SUUTTUMUS

Raamatussa käytetään useita heprealaisia ja kreikkalaisia sanoja tarkoittamaan suuttumusta. Yleisin suuttumusta merkitsevä heprealainen sana on ʼaf, jonka perusmerkitys on ’nenä, sierain’ mutta jota käytetään usein kuvaannollisesti merkityksessä ’suuttumus’, koska se, joka on raivostunut, hengittää kiivaasti eli puhisee (vrt. Ps 18:7, 8; Hes 38:18). Sanalle ʼaf on sukua verbi ʼa·nafʹ ’vihastua, olla vihastunut’. Suuttumus yhdistetään Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa usein kuumuuteen, ja niinpä sen sanotaankin syttyvän. Muiden heprealaisten sanojen vastineita ovat ”vihastus”, ”raivo”, ”vimma” ja ”närkästys”. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa sana or·gēʹ on yleensä käännetty vastineella ”vihastus” ja sana thy·mosʹ vastineella ”suuttumus”. (Ks. VIHA.)

Jumalan suuttumus. Suuttumus voi olla aiheellista tai aiheetonta. Jumalan suuttumus on aina aiheellista, koska se perustuu periaatteeseen, jota määrittää se, että hänellä on oikeus saada yksinomainen antaumus, ja se, että hän pitää uskollisesti kiinni totuudesta; sitä hallitsee hänen rakkautensa vanhurskautta ja sen harjoittajia kohtaan. Jumalan suuttumus ei johdu hetken oikusta, jota joudutaan myöhemmin katumaan. Jehova näkee kaikki asiaan liittyvät seikat ja on täysin selvillä tilanteesta (Hpr 4:13). Hän lukee sydämen, huomaa tietämättömyyden, välinpitämättömyyden tai tahallisen synnin osuuden ja toimii puolueettomasti (5Mo 10:17, 18; 1Sa 16:7; Ap 10:34, 35).

Jumalan vihastusta hallitsevat periaatteet. Jumalan suuttumus on aina hallittua ja sopusoinnussa hänen rakkauden, viisauden ja oikeudenmukaisuuden ominaisuuksiensa kanssa. Kaikkivaltiaan voimansa vuoksi hän voi ilmaista sitä siinä määrin kuin hän haluaa. (1Jo 4:8; Job 12:13; 37:23.) Jumalan suuttumus ei ole tyhjänpäiväistä. Siihen on aina riittävät syyt, ja sillä on aina omat seurauksensa. Hänen suuttumuksensa sammuu ja tyyntyy vain siten, että sovelletaan hänen periaatteitaan. Esimerkiksi Israelissa ei voitu lunastaa vapaaksi tahallista murhaajaa. Vain hänen verensä vuodattaminen saattoi puhdistaa maan ja vapauttaa sen Jumalan epäsuosiosta. (4Mo 35:16–18, 30–33.) Oli kuitenkin tehty teurasuhreihin ja ylimmäisen papin palveluksiin perustuva järjestely, joka täytti oikeuden vaatimukset ja lievitti sen Jumalan määräämän verenkostajan suuttumusta, joka on saattanut olla sydämensä ”kiihkossa”. Tämä oli turvakaupunkijärjestely. (5Mo 19:4–7.)

Jehovan suuttumus lauhtuu tai sammuu vasta kun oikeus toteutuu täysin. Jumalan vihastus kohdistuu kaikkeen epävanhurskaaseen. Hän ei suvaitse epävanhurskautta eikä pidäty rankaisemasta niitä, jotka ansaitsevat rangaistuksen. (2Mo 34:7; Hab 1:13.) Jeesuksen Kristuksen uhrin perusteella, hänen joka kantoi ihmiskunnalle aiheellisesti kuuluvat kivut ja kurituksen, Jumalan suuttumus voi kuitenkin lientyä ja kääntyä pois niistä, jotka alkavat uskoa (Jes 53:5). Tämän järjestelyn kautta Jehova Jumala voi osoittaa oman vanhurskautensa, ”jotta hän olisi vanhurskas silloinkin, kun hän julistaa vanhurskaaksi sen, jolla on usko Jeesukseen” (Ro 3:26). Tällä tavoin oikeuden vaatimukset täytetään täysin, mutta Jumalalla on kuitenkin peruste armon osoittamiselle. Jokainen tottelematon pysyy Jumalan vihastuksen alaisena (Joh 3:36). Mutta kun ihminen uskoo, Jeesuksen Kristuksen uhri pelastaa hänet Jumalan vihastukselta (1Te 1:10).

Suuttumuksen ilmenemistapoja ja syitä. Jumalan suuttumus voi ilmetä suoranaisesti tai epäsuorasti. Hän voi käyttää suuttumuksensa ilmaisemiseen luonnonlakejaan tai toisia ihmisiä. Ne, jotka rikkovat hänen moraalilakejaan, ovat hänen vihastuksensa alaisia ja saavat itselleen ”täyden palkan, joka heidän erheestään oli määrä tulla”. He kärsivät kelpaamattomasta mielentilasta, rappiosta, sairauksista ja riidasta, ja lopulta he kuolevat. (Ro 1:18, 24, 27–32.) Kun joku rikkoo sellaisia maan lakeja, jotka ovat sopusoinnussa Jumalan lakien kanssa, ja saa viranomaisilta rangaistuksen, se on epäsuora osoitus Jumalan vihastuksesta häntä kohtaan (Ro 13:1–4). Jeesus Kristus on Jumalan suuttumuksen päätäytäntöönpanija, ja hän ilmaisee täysin Jumalan vihastuksen toteuttaakseen hänen suuttumuksensa jumalattomia vastaan (Jer 30:23, 24; Il 19:7–16, 19–21).

Väärä suhtautuminen Jumalan valittuihin ja heitä vastaan tehdyt vääryydet herättävät Jumalan suuttumuksen. Egyptiläisiä vitsattiin, koska he eivät päästäneet Israelia palvomaan Jehovaa (Ps 78:43–50). Mirjam ja Aaron saivat tuntea Jumalan suuttumuksen hehkun, koska he eivät kunnioittaneet Jumalan Moosekselle antamaa asemaa (4Mo 12:9, 10). Jehovan suuttumus kohdistui tuomareihin, jotka sortivat alhaisia (Jes 10:1–4). Niitä, jotka estävät hyvän uutisen saarnaamista, odottaa Jumalan vihastus (1Te 2:16).

Väärä palvonta herättää Jehovan suuttumuksen, varsinkin kun sellaiset, jotka tunnustautuvat hänen kansaansa kuuluviksi, kääntyvät muiden jumalien puoleen (2Mo 32:7–10; 4Mo 25:3, 4; Tu 2:13, 14, 20; 1Ku 11:8, 9). Moraalittomuus, totuuden tukahduttaminen, katumattomuus, tottelemattomuus hyvälle uutiselle, Jumalan sanojen halveksiminen, hänen profeettojensa pilkkaaminen, ahneus, vääryys, kateus, murha, riita, petollisuus ja ilkeämielisyys sytyttävät Jumalan suuttumuksen, samoin kuin ne, jotka ovat kuiskuttelijoita, parjaajia, Jumalan vihaajia, röyhkeitä, pöyhkeitä, suuriluuloisia, pahankeksijöitä, vanhemmilleen tottelemattomia, petollisia sopimusten suhteen, armottomia, spiritismin harjoittajia ja valehtelijoita. Nämä kaikki sekä minkä tahansa muun epävanhurskauden harjoittaminen herättävät Jumalan suuttumuksen. (Kol 3:5, 6; 2Te 1:8; Ro 1:18, 29–31; 2:5, 8; 2Ai 36:15, 16; Il 22:15.)

Suuttumus ei ole vallitseva piirre. Jehova Jumala on kuitenkin ”hidas vihastumaan ja runsas rakkaudellisessa huomaavaisuudessa” (2Mo 34:6; 4Mo 14:18). Jos ihminen pelkää Jehovaa ja toimii vanhurskaasti, hän saa Jehovalta armon, sillä Kaikkivaltias ottaa huomioon ihmisen perityn epätäydellisyyden ja osoittaa hänelle armoa sekä tämän perusteella että Jeesuksen uhrin perusteella (Ps 103:13, 14; 1Mo 8:21; ks. myös Sef 2:2, 3). Hän hillitsee suuttumuksensa oman nimensä takia ja siksi, että hän voisi toteuttaa valittua kansaansa koskevan tarkoituksensa (Jes 48:9; Jl 2:13, 14). Aikanaan Jehovan suuttumus poistuu niiden yltä, jotka todella palvelevat häntä, tunnustavat syntinsä ja katuvat (Jes 12:1; Ps 30:5). Hän ei ole vihainen Jumala vaan onnellinen Jumala, ei luotaan työntävä vaan miellyttävä, rauhallinen ja tyyni niitä kohtaan, jotka lähestyvät hänen läsnäoloaan oikein (1Ti 1:11; Ps 16:11; vrt. Il 4:3). Tämä on vastakohta niille vihaisille, armottomille ja julmille piirteille, jotka yhdistetään pakanoiden vääriin jumaliin ja jotka heijastuvat noiden jumalien kuvissa.

Mikä sija suuttumuksella on Jumalan palvelijan elämässä?

Ihmisen suuttumuksen ilmaus voi olla sopiva, jos se perustuu periaatteeseen. On aivan oikein ilmaista vanhurskasta närkästystä. Meitä käsketään ’inhoamaan pahaa’ (Ro 12:9). Raamatussa on lukuisia esimerkkejä vanhurskaasta närkästyksestä (2Mo 11:8; 32:19; 4Mo 16:12–15; 1Sa 20:34; Ne 5:6; Est 7:7; ks. myös 2Sa 12:1–6).

Ihmisen suuttumus on kuitenkin usein aiheetonta ja monesti hallitsematonta. Siihen ei useinkaan ole riittävästi syytä, ja sitä ilmaistaessa ei aina oteta tarpeeksi huomioon seurauksia. Jehovan säästettyä Niniven Joona oli pahoillaan, ”ja hän suuttui”. Joonalta puuttui armollisuutta, ja Jehovan täytyi oikaista häntä. (Jn 4:1–11.) Juudan kuningas Ussia raivostui, kun Jehovan papit oikaisivat häntä, ja hän jatkoi julkeaa menettelyään, minkä vuoksi häntä rangaistiin (2Ai 26:16–21). Naamanin ajattelematon ylpeys sai hänet närkästymään ja vihastumaan, minkä vuoksi hän oli vähällä menettää Jumalan suoman siunauksen (2Ku 5:10–14).

Hillitseminen välttämätöntä. Aiheeton ja hillitön suuttumus on johtanut monet ihmiset suurempaan syntiin, jopa väkivallantekoihin. ”Kain suuttui kovasti” ja surmasi Abelin (1Mo 4:5, 8). Esau halusi tappaa Jaakobin, joka sai heidän isänsä siunauksen (1Mo 27:41–45). Saul heitti vihastuksissaan useita kertoja keihään Daavidia ja Jonatania kohti (1Sa 18:11; 19:10; 20:30–34). Nasaretin synagogassa olleet suuttuivat Jeesuksen saarnaamisesta ja aikoivat heittää hänet alas vuorenjyrkänteen reunalta (Lu 4:28, 29). Suuttuneet uskonnolliset johtajat ’ryntäsivät Stefanoksen kimppuun yhtenä miehenä’ ja kivittivät hänet kuoliaaksi (Ap 7:54–60).

Vaikka suuttumus olisi aiheellistakin, se voi hallitsemattomana olla vaarallista ja siitä voi olla huonot seuraukset. Simeonilla ja Leevillä oli syytä olla närkästyneitä hivviläiseen Sikemiin, joka oli tehnyt väkivaltaa heidän sisarelleen Dinalle. Sikemin jokaisen miespuolisen asukkaan järjetön surmaaminen oli kuitenkin kohtuuton rangaistus. Niinpä heidän isänsä Jaakob tuomitsi heidän hillittömän suuttumuksensa ja kirosi sen. (1Mo 34:1–31; 49:5–7.) Kun ihminen on kovin ärtynyt, hänen pitäisi hillitä suuttumuksensa. Israelilaisten valitus ja kapinallisuus ärsyttivät Moosesta, joka oli sävyisin mies maan päällä, niin että hän toimi hillittömän suuttumuksen vallassa eikä pyhittänyt Jehovaa, minkä vuoksi häntä rangaistiin (4Mo 12:3; 20:10–12; Ps 106:32, 33).

Vihanpuuskat luokitellaan inhottaviksi lihan teoiksi irstauden, epäjumalanpalveluksen, spiritismin harjoittamisen ja juopottelun ohella. Ne estävät ihmistä perimästä Jumalan valtakuntaa. (Ga 5:19–21.) Vihainen puhe tulee pitää poissa seurakunnasta. Ne miehet, jotka edustavat seurakuntaa rukouksessa, eivät saisi hautoa suuttumusta eivätkä olla pahantahtoisia (1Ti 2:8). Kristittyjä käsketään olemaan hitaita vihastumaan, ja heille kerrotaan, että miehen vihastus ei toteuta Jumalan vanhurskautta (Ja 1:19, 20). Heitä neuvotaan ’antamaan sijaa vihastukselle’ ja jättämään kosto Jehovalle (Ro 12:19). Miestä, joka on altis vihastumaan, ei voida käyttää valvojana Jumalan seurakunnassa (Tit 1:7).

Vaikka ihminen saattaakin toisinaan suuttua – joskus aiheellisestikin – hänen ei tulisi antaa sen koitua itselleen synniksi hautomalla sitä tai pysymällä ärsyyntyneenä. Hänen ei pitäisi antaa auringon laskea ollessaan siinä tilassa, sillä siten hän antaisi Panettelijalle mahdollisuuden käyttää häntä hyväkseen. (Ef 4:26, 27.) Varsinkin jos on kyse kristittyjen veljien välisestä suuttumuksesta, hänen pitäisi ryhtyä tarvittaviin toimiin rauhan aikaansaamiseksi tai käsitellä asia Jumalan järjestelyjen mukaisesti (3Mo 19:17, 18; Mt 5:23, 24; 18:15; Lu 17:3, 4). Raamattu neuvoo, että meidän tulisi tässä suhteessa valvoa, keiden kanssa olemme tekemisissä, eikä pitää seuraa kenenkään helposti suuttuvan tai raivonpuuskia saavan kanssa, jotta emme saattaisi sieluamme ansaan (San 22:24, 25).

Jeesus Kristus antoi meille maan päällä ollessaan täydellisen esimerkin. Hänen elämäänsä koskevat muistiinmerkinnät eivät mainitse ainuttakaan tapausta, jolloin hän olisi saanut hillittömän suuttumuksen puuskan tai antanut Jumalan vihollisten laittomien tekojen, kapinallisuuden ja ahdistelun järkyttää itseään ja saada hänet osoittamaan sellaista suuttumusta seuraajiaan tai muita ihmisiä kohtaan. Kerran hän oli ”perin pohjin murheissaan” fariseusten sydämen tunnottomuudesta ja katsoi heitä närkästyneenä. Heti sen jälkeen hän paransi erään sairaan. (Mr 3:5.) Kun hän erään toisen kerran ajoi ulos ne, jotka häpäisivät Jumalan temppelin ja rikkoivat Mooseksen lakia tehdessään Jehovan huoneesta kauppahuoneen, se ei tapahtunut hillittömässä ja aiheettomassa suuttumuksen puuskassa. Raamattu osoittaa, että se oli sen sijaan oikein suunnattua palavaa intoa Jehovan huoneen puolesta. (Joh 2:13–17.)

Vahingollisten vaikutusten välttäminen. Suuttumus ei vaikuta haitallisesti pelkästään hengelliseen terveyteemme, vaan sillä on erittäin suuri vaikutus myös elimistöömme. Se voi aiheuttaa verenpaineen kohoamisen, muutoksia valtimoissa, hengitysvaikeuksia, maksan toimintahäiriöitä ja muutoksia sapen erityksessä sekä vaikuttaa haiman toimintaan. Koska suuttumus ja vihastus ovat voimakkaita tunteita, ne voivat lääkärien mukaan edistää sellaisten sairauksien kuin astman, silmävaivojen, nokkosihottuman ja muiden ihotautien, haavaumien, hammasvaivojen sekä ruoansulatushäiriöiden puhkeamista tai pahentaa niitä tai suorastaan aiheuttaa niiden puhkeamisen. Raivo ja vimma voivat saada ajattelun pois raiteiltaan, niin että ihminen ei voi tehdä johdonmukaisia päätelmiä eikä arvioida asioita järkevästi. Raivonpuuskan jälkeen seuraa usein äärimmäinen masennus. Sen vuoksi on sekä uskonnolliselta että terveydelliseltä kannalta viisasta hillitä suuttumusta ja pyrkiä rauhaan ja rakkauteen. (San 14:29, 30; Ro 14:19; Ja 3:17; 1Pi 3:11.)

Raamatun mukaan lopun aika on raivon ja vimman aikaa, kun kansakunnat vihastuvat siitä, että Jehova ottaa hallitusvaltansa, ja Panettelija heitetään maahan ”suuren suuttumuksen vallassa, koska hän tietää, että hänen aikansa on lyhyt” (Il 11:17, 18; 12:10–12). Koska olosuhteet ovat niin rasittavat, kristityn on hyvä hillitä henkensä ja karttaa tuhoisaa suuttumuksen tunnetta (San 14:29; Sr 7:9).