä” (Hpr 11:2). Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa sitä käytetään kuitenkin useimmiten ”vanhimmista”, jotka olivat vastuussa seurakunnan johtamisesta. Muutamissa raamatunkohdissa ”vanhimpia” kutsutaan ”valvojiksi” (kreik. e·piʹsko·poi; ”piispat”, Lu). Paavali käytti tätä nimitystä puhuessaan Efesoksen seurakunnan ”vanhimmille” ja sovelsi sen ”vanhimpiin” myös kirjeessään Titukselle (Ap 20:17, 28; Tit 1:5, 7). Molemmat nimitykset tarkoittavat siis samaa tehtävää, jolloin pre·sbyʹte·ros viittaa tehtävään nimitetyn henkilön kypsyyteen, kun taas e·piʹsko·pos sisältää ajatuksen tuohon tehtävään liittyvistä velvollisuuksista.

Manuel Guerra y Gomez kirjoitti kreikkalaisesta sanasta pre·sbyʹte·ros: ”Sanan [pre·sbyʹte·ros] tarkka käännös lähes kaikissa tähän asti säilyneissä hellenistisissä teksteissä on vanhempi mies, joka on kypsän miehen synonyymi. Sen selväpiirteisenä tunnusmerkkinä on kypsyys arvostelukyvyssä ja ohjauksen antamisessa. – – Riippumatta siitä, käytetäänkö tätä sanaa [pre·sbyʹte·ros] teknisessä merkityksessä vai ei, se ei hellenistisessä eikä israelilaisessa maailmassa tarkoita sairastelevaa vanhusta vaan kypsää miestä, joka on kokemuksensa ja harkintakykynsä vuoksi sopiva hallitsemaan perhettään tai väkeään.” (Episcopos y Presbyteros, Burgos, Espanja, 1962, s. 117, 257.)

Muinaisessa Israelissa ikä oli ilmeisesti yksi ”vanhimman” pätevyysvaatimus (1Ku 12:6–13). Myöskään kristillisen seurakunnan ”vanhimmat” eli valvojat eivät olleet nuoria miehiä, mikä ilmenee siitä, että apostoli Paavali mainitsee heidän vaimonsa ja lapsensa (Tit 1:5, 6; 1Ti 3:2, 4, 5). Ikä ei kuitenkaan ollut ainoa eikä tärkein tekijä, kuten nähdään muista esitetyistä pätevyysvaatimuksista (1Ti 3:2–7; Tit 1:6–9), eikä myöskään mitään nimenomaista ikärajaa mainita. Timoteus, joka itse oli mukana ”vanhimpia” nimitettäessä, tunnustettiin ilmeisesti myös ”vanhimmaksi”, vaikka hän olikin verrattain nuori (1Ti 4:12).

Kristillisen seurakunnan ”vanhimmalta” vaadittiin korkeatasoista käytöstä ja hengellisyyttä. Kyky opettaa, kehottaa ja ojentaa olivat tärkeitä edellytyksiä, ennen kuin joku tunnustettiin ”vanhimmaksi” (1Ti 3:2; Tit 1:9). Paavali velvoitti vakavasti Timoteusta: ”Saarnaa sanaa, pysy siinä hellittämättä suotuisaan aikaan, tukalaan aikaan, ojenna, nuhtele, kehota täysin pitkämielisesti ja kaikella opetustaidolla.” (2Ti 4:2.) ”Paimenina” ”vanhimmat” ovat vastuussa hengellisen ravinnon toimittamisesta laumalle samoin kuin hengellisesti sairaiden hoivaamisesta ja lauman suojelemisesta susimaisten ainesten hyökkäyksiltä (Ap 20:28–35; Ja 5:14, 15; 1Pi 5:2–4). Lisäksi Paavali, joka oli itse ollut innokas opettamaan ”julkisesti ja talosta taloon”, muistutti Timoteusta tämän vastuusta ’tehdä evankelistan työ, suorittaa palveluksensa täydelleen’ (Ap 20:20; 2Ti 4:5).

Kullakin kristillisellä seurakunnalla oli ”vanhimmista” eli ”valvojista” (nämä mainitaan tavallisesti monikossa) koostuva elin, esimerkiksi Jerusalemissa (Ap 11:30; 15:4, 6; 21:18), Efesoksessa (Ap 20:17, 28) ja Filippissä (Fil 1:1). ”Vanhimmiston” (kreik. pre·sby·teʹri·on) mainitaan ’panneen kätensä’ Timoteuksen päälle (1Ti 4:14). ”Vanhimmat” ’johtivat’ veljiään seurakunnan valvojina (Ro 12:8; 1Te 5:12–15; 1Ti 3:4, 5; 5:17).

Paavali ja Pietari, ”vanhimmat”, joilla oli apostolinen valta, toimivat joskus eräissä seurakunnissa olevien muiden ”vanhinten” valvojina (vrt. 1Ko 4:18–21; 5:1–5, 9–13; Fil 1:1; 2:12; 1Pi 1:1; 5:1–5) samoin kuin apostoli Johannes ja opetuslapset Jaakob ja Juudas – jotka kaikki kirjoittivat kirjeitä seurakunnille. Paavali määräsi Timoteuksen ja Tituksen edustamaan häntä eräissä paikoissa (1Ko 4:17; Fil 2:19, 20; 1Ti 1:3, 4; 5:1–21; Tit 1:5). Monesti nämä miehet hoitivat uskovien vasta perustettuja seurakuntia; Tituksen tehtävänä oli ’oikaista se, mikä oli puutteellista’ Kreetan seurakunnissa.

Raamattu kertoo, että Paavali, Barnabas, Titus ja ilmeisesti myös Timoteus nimittivät ”vanhimpia” seurakunnissa (Ap 14:21–23; 1Ti 5:22; Tit 1:5). Seurakuntien ei kerrota tehneen tällaisia nimityksiä omin päin. Siinä yhteydessä kun Paavalin ja Barnabaan kerrotaan palanneen Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan Apostolien tekojen 14:23:ssa mainitaan, että ”he nimittivät – – vanhimpia [kreik. khei·ro·to·nēʹsan·tes] kuhunkin seurakuntaan” (”he nimittivät vanhimpia kuhunkin näistä seurakunnista”, JB). Kreikkalaisen verbin khei·ro·to·neʹō merkityksestä F. F. Bruce mainitsee kirjassaan The Acts of the Apostles (1970, s. 286): ”Vaikka sanan – – [khei·ro·to·neʹō] etymologinen merkitys onkin ’valita kättä ojentamalla’, sitä alettiin käyttää merkityksessä ’määrätä, nimittää’; vrt. samaan sanaan, kun sillä on etuliite [pro ’ennen, ennalta’], 10:41.” Mainittuaan ensin sanan khei·ro·to·neʹō tavallisia määritelmiä Liddellin ja Scottin Greek-English Lexicon (tark. H. Jones, Oxford 1968, s. 1986) sanoo: ”myöhemmin yleensä nimittää, – – nimittää virkaan kirkossa”. Samoin Parkhurstin Greek and English Lexicon to the New Testament (Lontoo 1845, s. 673) toteaa: ”Kun akkusatiivi seuraa: nimittää tai asettaa virkaan, joskin ilman äänestystä.” Nämä kristityt miehet nimitettiin ”vanhimman” tehtävään kenenkään antamatta sitä varten ääntään kättä ojentamalla.

Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Laskettakoon vanhimmat, jotka johtavat hyvin, kaksinkertaisen kunnian arvoisiksi, varsinkin ne, jotka työskentelevät kovasti puhumisessa ja opettamisessa.” (1Ti 5:17.) Seuraavasta jakeesta (18) ja edellä olevista sanoista, jotka koskivat leskien kunnioittamista aineellisesti (jakeet 3–16), voimme päätellä, että tähän ”kaksinkertaiseen kunniaan” sisältyi ilmeisesti aineellinen apu.

Keitä ovat taivaallisilla valtaistuimilla olevat ”kaksikymmentäneljä vanhinta”?

Ilmestyskirjassa sana pre·sbyʹte·roi esiintyy 12 kertaa ja sitä käytetään henkiluomuksista. Heidän ympäristöstään, vaatetuksestaan ja toiminnastaan käy ilmi, keitä he ovat.

Apostoli Johannes sai näyn Jehovan taivaallisesta valtaistuimesta, jonka ympärillä oli 24 vähäisempää valtaistuinta, ja näillä istui 24 vanhinta puettuina valkoisiin päällysvaippoihin ja päässään kultaiset kruunut (Il 4:1–4). Näyn jatkuessa Johannes näki, kuinka nämä 24 vanhinta toistuvasti lankesivat palvoen Jehovan valtaistuimen eteen ja osallistuivat erilaisiin näyn tapahtumiin sen edetessä (Il 4:9–11; 5:4–14; 7:9–17; 14:3; 19:4). Ennen kaikkea heidän huomattiin liittyvän julistamaan Valtakuntaa, millä he ilmaisivat, että Jehova oli ottanut suuren voimansa ja alkanut hallita kuninkaana (Il 11:15–18).

Muinaisessa Israelissa ”Israelin vanhimmat” edustivat koko kansakuntaa ja puhuivat sen puolesta (2Mo 3:16; 19:7). Samalla tavalla voivat ”vanhimmat” edustaa koko hengellisen Israelin seurakuntaa. Ne 24 vanhinta, jotka istuvat Jumalan ympärillä olevilla valtaistuimilla, voivat siis hyvin edustaa niiden voideltujen kristittyjen koko joukkoa, jotka osoittauduttuaan uskollisiksi kuolemaan asti saavat luvatun palkinnon, taivaallisen ylösnousemuksen ja valtaistuimet läheltä Jehovan valtaistuinta (Il 3:21). Luku 24 on myös merkityksellinen, sillä kuningas Daavid järjesti Jerusalemin temppelissä palvelevat papit 24 osastoon. Voideltujen kristittyjen on määrä olla ”kuninkaallinen papisto”. (1Pi 2:9; 1Ai 24:1–19; Lu 1:5–23, 57–66; Il 20:6; ks. VALVOJA.)