LAHJAT JUMALALTA

Lahjat, joita Jumala antaa ihmisille, ovat hänen ansaitsemattoman hyvyytensä ilmaus. Sana khaʹri·sma (kirjm. ’suosiollinen lahja’) esiintyy Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa 17 kertaa, ja se tarkoittaa lahjaa, johon liittyy Jumalan puolelta ”ansaitsematonta hyvyyttä” (khaʹris) (Ro 6:23, Rbi8, alav.; 1Ko 12:4; 2Ti 1:6; 1Pi 4:10). On siksi aivan oikein, että Jehovalta saatuja lahjoja käytetään lähimmäisten hyödyksi ja niiden antajan, Jumalan, kunniaksi (1Pi 4:10, 11). Vastaanottajan ei ole tarkoitus saada näistä lahjoista itsekästä hyötyä. Koska hän on ’saanut ilmaiseksi’, hänellä on velvollisuus ’antaa ilmaiseksi’ (Mt 10:8).

”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja on ylhäältä.” (Ja 1:17.) Jehova on antelias, ja hän sallii sekä vanhurskaiden että jumalattomien hyötyä auringonpaisteesta ja sateesta. Todellisuudessa hän ”antaa kaikille elämän ja hengityksen ja kaiken”. Jumalan lahjat, mm. ruoka ja juoma ja hyvän näkeminen kovan työn johdosta, ovat ihmisen nautinnoksi. (Mt 5:45; Ap 17:24, 25; Sr 3:12, 13; 5:19; 1Ti 6:17.) Sekä naimattomuus että avioliitto ovat Jumalan lahjoja, joista tulee nauttia hänen vaatimustensa asettamissa rajoissa. Koska naimaton on vapaampi omistautumaan Jehovan palvelukseen huomiota hajottamatta, naimattomuus on näistä kahdesta lahjasta parempi. (San 18:22; Mt 19:11, 12; 1Ko 7:7, 17, 32–38; Hpr 13:4.)

Jumalan lahja Jeesuksen uhrin välityksellä. Jehovan ansaitsematon hyvyys hänen antaessaan Poikansa lunastusuhriksi on mittaamattoman arvokas lahja, ja ne, jotka ilmaisevat uskoa Jeesuksen Kristuksen uhriin, voivat siten saada lahjaksi ikuisen elämän (Ro 6:23; Joh 3:16). Jumalan ”sanoin kuvaamattomaan ilmaiseen lahjaan” sisältyy ilmeisesti kaikki se hyvyys ja rakkaudellinen huomaavaisuus, jota Jumala osoittaa kansalleen Jeesuksen Kristuksen välityksellä (2Ko 9:15; vrt. Ro 5:15–17).

Pyhä henki. Jumala antaa kansaansa kuuluville lahjaksi henkeään, jonka avulla he voivat karttaa turmelevia lihan tekoja ja kehittää sen sijaan hengen hedelmää, nimittäin rakkautta, iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä, huomaavaisuutta, hyvyyttä, uskoa, lempeyttä ja itsehillintää (Ap 2:38; Ro 8:2–10; Ga 5:16–25). Jehovan henki on luotettava opas, ja se antaa voimaa, joka ylittää tavanomaisen, ja auttaa näin kristittyä suorittamaan Jumalalta saamansa tehtävät häntä vastaan kohdistetuista paineista huolimatta (Joh 16:13; 2Ko 4:7–10). Jeesus vakuutti opetuslapsilleen, että Jumalan henki opettaisi heille kaiken, palauttaisi heidän mieleensä sen, mitä hän oli opettanut heille, ja auttaisi heitä puolustautumaan jopa hallitsijoiden edessä (Joh 14:26; Mr 13:9–11).

Viisaus ja tieto. Tosi viisaus ja tieto ovat Jumalan lahjoja. Jehova kehottaakin palvelijoitaan rukoilemaan viisautta ja tietoa, niin kuin Salomo rukoili (Ja 1:5; 2Ai 1:8–12). Mutta tiedon hankkimiseksi on ponnisteltava ja tutkittava Jumalan sanaa, jonka hän on lahjoittanut (San 2:1–6; 2Ti 2:15; 3:15). Jumalan sanan tutkiminen ei kuitenkaan sinänsä takaa tiedon ja viisauden lahjojen saamista. Tosi tietoa ja viisautta voidaan saada ainoastaan Jeesuksen Kristuksen kautta ja Jumalan hengen avulla. (1Ko 2:10–16; Kol 2:3.)

Jumalinen viisaus suojelee ja opastaa elämän teillä (Sr 7:12; San 4:5–7). Jumalasta lähtöisin oleva viisaus on aivan erilaista kuin maailmallinen viisaus, joka on Jehovan näkökannalta katsottuna tyhmyyttä ja lisäksi vahingollista, koska se jättää Jumalan huomiotta (1Ko 1:18–21). ”Mutta ylhäältä tuleva viisaus on ennen kaikkea siveellisesti puhdas, sitten rauhaisa, järkevä, altis tottelemaan, täynnä armoa ja hyviä hedelmiä, se ei tee puolueellisia erotuksia eikä ole ulkokultainen.” (Ja 3:17.)

Jehovan täsmällinen tuntemus auttaa ihmistä, jolla sitä on, ’varmistautumaan tärkeämmistä asioista’, olemaan kompastuttamatta toisia ja ’vaeltamaan Jehovan arvon mukaisesti, jotta voisi täysin miellyttää häntä’ (Fil 1:9–11; Kol 1:9, 10). Lisäksi tieto on yksi niistä asioista, jotka auttavat kristittyä olemaan aktiivinen ja tuottoisa hänen palvellessaan Jumalaa (2Pi 1:5–8). Tähän Jumalan lahjaan sisältyy muutakin kuin se, että on pelkästään perillä tosiasioista. Siihen kuuluu se, että ymmärtää ne ja tietää, kuinka niitä voidaan käyttää ’kullekin vastattaessa’ (Kol 4:6).

Palveluslahjat ja ”lahjat ihmisinä”. Palvelustehtävät Jumalan maallisessa järjestelyssä ovat todellisia lahjoja Jehovalta (4Mo 18:7; Ro 12:6–8; Ef 3:2, 7). Niitä, jotka ovat Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä saaneet palvelustehtäviä, sanotaan myös ”lahjoiksi ihmisinä”, ja Jeesus Kristus on Jumalan edustajana ja seurakunnan päänä antanut ne seurakunnalle, jotta sen yksittäiset jäsenet rakentuisivat ja saavuttaisivat kypsyyden (Ef 4:8, 11, 12). Jotta lahjan saanut voisi uskollisesti kantaa vastuunsa siunaukseksi toisille, hänen täytyy jatkuvasti kehittää lahjaansa eikä milloinkaan laiminlyödä sitä (1Ti 4:14; 2Ti 1:6). Ponnistelemalla päättäväisesti kykyjensä hyödyntämiseksi täydessä määrin ja mahdollisesti eteen tulevien esteiden voittamiseksi jokainen voi Jehovan avulla kehittää kykyä suorittaa mikä tahansa Jumalan antama palvelustehtävä (Fil 4:13).

Hengen lahjat. Ensimmäisellä vuosisadalla ihmelahjat seurasivat pyhällä hengellä kastamista. Ne olivat tunnusmerkkejä siitä, että Jumala ei enää käyttänyt palveluksessaan juutalaista seurakuntaa vaan että hänen hyväksyntänsä lepäsi hänen Poikansa perustaman kristillisen seurakunnan yllä (Hpr 2:2–4). Ihmelahjat seurasivat pyhän hengen vuodattamista helluntaipäivänä, ja aina kun Raamatussa sen jälkeen puhutaan hengen ihmelahjojen siirtämisestä, läsnä oli ainakin yksi 12 apostolista tai Paavali, jonka Jeesus oli suoranaisesti valinnut (Ap 2:1, 4, 14; 8:9–20; 10:44–46; 19:6). Apostolien kuoltua hengen lahjojen siirtäminen ilmeisesti päättyi, ja hengen ihmelahjat lakkasivat kokonaan, kun näitä lahjoja saaneet poistuivat maalliselta näyttämöltä.

Näennäisten ihmetekojen tekeminen ei ollut itsessään todiste jumalallisesta valtuutuksesta, eikä Jumalan palvelijoiden kyvyttömyys tehdä ihmeitä Jumalan hengen avulla saattanut epäilyksen alaiseksi sitä, että Jumala käytti heitä (Mt 7:21–23). Kaikki ensimmäisen vuosisadan kristityt eivät kyenneet tekemään voimatekoja, parantamaan, puhumaan kielillä eivätkä tulkitsemaan. Paavalille ja epäilemättä joillekuille muillekin oli Jumalan ansaitsemattomasta hyvyydestä suotu muutamia tällaisia hengen lahjoja. Nämä ihmelahjat olivat kuitenkin tunnusomaisia kristillisen seurakunnan alkutaipaleelle, ja niiden ennustettiin lakkaavan. Itse Jeesus osoitti, että hänen seuraajansa tunnistettaisiin, ei siitä että he tekisivät voimatekoja, vaan siitä että he rakastaisivat toisiaan. (1Ko 12:29, 30; 13:2, 8–13; Joh 13:35.)

Paavali luettelee yhdeksän erilaista hengen ilmentymää eli toimintamuotoa: 1) viisauden puhuminen, 2) tiedon puhuminen, 3) usko, 4) parantamislahjat, 5) voimateot, 6) profetoiminen, 7) tarkkanäköisyys henkeytettyjen ilmausten suhteen, 8) eri kielet ja 9) kielten tulkitseminen. Kaikki nämä hengen lahjat palvelivat hyödyllistä tarkoitusta, joka edisti seurakunnan lukumääräistä kasvua ja johti lisäksi sen hengelliseen rakentumiseen. (1Ko 12:7–11; 14:24–26.)

”Viisauden puhuminen”. Vaikka viisautta voidaan hankkia tutkimalla ja soveltamalla sekä kokemuksen kautta, tässä mainittu ”viisauden puhuminen” oli ilmeisesti yliluonnollinen kyky soveltaa tietoa menestyksellisesti seurakunnassa syntyneiden ongelmien ratkaisemiseksi (1Ko 12:8). ”Hänelle annetun viisauden mukaisesti” Paavali kirjoitti kirjeitä, joista tuli osa Jumalan henkeytettyä sanaa (2Pi 3:15, 16). Tämä lahja ilmeni nähtävästi myös siten, että ihminen pystyi puolustautumaan niin, etteivät vastustajat kyenneet tekemään vastarintaa eivätkä kiistämään hänen sanojaan (Ap 6:9, 10).

”Tiedon puhuminen” ja ”usko”. Kaikilla ensimmäisen vuosisadan kristilliseen seurakuntaan kuuluvilla oli perustiedot Jehovasta ja hänen Pojastaan sekä Jumalan tahdosta ja hänen vaatimuksistaan elämän saamiseksi. ”Tiedon puhuminen” oli siksi jotakin ylevämpää ja suurempaa kuin se tieto, joka kristityillä yleensä oli; se oli yliluonnollista tietoa. Samoin ”usko” hengen lahjana oli ilmeisesti ihmeen välityksellä saatua uskoa, joka auttoi ihmistä voittamaan vuorenkaltaisia esteitä, jotka olisivat muutoin olleet Jumalan palvelemisen tiellä. (1Ko 12:8, 9; 13:2.)

”Parantamislahjat”. Parantamislahja oli kyky parantaa sairauksia täydellisesti, olipa vaivan luonne millainen tahansa (Ap 5:15, 16; 9:33, 34; 28:8, 9). Ennen helluntaita Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat parantaneet ihmisiä. Vaikka jotkut parannetuista ilmaisivat huomattavaa uskoa, sairasta ei vaadittu ilmaisemaan uskoa, jotta hänet olisi voitu parantaa (vrt. Joh 5:5–9, 13). Kerran kun Jeesuksen opetuslapset eivät pystyneet parantamaan erästä kaatumatautista, se ei johtunut Jeesuksen mukaan siitä, että mieheltä, joka pyysi poikansa parantamista, olisi puuttunut uskoa, vaan Jeesuksen opetuslasten vähäisestä uskosta (Mt 17:14–16, 18–20). Raamatussa ei mainita yhtään tapausta, jossa Jeesus tai hänen apostolinsa eivät olisi pystyneet parantamaan toisia siksi, että parannusta pyytäviltä olisi puuttunut uskoa. Sen sijaan että apostoli Paavali olisi käyttänyt parantamislahjaa Timoteuksen vatsavaivojen parantamiseen tai sanonut hänen usein uusiutuvien sairauskohtaustensa johtuvan hänen uskonpuutteestaan, Paavali suositteli, että Timoteus käyttäisi vähän viiniä vatsansa vuoksi (1Ti 5:23). (Ks. PARANTAMINEN; USKO.)

”Voimateot”. Voimatekoja olivat mm. kuolleiden herättäminen, demonien ulos ajaminen ja vieläpä vastustajien lyöminen sokeudella (1Ko 12:10). Näiden voimatekojen ansiosta seurakuntaan tuli lisää uskovia. (Ap 9:40, 42; 13:8–12; 19:11, 12, 20.)

”Profetoiminen”. Profetoiminen oli suurempi lahja kuin kielilläpuhuminen, koska se rakensi seurakuntaa. Lisäksi sen avulla autettiin ei-uskovia tajuamaan, että Jumala todella oli kristittyjen keskuudessa. (1Ko 14:3–5, 24, 25.) Kaikki kristilliseen seurakuntaan kuuluvat puhuivat Jumalan sanaan kirjoitettujen profetioiden täyttymyksestä (Ap 2:17, 18). Ne nimenomaiset yksilöt, joilla oli profetoimisen ihmelahja, pystyivät kuitenkin Agaboksen tavoin ennustamaan tulevia tapahtumia (Ap 11:27, 28). (Ks. PROFEETTA: Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa mainittuja profeettoja; PROFETIA.)

”Tarkkanäköisyys henkeytettyjen ilmausten suhteen”. Tarkkanäköisyyteen henkeytettyjen ilmausten suhteen liittyi ilmeisesti kyky erottaa, oliko henkeytetty ilmaus lähtöisin Jumalasta vai ei (1Ko 12:10). Tämä lahja esti sitä, jolla se oli, tulemasta petetyksi ja käännetyksi pois totuudesta, ja se suojeli seurakuntaa vääriltä profeetoilta (1Jo 4:1; vrt. 2Ko 11:3, 4).

”Kielet”. Kielten ihmelahja seurasi Jumalan hengen vuodattamista helluntaina vuonna 33. Eräässä ylähuoneessa (mahdollisesti temppelin lähellä) koolla olleet noin 120 opetuslasta saattoivat sen avulla puhua ”Jumalan suurenmoisuuksista” juutalaisten ja kaukaisista paikoista Jerusalemiin juhlanviettoon tulleiden käännynnäisten omilla kielillä. Tämä Joelin profetian täyttyminen todisti, että Jumala käytti nuorta kristillistä seurakuntaa eikä enää juutalaista seurakuntaa. Saadakseen pyhän hengen ilmaisen lahjan juutalaisten ja käännynnäisten täytyi katua ja tulla kastetuksi Jeesuksen nimessä. (Ap 1:13–15; 2:1–47.)

Kielten lahja osoittautui erittäin hyödylliseksi ensimmäisen vuosisadan kristityille heidän saarnatessaan muunkielisille. Se oli todellisuudessa merkki ei-uskoville. Kirjoittaessaan Korintin kristilliselle seurakunnalle Paavali kuitenkin neuvoi, etteivät kaikki puhuisi kielillä seurakunnan kokoontuessa yhteen, koska kun vieraita ja ei-uskovia tulisi sisään eivätkä he ymmärtäisi puhetta, he luulisivat heidän olevan hulluja. Lisäksi hän suositteli, että kielillä puhuminen ’rajoittuisi kahteen tai enintään kolmeen ja tapahtuisi vuorotellen’. Jos kukaan ei kuitenkaan pystynyt tulkitsemaan, niin jollakin kielellä puhuvan oli pysyttävä vaiti seurakunnassa ja puhuttava itselleen ja Jumalalle. (1Ko 14:22–33.) Jos jollakin kielellä puhuvan puhetta ei tulkittaisi, se ei koituisi toisten rakennukseksi, sillä kukaan ei kuuntelisi hänen puhettaan, koska se olisi merkityksetöntä niille, jotka eivät pystyisi ymmärtämään sitä (1Ko 14:2, 4).

Jos jollakin kielellä puhuva ei pystynyt tulkitsemaan, hän ei itse ymmärtänyt omia sanojaan, eivätkä ymmärtäneet toisetkaan, jotka eivät tunteneet tuota kieltä. Paavali kannusti siksi niitä, joilla oli kielten lahja, rukoilemaan, että he voisivat myös tulkita ja siten rakentaa kaikkia kuulijoita. Edellä olevan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Paavali osoitti henkeytettynä, että kielilläpuhuminen oli muita vähäisempi lahja ja että hän puhuisi seurakunnassa mieluummin viisi sanaa ymmärrystään käyttäen kuin 10000 sanaa jollakin kielellä. (1Ko 14:11, 13–19.)

”Kielten tulkitseminen”. Kielten tulkitsemisen lahja ilmeni siten, että ihminen pystyi tulkitsemaan sellaista kieltä, jota lahjan saanut ei osannut (1Ko 12:10). Tämä lahja tosiaan tehosti kielilläpuhumislahjaa, koska tulkinnan kuuleminen rakensi koko seurakuntaa (1Ko 14:5).

Muita hengen toimintoja. Mainitessaan joitakin hengen toimintoja Kristuksen ruumiin yksittäisten jäsenten asettamisen yhteydessä Paavali toteaa: ”Jumala on asettanut eri henkilöitä seurakuntaan: ensiksi apostoleita, toiseksi profeettoja, kolmanneksi opettajia; sen jälkeen voimatekoja, sen jälkeen parantamislahjoja; auttamispalveluksia, johtamiskykyjä, eri kieliä.” (1Ko 12:27, 28.) ”Auttamispalveluksiin” on saattanut sisältyä suunnitelmallisia järjestelyjä aineellisen avun antamiseksi köyhille veljille, esimerkiksi ruoan jakeleminen varattomille leskille, mistä huolehtimaan nimitettiin Jerusalemin seurakunnassa seitsemän miestä, jotka olivat ”täynnä henkeä ja viisautta” (Ap 6:1–6). ”Johtamiskykyjä” tarvittiin, jotta voitiin toteuttaa Jeesuksen viitoittama opetuslastentekemistyö (Mt 28:19, 20). Lähetystyö sekä uusien seurakuntien perustaminen ja sitten näiden seurakuntien toiminnan ohjaaminen vaativat taitavaa johtoa. Tässä yhteydessä on merkille pantavaa, että viitatessaan omaan osaansa Jumalan rakennusohjelmassa Paavali sanoo itseään ”viisaaksi työnjohtajaksi” (1Ko 3:10).

Hengen lahjojen valvominen. Ne joilla oli hengen lahjoja, saattoivat ilmeisesti käyttää niitä vain silloin, kun Jehovan henki alkoi vaikuttaa heissä niin, että he käyttivät lahjaansa. Esimerkiksi vaikka Paavali oli Kesareassa Filippoksen luona, jolla oli ”neljä tytärtä, neitsyttä, jotka profetoivat”, ei kukaan näistä tyttäristä ennustanut Paavalin pidätystä, vaan sen ennusti Juudeasta tullut profeetta Agabos (Ap 21:8–11). Seurakunnan kokouksessa profeetta saattoi saada ilmestyksen jonkun toisen profeetan puhuessa, mutta ne, joilla oli hengen lahjoja, pystyivät hallitsemaan niitä Jumalan hengen verhotessa heidät, ts. he saattoivat olla puhumatta, kunnes heille tarjoutui tilaisuus puhua. Profetoiminen, kielilläpuhuminen ja tulkitseminen voitiin näin ollen hoitaa seurakunnassa järjestyksellisesti kaikkien rakennukseksi. (1Ko 14:26–33.)