PYHÄ PAIKKA

Tätä sanaa käytetään Raamatussa useissa eri merkityksissä. Sitä voitiin käyttää yleensä 1) Israelin leiristä, Jerusalemista ja siellä olevista pyhistä paikoista; sitä käytettiin myös nimenomaan 2) koko kohtaamisteltasta ja myöhemmin temppelistä, 3) kaikkeinpyhimmästä, joka oli tabernaakkelin ja myöhemmin temppelin sisin osasto, sekä 4) tabernaakkelin ensimmäisestä sisähuoneesta erotukseksi kaikkeinpyhimmästä osastosta. Asiayhteydestä voidaan päätellä, mitä ilmauksella ”pyhä paikka” kulloinkin tarkoitetaan.

1. Israelin leiri (5Mo 23:14); myöhemmin Israelin maa ja varsinkin Jerusalemin kaupunki (vrt. Mt 24:15 ja Lu 21:20; huom. ilmaus ”pyhä kaupunki” Mt 27:53:ssa). Siellä sijaitsi Jumalan pyhäkkö, hänen nimensä liittyi siihen ja hänen kansaansa pidettiin pyhänä (Hes 21:2). Koko leiri oli pidettävä pyhänä samoin kuin myöhemmin koko maa, jonka Jumala antoi kansalleen. Siksi jokainen, joka uhrasi väärälle jumalalle tai harjoitti jotain epäpuhdasta, saastutti israelilaisten keskuudessa olevan Jumalan pyhäkön. (3Mo 20:3; vrt. 3Mo 18:21, 30; 19:30; 4Mo 5:2, 3; Jer 32:34; Hes 5:11; 23:38.)

2. Kohtaamisteltta ja myöhemmin temppeli. Kaikki niihin kuuluva, tabernaakkelin esipiha ja temppelin esipihat mukaan luettuina, sisältyivät pyhään paikkaan (2Mo 38:24; 2Ai 29:5; Ap 21:28). Tärkeimmät esipihassa olevat esineet olivat uhrialttari ja kupariallas. Ne olivat pyhiä esineitä. Ainoastaan ne, jotka olivat palvontamenojen mukaan puhtaita, saivat astua tabernaakkelin esipihaan milloin vain; kukaan ei saanut mennä epäpuhtaana myöskään temppelin esipihoihin. Jos esimerkiksi nainen oli epäpuhdas, hän ei saanut koskettaa mitään pyhää eikä mennä pyhään paikkaan (3Mo 12:2–4). Tabernaakkelin katsottiin ilmeisesti saastuvan jopa silloin, jos israelilaiset olivat jatkuvasti epäpuhtaassa tilassa (3Mo 15:31). Ihmiset, jotka toivat uhrilahjoja puhdistuttuaan spitaalista, toivat uhrinsa vain esipihan portille asti (3Mo 14:11). Kukaan epäpuhdas ei saanut kuolemanrangaistuksen uhalla osallistua yhteysuhriin tabernaakkelissa eikä temppelissä (3Mo 7:20, 21).

3. Kaikkeinpyhin, sisin osasto. Sitä sanotaan 3. Mooseksen kirjan 16:2:ssa ”pyhäksi paikaksi [hepr. haq·qoʹdeš ’pyhä’] esiripun sisäpuolella”. Paavalilla oli ilmeisesti mielessään tämä osasto, kun hän sanoi, ettei Jeesus taivaaseen mennessään mennyt ”käsin tehtyyn pyhään paikkaan [kreik. haʹgi·a ’pyhät (paikat)’]” (Hpr 9:24). Heprealaiskirjeen 10:19:ssä Paavali käyttää ilmausta ”pyhään paikkaan” (UM), ”kaikkeinpyhimpään” (KR-92) (kirjm. ”pyhiin” eli ”pyhiin paikkoihin”; monikko viittaa ylevyyteen).

Tabernaakkelin kaikkeinpyhimmässä oli vain kultainen liiton arkku, jonka yläpuolella oli kaksi kultaista kerubia siivet levällään (2Mo 25:10–22; 26:33). Salomon rakentamassa temppelissä oli myös kaksi suurta öljypuusta valmistettua kerubia, jotka oli päällystetty kullalla (1Ku 6:23–28). Babylonin pakkosiirtolaisuuden jälkeen pyhää arkkua ei kuitenkaan enää ollut kaikkeinpyhimmässä.

Ylimmäinen pappi oli kaikkeinpyhimmässä keskellä tabernaakkelin sisäpuolen telttakankaisiin ja esirippuun kirjottuja kerubeja (2Mo 26:1, 31, 33). Salomon temppelin seinät ja katto olivat kullalla päällystettyä setripuuta, ja seiniin oli kaiverrettu kerubeja, palmukuvioita, kurpitsan muotoisia koristeita ja kukkia (1Ku 6:16–18, 29; 2Ai 3:7, 8).

4. Ensimmäinen, suurempi osasto, pyhä paikka eli pyhä erotukseksi sisimmästä osastosta, kaikkeinpyhimmästä (2Mo 26:33). Tämän osaston pituus oli kaksi kolmannesta koko rakennuksen pituudesta (1Ku 6:16, 17; 2Ai 3:3, 8). Tabernaakkelin pyhässä paikassa oli huoneen eteläsivulla kultainen lampunjalka (2Mo 25:31–40; 40:24, 25), länsisivulla, kaikkeinpyhimpään johtavan esiripun edessä, oli kultainen suitsutusalttari (2Mo 30:1–6; 40:26, 27) ja pohjoissivulla näkyleipäpöytä (2Mo 25:23–30; 40:22, 23; Hpr 9:2, 3). Lisäksi siellä oli niihin liittyviä kultaisia välineitä, mm. maljat, lamppupihdit jne. Temppelin pyhässä paikassa oli kultainen alttari, kymmenen näkyleipäpöytää ja kymmenen lampunjalkaa. Lampunjalkoja ja pöytiä oli viisi oikealla ja viisi vasemmalla puolella (1Ku 7:48–50; 2Ai 4:7, 8, 19, 20).

Ollessaan tabernaakkelin pyhässä paikassa pappi näki seinäkehikoiden välejä ja kattoa peittävissä tabernaakkelin sisäpuolen telttakankaissa olevat värikkäät, koruompelein valmistetut kerubit (2Mo 26:1, 15). Kaikkeinpyhimmän esirippu oli kiinnitetty neljään kultapylvääseen ja siinäkin oli koruompelein tehtyjä kerubeja (2Mo 26:31–33). Myös tabernaakkelin sisäänkäynnin edessä oleva verho oli valmistettu värikkäästä materiaalista (2Mo 26:36). Temppelissä tämän huoneen seiniin oli kaiverrettu kerubeja, palmukuvioita, kurpitsan muotoisia koristeita ja kukkaköynnöksiä, ja ne kaikki oli päällystetty kullalla (1Ku 6:17, 18, 22, 29).

Kuvaannollinen merkitys. Jumalan järjestelyä ihmisten sovittamiseksi Jeesuksen Kristuksen uhrin välityksellä sanotaan ”suuremmaksi ja täydellisemmäksi teltaksi – –, joka ei ole käsin tehty”. Apostoli Paavali kirjoittaa, että Kristus meni ”kerta kaikkiaan” tämän suurenmoisen hengellisen temppelin ”pyhään paikkaan ja hankki meille ikuisen vapautuksen” (Hpr 9:11, 12). Mennessään taivaaseen ja ilmaantuessaan Jehovan eteen Kristus meni paikkaan, jota tabernaakkelin sisin osasto, kaikkeinpyhin, esikuvasi (Hpr 9:24, 25). Tabernaakkeli ja siinä toimitetut palvelukset olivat siis ”taivaallisten esikuva ja varjo” (Hpr 8:5).

Kristityt alipapit. Koska Jumalan asuinpaikka on pyhäkkö, pyhä paikka, kristillistä seurakuntaakin verrataan pyhään paikkaan, Jumalan temppeliin (1Ko 3:17; Ef 2:21, 22). Kun Jeesuksen Kristuksen voidellut seuraajat ovat vielä maan päällä, heidän sanotaan ’rakentuvan hengelliseksi huoneeksi, pyhäksi papistoksi’ ja muodostavan ”kuninkaallisen papiston” (1Pi 2:5, 9). Samalla tavoin kuin alipapit palvelivat sekä esipihassa että pyhässä paikassa, nämä Jumalan kristityt papitkin palvelevat hänen vertauskuvallisen alttarinsa edessä ja myös vertauskuvallisessa pyhässä paikassa. Israelin pappien piti olla puhtaita, joten valmistautuessaan palvelemaan pyhässä paikassa he peseytyivät esipihan kuparialtaan vedellä (2Mo 40:30–32). Myös niistä kristityistä, jotka on julistettu vanhurskaiksi, sanotaan, että heidät on ”pesty puhtaiksi” (1Ko 6:11). Israelilaispappien ympärillä oli tabernaakkelin kankaissa kerubien kuvia heidän toimittaessaan siellä tehtäviään. Tämä tuo mieleen ne Paavalin sanat joillekuille vanhurskaiksi julistetuille, että vaikka he olivat vielä maan päällä, niin ”hän [Jumala] – – asetti meidät istumaan yhdessä taivaallisiin Kristuksen Jeesuksen yhteydessä” (Ef 2:4–6). Kun nämä ”kuninkaalliseen papistoon” kuuluvat kristityt palvelevat, he uhraavat Jumalalle ylistysuhreja (Hpr 13:15) ja esittävät hänelle rukouksia (joita verrataan suitsukkeeseen; Il 8:4), syövät Jumalalta saamaansa hengellistä ravintoa (papeillekin annettiin näkyleipää; Mr 2:26) ja saavat Jumalan totuuden sanan valoa (ikään kuin lampunjalasta; Ps 119:105). Apostoli Paavali osoittaa, että heillä on Jeesuksen Kristuksen uhrin kautta toivo päästä todelliseen ”Kaikkeinpyhimpään”, itse taivaaseen (Hpr 6:19, 20; 9:24; 1Pi 1:3, 4). (Ks. KAIKKEINPYHIN; PYHÄ ANTI.)