KUNNIA, KIRKKAUS
Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa vastineilla ”kunnia” tai ”kirkkaus” käännetty sana on useimmiten ka·vōdʹ, jonka kirjaimellinen merkitys on ’painavuus, painoarvo’ (vrt. Na 2:9, jossa ka·vōdʹ on käännetty ilmauksella ”massoittain”, ja 1Sa 4:18 ja 2Sa 14:26, missä sen sukulaissanojen vastineena on käytetty adjektiivia ”painava”). Kunnia ja kirkkaus voivat siis tarkoittaa mitä tahansa, mikä saa jonkun tai jonkin näyttämään painoarvoltaan vaikuttavalta, esimerkiksi aineellista vaurautta (Ps 49:16), asemaa tai mainetta (1Mo 45:13). Näin ollen ihmisellä, jota kunnioitetaan, katsotaan olevan painoarvoa eli häntä pidetään merkittävänä. Sanan ka·vōdʹ kreikkalainen vastine on doʹksa, joka alun perin tarkoitti ’mielipidettä, mainetta’, mutta joka Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa alkoi merkitä ’kunniaa, kirkkautta’. Sen merkityksiä ovat mm. maine tai ”kunnia” (Lu 14:10), loisto (Lu 2:9; 1Ko 15:40) ja sellainen, mikä tuo kunniaa omistajalleen tai tekijälleen (1Ko 11:7). Kreikan kielessä on myös toinen substantiivi ti·mēʹ, joka merkitsee ’kunniaa’, ’arvonantoa’, ’arvoa’, ’kallisarvoisuutta’. Verbin ti·maʹō merkitys voikin siksi olla myös ’määrätä hinta’ (Mt 27:9), substantiivi ti·mēʹ voi tarkoittaa ’hintaa’, ’arvoa’ (Mt 27:6; Ap 4:34), ja adjektiivi tiʹmi·os voi merkitä ’arvostettua’, ’kallista eli arvokasta’ ja ’kallisarvoista’ (Ap 5:34; 20:24; 1Ko 3:12).
Jehova Jumala ja hänen Poikansa. Kunnia ja kirkkaus mainitaan Raamatussa usein Jehova Jumalan yhteydessä. Niiden merkitystä näissä tapauksissa selitetään G. Kittelin toimittamassa sanakirjassa Theological Dictionary of the New Testament: ”Jos – – [ka·vōdʹ] ihmisestä käytettäessä merkitsee sitä, mikä tekee hänet huomattavaksi ja vaatii tunnustusta, onpa se aineellinen omaisuus tai silmiinpistävä – – [arvokkuus tai merkittävyys], niin Jumalasta käytettäessä se tarkoittaa sitä, mikä tekee Jumalasta ihmiselle vaikuttavan.” (Saksasta käänt. G. Bromiley, 1971, II osa, s. 238.) Kunnia ja kirkkaus voivat siis tarkoittaa vaikuttavaa todistetta Jumalan kaikkivaltiudesta. Tässä mielessä näkyvät taivaankappaleet ”julistavat Jumalan kunniaa” (Ps 19:1). ”Jehovan kirkkaus” näkyi Siinainvuorella niin pelottavalla tavalla, että se oli kuin ”kuluttava tuli” (2Mo 24:16–18; vrt. 16:7, 10; 40:34).
Jehova Jumala ansaitsee kunnian, kunnioittavan huomion eli kunnioituksen, koska hän on Luoja ja Suvereeni (1Ti 1:17; Hpr 3:3, 4; Il 4:9–11). Ihmiset antavat hänelle tuon kunnian tekemällä sitä, mikä miellyttää häntä, kuten hänen Poikansa aina teki (Joh 8:29, 49). Silloin kun lakiliitto oli voimassa, israelilaiset saattoivat kunnioittaa Jehovaa antamalla hänelle uhriksi kaikkein parhaimpansa (San 3:9; Mal 1:6–8).
Jumalan palvelijoita kehotetaan ’tekemään kaikki Jumalan kunniaksi’ (1Ko 10:31). Kun Jumalalle annetaan kunniaa eli ylistystä, hänen kirkkautensa tehdään ilmeiseksi. Ihmisen käytös voi saada toiset ’kirkastamaan Jumalaa’ (Mt 5:16; 1Pi 2:12). Pelkkä ulkonaisten palvontamenojen nimellinen noudattaminen ei ole Kaikkivaltiaan todellista kunnioittamista. Tarvitaan myös aitoa rakkautta Jehovan teitä kohtaan ja sydämestä lähtevää halua tehdä hänen tahtonsa. Nämä puuttuivat juutalaisten uskonnollisilta johtajilta Jeesuksen maallisen palveluksen aikaan (Mr 7:6; Jes 29:13). Kristityt, jotka todella noudattavat Jehovan ohjeita, ’muuttuvat kirkkaudesta kirkkauteen’ edistyessään jatkuvasti Jumalan kirkkauden heijastamisessa (2Ko 3:18).
Raamatussa sanotaan, että Jeesus ”teki kirkkautensa ilmeiseksi” ensimmäisen ihmeensä yhteydessä (Joh 2:11). Kirkkaus tarkoittaa tässä vaikuttavaa todistetta yliluonnollisista kyvyistä, jotka osoittivat, että Jeesus oli luvattu Messias (vrt. Joh 11:40–44). Erään toisen kerran Jeesus rukoili: ”Kirkasta siis nyt, Isä, minut rinnallasi sillä kirkkaudella, joka minulla oli rinnallasi, ennen kuin maailma olikaan.” (Joh 17:5.) Jeesus käytti tuota sanaa tässä yhteydessä siitä korkeasta asemasta, joka hänellä oli taivaassa, ennen kuin hän tuli maan päälle. Vastaukseksi tuohon rukoukseen Jehova ’kirkasti Palvelijansa, Jeesuksen’, herättämällä hänet kuolleista ja ottamalla hänet takaisin taivaaseen (Ap 3:13–15). Jeesuksen muodonmuutoksen yhteydessä hänen kanssaan olleet apostolit ”näkivät hänen kirkkautensa” (Lu 9:29–32). Tämä liittyy siihen kuninkaalliseen ”valtasuuruuteen”, joka Jeesuksen oli määrä saada ’läsnäolossaan’ Valtakunnan vallassa (2Pi 1:16).
Jeesus Kristus antoi täydellisen esimerkin Isänsä kunnioittamisesta, sillä hän täytti Hänen tahtonsa moitteettomasti jopa siinä määrin, että uhrasi oman elämänsä (Mt 26:39; Joh 10:17, 18). Koska hän teki Isänsä tahdon mielellään, hänen Isänsä kunnioitti häntä tunnustamalla hänet rakkaaksi ja hyväksytyksi Pojakseen (2Pi 1:17; Mt 17:5). Kun Jeesus oli päättänyt maallisen vaelluksensa, Jumala antoi Pojalleen paljon suuremman kunnian ja aseman kuin tällä oli ollut ennen ihmiseksi tuloaan (Fil 2:9–11). Jeesuksen Kristuksen tapaus osoittaa, että Korkein kunnioittaa kaikkia, jotka kunnioittavat Häntä, tunnustaa heidät hyväksytyiksi palvelijoikseen ja siunaa heitä mittaamattomasti (1Sa 2:30).
Kaikki, jotka kieltäytyvät tunnustamasta Jeesusta Kristusta kuolemattomaksi kuninkaiden Kuninkaaksi ja herrojen Herraksi, kieltäytyvät kunnioittamasta Isää, koska nimenomaan Jehova Jumala korotti Poikansa. Poika ansaitsee kunnian ja uskollisen tuen sen vuoksi, mikä hän on ja mitä hän on saanut aikaan. (Joh 5:23; 1Ti 6:15, 16; Il 5:11–13.) Kaikkien niiden, jotka haluavat Pojan kunnioittavan heitä hyväksyttyinä opetuslapsinaan, täytyy jäljitellä hänen esimerkkiään ja pitää uskollisesti kiinni hänen opetuksistaan (Ro 2:7, 10).
Muita kunnian ansaitsevia. Vaikka Jehova Jumala ja hänen Poikansa ansaitsevatkin suurimman kunnian, on myös joitakin ihmissuhteita, joissa vaaditaan kunnian osoittamista. Lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan tottelemalla heitä (5Mo 5:16; Ef 6:1, 2). Kun vanhemmat tarvitsevat aineellista apua, heidän aikuiset lapsensa voivat kunnioittaa heitä antamalla sitä auliisti (Mt 15:4–6; 1Ti 5:3, 4). Aviomies kunnioittaa vaimoaan kohtelemalla häntä rakkaudellisesti ja arvostaen, ja vaimo puolestaan kunnioittaa miestään olemalla alamainen ja osoittamalla syvää kunnioitusta (1Pi 3:1–7). Vanhimmille, jotka työskentelivät kovasti opettamisessa, tuli antaa ”kaksinkertainen kunnia”, mihin ilmeisesti sisältyi myös aineellinen apu (1Ti 5:17, 18). Kristittyjen orjien tuli kunnioittaa isäntiään tekemällä kunnioittavasti heille määrätyt tehtävät (1Ti 6:1, 2). Hallitsijoille ja muille vallanpitäjille tulee antaa se kunnia eli kunnioitus, jota heidän asemansa edellyttää (Ro 13:7). Kaikenlaiset ihmiset ovat yhteiskunnallisesta asemastaan riippumatta osa Jumalan luomakuntaa ja ansaitsevat siksi kunnioituksen (1Pi 2:17).
Kristittyjen tulee ottaa johto kunnian osoittamisessa toisia uskovia kohtaan (Ro 12:10). Tähän liittyy se, ettei etsi omaa etuaan vaan toisten etua (1Ko 10:24). Se vaatii halukkuutta tehdä vaatimattomia tehtäviä (Lu 22:26; Joh 13:12–17). Tämä hyvä henki voidaan säilyttää muistamalla, että jokainen uskova on arvokas Jumalalle ja että kristityt tarvitsevat toisiaan samalla tavoin kuin jokainen ihmisruumiin jäsen on riippuvainen muista jäsenistä (1Ko 12:14–27).
Kristittyjen tulee kuitenkin varoa tavoittelemasta kunniaa ihmisiltä, niin kuin jotkut tavoittelivat ensimmäisellä vuosisadalla (Joh 12:42, 43). Sekä Jeesus että apostoli Paavali antoivat hyvän esimerkin siinä, etteivät he etsineet eivätkä ottaneet vastaan kunniaa ihmisiltä (Joh 5:41; 8:50; 1Te 2:5, 6). Vaikka kristityt eivät tavoittelekaan kunniaa itselleen, on aivan oikein, että he haluavat säilyttää kunniallisen aseman Jehova Jumalan ja hänen Poikansa edessä. Tämän vuoksi heidän täytyy varoa turmelevaa seuraa ja vastustaa syntisen lihan haluja. Ihminen pysyy kunniallisena astiana Jumalan käytössä vain pysymällä moraalisesti ja hengellisesti puhtaana. (1Te 4:3–8; 2Ti 2:20–22; Hpr 13:4.) Se on todellista kunniaa.