Teologinen pulma

”KÄSITYS sielun kuolemattomuudesta ja usko kuolleiden ylösnousemukseen – – ovat kaksi täysin eri asiaa, joiden välillä on tehtävä valinta.” Nämä Philippe Menoud’n sanat tiivistävät sen kuolleiden tilaa koskevan pulman, joka protestanttisilla ja katolisilla teologeilla on edessään. Raamattu puhuu toivosta saada ylösnousemus ”viimeisenä päivänä” (Johannes 6:39, 40, 44, 54). Mutta teologi Gisbert Greshaken mukaan monet uskovat ovat ”panneet toivonsa sielun kuolemattomuuteen – sielu eroaa ruumiista kuolemassa ja palaa Jumalan luo – kun taas ylösnousemustoivo on suurimmaksi osaksi, ellei kokonaankin, kadonnut”.

Tässä tilanteessa herää visainen ongelma, selittää Bernard Sesboüé: ”Mikä on poismenneiden tila heidän ruumiillisen kuolemansa ja viimeisen ylösnousemuksen välillä?” Tämä kysymys tuntuu olleen teologisen väittelyn polttopisteessä muutamana viime vuonna. Mikä siihen on johtanut? Ja mikä tärkeämpää, mikä on kuolleiden todellinen toivo?

Pulman alkuperä ja kehittyminen

Ensimmäisillä kristityillä oli selvä käsitys asiasta. He ymmärsivät Raamatun perusteella, että kuolleet eivät tiedä mitään, sillä Heprealaisissa kirjoituksissa sanotaan: ”Elävät tietävät, että heidän on kuoltava, mutta kuolleet eivät tiedä mitään – – ei ole tekoa, ei ajatusta, ei tietoa eikä viisautta tuonelassa, jonne olet menevä.” (Saarnaaja 9:5, 10.) Nuo kristityt toivoivat ylösnousemuksen tapahtuvan tulevan ”Herran läsnäolon” aikana (1. Tessalonikalaisille 4:13–17). He eivät odottaneet olevansa tajuissaan jossain muualla odottaessaan tuota hetkeä. Vatikaanin Opin ja uskon kongregaation nykyinen prefekti Joseph Ratzinger sanoo: ”Alkukirkolle oli tunnusomaista se, ettei sillä ollut sielun kuolemattomuutta koskevia oppilauselmia.”

Eräässä teologisessa hakuteoksessa kuitenkin selitetään, että luettaessa Augustinusta ja Ambrosiusta tai muita kirkkoisiä ”voidaan huomata jotain uutta verrattuna Raamatun perinteeseen: ilmaantuu eräs kreikkalaisen eskatologian käsitys – perin pohjin erilainen kuin vastaava juutalais-kristillinen käsitys” (Nuovo dizionario di teologia). Tämä uusi opetus pohjautui ”sielun kuolemattomuuteen, yksilön tuomioon, johon liittyy palkinto tai rangaistus heti kuoleman jälkeen”. Näin heräsi kysymys ”välitilasta”: jos sielu säilyy elossa ruumiin kuollessa, niin mitä sille tapahtuu sen odottaessa ”viimeisenä päivänä” tapahtuvaa ylösnousemusta? Tätä pulmaa teologit ovat kovasti yrittäneet ratkoa.

Paavi Gregorius I väitti 500-luvulla, että sielut menevät heti kuoleman jälkeen niille määrättyyn paikkaan. 1300-luvulla elänyt paavi Johannes XXII oli varma siitä, että kuolleet saavat lopullisen palkkansa tuomiopäivänä. Paavi Benedictus XII kumosi kuitenkin edeltäjänsä väitteet. Paavin bullassa Benedictus Deus (v. 1336) hän sääti, että ”vainajien sielu astuu autuuden [taivas], puhdistumisen [kiirastuli] tai kadotuksen [helvetti] tilaan heti kuoleman jälkeen yhdistyäkseen sitten ylösnousseeseen ruumiiseen maailmanlopun aikaan”.

Riidoista ja väittelyistä huolimatta tämä on ollut kristikunnan kirkkojen kanta vuosisatojen ajan, vaikka protestanttiset ja ortodoksiset kirkot eivät yleensä usko kiirastuleen. Viime vuosisadan lopulta lähtien yhä useammat oppineet ovat kuitenkin kiinnittäneet huomiota siihen, ettei oppi sielun kuolemattomuudesta ole lähtöisin Raamatusta, ja sen johdosta ”nykyteologia pyrkii usein näkemään ihmisen kokonaisuutena, joka hajoaa täysin hänen kuoltuaan” (The Encyclopedia of Religion). Raamatunselittäjistä on siksi vaikea perustella ”välivaiheen” olemassaoloa. Puhutaanko siitä Raamatussa, vai kerrotaanko siinä erilaisesta toivosta?

Uskoiko Paavali ”välitilaan”?

Teoksessa Catechism of the Catholic Church sanotaan: ”Voidaksemme herätä Kristuksen kanssa meidän on kuoltava Kristuksen kanssa: meidän on ’muutettava pois ruumiistamme, kotiin Herran luo’ [2. Korinttolaisille 5:8]. Tuossa ’lähdössä’, joka tarkoittaa kuolemaa, sielu eroaa ruumiista [Filippiläisille 1:23]. Se yhdistetään jälleen ruumiiseen kuolleiden ylösnousemuksen päivänä.” Mutta sanooko apostoli Paavali tässä lainatuissa jakeissa, että sielu säilyy elossa ruumiin kuoltua ja odottaa sitten ”viimeistä tuomiota” tullakseen jälleen yhdistetyksi ruumiiseen?

Paavali viittaa 2. Korinttolaiskirjeen 5:1:ssä kuolemaansa ja puhuu ”maallisesta huoneesta”, joka ’hajotetaan’. Oliko hänellä mielessään ruumis, josta sen kuolematon sielu on lähtenyt? Ei ollut. Paavali uskoi, että ihminen on sielu eikä että hänellä on sielu (1. Mooseksen kirja 2:7; 1. Korinttolaisille 15:45). Paavali oli hengellä voideltu kristitty, jonka toivo oli ”varattuna taivaissa” samoin kuin hänen ensimmäisen vuosisadan veljiensäkin toivo (Kolossalaisille 1:5; Roomalaisille 8:14–18). Hänen ’harras halunsa’ oli siksi se, että hänet herätettäisiin kuolleista taivaaseen kuolemattomana henkiolentona Jumalan määräaikana (2. Korinttolaisille 5:2–4). Hän puhui tästä toivosta kirjoittaessaan: ”Meidät kaikki muutetaan – – viimeisen trumpetin aikaan. Sillä trumpetti soi, ja kuolleet herätetään turmeltumattomina, ja meidät muutetaan.” (1. Korinttolaisille 15:51, 52.)

2. Korinttolaiskirjeen 5:8:ssa Paavali sanoo: ”Me olemme rohkealla mielellä ja haluamme kernaasti ennemmin muuttaa pois ruumiista ja tehdä kotimme Herran luokse.” Jotkut ajattelevat, että nämä sanat viittaavat odotuksen välitilaan. He mainitsevat myös Jeesuksen uskollisille seuraajilleen antaman lupauksen, jonka mukaan hän menisi valmistamaan sijaa ’ottaakseen heidät kotiin luoksensa’. Mutta milloin tällaiset odotteet toteutuisivat? Kristus sanoi, että näin tapahtuisi silloin kun hän ’tulisi jälleen’ tulevan läsnäolonsa aikana. (Johannes 14:1–3.) Samoin 2. Korinttolaiskirjeen 5:1–10:ssä Paavali sanoi, että voideltujen kristittyjen yhteinen toivo oli periä taivaallinen asuinhuone. Tämä ei toteutuisi jonkin oletetun sielun kuolemattomuuden välityksellä, vaan Kristuksen läsnäolon aikaan koittavan ylösnousemuksen kautta (1. Korinttolaisille 15:23, 42–44). Raamatunselitysopin tutkija Charles Masson päättelee, että 2. Korinttolaiskirjeen 5:1–10 ”ovat siis hyvin ymmärrettävissä tarvitsematta turvautua ’välitilan’ hypoteesiin”.

Filippiläiskirjeen 1:21, 23:ssa Paavali sanoo: ”Minun tapauksessani eläminen on Kristus ja kuoleminen voitto. Olen painostuksen alaisena näiden kahden johdosta; mutta vapauttamista ja Kristuksen kanssa olemista haluan todella, sillä tämä on tietenkin paljon parempi.” Puhuuko Paavali tässä ”välitilasta”? Jotkut ovat sitä mieltä. Paavali kuitenkin sanoo, että hän on joutunut painostuksen alaiseksi kahden mahdollisuuden vuoksi: on joko elämä tai sitten kuolema. Hän jatkoi mainiten kolmannen mahdollisuuden: ”Mutta vapauttamista ja Kristuksen kanssa olemista haluan todella.” ”Vapauttamista” Kristuksen kanssa olemiseen heti kuoleman jälkeenkö? Kuten jo näimme, Paavali uskoi, että uskolliset voidellut kristityt herätettäisiin kuolleista Kristuksen läsnäolon aikana. Hänellä on näin ollen täytynyt olla mielessä tuon ajan tapahtumat.

Se voidaan huomata hänen sanoistaan Filippiläiskirjeen 3:20, 21:ssä ja 1. Tessalonikalaiskirjeen 4:16:ssa. Tällainen ”vapauttaminen” Kristuksen Jeesuksen läsnäolon aikana mahdollistaisi sen, että Paavali saisi Jumalan hänelle valmistaman palkinnon. Se että hänellä oli juuri tämä toivo, näkyy hänen sanoistaan nuorelle Timoteukselle: ”Tästä lähtien minulle on varattuna vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, antaa minulle palkaksi sinä päivänä, ei kuitenkaan vain minulle, vaan myös kaikille niille, jotka ovat hänen ilmeiseksi tuloaan rakastaneet.” (2. Timoteukselle 4:8.)

Ylösnousemus – suurenmoinen Raamatun totuus

Ensimmäiset kristityt pitivät ylösnousemusta tapahtumana, joka alkaisi Kristuksen läsnäolon aikana, ja he saivat voimaa ja lohtua tästä suurenmoisesta Raamatun totuudesta (Matteus 24:3; Johannes 5:28, 29; 11:24, 25; 1. Korinttolaisille 15:19, 20; 1. Tessalonikalaisille 4:13). He odottivat uskollisesti tuota tulevaa iloa ja torjuivat kuolematonta sielua koskevat luopio-opetukset (Apostolien teot 20:28–30; 2. Timoteukselle 4:3, 4; 2. Pietarin kirje 2:1–3).

Ylösnousemus ei tietenkään rajoitu pelkästään niihin kristittyihin, joilla on taivaallinen toivo (1. Pietarin kirje 1:3–5). Patriarkat ja vanhan ajan muut Jumalan palvelijat uskoivat Jehovan kykyyn tuoda kuolleet takaisin elämään maan päälle (Job 14:14, 15; Daniel 12:2; Luukas 20:37, 38; Heprealaisille 11:19, 35). Jopa ne miljardit ihmiset, jotka vuosisatojen vieriessä eivät ole tunteneet Jumalaa, saavat tilaisuuden tulla takaisin elämään maanpäälliseen paratiisiin, sillä ”on oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden” (Apostolien teot 24:15; Luukas 23:42, 43). Eikö tämä olekin sytyttävä odote?

Sen sijaan että Jehova antaisi meidän uskoa kärsimysten ja kuoleman pysyvyyteen, hän kiinnittää huomion aikaan, jolloin ”viimeinen vihollinen – – kuolema” hävitetään ainiaaksi ja uskolliset ihmiset elävät ikuisesti paratiisiksi ennallistetulla maapallolla (1. Korinttolaisille 15:26; Johannes 3:16; 2. Pietarin kirje 3:13). Miten ihmeellistä onkaan nähdä läheistemme palaavan elämään! Tämä varma toivo on paljon parempi kuin oletettu ihmissielun kuolemattomuus – oppi joka ei perustu Jumalan sanaan vaan kreikkalaiseen filosofiaan! Jos perustat toivosi Jumalan varmaan lupaukseen, sinäkin voit olla varma siitä, että pian ei ”kuolemaa ole enää oleva”! (Ilmestys 21:3–5.)

[Kuva s. 31]

Ylösnousemus on suurenmoinen Raamatun totuus