KUOLEMA

Kaikkien elintoimintojen lakkaaminen ja näin ollen elämän vastakohta (5Mo 30:15, 19). Raamatussa käytetään samoja ’kuolemaa’ tai ’kuolemista’ tarkoittavia alkukielen sanoja ihmisistä, eläimistä ja kasveista (Sr 3:19; 9:5; Joh 12:24; Ju 12; Il 16:3). Raamattu osoittaa kuitenkin, että verellä on elintärkeä osuus ihmisten ja eläinten elämän ylläpitämisessä, kun siinä sanotaan, että ”lihan sielu on veressä” (3Mo 17:11, 14; 1Mo 4:8–11; 9:3, 4). Sekä ihmisten että eläinten sanotaan ’heittävän henkensä’, ts. ’hengittävän ulos’ elämän henkäyksen (hepr. niš·matʹ ḥaj·jimʹ) (1Mo 7:21, 22; vrt. 1Mo 2:7). Raamattu osoittaa myös, että ihmiset ja eläimet kuolevat sen jälkeen, kun elämän henki (vaikuttava voima; hepr. ruʹaḥ ḥaj·jimʹ) poistuu (1Mo 6:17, Rbi8, alav.; 7:15, 22; Sr 3:19). (Ks. HENKI.)

Mitä kuolema on Raamatun mukaan?

On kiinnostavaa todeta, että nämä Raamatun maininnat vastaavat sitä, mitä tiede tietää kuolemanprosessista. Esimerkiksi kun ihmisen sydän lakkaa lyömästä, veri lakkaa kuljettamasta ravintoa ja (hengittämällä saatavaa) happea ruumiin miljardeihin soluihin. Teoksessa The World Book Encyclopedia (1987, 5. osa, s. 52b) kuitenkin huomautettiin: ”Ihmistä, jonka sydän ja keuhkot lakkaavat toimimasta, voidaan pitää kliinisesti kuolleena, mutta varsinaista kuolemaa ei välttämättä ole vielä tapahtunut. Ruumiin yksittäiset solut jatkavat elämää useiden minuuttien ajan. Ihminen voidaan ehkä elvyttää, jos sydän ja keuhkot saadaan jälleen toimimaan ja antamaan soluille niiden tarvitsemaa happea. Aivosolut – jotka reagoivat hapenpuutteeseen kaikkein herkimmin – alkavat kuolla noin kolmen minuutin kuluttua. Pian ihmistä ei voida enää mitenkään elvyttää; hän on kuollut. Vähitellen muutkin ruumiin solut kuolevat. Viimeisinä kuolevat luu-, karva- ja ihosolut, jotka saattavat jatkaa kasvamista useiden tuntien ajan.” Vaikka siis onkin ilmeistä, että hengittämisellä ja verellä on ratkaiseva osa ruumiin solujen vaikuttavan elämänvoiman (ruʹaḥ ḥaj·jimʹ) ylläpitämisessä, niin samanaikaisesti on selvää myös se, että Raamatun tarkoittamaa kuolemaa ei aiheuta pelkästään hengityksen tai sydämenlyöntien lakkaaminen vaan elämänvoiman eli hengen häviäminen ruumiin soluista (Ps 104:29; 146:4; Sr 8:8).

Miksi ihmiset kuolevat. Raamatussa mainitaan kuolema ensimmäisen kerran 1. Mooseksen kirjan 2:16, 17:ssä, missä Jumala kieltää ensimmäistä ihmistä syömästä hyvän ja pahan tiedon puusta ja sanoo, että tuon kiellon rikkomisesta olisi seurauksena kuolema (ks. Rbi8, alav.). Ilmeisesti eläinten kuolema oli kuitenkin jo luonnollinen prosessi, koska ne sivuutetaan täysin Raamatun kertomuksessa siitä, miten kuolema tuli ihmisperheeseen (vrt. 2Pi 2:12). Näin ollen Jumalan ihmispoika Aadam pystyi ymmärtämään sen Jumalan varoituksen vakavuuden, että tottelemattomuudesta seuraisi kuolemanrangaistus. Se, että Aadam oli tottelematon Luojalleen, koitui hänelle kuolemaksi. (1Mo 3:19; Ja 1:14, 15.) Sen jälkeen Aadamin synti ja sen seuraus, kuolema, levisivät kaikkiin ihmisiin (Ro 5:12; 6:23).

Toisinaan otetaan esille raamatunkohtia, joiden oletetaan todistavan, että fyysinen kuolema tarkoitettiin luonnolliseksi lopuksi sekä ihmisille että eläimille; esimerkiksi ne viittaukset, joiden mukaan ihmisen elinikä on ’seitsemänkymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta’ (Ps 90:10), tai apostolin sanat, joiden mukaan ”ihmisille on varattu kuoleminen kerran kaikiksi ajoiksi, mutta tämän jälkeen tuomio” (Hpr 9:27). Kaikki tällaiset raamatunkohdat kirjoitettiin kuitenkin sen jälkeen, kun kuolema oli ilmaantunut ihmiskunnan keskuuteen, ja ne sovelletaan epätäydellisiin, syntisiin ihmisiin. Ennen vedenpaisumusta eläneiden ihmisten tavattoman pitkäikäisyyden täytyy kuitenkin katsoa ainakin heijastavan ihmisruumiin valtavaa elinvoimaa, joka on suurempi kuin kaikkien, suotuisimmissakin olosuhteissa elävien eläinten elinvoima (1Mo 5:1–31). Raamattu yhdistää kuoleman saapumisen ihmisperheeseen nimenomaan Aadamin syntiin, kuten edellä on osoitettu.

Ihmiskunta yleensä on synnin vuoksi vieraantunut Jumalasta, ja sen sanotaan olevan ”turmeltuvuuden orjuudessa” (Ro 8:21). Tämä orjuus johtuu synnistä, joka vaikuttaa ihmisten ruumiiseen ja tuottaa turmelevaa hedelmää. Synti hallitsee orjinaan kaikkia ihmisiä, jotka eivät tottele Jumalaa, näiden ”kuolemaksi” (Ro 6:12, 16, 19–21). Saatanalla kerrotaan olevan ”kuoleman aiheuttamiskeinot” (Hpr 2:14, 15). Häntä sanotaan ”tappajaksi” (Joh 8:44), ei välttämättä siksi, että hän tappaisi suoranaisesti, vaan siksi, että hän tappaa pettämällä ja viettelemällä tekemään syntiä, houkuttelemalla tai yllyttämällä väärintekemiseen, joka johtaa turmelukseen ja kuolemaan (2Ko 11:3), ja myös synnyttämällä ihmisten mielessä ja sydämessä murhanhimoisia asenteita (Joh 8:40–44, 59; 13:2; vrt. Ja 3:14–16; 4:1, 2). Kuolemaa ei siis esitetä ihmisen ystävänä vaan ihmisen ”vihollisena” (1Ko 15:26). Yleensä ne, joiden sanotaan toivovan kuolemaa, ovat äärimmäisissä tai sietämättömissä tuskissa (Job 3:21, 22; 7:15; Il 9:6).

Kuolleiden ihmisten tila. Kuolleista sanotaan, että he ”eivät tiedä yhtään mitään”, ja kuoleman tilan osoitetaan olevan täydellisen toimettomuuden tila (Sr 9:5, 10; Ps 146:4). Kuolevien kuvaillaan menevän ”kuoleman tomuun” (Ps 22:15), tulevan ”elottomiksi” (San 2:18; Jes 26:14). Kuolemassa ei mainita Jumalaa eikä ylistetä häntä (Ps 6:5; Jes 38:18, 19). Sekä Raamatun heprealaisissa että kreikkalaisissa kirjoituksissa kuolemaa verrataan uneen, mikä on osuva vertaus, ei vain kuolleiden tiedottoman tilan vuoksi vaan myös ylösnousemuksen kautta saatavan heräämisen toivon vuoksi (Ps 13:3; Joh 11:11–14). Kuolleista herätettyä Jeesusta sanotaan ”ensi hedelmäksi niistä, jotka ovat nukahtaneet pois” (1Ko 15:20, 21). (Ks. HAADES; ŠEOL.)

Muinaiset egyptiläiset ja muut pakanakansat sekä varsinkin kreikkalaiset filosofit uskoivat vakaasti ihmissielun kuolemattomuuteen, mutta sekä Raamatun heprealaiset että sen kreikkalaiset kirjoitukset sanovat sielun (hepr. neʹfeš; kreik. psy·khēʹ) kuolevan (Tu 16:30; Hes 18:4, 20; Il 16:3), tarvitsevan pelastusta kuolemasta (Jos 2:13; Ps 33:19; 56:13; 116:8; Ja 5:20) tai tulevan ’vuodatetuksi kuolemaan’, kuten Jeesusta Kristusta koskevassa messiaanisessa profetiassa kerrotaan (Jes 53:12; vrt. Mt 26:38). Profeetta Hesekiel tuomitsee ne, jotka juonittelivat ’surmatakseen sielut, joiden ei pitäisi kuolla’, ja ’säilyttääkseen elossa sielut, joiden ei pitäisi elää’ (Hes 13:19). (Ks. SIELU.)

Teoksessa The Interpreter’s Bible (toim. G. Buttrick, 1953, II osa, s. 1015) sanotaankin kommenttina 1. Samuelin kirjan 25:29:ään: ”Ajatus siitä, että ihmisellä on ruumis ja sielu, jotka eroavat kuolemassa, ei ole heprealainen vaan kreikkalainen.” Strasbourgin yliopiston Vanhan testamentin professori Edmond Jacob huomauttaa samaan tapaan, että koska ihmisen elämä yhdistetään Heprealaisissa kirjoituksissa suoranaisesti sieluun (hepr. neʹfeš), niin ”on luonnollista, että kuolema esitetään joskus tämän nefešin häviämisenä (I Moos. 35:18; I Kun. 17:21; Jer. 15:9; Joona 4:3). Nefešin ’poistuminen’ täytyy käsittää kielikuvaksi, sillä se ei jatka olemassaoloaan riippumattomana ruumiista, vaan kuolee sen mukana (IV Moos. 31:19; Tuom. 16:30; Hes. 13:19). Yksikään raamatunkohta ei oikeuta sanomaan, että ’sielu’ eroaisi ruumiista kuoleman hetkellä.” (The Interpreter’s Dictionary of the Bible, toim. G. Buttrick, 1962, 1. osa, s. 802.)

Lunastus kuolemantuomiosta. Psalmissa 68:20 sanotaan: ”Jehovalle, Suvereenille Herralle, kuuluvat kuolemasta pääsemisen tiet.” Uhraamalla ihmiselämänsä Kristus Jeesus tuli Jumalan järjestämäksi elämän ja pelastuksen ”Pääedustajaksi” (Ap 3:15; Hpr 2:10), ja hänen kauttaan taataan kuoleman lakkauttaminen (2Ti 1:10). Kärsimällä kuoleman Jeesus ’maistoi kuolemaa jokaisen ihmisen puolesta’ ja antoi ”vastaavat lunnaat kaikkien puolesta” (Hpr 2:9; 1Ti 2:6). Jeesuksen välityksellä tuli tällöin mahdolliseksi ”yksi vanhurskautusteko”, synnin aiheuttaman kuolemantuomion peruuttaminen, niin että kaikenlaiset ihmiset voitaisiin ’julistaa vanhurskaiksi elämään’ (Ro 5:15, 16, 18, 19; Hpr 9:27, 28). (Ks. VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN; LUNNAAT.) Näin ollen Jeesuksen tosi seuraajista voitiin sanoa, että he olivat oikeastaan ’siirtyneet kuolemasta elämään’ (Joh 5:24). Ne, jotka eivät tottele Poikaa eivätkä osoita rakkautta, puolestaan ’pysyvät kuolemassa’ ja Jumalan tuomion alaisina (1Jo 3:14; Joh 3:36). Niiden, jotka haluavat vapautua langettavasta tuomiosta ja ”synnin ja kuoleman laista”, täytyy toimia Jumalan hengen ohjauksessa ja tuottaa sen hedelmiä, sillä ”mielen kohdistaminen [syntiseen] lihaan merkitsee kuolemaa” (Ro 8:1–6; Kol 1:21–23).

Jeesus vertasi uhritietään, joka päättyi hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa, kasteeseen (Mr 10:38, 39; Lu 12:50; vrt. Ef 4:9, 10). Apostoli Paavali osoitti, että myös Jeesuksen voidellut seuraajat läpäisisivät samanlaisen kasteen kuolemaan, minkä jälkeen he saisivat ylösnousemuksen taivaan kirkkauteen (Ro 6:3–5; Fil 3:10, 11). Ilmaistessaan hartaan halunsa päästä taivaalliseen elämään Paavali osoitti, etteivät hengestä siinneet kristityt halunneet itse kuolemaa eivätkä sitä, että he olivat ”alastomina” kuolemassa, vaan ’pukeutumista’ taivaalliseen ruumiiseen päästäkseen ”kotiin Herran luokse” (2Ko 5:1–8; vrt. 2Pi 1:13–15). Siihen asti kuolema ”tekee työtä” heissä, mutta palveluksensa kautta he vievät elämän sanomaa niille, joita he palvelevat (2Ko 4:10–14; San 18:21). (Ks. KASTE, I: Kaste Kristukseen Jeesukseen, hänen kuolemaansa.)

Tuosta palveluksesta hyötyvät mm. suureen joukkoon kuuluvat, joilla on mahdollisuus säilyä elossa suuresta ahdistuksesta ja nauttia ikuisesta elämästä paratiisimaan päällä. Koska he uskovat Jeesuksen uhrin synnitsovittavaan arvoon, hekin saavat puhtaan aseman Jumalan edessä. (1Jo 2:2; Il 7:9, 14.)

Jeesus sanoo, että hänellä on ”kuoleman ja Haadeksen avaimet” (Il 1:18), ja hän käyttää niitä vapauttaessaan ne, joita kuolema pitää otteessaan (Joh 5:28, 29; Il 20:13). Se että Jehova Jumala vapautti Jeesuksen Haadeksesta, on ”kaikille – – tae” Jumalan tulevasta tuomion tai tilinteon päivästä, ja se antaa varmuuden siitä, että Haadeksessa olevat saavat ylösnousemuksen (Ap 17:31; 1Ko 15:20, 21). Niiden, jotka perivät Jumalan valtakunnan kuolemattomina, sanotaan saavan voiton kuolemasta ylösnousemuksessaan, niin että sen ”pistimestä” päästään voitolle (1Ko 15:50, 54–56; vrt. Ho 13:14; Il 20:6).

Kuoleman tuhoaminen. Jesajan 25:8:ssa annetaan profeetallinen lupaus siitä, että Jumala ”nielee kuoleman iäksi, ja Suvereeni Herra Jehova pyyhkii kyyneleet kaikilta kasvoilta”. Kuoleman tuottava pistin on synti (1Ko 15:56), ja näin ollen kuolema tekee työtään kaikkien niiden ruumiissa, joissa on syntiä ja jotka ovat sen vuoksi epätäydellisiä (Ro 7:13, 23, 24). Kuoleman poistaminen vaatisi siksi sen poistamista, mikä tuottaa kuoleman: synnin poistamista. Kun tottelevaisesta ihmiskunnasta poistetaan viimeinenkin synnin häivä, kuoleman valta lakkautetaan ja itse kuolema tuhotaan, ja tämä toteutetaan Kristuksen hallituskauden aikana (1Ko 15:24–26). Sitten kuolemaa, jonka Aadamin rikkomus aiheutti ihmiskunnalle, ’ei enää ole’ (Ro 5:12; Il 21:3, 4). Sen tuhoamista kuvataan sillä, että se heitetään ”tulijärveen” (Il 20:14; ks. TULIJÄRVI).

Toinen kuolema. Sen ”tulijärven”, johon kuolema, Haades, vertauskuvallinen ”peto” ja ”väärä profeetta”, Saatana, hänen demoninsa ja maan päällä olevat itsepintaiset pahuuden harjoittajat heitetään, osoitetaan tarkoittavan ”toista kuolemaa” (Il 20:10, 14, 15; 21:8; Mt 25:41). Kuolema johtui alkujaan Aadamin rikkomuksesta, jonka kautta se myös levisi ihmiskuntaan, joten ”toisen kuoleman” täytyy olla eri asia kuin tämä peritty kuolema. Edellä mainittujen raamatunkohtien perusteella on selvää, ettei ”toisesta kuolemasta” ole mitään mahdollisuutta vapautua. ”Toisessa kuolemassa” olevien tilanne vastaa sitä, mistä varoitetaan mm. Heprealaiskirjeen 6:4–8:ssa, 10:26, 27:ssä ja Matteuksen 12:32:ssa. Toisaalta toinen kuolema ei voi mitenkään vahingoittaa niitä, joiden sanotaan saavan ”elämän kruunun” ja joilla on osa ”ensimmäisessä ylösnousemuksessa” (Il 2:10, 11). Nämä, joiden on määrä hallita Kristuksen kanssa, saavat kuolemattomuuden ja turmeltumattomuuden, ja he ovat siten toisen kuoleman ”vallan” ulottumattomissa (1Ko 15:50–54; Il 20:6; vrt. Joh 8:51).

Kuvaannollista käyttöä. Kuolema personoidaan ”kuninkaaksi”, joka on hallinnut ihmiskuntaa Aadamin ajoista alkaen (Ro 5:14) samanaikaisesti kuin kuningas Synti (Ro 6:12). Näiden kuninkaiden sanotaankin pitävän valtansa alaisia ihmisiä ”lakinsa” alaisuudessa (Ro 8:2). Kun Kristus saapui ja lunnaat järjestettiin, ansaitsematon hyvyys alkoi hallita suurempana kuninkaana niitä, jotka ottivat vastaan Jumalan lahjan ”ikuinen elämä silmämääränä” (Ro 5:15–17, 21).

Vaikka ihmiset jättävät huomioon ottamatta Jumalan tarkoitukset ja yrittävät ehkä tehdä omia sopimuksiaan tai liittojaan kuningas Kuoleman kanssa, se ei onnistu (Jes 28:15, 18). Kuolema kuvataan sodan ja nälänhädän kintereillä seuraavaksi ratsastajaksi, joka aiheuttaa joukkokuoleman maan asukkaille (Il 6:8; vrt. Jer 9:21, 22).

Hengellisesti sairaiden tai ahdinkoon joutuneiden sanotaan ’saapuneen kuoleman porteille’ (Ps 107:17–20; vrt. Job 38:17; Ps 9:13), ja ne jotka kulkevat noista ”porteista”, saapuvat kuvaannolliseen ”taloon, jossa kaikki elävät kohtaavat” (Job 30:23; vrt. 2Sa 12:21–23) ja jossa on ”sisähuoneet” (San 7:27) ja loputtomasti tilaa uhreille (Hab 2:5). Šeoliin menevät ovat kuin lampaita, joita kuolema paimentaa (Ps 49:14).

”Kuoleman tuskat”. Apostoli Pietari sanoi Apostolien tekojen 2:24:ssä, että Jeesus ’päästettiin kuoleman tuskista, sillä sen ei ollut mahdollista pitää häntä jatkuvasti otteessaan’. Tässä vastineella ”tuskat” käännettyä kreikkalaista sanaa (ō·dinʹ) käytetään muualla synnytyskivuista (1Te 5:3), mutta se voi tarkoittaa myös raadantaa, tuskaa, onnettomuutta tai yleensäkin ahdinkoa (Mt 24:8). Lisäksi kreikkalaisen Septuagintan kääntäjät käyttivät sitä heprealaisen sanan ḥeʹvel vastineena sellaisissa kohdissa, joissa se selvästi tarkoittaa ’köyttä’ (2Sa 22:6; Ps 18:4, 5). Eräs heprealainen sukulaissana merkitsee ’synnytyskipuja’, mikä on saanut jotkut kommentaattorit ja sanakirjantekijät esittämään, että sillä kreikkalaisella sanalla (ō·dinʹ), jota Luukas käytti Apostolien tekojen 2:24:ssä, oli myös tämä kaksoismerkitys ainakin apostolien aikojen hellenistisessä kreikassa. Siksi tämä ilmaus on joissakin käännöksissä käännetty tässä jakeessa sanoilla ”kuoleman siteet [tai: ”kahleet”]” (NC [espanjankielinen], Segond, Ostervald [molemmat ranskankielisiä]). Kuolemanvaara kuvataan monissa raamatunkohdissa sellaiseksi, että kuolema yrittää saada uhkaamansa ihmisen ansaan (San 13:14; 14:27) köysillä, jotka ympäröivät hänet ja vievät hänet alas ”Šeolin ahdistaviin olosuhteisiin” (Ps 116:3). Vaikka muissa, jo mainituissa raamatunkohdissa osoitetaan, ettei kuolemassa ole tietoisuutta, ja on ilmeistä, ettei Jeesus kuoltuaan kärsinyt kirjaimellisia tuskia, niin kuolema esitetään siitä huolimatta karvaana ja ahdistavana kokemuksena (1Sa 15:32; Ps 55:4; Sr 7:26), ei pelkästään sitä tavallisesti edeltävien tuskien vuoksi (Ps 73:4, 5) vaan myös sen kaiken toiminnan ja vapauden menetyksen vuoksi, jonka sen lamaannuttava ote aiheuttaa. Jeesuksen ylösnousemus saattoi siis tässä mielessä ’päästää’ hänet ”kuoleman tuskista” ja vapauttaa hänet sen ahdistavasta otteesta.

Muutos hengellisessä tilassa tai hengellisissä olosuhteissa. Kuolemantilalla kuvataan sitä hengellisesti kuollutta tilaa, jossa maailma yleensä on, ja siksi Jeesus saattoi sanoa ’kuolleiden hautaavan kuolleensa’ ja apostoli Paavali saattoi todeta aistillista tyydytystä varten elävän naisen olevan ”kuollut, vaikka elääkin” (Lu 9:60; 1Ti 5:6; Ef 2:1). Koska kirjaimellinen kuolema vapauttaa ihmisen kaikista veloista ja velvoitteista, joita hänellä on siihen asti ollut (Ro 6:7), niin myös sitä, että kristitty vapautuu synnistä (Ro 6:2, 11) ja Mooseksen lain tuomiosta (Ro 7:2–6), verrataan kuolemaan: ihminen on silloin ”kuollut” aiempaan tilanteeseensa ja aiempiin velvoitteisiinsa nähden. Ihminen, joka kuolee tällä tavoin kuvaannollisesti, on tietenkin edelleen elossa fyysisesti, ja hän on tämän jälkeen vapaa seuraamaan Kristusta vanhurskauden orjana (Ro 6:18–20; Ga 5:1).

Se, että kuolemaa käytetään edustamaan muutosta ihmisen tilassa tai olosuhteissa, valaisee profeetallisia näkyjä, esimerkiksi Hesekielin kirjassa olevaa näkyä, jossa Babylonin pakkosiirtolaisuudessa olevaa Jumalan kansaa verrataan kuivuneisiin luihin sekä kuolleisiin ja haudattuihin ihmisiin (Hes 37:1–12). Heidän oli ”herättävä eloon” uudelleen ja tultava jälleen sijoitetuksi omalle maalleen (Hes 37:13, 14). Vastaavia kuvauksia on myös Ilmestyksen 11:3, 7–12:ssa ja Luukkaan 16:19–31:ssä.