JUHLALLINEN LUPAUS

Raamatussa ilmauksella ”juhlallinen lupaus” tarkoitetaan Jumalalle annettavaa lupausta tehdä jotakin, esittää jokin uhri tai lahja, astua johonkin palvelukseen tai tilaan tai karttaa jotakin sellaista, mikä ei sinänsä ole lainvastaista. Juhlallinen lupaus oli vapaaehtoinen tahdonilmaus. Juhlallinen lupaus oli yhtä sitova kuin vala tai vannominen, ja toisinaan nämä kaksi ilmausta esiintyvätkin Raamatussa yhdessä (4Mo 30:2; Mt 5:33). ”Juhlallinen lupaus” on enemmänkin aikomuksen julistamista, kun taas ”vala” merkitsee korkeampaan vallanpitäjään vedoten annettavaa vakuutusta julistuksen totuudellisuudesta tai sitovuudesta. Liitto vahvistettiin usein vannomalla valoja (1Mo 26:28; 31:44, 53).

Varhaisin juhlallista lupausta koskeva muistiinmerkintä on 1. Mooseksen kirjan 28:20–22:ssa, jonka mukaan Jaakob lupasi antaa Jehovalle kymmenykset kaikesta omaisuudestaan, jos Jehova olisi edelleen hänen kanssaan, soisi hänen palata rauhassa ja osoittautuisi näin hänen Jumalakseen. Jaakob ei hieronut kauppaa Jumalan kanssa vaan halusi varmistua siitä, että Jumala hyväksyisi hänet. Kuten tämä esimerkki osoittaa, patriarkat tekivät juhlallisia lupauksia (ks. myös Job 22:27). Näitä palvontaan jo ennestään liittyviä piirteitä ei siis otettu käyttöön Mooseksen lain myötä, vaan se vain määritteli ja sääteli niitä niin kuin monia muitakin patriarkaalisia tapoja.

Monet juhlalliset lupaukset, kuten Jaakobin lupaus, olivat Jumalalle esitettyjä anomuksia hänen suosionsa saamisesta ja hankkeen menestyksen takaamisesta. Toinen esimerkki tällaisesta lupauksesta on Israelin juhlallinen lupaus vihkiä kanaanilaiskuninkaan Aradin kaupungit tuhon omiksi, jos Jehova antaisi Israelille voiton (4Mo 21:1–3). Juhlallisia lupauksia tehtiin myös antaumuksen ilmaisemiseksi Jehovaa ja hänen puhdasta palvontaansa kohtaan (Ps 132:1–5) tai osoitukseksi siitä, että joku oli erottanut itsensä tai omaisuutensa erikoispalvelukseen (4Mo 6:2–7). Vanhemmat saattoivat tehdä lapsiaan koskevia juhlallisia lupauksia, niin kuin Hanna teki Samuelin suhteen (1Sa 1:11; vrt. Tu 11:30, 31, 39). Näissä tapauksissa lapset toimivat yhdessä vanhempiensa kanssa juhlallisten lupausten täyttämiseksi.

Vapaaehtoinen mutta sitova. Juhlalliset lupaukset olivat täysin vapaaehtoisia. Mutta kun joku teki juhlallisen lupauksen, hän oli Jumalan lain mukaan velvollinen täyttämään sen. Täten voitiin sanoa, että juhlallinen lupaus oli ’sidottu hänen sieluunsa’, mikä tarkoitti sitä, että lupauksen antaja takasi omalla hengellään sen, että hän piti sanansa (4Mo 30:2; ks. myös Ro 1:31, 32). Koska kyseessä on elämä, on ymmärrettävää, että Raamattu kehottaa olemaan äärimmäisen varovainen juhlallisten lupausten esittämisen suhteen ja harkitsemaan huolellisesti niiden mukanaan tuomia velvollisuuksia. Laissa sanottiin: ”Mikäli teet juhlallisen lupauksen Jehovalle, – – [Jumala] vaatimalla vaatii sen sinulta ja se koituu sinulle synniksi. Mutta mikäli jätät juhlallisen lupauksen tekemättä, se ei koidu sinulle synniksi.” (5Mo 23:21, 22.)

Kokooja sanoikin myöhemmin: ”Täytä, mitä juhlallisesti lupaat. Parempi on, ettet juhlallisesti lupaa, kuin että juhlallisesti lupaat etkä täytä. Älä salli suusi saattaa lihaasi tekemään syntiä äläkä sano enkelin edessä, että se oli erehdys.” (Sr 5:4–6.) Hetken innostuksesta tai yksinomaan tunteiden vallassa hätäisesti tehty juhlallinen lupaus saattoi hyvinkin osoittautua ansaksi (San 20:25). Jos joku Lain alaisuudessa teki ajattelemattomasti juhlallisen lupauksen, hänestä tuli syyllinen Jumalan edessä ja hänen oli esitettävä syntinsä johdosta syyllisyysuhri (3Mo 5:4–6). Loppujen lopuksi juhlallisella lupauksella ei ole mitään arvoa Jumalan silmissä, ellei se ole sopusoinnussa hänen vanhurskaiden lakiensa kanssa ja ellei se ole lähtöisin oikealaatuisesta sydämestä ja hengestä (Ps 51:16, 17).

Naisten juhlalliset lupaukset Lain alaisuudessa. Naisten tekemiä juhlallisia lupauksia säätelevät lait on esitetty pääpiirteittäin 4. Mooseksen kirjan 30:3–15:ssä. Tyttären juhlallinen lupaus oli sitova, jos hänen isänsä ei sen kuultuaan vastustanut sitä. Toisaalta isä saattoi myös purkaa sen. Samoin aviomiehen (tai sulhasen) tuli vahvistaa vaimon (tai kihloissa olevan tytön) juhlallinen lupaus. Jos mies ensin antoi juhlallisen lupauksen jäädä voimaan ja sitten myöhemmin purki sen, hän kantoi naisen erheen (4Mo 30:14, 15). Mikäli kyseessä oli leski tai nainen, josta oli erottu, ”kaikki, mihin hän on sielunsa sitonut, pysyy voimassa häntä vastaan” (4Mo 30:9).

Juhlallisesti luvatun käyttö. Juhlallisen lupauksen täyttämiseksi voitiin Jehovalle uhrata ihminen tai omaisuutta, mm. maata, paitsi sellaista, minkä jo Laki määräsi asettamaan erilleen Häntä varten, nimittäin esikoiset, ensi hedelmät ja kymmenykset jne. (3Mo 27:26, 30, 32). Se, mikä oli juhlallisesti luvattu ”pyhitetyksi” (hepr. qoʹdeš ’jotakin, mikä on asetettu erilleen pyhänä, pyhää käyttöä varten’), voitiin lunastaa tietyllä pyhäkköön maksettavalla hinnalla (paitsi puhtaita eläimiä) (3Mo 27:9–27). Mutta sellaista, mikä oli ”vihitty” (hepr. ḥeʹrem), ei voitu lunastaa, vaan sen oli määrä olla kokonaan ja pysyvästi pyhäkön omaisuutta, tai jos jokin oli vihitty tuhon omaksi, se piti ehdottomasti tuhota (3Mo 27:28, 29).

Väärät tai epäpuhtaat juhlalliset lupaukset. Pakanauskontojen juhlallisiin lupauksiin liittyi monesti epäpuhtaita, moraalittomia tapoja. Kaikkialla Foinikiassa, Syyriassa ja Babyloniassa temppeliprostituution tuotto omistettiin epäjumalalle tai temppelille. Tällaiset turmeltuneet juhlalliset lupaukset olivat kiellettyjä Israelissa: ”Et saa tuoda porton palkkaa etkä koiran [todennäk. pederastin (homoseksuaalin)] palkkiota Jehovan, Jumalasi, huoneeseen mistään juhlallisesta lupauksesta.” (5Mo 23:18, Rbi8, alav.)

Jeremia muistutti Jerusalemin tuhon jälkeen Egyptissä olevia juutalaisia siitä, että yksi syy heitä kohdanneeseen onnettomuuteen oli se, että he olivat tehneet juhlallisia lupauksia ”taivaiden kuningattarelle” ja uhranneet hänelle. Naiset, joilla oli huomattava osuus tässä epäjumalanpalvonnassa, huomauttivat nopeasti, että heidän miehensä olivat hyväksyneet heidän juhlalliset lupauksensa ja ”taivaiden kuningattaren” palvonnan ja että he olivat päättäneet täyttää tälle jumalattarelle antamansa juhlalliset lupaukset. He puolustelivat siis itseään sillä, että he toimivat sopusoinnussa naisten juhlallisia lupauksia koskevan Lain kanssa (4Mo 30:10–15), mutta Jeremia tuomitsi heidän tekonsa todellisuudessa lainvastaisiksi, koska he palvoivat epäjumalia. (Jer 44:19, 23–25; 2Ko 6:16–18.)

Ulkokultaiset juhlalliset lupaukset. Juutalaiset eivät luisuneet takaisin suoranaiseen epäjumalanpalvelukseen heti pakkosiirtolaisuuden jälkeen. He ’tekivät kuitenkin Jumalan sanan pätemättömäksi perinteensä takia’. Heidän näennäisesti oikeantuntuinen Lain tulkintansa vaikutti juhlallisiin lupauksiin ja muihin palvonnan piirteisiin, sillä heidän uskonnolliset johtajansa opettivat ulkokultaisesti ”ihmisten käskyjä oppeina”. (Mt 15:6–9.) Juutalainen perimätieto selitti esimerkiksi, että jos mies sanoi isälleen tai äidilleen: ”Mitä minulla onkin, mistä voisit saada minulta hyötyä, on Jumalalle omistettu lahja” (julistus jonkin vihkimisestä tai pyhittämisestä), hän lupasi siten juhlallisesti, että hän pyhittää Jumalalle kaiken mainitsemansa, eikä hän siksi voinut käyttää sitä vanhempiensa auttamiseen. Tämä perustui teoriaan, jonka mukaan temppelillä oli nyt etuoikeus tähän omaisuuteen, vaikka hän saattoi todellisuudessa aivan vapaasti pitää kaiken itsellään. (Mt 15:5, 6.)

Juhlallisiin lupauksiin liittyvät uhrit. Lain alaisuudessa esitettiin toisinaan muiden uhrien ohella polttouhri, jonka avulla ilmaistiin täydellistä vihkiytymistä ja pyydettiin Jehovaa suhtautumaan suopeasti uhriin (3Mo 8:14, 18; 16:3). Näin toimittiin juhlallisten lupausten yhteydessä (4Mo 6:14). Erikoislupausten täyttämiseksi uhrattiin polttouhreja (4Mo 15:3; Ps 66:13). Esitettäessä Jehovalle ”yhteysteurasuhri juhlallisen lupauksen täyttämiseksi” vaadittiin uhraamaan virheetön eläin, josta osa poltettiin alttarilla (3Mo 22:21, 22; 3:1–5).

Artikkelissa JEFTA käsitellään sitä juhlallista lupausta, jonka Jefta teki ennen kuin hän lähti taistelemaan ammonilaisia vastaan (Tu 11:29–31).

Paavali noudatti juhlallisia lupauksia koskevaa lakia. Apostoli Paavali teki juhlallisen lupauksen, mutta ei tiedetä varmasti, oliko se nasiirilupaus vai ei, eikä myöskään kerrota, oliko hän tehnyt tuon lupauksen ennen kristityksi tuloaan. Hänen juhlallisen lupauksensa määräaika ehkä päättyi hänen ollessaan Kenkreassa lähellä Korinttia, kun hän leikkautti hiuksensa (Ap 18:18), tai niin kuin jotkut otaksuvat, kun hän meni Jerusalemin temppeliin neljän muun miehen kanssa, joilla oli juhlallinen lupaus täytettävänään. Jälkimmäisessä tilanteessa Paavali toimi kuitenkin kristillisen seurakunnan hallintoelimen neuvon mukaisesti osoittaakseen, että hän vaelsi järjestystä noudattaen eikä opettanut olemaan tottelematta Lakia, niin kuin jotkut juutalaiskristityt olivat kuulleet huhuttavan. Oli yleinen tapa, että juhlallisen lupauksen päättyessä joku – tässä tapauksessa Paavali – maksoi toisten puolesta palvontamenojen mukaisesta puhdistautumisesta koituvat kulut. (Ap 21:20–24.)

Siihen, että apostoli Paavali ja hänen hallintoelimeen kuuluvat kristityt toverinsa näkivät hyväksi noudattaa joitakin Lain piirteitä, vaikka Laki olikin poistettu Jeesuksen Kristuksen uhrin välityksellä, saattoivat vaikuttaa seuraavat seikat: Jehova Jumala oli antanut Lain kansalleen Israelille. Apostoli Paavali sanoikin: ”Laki on hengellinen”, ja sen säännöksistä hän sanoi: ”Laki on itsessään pyhä, ja käsky on pyhä ja vanhurskas ja hyvä.” (Ro 7:12, 14.) Kristityt eivät siksi halveksineet temppeliä ja siellä suoritettua palvelusta eivätkä pitäneet niitä väärinä. Ne eivät liittyneet epäjumalanpalvelukseen. Lisäksi monet menettelyt olivat juurtuneet juutalaisten keskuuteen ja niistä oli tullut heille tapa. Ja koska Laki ei ollut luonteeltaan pelkästään uskonnollinen vaan se oli myös maan laki, kaikkien maassa asuvien oli noudatettava joitakin siihen sisältyviä seikkoja, esimerkiksi työnteon rajoituksia sapatteina.

Tärkeintä tämän asian yhteydessä on kuitenkin se, että kristityt eivät ajatelleet pelastuksensa riippuvan näistä asioista. Apostoli selitti, että esimerkiksi lihan tai vihannesten syöminen, toisten päivien pitäminen toisia parempina ja jopa sellaisen lihan syöminen, joka oli uhrattu epäjumalille ennen kuin se tuli yleiseen myyntiin toreille, olivat omantunnonasioita. Hän kirjoitti: ”Yhdestä on yksi päivä toisen yläpuolella, toisesta on yksi päivä niin kuin kaikki muutkin; olkoon kukin omassa mielessään täysin varma. Joka viettää päivää, viettää sitä Jehovalle. Myös joka syö, syö Jehovalle, sillä hän kiittää Jumalaa, ja joka ei syö, on syömättä Jehovalle ja silti kiittää Jumalaa.” Sitten hän tiivisti todistelunsa esittämällä periaatteen: ”Sillä Jumalan valtakunta ei merkitse syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa pyhässä hengessä”, ja hän sanoi vielä lopuksi: ”Onnellinen on se, joka ei tuomitse itseään siitä, minkä hän hyväksyy. Mutta jos hänellä on epäilyksiä, niin hänelle on jo langetettu tuomio, jos hän syö, koska hän ei syö uskosta. Kaikki, mikä ei ole uskosta, onkin syntiä.” (Ro 14:5, 6, 17, 22, 23; 1Ko 10:25–30.)

Raamatunoppinut Albert Barnes esittää tähän liittyvän valaisevan kommentin teoksessaan Notes, Explanatory and Practical, on the Acts of the Apostles (1858). Viitattuaan Apostolien tekojen 21:20:een, jossa sanotaan: ”Tämän [kertomuksen siitä, miten Jumala oli siunannut Paavalin palvelusta kansakuntien keskuudessa] kuultuaan he alkoivat kirkastaa Jumalaa, ja he sanoivat hänelle: ’Sinä näet, veli, kuinka monia tuhansia uskovia juutalaisten keskuudessa on, ja he kaikki ovat palavan innokkaita Lain puolesta’”, Barnes huomauttaa: ”Tässä puhutaan laista, joka koski ympärileikkausta, uhreja, lihojen ja päivien erottelemista, juhlia jne. Voi tuntua merkittävältä seikalta, että heidän piti edelleen noudattaa noita rituaaleja, sillä kristillisyyden ilmeinen tarkoitus oli hylätä ne. Mutta meidän on muistettava, 1) että Jumala oli asettanut nuo rituaalit ja että heidät oli valmennettu noudattamaan niitä, 2) että apostolit mukautuivat niihin ollessaan Jerusalemissa eivätkä katsoneet viisaaksi asettua jyrkästi niitä vastaan [Ap 3:1; Lu 24:53], 3) että niiden noudattamista koskevasta kysymyksestä ei ollut milloinkaan väitelty Jerusalemissa. Kysymys oli herännyt ainoastaan pakanakäännynnäisten keskuudessa, ja siellä sen pitikin herätä, sillä jos heidän oli noudatettava niitä, heidän olisi täytynyt saada niitä koskeva määräys. 4) Neuvoston päätös (luku 15) koski vain pakanuudesta kääntyneitä. [Ap 15:23] – – 5) Oli oletettavissa, että kun kristillistä uskontoa alettiin ymmärtää paremmin, ts. kun sen laaja, vapaa ja yleismaailmallinen luonne kehittyisi yhä enemmän, Mooseksen lain erityispiirteet siirrettäisiin ajan mittaan syrjään ilman väittelyä ja ilman levottomuutta. Jos kysymyksestä olisi väitelty [julkisesti] Jerusalemissa, se olisi synnyttänyt kymmenen kertaa enemmän vastustusta kristillisyyttä kohtaan ja repinyt kristillisen kirkon ryhmäkuntiin ja jarruttanut suuresti kristillisen opin etenemistä. Meidän on myös muistettava, 6) että Jumalan sallimuksesta oli lähestymässä aika, jolloin oli määrä tuhota temppeli, kaupunki ja kansakunta ja jolloin oli määrä tehdä loppu uhreista ja päättää tehokkaasti Mooseksen aikaisten rituaalien noudattaminen ainiaaksi. Koska tämä tuho oli hyvin lähellä ja koska se olisi erittäin voimakas peruste olla noudattamatta Mooseksen aikaisia rituaaleja, kirkon suuri Pää ei sallinut niiden noudattamista koskevan kysymyksen aiheuttaa tarpeetonta väittelyä Jerusalemissa olevien opetuslasten keskuudessa.”