Raamatun näkökanta

Onko väärin olla ylpeä?

PERINTEISEN sanonnan mukaan ylpeys on ensimmäinen seitsemästä kuolemansynnistä. Tosin nykyään monet ovat sitä mieltä, että tällainen ajatus on toivottoman vanhanaikainen. 2000-luvun kynnyksellä ylpeyttä pidetään ansiona, ei syntinä.

Raamatussa puhutaan kuitenkin ylpeydestä yleensä kielteiseen sävyyn. Yksistään Raamatun Sananlaskujen kirjassa on useita toteamuksia, joissa ylpeys tuomitaan. Esimerkiksi Sananlaskujen 8:13 sanoo: ”Itsensä korottamista ja ylpeyttä ja pahaa tietä ja turmeltunutta suuta olen vihannut.” Sananlaskujen 16:5 sanoo: ”Jokainen ylpeäsydäminen on Jehovasta inhottava.” Ja jakeessa 18 varoitetaan: ”Ylpeys edeltää romahdusta ja pöyhkeä henki kompastumista.”

Ylpeys joka vahingoittaa

Raamatussa tuomittu ylpeys voidaan määritellä liialliseksi itseluottamukseksi, kohtuuttomaksi ylemmyyden tunteeksi kykyjensä, kauneutensa, varallisuutensa, koulutuksensa, asemansa ynnä muun vuoksi. Se voi ilmetä halveksivana käytöksenä, kerskailuna, röyhkeytenä tai ylimielisyytenä. Saattaa olla, että ihminen joka ajattelee liikaa itsestään, ei ota vastaan tarvittavaa oikaisua, vaan kieltäytyy tunnustamasta virheitään ja pyytämästä anteeksi. Hän ei ehkä halua antaa periksi eikä halua menettää kasvojaan, tai kenties hän loukkaantuu kohtuuttomasti jostakin, mitä joku on tehnyt tai sanonut.

Ylpeät saattavat aina vaatia, että kaikki tehdään heidän tavallaan tai sitten ei ollenkaan. Ei ole vaikea nähdä, että tällainen asenne johtaa usein jonkinlaisiin yhteenottoihin. Rotu- tai kansallisylpeys on johtanut lukemattomiin sotiin ja verenvuodatukseen. Raamatun mukaan juuri ylpeys sai erään Jumalan henkipojan kapinoimaan ja tekemään siten itsestään Saatana Panettelijan. Paavali esitti seuraavan neuvon, joka koskee kristittyjen vanhimpien pätevyysvaatimuksia: ”Ei äsken kääntynyt, jottei hän pöyhistyisi ylpeydestä ja joutuisi Panettelijalle langetettuun tuomioon.” (1. Timoteukselle 3:6; vrt. Hesekiel 28:13–17.) Jos ylpeys johtaa tällaiseen, niin ei ihme, että Jumala tuomitsee sen. Saatat kuitenkin haluta tietää, onko olemassa tilanteita, joissa ylpeys olisi oikein.

Onko joissakin tilanteissa oikein olla ylpeä?

Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa verbiä kau·khaʹo·mai, joka on käännetty ’olla ylpeä, riemuita, ylpeillä’, käytetään sekä kielteisessä että myönteisessä merkityksessä. Paavali sanoo esimerkiksi, että me voimme ’riemuita Jumalan kirkkauden toivon perusteella’. Hän myös suosittaa: ”Joka ylpeilee, ylpeilköön Jehovasta.” (Roomalaisille 5:2; 2. Korinttilaisille 10:17.) Tämä merkitsee, että olemme ylpeitä Jehovasta Jumalanamme, että meillä on tunne, joka voi saada meidät riemuitsemaan hänen hyvästä nimestään ja maineestaan.

Valaistaanpa asiaa: Onko väärin haluta puolustaa mainetta, kun toiset tahraavat sitä? Ei tietenkään. Jos ihmiset levittäisivät väärää tietoa perheesi jäsenistä tai joistakuista muista, joita rakastat ja kunnioitat, niin etkö olisi närkästynyt ja etkö haluaisi puolustaa heitä? ”Parempi on valita [hyvä] nimi kuin runsaasti rikkautta”, sanoo Raamattu (Sananlaskut 22:1). Kaikkivaltias Jumala sanoi kerran ylpeälle Egyptin faraolle: ”Siitä syystä olen antanut sinun säilyä, että näyttäisin sinulle voimani ja että nimeni tulisi julistetuksi kaikessa maassa.” (2. Mooseksen kirja 9:16.) Jumala siis riemuitsee omasta hyvästä nimestään ja maineestaan ja on innokas sen puolesta. Mekin voimme olla kiinnostuneita oman hyvän nimemme ja maineemme puolustamisesta, mutta vaikuttimenamme ei saa olla turhamaisuus eikä itsekäs ylpeys (Sananlaskut 16:18).

Kunnioitus on välttämätöntä kaikissa terveissä suhteissa. Sosiaalinen kanssakäyminen ja liikesuhteet kärsivät, kun menetämme luottamuksen toisiin. Samoin yhteistoiminta tai kumppanuus voi olla mennyttä, jos yksikin osapuoli tekee jotain, joka pilaa hänen tai toisten maineen. Jotta saavutettaisiin tavoitteita, olivatpa ne millaisia hyvänsä, hyvä maine täytyy säilyttää. Tämä on yksi syy siihen, miksi kristillisen seurakunnan vanhimmilla tulee olla ”hyvä todistus ulkopuolisilta” (1. Timoteukselle 3:7). Motiivina hyvän nimen säilyttämisessä ei ole ylpeä itsensä korottaminen vaan voimakas halu edustaa Jumalaa arvokkaalla ja kunnioittavalla tavalla. Kuinka uskottava voisi loppujen lopuksi sellainen palvelija olla, jolla on huono todistus ulkopuolisilta?

Entä ylpeys henkilökohtaisten saavutusten johdosta? Ajatellaanpa esimerkiksi sitä iloa, jota vanhemmat saattavat tuntea, kun heidän lapsensa menestyy koulussa. Tällainen saavutus tuottaa sopivaa tyydytystä. Kun Paavali kirjoitti Tessalonikan kristityille, hän paljasti itsekin riemuitsevansa saavutuksista: ”Olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teistä, veljet, niin kuin on sopivaa, sillä teidän uskonne kasvaa tavattomasti ja itse kunkin ja teidän kaikkien rakkaus lisääntyy toinen toistanne kohtaan. Sen johdosta me itse olemme ylpeitä teistä Jumalan seurakunnissa, koska teillä on kestävyyttä ja uskoa kaikissa vainoissanne ja niissä ahdistuksissa, joita teillä on kestettävänä.” (2. Tessalonikalaisille 1:3, 4.) On luonnollista tuntea iloa läheistensä saavutusten johdosta. Mikä siis erottaa väärän ylpeyden oikeasta ylpeydestä?

Ei ole sopimatonta haluta säilyttää maineensa, menestyä ja olla onnellinen tällaisesta menestyksestä. Jumala tuomitsee kuitenkin itsensä korottamisen, pöyhkeyden ja itsestään tai toisista kerskailemisen. Olisi todella hyvin surullista, jos joku alkaisi ’pöyhistyä’ ylpeydestä tai ”ajatella itsestään enemmän kuin on tarpeellista”. Kristityillä ei ole aihetta ylpeillä tai kerskailla mistään tai kenestäkään muusta kuin Jehova Jumalasta ja siitä, mitä hän on tehnyt heille. (1. Korinttilaisille 4:6, 7; Roomalaisille 12:3.) Profeetta Jeremia antaa oivallisen periaatteen noudatettavaksemme: ”Joka kerskailee, kerskailkoon nimenomaan siksi, että hänellä on ymmärtäväisyyttä ja tietoa minusta, että minä olen Jehova, joka noudatan rakkaudellista huomaavaisuutta, oikeutta ja vanhurskautta maassa.” (Jeremia 9:24.)

[Kuva s. 20]

Don Diego Rodríguez de Silva Velázquezin teos ”Paavi Innocentius X”

[Lähdemerkintä]

Scala/Art Resource, NY