OPETTAJA, OPETTAMINEN

Heprean verbi ja·rahʹ merkitsee ’ohjata, opettaa’. Heprean kielen sana leʹqaḥ (opetus) merkitsee pohjimmiltaan ’vastaan ottamista’ (5Mo 32:2; vrt. Jer 9:20, missä sukulaisverbi esiintyy ilmauksessa ”korvanne ottakoon vastaan hänen suunsa sanan”). Sananlaskujen 16:21:ssä sama sana on käännetty ”suostuttelukyvyksi”. Kreikan pai·deuʹō merkitsee ’opettaa, kurittaa’, ja kreikkalaisen sanan ka·tē·kheʹō merkitys on ’opettaa (suullisesti)’.

Jehova Jumala, Luoja, on palvelijoittensa Suuri Opettaja (1Ku 8:36; Ps 27:11; 86:11; 119:102; Jes 30:20; 54:13). Luomistyöt itsessään opettavat, että on olemassa kaikkiviisas Jumala, ja ne tarjoavat tutkimus- ja havaintokentän, jonka pintaa on nykyään vasta vähän raapaistu (Job 12:7–9). Erityisilmoitusten avulla Jehova Jumala on lisäksi opettanut ihmisille nimensä, tarkoituksensa ja lakinsa (vrt. 2Mo 4:12, 15; 24:12; 34:5–7). Tällaisia ilmoituksia on Jumalan sanassa Raamatussa, ja ne muodostavat hänen tahtoaan koskevan oikean opetuksen perustan (Ro 15:4; 2Ti 3:14–17). Myös Jumalan henki toimii opettajana (Joh 14:26).

Opettaminen israelilaisten keskuudessa. Israelissa vanhemmilla oli Jumalan antama vastuu opettaa lapsiaan (5Mo 4:9; 6:7, 20, 21; 11:19–21; Ps 78:1–4). Profeetat, leeviläiset, etenkin papit, ja muut viisaat miehet opettivat koko kansakuntaa (vrt. 2Ai 35:3; Jer 18:18). (Ks. KASVATUS, KOULUTUS.)

Profeetat. Profeetat antoivat kansalle opetusta Jehovan ominaisuuksista ja tarkoituksista, paljastivat israelilaisten väärinteot ja osoittivat heille oikean tien, jota heidän tuli kulkea. Usein profeetat välittivät opetuksensa suullisesti; myöhemmin se kirjoitettiin muistiin. (Vrt. 1Sa 12:23–25; Jes 7:3, 4; 22:15, 16; Jer 2:2.) Heidän opetusmenetelmiinsä sisältyivät kysymykset (Jer 18:13, 14; Am 3:3–8; Hag 2:11–14), kuvaukset (2Sa 12:1–7; Jes 10:15; Jer 18:3–10), arvoitukset (Hes 17:2) ja symboliset teot (1Ku 11:30–32; Jer 13:4–11; 19:1–12; 27:2; 28:10–14; Hes 4:1–5:4).

Papit ja leeviläiset. Pappien ja leeviläisten velvollisuus oli opettaa Jumalan lakia Israelin kansakunnalle (3Mo 10:11; 14:57; 2Ai 15:3; 35:3). Opettamisessa käytettiin erilaisia menetelmiä. Joka sapattivuosi lehtimajanjuhlan aikaan koko Laki luettiin kaikelle kansalle: miehille, naisille, lapsille ja muukalaisasukkaille (5Mo 31:9–13). Toisinaan leeviläiset juurruttivat Jumalan lakeja kuulijoiden mieleen antamalla kansan vastata (vrt. 5Mo 27:14–26). Lain lukemisen lisäksi papit ja leeviläiset epäilemättä selittivät sen merkitystä (vrt. Ne 8:8). Heidän tekemänsä oikeudelliset päätökset opettivat jumalallisen oikeuden periaatteita (5Mo 17:8–13; 1Ai 26:29; 2Ai 19:8–11).

Kirjanoppineet. Jeesuksen maanpäällisen palveluksen aikaan kirjanoppineet olivat huomattavia lainopettajia. He eivät kuitenkaan ymmärtäneet kansan todellisia ongelmia ja tarpeita. Fariseusten tavoin kirjanoppineet painottivat enemmän muodollisia säännöksiä ja perinteitä kuin armoa, oikeutta ja uskollisuutta. He tekivät Laista rasittavan taakan kansalle. (Mt 23:2–4, 23, 24; Lu 11:45, 46.) Heidän opetuksensa ei ollut niin tehokasta kuin se olisi voinut olla, sillä he asettuivat tavallisen kansan yläpuolelle, eikä heistä ollut jäljittelemisen arvoisiksi esimerkeiksi (vrt. Mt 23:3, 6, 7; Joh 7:48, 49). (Ks. KIRJURI, KIRJANOPPINUT.)

Mikä teki Jeesuksen opetuksesta aivan erityisen tehokasta?

Vaikka juutalaisten uskonnolliset johtajat eivät ilmeisesti olleetkaan vilpittömiä puhutellessaan Jeesusta Kristusta ”Opettajaksi [kreik. Di·daʹska·los]”, sekä uskovat että ei-uskovat tunnustivat hänen olevan opettaja (Mt 8:19; 9:11; 12:38; 19:16; 22:16, 24, 36; Joh 3:2). Hänen opetuksensa teki niin suuren vaikutuksen häntä pidättämään lähetettyihin virkailijoihin, että kun he palasivat tyhjin toimin, he sanoivat: ”Koskaan ei kukaan toinen ihminen ole puhunut sillä tavoin.” (Joh 7:46.) Jeesus opetti ”niin kuin sellainen, jolla on valta, eikä niin kuin – – kirjanoppineet” (Mt 7:29). Jeesuksen opetus oli lähtöisin Jumalasta (Joh 7:16; 8:28), ja hän välitti tietoa yksinkertaisesti ja vastaansanomattoman johdonmukaisesti sekä esitti ajatuksia herättäviä kysymyksiä, vaikuttavia kielikuvia ja sisällökkäitä kuvauksia kuulijoilleen tutuista asioista (Mt 6:25–30; 7:3–5, 24–27; ks. KUVAUKSET). Jeesus antoi myös havainto-opetusta; eräänkin kerran hän pesi opetuslastensa jalat opettaakseen näin heille, että heidän tulisi palvella toinen toistaan (Joh 13:2–16).

Jeesuksen tietämys oli karttunut, koska hänellä oli ollut läheinen suhde Isäänsä ja Jumalaansa ennen maan päälle tuloaan. Hän tunsi siksi Jumalan paremmin kuin kukaan toinen ihminen ja pystyi opettamaan Isäänsä koskevia asioita arvovaltaisesti. Jeesus itse sanoikin: ”Eikä kukaan muu tunne täysin Poikaa kuin Isä, eikä kukaan muu tunne täysin Isää kuin Poika ja jokainen, jolle Poika haluaa hänet ilmaista.” (Mt 11:27; Joh 1:18.)

Jeesus tunsi perusteellisesti myös Jumalan kirjoitetun sanan. Kun häneltä kysyttiin, mikä oli Lain suurin käsky, hetkeäkään epäröimättä hän tiivisti koko Lain kahteen käskyyn ja siteerasi 5. Mooseksen kirjaa (6:5) ja 3. Mooseksen kirjaa (19:18) (Mt 22:36–40). Palveluksensa aikana hänen tiedetään viitanneen noin puoleen Raamatun heprealaisten kirjoitusten kirjoista tai käyttäneen niiden rinnakkaisajatuksia. Näitä kirjoja ovat 1. Mooseksen kirja (2:24; Mt 19:5; Mr 10:7, 8), 2. Mooseksen kirja (3:6; Mt 22:32; Lu 20:37), 3. Mooseksen kirja (14:2–32; Mt 8:4), 4. Mooseksen kirja (30:2; Mt 5:33), 5. Mooseksen kirja (5:16; Mt 15:4; Mr 7:10), 1. Samuelin kirja (21:4–6; Mt 12:3, 4), 1. Kuninkaiden kirja (17:9; Lu 4:26), Job (42:2; Mt 19:26), Psalmit (8:2; 110:1; Mt 21:16; 22:44), Sananlaskut (24:12; Mt 16:27), Jesaja (6:9, 10; Mt 13:14, 15; Joh 12:40), Jeremia (7:11; Mt 21:13; Mr 11:17; Lu 19:45, 46), Valituslaulut (2:1; Mt 5:35), Daniel (9:27; Mt 24:15), Hoosea (6:6; Mt 9:13), Joona (1:17; Mt 12:40), Miika (7:6; Mt 10:21, 35, 36), Sakarja (13:7; Mt 26:31) ja Malakia (3:1; Mt 11:10).

Lisäksi Jeesuksen täydellinen esimerkki antoi todellista pontta hänen opetukselleen (Joh 13:15). Jeesus ei ollut kirjanoppineiden ja fariseusten kaltainen, joista hän sanoi: ”Kaikki, mitä he teille sanovat, se tehkää ja sitä noudattakaa, mutta älkää tehkö heidän tekojensa mukaan, sillä he sanovat, mutta eivät tee.” (Mt 23:3.)

Myös ihmistuntemus ja rakkaudellinen kiinnostus toisia kohtaan tekivät Jeesuksen opetuksesta arvovaltaista ja tehokasta. Hänen läpitunkevaa tarkkanäköisyyttään tehosti vielä yliluonnollinen tieto muiden ihmisten taustasta ja järkeilystä (Mt 12:25; Lu 6:8; Joh 1:48; 4:18; 6:61, 64; 13:11). ”Hän itse tiesi, mitä ihmisessä oli.” (Joh 2:25.) Hän tunsi niin suurta myötätuntoa ihmisiä kohtaan, että hän uhrasi kaipaamansa levon opettaakseen heitä. Erään kerran Jeesus ja hänen opetuslapsensa lähtivät veneellä syrjäiseen paikkaan hieman levähtämään. ”Mutta ihmiset näkivät heidän menevän, ja monet saivat tietää sen, ja he riensivät jalkaisin kaikista kaupungeista sinne koolle ja ehtivät ennen heitä. Ja astuessaan esiin hän näki suuren ihmisjoukon, mutta hänen tuli heitä sääli, sillä he olivat kuin lampaat ilman paimenta. Ja hän rupesi opettamaan heille monia asioita.” (Mr 6:31–34.)

Jeesus suhtautui kuulijoihinsa ymmärtäväisesti. Kun hänen opetuslapsensa eivät tajunneet erään kuvauksen ydintä, hän selitti sen heille kärsivällisesti (Mt 13:10–23). Hän oli selvillä heidän rajoituksistaan, eikä hän siksi jakanut heille liikaa tietoa (Joh 16:4, 12). Jeesus käsitteli tarvittaessa lähes samoja asioita uudelleen (Mr 9:35; 10:43, 44). Kun Jeesus vastasi kysymyksiin, hän esitti usein vastauksensa tueksi kuvauksia tai havainnollisia esimerkkejä ja teki tällä tavalla syvän vaikutuksen kuulijoiden mieleen ja herätteli heidän ajattelukykyään (Mt 18:1–5, 21–35; Lu 10:29–37).

Jumalan henki opettaa. Kolme ja puoli vuotta kestäneen maanpäällisen palveluksensa aikana Jeesus valmensi apostoleitaan jatkamaan sitä työtä, jonka hän oli aloittanut. Koska he olivat epätäydellisiä ihmisiä, he eivät pystyneet mitenkään muistamaan kaikkia yksityiskohtia hänen opetuksestaan. Mutta Jeesus lupasi heille: ”Auttaja, pyhä henki, jonka Isä tulee lähettämään minun nimessäni, se opettaa teille kaikki ja palauttaa mieleenne kaiken, minkä minä olen teille sanonut.” (Joh 14:26.) Tämä merkitsi sitä, että Jumalan henki opettaisi heille kaiken, mitä heidän tarvitsi tietää, jotta he voisivat suorittaa palveluksensa. Se auttaisi heitä käsittämään erityisesti sen, mitä he olivat aiemmin kuulleet mutta eivät olleet ymmärtäneet. Muistuttajana pyhä henki palauttaisi heidän mieleensä sellaista, mitä Jeesus oli puhunut ollessaan heidän kanssaan. Opettajana se neuvoisi heitä soveltamaan hänen sanansa oikein. (Vrt. Joh 2:19–22.) (Ks. TOTUUS: ”Totuuden henki”.)

Kun Jeesuksen opetuslapsia vietäisiin joukkokokousten, kuninkaiden ja muiden korkeiden hallintoviranomaisten eteen, he voisivat luottaa täydellisesti Jumalan henkeen muistuttajana ja opettajana. Ystävän tavoin se palauttaisi heidän mieleensä sen, mitä heidän olisi sanottava, ja auttaisi heitä esittämään sopivia sovelluksia. Tämä johtaisi hyvän todistuksen antamiseen sekä vaientaisi vastustajat. (Mt 10:18–20; Mr 13:11; Lu 12:11, 12; 21:13–15.) Tästä syystä Pietari ja Johannes saattoivat puhua rohkeasti korkeimman juutalaisen tuomioistuimen, sanhedrinin, kuulustellessa heitä sen johdosta, että he olivat parantaneet syntymästään saakka ramman miehen. Heidän suorapuheisuutensa oli jotakin sellaista, mitä sanhedrinin jäsenet eivät lainkaan osanneet odottaa ”koulunkäymättömiltä ja tavallisilta ihmisiltä”. Se sai heidät ihmetyksen valtaan. Pietarin puheenvuoron jälkeen – kun lisäksi paikalla oli parannettu mies – ”heillä ei ollut mitään vastaan sanomista”. (Ap 4:5–14.)

Koko Jumalan sana kirjoitettiin henkeytyksestä (2Ti 3:16), ja siksi ainoastaan se sisältää hengen opetuksen. Sen vuoksi kristittyjen ei tule kiinnittää mitään huomiota opetukseen, joka sotii Jumalan sanaa vastaan. Apostoli Johannes kirjoittikin: ”Ettekä te tarvitse ketään opettamaan itseänne, vaan niin kuin hänen voitelunsa opettaa teitä kaikesta ja on totta eikä ole valhetta, ja niin kuin se on opettanut teitä, pysykää hänen yhteydessään.” (1Jo 2:27.) Johannes kohdisti nämä sanat hengestä siinneille kristityille. He olivat tulleet tuntemaan sekä Jehova Jumalan että hänen Poikansa, Kristuksen Jeesuksen. He tunsivat täysin Jumalan totuuden. He eivät siis tarvinneet opettajikseen sellaisia, jotka kielsivät Isän ja Pojan. Sellaiset opettajat olisivat vain eksyttäneet heidät pois siitä, minkä he tiesivät olevan Jumalan hengen opettama, pyhissä kirjoituksissa selvästi esitetty totuus. (1Jo 2:18–26.) Tästä syystä kristittyjen ei pitänyt ottaa luopio-opettajia vastaan kotiinsa eikä sanoa heille edes tervehdystä (2Jo 9–11).

Opetuslasten tekeminen ja opettaminen. Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus Kristus valtuutti seuraajansa tekemään opetuslapsia, kastamaan heidät ja opettamaan heille kaiken, mitä hän oli käskenyt (Mt 28:19, 20). Tämä laaja-alainen opetustyö alkoi helluntaipäivänä vuonna 33, kun noin 3000 juutalaista ja käännynnäistä tunnusti Jeesuksen luvatuksi Messiaaksi ja kävi kasteella. Näiden uusien opetuslasten opettaminen ei päättynyt siihen apostoli Pietarin puheeseen, jonka johdosta heistä oli tullut Kristuksen Jeesuksen seuraajia. Heillä oli vielä paljon oppimista. Tästä syystä ne, jotka olivat tulleet kaukaisista paikoista Jerusalemiin helluntaijuhlaan, pidensivät oleskeluaikaansa voidakseen omistautua apostolien opetukseen. Päivittäin he kokoontuivat temppelialueelle ilmeisesti kuuntelemaan apostoleita. Jotkut muutkin juutalaiset ja käännynnäiset saivat kuulla hyvän uutisen siellä, ja uskovien miesten luku nousi lopulta noin 5000:een. (Ap 2:14–4:4.) Sen lisäksi että apostolit opettivat julkisesti temppelissä, he julistivat hyvää uutista Jeesuksesta Kristuksesta myös talosta taloon (Ap 5:42). (Ks. SAARNAAMINEN: ”Talosta taloon”.)

Myöhemmin kun vaino oli hajaannuttanut uskovat ja ei-juutalaisten keskuudessa oli alettu saarnata, opetuslasten tekeminen voitiin ulottaa kaukaisiin paikkoihin (Ap 8:4–12; 11:1–26). Niin kuin Jerusalemissa, niin nytkin kiinnostuneita yritettiin kuitenkin usein tavoittaa saarnaamalla ja opettamalla julkisesti, minkä jälkeen ne, joista oli tullut opetuslapsia, saivat lisää opetusta. Esimerkiksi Efesoksessa apostoli Paavali opetti julkisesti synagogassa. Vastustuksen alettua hän erotti opetuslapset ei-uskovista juutalaisista ja piti heille esitelmiä Tyrannoksen koulun luentosalissa. (Ap 19:8–10.) Paavali opetti opetuslapsia myös heidän kodeissaan ja etsi kiinnostuneita opettamalla talosta taloon. Hän muistutti Efesoksen seurakunnan vanhimpia: ”En pidättynyt kertomasta teille mitään siitä, mikä oli hyödyllistä, enkä opettamasta teitä julkisesti ja talosta taloon.” (Ap 20:20, 21; vrt. Ap 18:6, 7, jossa kerrotaan Paavalin toiminnasta Korintissa; ks. OPETUSLAPSI.)

Kristillisen seurakunnan opettajat. Apostoli Paavalin ja muiden toiminnan ansiosta moniin paikkoihin perustettiin kristillisiä seurakuntia, ja ne iloitsivat jatkuvasti kasvusta. Tarvittiin päteviä opettajia auttamaan kaikkia näiden seurakuntien yhteydessä olevia pääsemään ”ykseyteen uskossa ja Jumalan Pojan täsmällisessä tuntemuksessa, täysikasvuisen miehen tasolle, sen mitan määrään, joka kuuluu Kristuksen täyteyteen” (Ef 4:11–13). Tämä asetti opettajina toimiville raskaan vastuun, jolla oli suoranainen vaikutus toisten kristittyjen elämään. Opettajien asema oli niin tärkeä, että lueteltaessa seurakunnan jäsenten tehtäviä se mainitaan heti kolmantena apostolien ja profeettojen jälkeen (1Ko 12:28). Tämä asema ei ollut avoin kaikille kristityille (1Ko 12:29), eivätkä naiset toimineet tuossa tehtävässä milloinkaan. Apostoli Paavali kirjoitti: ”En salli naisen opettavan enkä vallitsevan miestä.” (1Ti 2:12.) Pyhän hengen nimittämät valvojat eli vanhimmat palvelivat tässä tehtävässä (Ap 20:17, 25–30; 1Ti 3:1, 2; 5:17).

Näiden vanhinten täytyi antaa hyvä esimerkki jäljiteltäväksi, heidän opetuksensa tuli olla oikeaa, ja heidän oli aina pidettävä kiinni Jumalan henkeytetystä sanasta. Pätevinä opettajina he muodostivat ikään kuin suojavallin tosi uskosta luopumista vastaan, olivat aina valppaita ojentamaan niitä, jotka olivat langenneet väärän opetuksen uhreiksi, ja ryhtyivät toimiin lahkoja edistäviä vastaan. (1Ti 4:6, 7, 16; 6:2b–6; 2Ti 2:2, 14–26; 3:14–17; Tit 1:10, 11; 2:1, 6, 7; 3:9–11; vrt. Il 2:14, 15, 20–24.)

Vanhimmat (kreik. pre·sbyʹte·roi), jotka työskentelivät kovasti kristittyjen tovereittensa opettamiseksi, olivat arvollisia saamaan toisilta kunnioitusta, huomiota (vrt. Hpr 13:17) ja jopa vapaaehtoista aineellista apua. Apostoli Paavali tarkoitti juuri tätä, kun hän kirjoitti: ”Lisäksi jakakoon jokainen, jolle suullisesti opetetaan sanaa, kaikkea hyvää sille, joka antaa sellaista suullista opetusta.” (Ga 6:6.) ”Laskettakoon vanhimmat, jotka johtavat hyvin, kaksinkertaisen kunnian arvoisiksi, varsinkin ne, jotka työskentelevät kovasti puhumisessa ja opettamisessa. Sillä Raamattu sanoo: ’Et saa sitoa viljaa puivan sonnin suuta’ ja: ’Työmies on palkkansa arvoinen.’” (1Ti 5:17, 18.)

Miehet, jotka epäitsekkäästi pyrkivät tulemaan valvojiksi, päteviksi opettamaan toisia seurakuntaan kuuluvia, ’halusivat hyvää työtä’ (1Ti 3:1). On sen tähden selvää, ettei opetuslapsi Jaakob halunnut estää sellaisia miehiä tulemasta päteviksi opettajiksi, kun hän kirjoitti: ”Teistä ei pitäisi monien tulla opettajiksi, veljeni, koska tiedätte, että me tulemme saamaan raskaamman tuomion.” (Ja 3:1.) Nämä sanat korostivat sen sijaan sitä raskasta vastuuta, joka väistämättä lankeaa seurakunnan opettajille. Jotkut olivat ilmeisesti asettuneet opettajiksi, vaikkei heitä ollut nimitetty tehtävään eivätkä he olleet siihen päteviä. Jaakobilla oli luultavasti mielessään paljolti niiden kaltaiset henkilöt, joista Paavali kirjoitti Timoteukselle: ”Eräät ovat kääntyneet syrjään puhumaan joutavia ja tahtovat olla lainopettajia, vaikka eivät käsitä enempää sitä, mitä he sanovat, kuin sitäkään, mitä he voimakkaasti vakuuttelevat.” (1Ti 1:6, 7.) Sellaiset miehet halusivat ilmeisesti päästä siihen huomattavaan asemaan, jollainen toisten uskovien opettajalla oli. Jaakob pani asiat kuitenkin oikeisiin mittasuhteisiin osoittamalla, että seurakunnan opettajilta vaadittaisiin enemmän. Heidän täytyisi tehdä raskaampi tili kuin toisten kristittyjen (vrt. Ro 14:12). Muiden lailla kuitenkin myös he kompastuisivat sanassa (Ja 3:2).

Miten kaikkien kristittyjen tulisi olla opettajia. Vaikka suhteellisen harvat toimivat itse seurakunnan opettajina, suotava tavoite kaikille kristityille oli kyky opettaa uskonkäsityksiään toisille, ainakin yksityisesti. Tämä tehtiin selväksi heprealaiskristityille: ”Vaikka teidän pitäisi ajan huomioon ottaen olla opettajia, te tarvitsette jälleen jonkun opettamaan teille alusta lähtien Jumalan pyhien julistusten alkeisasioita.” Koska juutalaiset olivat saaneet Kristusta koskevan hyvän uutisen ensimmäisinä, heidän olisi todellakin pitänyt olla hengellisten lasten sijasta kristillisen kypsyyden ja opetustaidon esimerkkejä. (Hpr 5:12–6:2.) Henkeytetty kirjoittaja puhuukin tässä kohdassa ilmeisesti opettamisesta yleisesti eikä opettajantoimesta. Hieman samantyylinen onkin hänen viittauksensa juutalaiseen, josta tulee tietonsa perusteella ”järjettömien oikaisija ja lasten opettaja” (Ro 2:17–20). Paavali osoittaa kuitenkin, että opetettaessa myös elämäntavan on oltava sopusoinnussa sen kanssa, mitä opetetaan, jotta opetus tuottaisi kunniaa Jumalalle (Ro 2:21–24). (Ks. JULKINEN OPETTAJA.)

Kristityt voivat oppia myös toisiltaan. Esimerkiksi iäkkäät naiset voisivat opettaa nuorempia naisia mm. ”rakastamaan miestään, rakastamaan lapsiaan, olemaan tervemielisiä, siveellisesti puhtaita, kodissa työskenteleviä, hyviä, omalle miehelleen alamaisia, jotta Jumalan sanasta ei puhuttaisi herjaavasti”. Tällainen yksityinen opettaminen oli tehokasta, jos sitä tuettiin hyvällä esimerkillä. (Tit 2:3–5; vrt. 2Ti 1:5; 3:14, 15.)

Hyvää ja huonoa opetusta. Vaikka opetusta on noudatettava eikä sitä ole tarkoitettu pelkästään ajanvietteeksi, sitä voidaan välittää virkistävällä tavalla. Jehova käski Moosesta opettamaan Israelille laulun, jossa hän sanoi: ”Opetukseni pisaroi kuin sade, sanomani valuu kuin kaste, kuin vihmasateet ruoholle.” (5Mo 32:2.) Kristitylle valvojalle Timoteukselle Paavali kirjoitti ”sellaisesta, joka opettaa lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia, koska Jumala voi kenties suoda heille katumuksen, joka johtaa totuuden täsmälliseen tuntemukseen” (2Ti 2:25). Opetukseen voi kuitenkin sisältyä kuritustakin. Kuritusta ei ole aina helppo ottaa vastaan, mutta kun siihen suhtaudutaan myönteisesti, se tuottaa ”rauhaisaa hedelmää, nimittäin vanhurskautta”. (Hpr 12:7–11.)

Kaikkea opetusta ei anneta oikeista vaikuttimista, eikä se koidu välttämättä vastaanottajan hyödyksi. ”Moosekselle opetettiin kaikkea egyptiläisten viisautta”, mutta 40-vuotiaana hän paljasti avoimesti olevansa heprealainen ja jätti taakseen sen, minkä hän olisi voinut periä Egyptin kuninkaallisessa hovissa (Ap 7:22). Jesaja puhui Israelin profeetoista, jotka antoivat väärää opetusta, ja Miika kirjoitti papeista, jotka opettivat ”maksusta” (Mi 3:11; Jes 9:15). Jotkut toimivat tyhmästi ja kääntyivät valettujen patsaiden puoleen saadakseen opetusta (Hab 2:18).