YLIMMÄINEN PAPPI

Kansan pääedustaja Jumalan edessä. Hänen tehtävänsä oli myös valvoa kaikkia muita pappeja.

Raamatussa käytetään ylimmäisestä papista useita eri nimityksiä, nimittäin ”ylimmäinen [kirjm. ”suuri”] pappi” (4Mo 35:25, 28; Jos 20:6, Rbi8, alav.), ”pappi, voideltu” (3Mo 4:3), ”ylipappi [tai: ”ylimmäinen pappi”; kirjm. ”pääpappi”]” (2Ai 26:20, Rbi8, alav.; 2Ku 25:18, Rbi8, alav.), ”pääpappi [kirjm. ”pää”]” (2Ai 24:6) tai vain ”pappi” (2Ai 26:17), jolloin tekstiyhteys usein osoittaa, että kyse on ylimmäisestä papista. Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa ”ylipapeilla” ilmeisesti tarkoitetaan papiston johtomiehiä. Heihin kuuluivat myös entiset ylimmäiset papit, jotka eivät enää olleet virassa, ja mahdollisesti myös ylimmäisten pappien aikuisia miespuolisia sukulaisia sekä 24 pappisosaston päämiehiä (Mt 2:4; Mr 8:31).

Israelin ensimmäisen ylimmäisen papin, Aaronin, nimitti Jumala (Hpr 5:4). Ylimmäisen papin virka perustettiin, kun Aaron vihittiin tuohon virkaan, ja se kulki suvussa isältä vanhimmalle pojalle, ellei tämä kuollut tai tullut virkaan kelvottomaksi, kuten kävi Aaronin kahdelle vanhimmalle pojalle, jotka tekivät syntiä Jehovaa vastaan ja kuolivat (3Mo 10:1, 2). Kuningas Salomo pani viralta erään ylimmäisen papin ja täytti siten Jumalalta tulleen profetian; sitten hän asetti toisen pätevän miehen Aaronin sukuhaarasta hänen tilalleen (1Ku 2:26, 27, 35). Myöhemmin, kun ei-juutalaiset hallitsivat Israelin kansaa, nuo pakanahallitsijat erottivat ja nimittivät ylimmäisiä pappeja mielensä mukaan. Näyttää kuitenkin siltä, että papit olivat jokseenkin aina Aaronin sukuhaarasta läpi koko kansan historian aina Jerusalemin tuhoon, vuoteen 70, asti, vaikka joitakin poikkeuksia saattoikin olla, kuten Menelaos, jota kutsuttiin myös nimellä Onias (Jewish Antiquities, XII, 238, 239 [v, 1]) ja joka 2. Makkabilaiskirjan 3:4, 5:n ja 4:23:n mukaan oli benjaminilainen.

Viran pätevyysvaatimukset. Pätevyysvaatimukset olivat tiukat, koska virka oli arvokas, koska ylimmäinen pappi oli lähellä Jehovaa edustaessaan kansaa Hänen edessään ja koska viralla oli esikuvallinen merkitys.

Kaikkia pappeja koskeva luettelo ruumiinvammoista, jotka tekivät miehen epäpäteväksi papin virkaan, on esitetty 3. Mooseksen kirjan 21:16–23:ssa. Ylimmäiselle papille asetettiin vielä lisärajoituksia: Hän sai avioitua vain israelilaisen neitsyen kanssa, eikä hän saanut avioitua lesken kanssa (3Mo 21:13–15). Hän ei saanut saastua kuolleista eli koskea kenenkään ruumiiseen, ei edes oman isänsä tai äitinsä ruumiiseen, sillä se olisi tehnyt hänet epäpuhtaaksi. Hän ei myöskään saanut jättää hiuksiaan hoitamatta eikä repäistä vaatteitaan kuolleiden vuoksi. (3Mo 21:10–12.)

Raamatussa ei aseteta ylimmäiselle papille mitään nimenomaista ikärajaa. Vaikka leeviläisten oli määrä päättää palveluksensa 50 vuoden iässä, ei pappien palveluksen päättymisestä puhuta mitään, ja Raamatusta käykin ilmi, että ylimmäisen papin virkaan nimitettiin eliniäksi (4Mo 8:24, 25). Aaron oli 83-vuotias mennessään Mooseksen kanssa faraon eteen. Hänet voideltiin ylimmäiseksi papiksi ilmeisesti seuraavana vuonna. (2Mo 7:7.) Kuollessaan hän oli 123-vuotias. Hän palveli koko tuon ajan luopumatta tehtävistään. (4Mo 20:28; 33:39.) Turvakaupunkijärjestelyssä otettiin huomioon ylimmäisen papin elinikäinen toimikausi, kun tahatonta tappajaa vaadittiin pysymään turvakaupungissa ylimmäisen papin kuolemaan asti (4Mo 35:25).

Virkaanasetus. Viitteitä Jehovan Aaronille tarkoittamasta virasta voidaan nähdä niissä tehtävissä, joita hänelle annettiin pian Egyptistä lähdön jälkeen. Erämaassa matkalla Siinaille juuri Aaronin käskettiin ottaa mannaruukku ja panna se talteen Todistuksen eteen säilytettäväksi. Silloin ei vielä ollut kohtaamistelttaa eikä liiton arkkua. (2Mo 16:33, 34, Rbi8, alav.) Myöhemmin Aaronin vastuulle annettiin koko pyhä teltta ja sen arkku. Nimenomaan Aaron, kaksi hänen pojistaan ja 70 Israelin vanhinta saivat nousta Horebinvuoren rinnettä jonkin matkaa. Siellä he näkivät näyn Jumalasta. (2Mo 24:1–11.)

Jehova kertoi varsinaisesti ensimmäisen kerran aikovansa asettaa Aaronin ja hänen poikansa erilleen papeiksi, kun hän antoi Moosekselle ohjeet pappien vaatteiden valmistamisesta (2Mo 28). Annettuaan nämä ohjeet Jumala esitti Moosekselle pappien virkaanasetusmenettelyn ja ilmoitti sitten selvästi: ”Pappeuden on tultava heille ajan hämärään asti pysyvänä säädöksenä.” (2Mo 29:9.)

Jehovan majesteettiuden ja puhtauden mukaisesti Aaron ja hänen poikansa eivät voineet toimittaa papin tehtäviä, ennen kuin heidät oli virkaanasetusmenoin pyhitetty ja valtuutettu tehtäväänsä (2Mo 29). Mooses, joka oli lakiliiton välittäjä, asetti heidät virkaansa. Seitsemän päivää, 1.–7. nisankuuta 1512 eaa., kestäneiden pyhitysmenojen jälkeen papit oli täysin asetettu virkaansa ja heidän kätensä oli täytetty pappien toimivallalla. (3Mo 8.) Seuraavana päivänä, nisankuun 8. päivänä, toimitettiin ensimmäinen sovitus kansan puolesta (se oli hyvin samanlainen kuin sen sovituspäivän tavanomaiset menot, jota oli käsketty viettää vuosittain tisrikuun 10. päivänä; pappien ensimmäistä virantoimitusta on kuvattu 3. Mooseksen kirjan 9. luvussa). Se oli sopivaa ja tarpeellista, sillä Israelin kansa tarvitsi puhdistamista synneistään, mm. kultaiseen vasikkaan liittyvästä rikkomuksesta, johon se oli syyllistynyt vähän aikaisemmin (2Mo 32).

Yksi niistä tärkeistä ylimmäisen papin virkaanasetusmenoista, jotka Mooseksen piti toimittaa, oli Aaronin voiteleminen vuodattamalla hänen päähänsä pyhää voiteluöljyä, jonka koostumus oli Jumalan erityisohjeiden mukainen (3Mo 8:1, 2, 12; 2Mo 30:22–25, 30–33; Ps 133:2). Aaronia seuranneita ylimmäisiä pappeja sanottiin ”voidelluiksi”. Raamatussa ei tosin kerrota tilaisuudesta, jossa heidät varsinaisesti voideltiin kirjaimellisella öljyllä, mutta siinä esitetään seuraava laki: ”Ja pyhät vaatteet, jotka ovat Aaronin, tulevat hänen pojilleen hänen jälkeensä, jotta heidät niissä voideltaisiin ja heidän kätensä niissä täytettäisiin vallalla. Se pappi, joka hänen pojistaan häntä seuraa ja joka tulee kohtaamistelttaan palvelemaan pyhässä paikassa, käyttää niitä seitsemän päivää.” (2Mo 29:29, 30.)

Virka-asu. Tavanomaisissa tehtävissään ylimmäinen pappi pukeutui samanlaisiin pellavavaatteisiin kuin alipapit, mutta joissakin tilaisuuksissa hän käytti loistokasta ja kaunista erikoisasua. 2. Mooseksen kirjan luvuissa 28 ja 39 kuvaillaan sekä näiden vaatekappaleiden mallia että niiden valmistusta Mooseksen johdolla Jumalan käskyn mukaisesti. Alin vaatekerta (lukuun ottamatta pellavaisia alushousuja, jotka ulottuivat ”lanteilta aina reisiin asti” ja joita kaikki papit käyttivät ’peittääkseen paljaan lihan’; 2Mo 28:42) oli ihokas (hepr. kut·toʹnet), joka oli tehty hienosta (luultavasti valkoisesta) ruutukuvioiseksi kudotusta pellavasta. Ihokas oli ilmeisesti pitkähihainen ja ulottui nilkkoihin saakka. Se oli todennäköisesti kudottu yhdeksi kappaleeksi. Hienosta kerratusta pellavalangasta sekä sinisestä, purppuranpunaisesta ja karmosiininpunaisesta langasta kudottu kangasvyö kiersi vartaloa luultavasti vyötärön yläpuolella. (2Mo 28:39; 39:29.)

Turbaani, joka ilmeisesti oli erilainen kuin alipappien päähine, oli myös hienoa pellavaa (2Mo 28:39). Turbaanin etupuolelle oli kiinnitetty kiiltävä levy puhtaasta kullasta, ja siihen oli kaiverrettu sanat ”Pyhyys kuuluu Jehovalle” (2Mo 28:36). Tätä levyä sanottiin ”pyhäksi vihkimisen tunnusmerkiksi” (2Mo 29:6; 39:30).

Pellavaihokkaan päällä oli sininen hihaton vaate (hepr. meʽilʹ). Sekin oli todennäköisesti kudottu yhdeksi kappaleeksi, ja sen pääntietä reunusti vahva päärme repeytymisen estämiseksi. Sininen hihaton vaate puettiin ylle pujottamalla se pään yli. Tämä vaatekappale oli pellavaihokasta lyhyempi, ja sen helmaa kiersivät vuorotellen asetetut kultatiu’ut ja sinisestä, purppuranpunaisesta ja karmosiininpunaisesta langasta tehdyt granaattiomenat. Tiukujen äänen saattoi kuulla ylimmäisen papin toimittaessa tehtäviään pyhäkössä. (2Mo 28:31–35.)

Efodia, hieman vyötärön alapuolelle ulottuvaa, etu- ja takakappaleesta muodostuvaa esiliinan kaltaista vaatetta, käyttivät kaikki papit ja joskus papistoon kuulumattomatkin (1Sa 2:18; 2Sa 6:14). Ylimmäisen papin juhlapuvun efodi oli kuitenkin erikoista koruompelijan työtä. Se oli tehty hienosta kerratusta pellavalangasta, purppuranpunaiseksi värjätystä villasta, karmosiininpunaisesta materiaalista sekä kultalangasta, joka oli valmistettu takomalla kulta ohuiksi levyiksi ja leikkaamalla niistä sitten säikeitä (2Mo 39:2, 3). Olkakappaleet ulottuivat mahdollisesti kummallakin puolella olkapäiltä vyötärölle asti. Molempien olkakappaleiden päällä oli kultakehys, ja kumpaankin kehykseen oli istutettu onyksikivi, johon oli kaiverrettu kuuden Israelin (Jaakobin) pojan nimet ikäjärjestyksessä. Efodi sidottiin vyötärön ympäriltä samasta materiaalista valmistetulla vyöllä siten, että vyö oli ”siinä”, ts. mahdollisesti kiinni efodissa osana sitä. (2Mo 28:6–14.)

Tuomion rintakilpi oli epäilemättä ylimmäisen papin puvun kallein ja upein osa. Se oli valmistettu samoista materiaaleista kuin efodi, ja se oli muodoltaan suorakulmainen siten, että sen pituus oli kaksi kertaa sen leveys, mutta se taitettiin kaksin kerroin, jolloin se muodosti neliön, jonka sivu oli noin 22 cm pitkä. Kaksin kerroin taittamalla muodostettiin eräänlainen tasku tai pussi. (Ks. RINTAKILPI.) Rintakilpi oli koristeltu 12:lla kultaan istutetulla kallisarvoisella kivellä, joista kuhunkin oli kaiverrettu yhden Israelin pojan nimi. Nämä kivet – rubiini, topaasi, smaragdi jne. – oli järjestetty neljään riviin. Rintakilpeen oli valmistettu kaksi nuoran tapaan tehtyä kultapunosta, ja sen kulmissa oli kultarenkaat. Ylemmät renkaat oli kiinnitetty efodin olkakappaleisiin näillä kultapunoksilla, alemmat renkaat taas oli kiinnitetty efodin olkakappaleisiin sinisillä nauhoilla juuri vyön yläpuolelta. (2Mo 28:15–28.)

Mooses pani ”rintakilpeen” urimin ja tummimin (3Mo 8:8). Sitä, mitä urim ja tummim varsinaisesti olivat, ei tiedetä. Jotkut oppineet arvelevat niiden olleen arpoja, joita heitettiin tai jotka vedettiin rintakilvestä Jehovan ohjauksessa ja jotka antoivat periaatteessa myönteisen tai kielteisen vastauksen kysymyksiin. Jos ne olivat arpoja, ne voitiin panna rintakilven ”taskuun” (2Mo 28:30, AT, Mo). Tähän viittaa ehkä 1. Samuelin kirjan 14:41, 42. Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että urim ja tummim liittyivät jollain tavoin rintakilven kiviin, mutta tämä näkökanta vaikuttaa epätodennäköisemmältä. Urim ja tummim mainitaan myös 4. Mooseksen kirjan 27:21:ssä, 5. Mooseksen kirjan 33:8:ssa, 1. Samuelin kirjan 28:6:ssa, Esran 2:63:ssa ja Nehemian 7:65:ssä. (Ks. URIM JA TUMMIM.)

Ylimmäinen pappi pukeutui juhla-asuun, kun hän lähestyi Jehovaa tiedustellakseen häneltä jotain tärkeää asiaa (4Mo 27:21; Tu 1:1; 20:18, 27, 28). Myös sovituspäivänä, kun syntiuhrit oli uhrattu, hän vaihtoi valkoiset pellavavaatteet loistavaan juhla-asuunsa (3Mo 16:23, 24). Ilmeisesti hän käytti sitä muissakin tilaisuuksissa.

Sovituspäivää koskevissa ohjeissa, jotka annetaan 3. Mooseksen kirjan 16. luvussa, ei erikseen mainita, että ylimmäinen pappi olisi loistaviin vaatteisiinsa pukeuduttuaan nostanut kätensä ja siunannut kansan. Pappien virkaanasetuksen jälkeisenä päivänä toimitetusta sovituksesta, joka muistuttaa suuresti sovituspäivän viettoa, kerrotaan kuitenkin: ”Sitten Aaron kohotti kätensä kansaa kohti ja siunasi sen.” (3Mo 9:22.) Jehova oli osoittanut, millainen siunauksen tuli olla, käskiessään Moosesta: ”Puhu Aaronille ja hänen pojilleen ja sano: ’Teidän tulee siunata Israelin poikia näin, sanomalla heille: ”Jehova siunatkoon sinua ja suojelkoon sinua. Jehova antakoon kasvojensa loistaa sinua kohti ja suosikoon sinua. Jehova kohottakoon kasvonsa sinua kohti ja antakoon sinulle rauhan.”’” (4Mo 6:23–27.)

Vastuu ja velvollisuudet. Ylimmäisen papin viran arvokkuutta, vakavuutta ja vastuuta korostaa se, että hänen syntinsä saattoivat tehdä kansan syylliseksi (3Mo 4:3). Vain ylimmäinen pappi sai mennä pyhäkön kaikkeinpyhimpään osastoon, ja hänkin vain yhtenä päivänä vuodessa, sovituspäivänä (3Mo 16:2). Kun hän meni tuona päivänä kohtaamistelttaan, ei kukaan toinen pappi saanut olla teltassa (3Mo 16:17). Hän johti kaikkia sovituspäivän menoja. Hän toimitti erikoistapauksissa sovituksen omalle huoneelleen ja kansalle (3Mo 9:7) sekä astui kansan puolesta Jehovan eteen silloin, kun Jehovan suuttumus syttyi kansaa kohtaan (4Mo 15:25, 26; 16:43–50). Kun heräsi koko kansaa koskevia kysymyksiä, hän lähestyi Jehovaa urimin ja tummimin avulla (4Mo 27:21). Hän johti sen punaisen lehmän teurastamista ja polttamista, jonka tuhkaa pantiin puhdistusveteen (4Mo 19:1–5, 9).

Ilmeisesti ylimmäinen pappi saattoi halutessaan osallistua mihin tahansa papilliseen tehtävään tai toimitukseen. Kuningas Daavidin päiviin mennessä pappien määrä oli kasvanut niin suureksi, että Daavid järjesti papit 24 osastoon, jotta he kaikki olisivat voineet palvella (1Ai 24:1–18). Tämä järjestely säilyi koko papiston olemassaolon ajan. Ylimmäinen pappi ei ollut kuitenkaan sidoksissa mihinkään määräaikoihin pyhäkköpalveluksessaan kuten alipapit, vaan hän saattoi osallistua siihen milloin tahansa. (Alipapit saattoivat olla avustajina milloin tahansa, mutta jotkin tehtävät oli varattu vain kulloinkin palvelusvuorossa olevaan osastoon kuuluville papeille.) Sekä alipappien että ylimmäisen papin työntäyteisimpiä kausia olivat juhla-ajat.

Ylimmäinen pappi valvoi pyhäkköä, pyhäkköpalvelusta ja rahastoa (2Ku 12:7–16; 22:4). Joku toissijaisista papeista toimi nähtävästi hänen pääavustajanaan tässä tehtävässä (2Ku 25:18). Myöhemmin tämä avustaja, jota sanottiin ”saganiksi”, toimi ylimmäisen papin sijaisena, jos tämä oli syystä tai toisesta estynyt (A. Edersheim, The Temple, 1874, s. 75). Aaronin pojalle Eleasarille oli määrätty oma valvontatehtävänsä (4Mo 4:16).

Ylimmäinen pappi johti myös kansalle annettavaa uskonnollista opetusta (3Mo 10:8–11; 5Mo 17:9–11).

Hän ja maalliset hallitsijat (Joosua, tuomarit ja kuningaskunnan aikana kuningas) muodostivat kansakunnan ylimmän tuomioistuimen (5Mo 17:9, 12; 2Ai 19:10, 11). Kun sanhedrin (myöhemmin) muodostettiin, ylimmäinen pappi toimi tuon elimen puheenjohtajana. (Joidenkin perimätietojen mukaan hän ei ollut puheenjohtajana kaikkia oikeusjuttuja käsiteltäessä, vaan ainoastaan halutessaan.) (Mt 26:57; Ap 5:21.) Ylimmäinen pappi Eleasar ja Joosua jakoivat maan 12 heimon kesken (Jos 14:1; 21:1–3).

Ylimmäisen papin kuolemasta piti ilmoittaa maan kaikkiin turvakaupunkeihin; se merkitsi kaikkien niiden vapautumista, joiden piti pysyä turvakaupunkien rajojen sisäpuolella, koska he olivat tahattomia tappajia (4Mo 35:25–29).

Ylimmäisen papin sukuhaara. Ylimmäisten pappien polveutuminen ja tässä virassa todella palvelleiden ylimmäisten pappien nimet käyvät ilmi oheisesta taulukosta. Raamatussa mainitaan nimeltä vain joitakin tässä asemassa palvelleita, mutta siinä esitetään tietoja Aaronin suvusta. Epäilemättä monet sukuluetteloissa mainitut ovat palvelleet ylimmäisinä pappeina, vaikkei Raamatussa olekaan ollut tilaisuutta kertoa heidän toiminnastaan eikä nimenomaan mainita heidän hoitaneen tuota virkaa. Ne harvat, jotka Raamattu suoranaisesti mainitsee ylimmäisinä pappeina, tuskin riittävät kattamaan koko aikaa, varsinkaan ajanjaksoa papiston asettamisesta 1512 eaa. Jerusalemin tuhoon 607 eaa. Usein sukuluetteloissa myös sivuutetaan joitakin nimiä, joten nimeltä mainitsemattomatkin ovat voineet palvella tässä asemassa. Taulukon tarkoitus ei olekaan esittää täysin aukotonta ja täsmällistä luetteloa, mutta se voi auttaa lukijaa saamaan paremman yleiskuvan ylimmäisten pappien sukuhaarasta.

Melkisedekin pappeus. Ensimmäinen Raamatussa mainittu pappi on Melkisedek, joka oli sekä ”Korkeimman Jumalan pappi” että Salemin (Jerusalemin) kuningas. Abraham tapasi tämän pappiskuninkaan paluumatkallaan voitettuaan kolme kuningasta, jotka olivat liittoutuneet elamilaiskuninkaan Kedorlaomerin kanssa. Abraham osoitti tunnustavansa Melkisedekin valtuuksien olevan lähtöisin Jumalalta antamalla hänelle kymmenykset voittosaaliistaan ja ottamalla vastaan Melkisedekin siunauksen. Raamatussa ei kerrota mitään Melkisedekin esi-isistä, hänen syntymästään eikä hänen kuolemastaan. Hänellä ei ollut edeltäjiä eikä seuraajia. (1Mo 14:17–24; ks. MELKISEDEK.)

Jeesus Kristus Ylimmäisenä Pappina. Raamatun Heprealaiskirjeessä osoitetaan, että ylösnousemuksensa ja taivaaseen astumisensa jälkeen Jeesuksesta Kristuksesta ”on iäksi tullut ylimmäinen pappi Melkisedekin tavan mukaan” (Hpr 6:20; 7:17, 21). Kuvaillessaan Kristuksen pappeuden suurenmoisuutta ja sen paremmuutta Aaronin pappeuteen verrattuna kirjoittaja osoittaa, että Melkisedek oli sekä kuningas että pappi, ei syntyperänsä vaan Korkeimman Jumalan määräyksen perusteella. Myöskään Kristus Jeesus, joka ei kuulunut Leevin vaan Juudan heimoon ja Daavidin sukuhaaraan, ei perinyt asemaansa Aaronin jälkeläisenä vaan sai sen suoraan Jumalalta kuten Melkisedek. (Hpr 5:10.) Psalmissa 110:4 on esitetty lupaus: ”Jehova on vannonut (eikä hän pahoittele): ’Sinä olet pappi ajan hämärään asti Melkisedekin tavan mukaan!’”, ja tämä nimitys tekee Kristuksesta taivaallisen Kuningas-Papin. Sen lisäksi hänellä on kuninkaanvalta myös Daavidin jälkeläisenä, minkä vuoksi hänestä tulee Daavidin kanssa tehdyssä liitossa luvatun kuninkuuden perillinen (2Sa 7:11–16). Siksi hänen virassaan yhdistyvät sekä kuninkuus että pappeus kuten Melkisedekinkin tapauksessa.

Kristuksen ylimmäisen pappeuden ylivertaisuus ilmenee myös siinä, että juutalaisten pappien kantaisä Leevi antoi itse asiassa kymmenykset Melkisedekille, sillä hän oli vielä Abrahamin kupeissa silloin, kun tuo patriarkka antoi kymmenykset Salemin pappiskuninkaalle. Siinä mielessä myös Leevi sai Melkisedekin siunauksen, ja yleensähän suurempi siunaa vähäisemmän. (Hpr 7:4–10.) Apostoli kiinnittää huomiota myös siihen, että Melkisedek oli ”isätön, äiditön, ilman sukuluetteloa, vailla päivien alkua ja elämän loppua” edustaessaan ”häviämättömään elämään” herätetyn Jeesuksen Kristuksen ikuista pappeutta (Hpr 7:3, 15–17).

Vaikka Kristus ei saa pappeuttaan lihallisen perimyksen kautta Aaronilta, eikä hänellä ole virassaan edeltäjää eikä seuraajaa, hän kuitenkin täyttää Aaronin huoneen ylimmäisen papin esikuvaamat piirteet. Apostoli tekee tämän täysin selväksi osoittaessaan, että erämaahan rakennettu telttamainen tabernaakkeli oli malli ”tosi teltasta – – jonka pystytti Jehova eikä ihminen” ja että leeviläiset papit suorittivat ”pyhää palvelusta taivaallisten esikuvassa ja varjossa”. (Hpr 8:1–6; 9:11.) Hän kertoo, että Jeesus Kristus, jolla ei ollut uhrattavanaan eläinuhreja vaan oma täydellinen ruumiinsa, lakkautti eläinuhrien laillisuuden ja poisti niiden tarpeen. Silloin Jeesus ’kulki taivaiden läpi’, ”ei vuohien ja nuorten sonnien verta mukanaan, vaan oma verensä mukanaan kerta kaikkiaan pyhään paikkaan ja hankki meille ikuisen vapautuksen”. (Hpr 4:14; 9:12; 10:5, 6, 9.) Hän meni sen kaikkeinpyhimmän esikuvaamaan pyhään paikkaan, johon Aaron meni, nimittäin ”itse taivaaseen ilmaantuakseen nyt Jumalan kasvojen eteen meidän puolestamme” (Hpr 9:24).

Jeesuksen, vastakuvallisen Ylimmäisen Papin, uhria ei tarvinnut toistaa, kuten Aaronin huoneen pappien uhrit, koska hänen uhrinsa todella poisti synnit (Hpr 9:13, 14, 25, 26). Lisäksi esikuvassa eli varjossa kukaan Aaronin huoneen pappi ei elänyt kyllin kauan pelastaakseen täysin tai tuottaakseen lopullisen pelastuksen ja täydellisyyden kaikille, joita hän palveli, mutta Kristus ”voi myös täysin pelastaa ne, jotka lähestyvät Jumalaa hänen välityksellään, koska hän on aina elossa puhuakseen heidän puolestaan” (Hpr 7:23–25).

Uhraamisen lisäksi Israelin ylimmäinen pappi siunasi kansaa, ja hänellä oli päävastuu Jehovan vanhurskaiden lakien opettamisesta kansalle. Jeesus Kristus teki samoin. Ilmaantuessaan Isänsä eteen taivaissa hän ”uhrasi yhden uhrin syntien edestä ainiaaksi ja istui Jumalan oikealle puolelle ja siitä lähtien odottaa, kunnes hänen vihollisensa pannaan hänen jalkojensa alustaksi” (Hpr 10:12, 13; 8:1). Siispä ”kun hän ilmaantuu toisen kerran, se tapahtuu erossa synnistä ja niille, jotka hartaasti odottavat häntä pelastukseksi itselleen” (Hpr 9:28).

Jeesuksen Kristuksen paremmuus Ylimmäisenä Pappina nähdään vielä eräässä merkityksessä. Kun hän tuli ”veljiensä” kaltaiseksi lihaa ja verta olevaksi ihmiseksi (Hpr 2:14–17), hänet koeteltiin perusteellisesti: hän kärsi kaikenlaista vastustusta, vainoa ja lopulta häpeällisen kuoleman. Hänestä sanotaankin: ”Vaikka hän oli Poika, niin hän oppi tottelevaisuuden siitä, mitä hän kärsi, ja kun hänet oli tehty täydelliseksi, hän tuli vastuunalaiseksi kaikkien häntä tottelevien ikuisesta pelastuksesta.” (Hpr 5:8, 9.) Paavali selittää, mitä hyötyä meille on siitä, että Jeesusta koeteltiin sillä tavoin: ”Sillä sen nojalla, että hän itse on kärsinyt koetukselle pantuna, hän kykenee tulemaan niiden avuksi, jotka pannaan koetukselle.” (Hpr 2:18.) Ne jotka tarvitsevat apua, voivat luottaa siihen, että hän on armollinen ja myötätuntoinen heitä kohtaan. ”Sillä”, kuten Paavali sanoo, ”ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi suhtautua myötätuntoisesti heikkouksiimme, vaan sellainen, joka on koeteltu kaikissa suhteissa samoin kuin mekin, mutta ilman syntiä.” (Hpr 4:15, 16.)

Kristityt alipapit. Jeesus Kristus on ainoa pappi ”Melkisedekin tavan mukaan” (Hpr 7:17), mutta kuten Israelin ylimmäisellä papilla Aaronilla, Jeesuksella Kristuksellakin on joukko alipappeja, jotka hänen Isänsä, Jehova, on antanut hänelle. Heidän on luvattu pääsevän Jeesuksen perijätovereiksi taivaisiin, missä he myös hallitsevat hänen kanssaan kuninkaina hänen Valtakunnassaan (Ro 8:17). Heitä sanotaan ”kuninkaalliseksi papistoksi” (1Pi 2:9). Raamatun Ilmestyskirjan näyssä he laulavat uutta laulua, jossa he kertovat, että Kristus osti heidät verellään ja teki ”heidät valtakunnaksi ja papeiksi meidän Jumalallemme” ja että ”heidän on määrä hallita kuninkaina maata” (Il 5:9, 10). Myöhemmin samassa näyssä heidän lukumääräkseen osoitetaan 144000. Heistä sanotaan myös, että heidät ”on ostettu maasta” Karitsan seuraajiksi ja että heidät ”ostettiin ihmisistä ensi hedelmäksi Jumalalle ja Karitsalle” (Il 14:1–4; vrt. Ja 1:18). Samassa Ilmestyksen luvussa (14) varoitetaan pedon merkistä ja osoitetaan, että sen välttämiseksi tarvitaan ”pyhien kestävyyttä” (Il 14:9–12). Nämä 144000 ostettua ovat ne, jotka kestävät uskollisesti, jotka saavat elämän ja hallitsevat kuninkaina Kristuksen kanssa ja jotka ”tulevat olemaan Jumalan ja Kristuksen pappeja ja tulevat hallitsemaan kuninkaina hänen kanssaan ne tuhat vuotta” (Il 20:4, 6). Jeesuksen palvelukset ylimmäisenä pappina saattavat heidät tähän loistoisaan asemaan.

Ketkä hyötyvät taivaallisesta pappeudesta. Ilmestyskirjassa esitetty näky Uudesta Jerusalemista antaa käsityksen siitä, ketkä saavat nauttia suuren Ylimmäisen Papin ja hänen taivaallisten alipappiensa palveluksista. Aaron ja hänen sukunsa sekä Leevin pappisheimo palvelivat Palestiinan maan 12:ta heimoa. Uudesta Jerusalemista sanotaan, että ”kansakunnat tulevat vaeltamaan sen valossa” (Il 21:2, 22–24).

Ks. myös PAPPI.