KRISTITTY

Latinalaistettu kreikankielinen sana Khri·sti·a·nosʹ, joka esiintyy ainoastaan kolme kertaa Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa, tarkoittaa Kristuksen Jeesuksen seuraajia, kristillisyyden edustajia (Ap 11:26; 26:28; 1Pi 4:16).

”Juuri [Syyrian] Antiokiassa opetuslapsia kutsuttiin Jumalan sallimuksesta ensimmäisen kerran kristityiksi.” (Ap 11:26.) On siksi mahdollista, että tätä nimitystä käytettiin jo vuonna 44, tämän raamatunkohdan yhteydessä kerrottujen tapahtumien aikaan, vaikkakaan tämän lauseen kieliopillinen rakenne ei välttämättä osoita sitä; joidenkuiden mielestä nimitystä käytettiinkin vasta hiukan myöhemmin. Joka tapauksessa noin vuonna 58 tuo nimitys tunnettiin jo hyvin Kesarean kaupungissa ja sitä käyttivät jopa viranomaiset, sillä tuohon aikaan kuningas Herodes Agrippa II sanoi Paavalille: ”Lyhyessäpä ajassa taivuttaisit minut tulemaan kristityksi.” (Ap 26:28.)

Kun raamatunkirjoittajat puhuttelivat toisia uskovia tai puhuivat Kristuksen seuraajista, he käyttivät esimerkiksi seuraavanlaisia ilmauksia: ”Herraan uskovat”, ”veljet” ja ”opetuslapset” (Ap 5:14; 6:3; 15:10), ”Jumalan valitsemat” ja ”uskolliset” (Kol 3:12; 1Ti 4:12), ”Jumalan orjat” ja ”Kristuksen Jeesuksen orjat” (Ro 6:22; Fil 1:1), ”pyhät”, ”Jumalan seurakunta” ja ’ne, jotka huutavat avukseen Herraa’ (Ap 9:13; 20:28; 1Ko 1:2; 2Ti 2:22). Näitä nimityksiä, joihin liittyy opillinen merkitys, käytettiin pääasiassa seurakunnan sisällä. Ulkopuolisille puhuttaessa kristillisyydestä käytettiin sanaa ”Tie” (Ap 9:2; 19:9, 23; 22:4), ja vastustajat sanoivat sitä ”nasaretilaisten lahkoksi” tai pelkästään ”täksi lahkoksi” (Ap 24:5; 28:22).

Kristuksen seuraajat tulivat alun perin tunnetuiksi kristittyinä Syyrian Antiokiassa. On erittäin epätodennäköistä, että juutalaiset olisivat ensimmäisinä käyttäneet Jeesuksen seuraajista kreikkalaisperäistä nimitystä ”kristityt” tai heprealaisperäistä nimitystä ”messianistit”, sillä tuskin he olisivat ensin kieltäytyneet hyväksymästä Jeesusta Messiaaksi eli Kristukseksi ja sitten kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin tunnustaneet hänet Voidelluksi eli Kristukseksi nimittämällä hänen seuraajiaan ”kristityiksi”. Jotkut ovat sitä mieltä, että pakanaväestö on saattanut piloillaan tai ylenkatseellisesti kutsua heitä kristityiksi, mutta Raamattu osoittaa, että se oli Jumalan antama nimi; heitä ”kutsuttiin Jumalan sallimuksesta – – kristityiksi” (Ap 11:26).

Tässä raamatunkohdassa käytetty kreikan verbi khrē·ma·tiʹzō käännetään yleensä yksinkertaisesti ’kutsuttiin’, ja näin Apostolien tekojen 11:26:ssa on useimmissa käännöksissä tehtykin. Joissakin käännöksissä osoitetaan kuitenkin, että Jumala liittyi nimen ”kristityt” valintaan. Tässä suhteessa huomionarvoisia ovat Uuden maailman käännös, Young’s Literal Translation ja The Simple English Bible. Youngin käännöksessä lukee: ”Opetuslapsia kutsuttiin myös Jumalan vaikutuksesta kristityiksi ensiksi Antiokiassa.”

Kreikkalaiseen sanaan khrē·ma·tiʹzō liittyy Kreikkalaisissa kirjoituksissa aina jotakin yliluonnollista, oraakkelimaista tai jumalallista. Strongin The Exhaustive Concordance of the Bible (1890, s. 78) määrittelee kreikan kielen sanastossaan sen näin: ”Lausua oraakkeli – – eli ilmoittaa jumalallisesti.” Edward Robinsonin sanakirjassa Greek and English Lexicon (1885, s. 786) annetaan merkitys: ”Puhuttaessa Jumalan vastauksesta, oraakkelista, julistuksesta: antaa vastaus, puhua kuin oraakkeli, esittää varoitus Jumalalta.” Thayerin Greek-English Lexicon of the New Testament (1889, s. 671): ”Antaa jumalallinen käsky tai kehotus, opettaa taivaasta – – olla Jumalan määräämä, neuvoma, opettama – – olla Jumalan ilmoitusten puhetorvena, kuuluttaa julki Jumalan käskyjä.” Gyllenbergin Uuden testamentin kreikkalais-suomalaisessa sanakirjassa (Helsinki 1939, s. 287) esitetään sanalle myös merkitykset ”ilmoittaa (mikä on Jumalan tahto)”, ”saada käsky (Jumalalta ilmestyksessä)”. Thomas Scott sanoo tästä kohdasta kirjassaan Explanatory Notes (1832, III osa, s. 419): ”Sana merkitsee sitä, että tämä tehtiin Jumalan ilmoituksesta, koska sillä on yleensä tämä merkitys Uudessa testamentissa, ja se käännetään ’Jumalan varoittama’, vaikka JUMALAA tarkoittavaa sanaa ei esiinnykään kreikkalaisessa tekstissä.” Clarken Commentary sanoo Apostolien tekojen 11:26:sta: ”Tavallisen tekstimme sana – – [khrē·ma·tiʹsai], jonka käännämme kutsuttiin, merkitsee Uudessa testamentissa määrätä, varoittaa tai nimittää Jumalan johdolla. Sanaa käytetään tässä mielessä Matt. 2:12:ssa – – Jos nimi siis annettiin Jumalan määräyksestä, on erittäin todennäköistä, että Saul ja Barnabas ohjattiin antamaan se ja että siksi nimi kristitty on Jumalalta.” (Ks. seuraavia kohtia, joissa tämä kreikan verbi esiintyy: Mt 2:12, 22; Lu 2:26; Ap 10:22; Ro 7:3, Int; Hpr 8:5; 11:7; 12:25.)

Raamatussa puhutaan Jeesuksesta Kristuksesta sulhasena, voideltujen seuraajiensa Päänä ja Aviomiehenä (2Ko 11:2; Ef 5:23). Niinpä kuten vaimo ottaa mielellään aviomiehensä nimen, tämän Kristuksen ”morsian”-luokankin oli sopivaa ottaa mielellään vastaan nimi, joka osoitti sen jäsenten kuuluvan hänelle. Tällä tavoin ne, jotka ensimmäisellä vuosisadalla tarkkailivat kristittyjä, havaitsivat helposti sekä heidän toimintansa että heidän nimensä perusteella, että he olivat täysin erilaisia kuin juutalaisuuden harjoittajat; kyseessä oli kasvava yhteisö, jossa ei ollut juutalaista eikä kreikkalaista, vaan kaikki olivat yhtä Päänsä ja Johtajansa, Jeesuksen Kristuksen, alaisuudessa (Ga 3:26–28; Kol 3:11).

Mitä kristittynä oleminen merkitsee. Jeesus esitti kutsun tulla hänen seuraajakseen seuraavin sanoin: ”Jos joku tahtoo tulla minun perässäni, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon kidutuspaalunsa ja seuratkoon minua jatkuvasti.” (Mt 16:24.) Ne, jotka ovat tosi kristittyjä, uskovat täysin siihen, että Jeesus Kristus on Jumalan erityinen Voideltu ja ainosyntyinen Poika, luvattu Siemen, joka uhrasi ihmiselämänsä lunnaiksi, joka herätettiin kuolleista ja korotettiin Jehovan oikealle puolelle ja joka sai vallan alistaa vihollisensa ja saattaa kunniaan Jehovan suvereeniuden (Mt 20:28; Lu 24:46; Joh 3:16; Ga 3:16; Fil 2:9–11; Hpr 10:12, 13). Kristityt pitävät Raamattua Jumalan henkeytettynä sanana, ehdottomana totuutena, hyödyllisenä opettamiseen ja ihmisten kurittamiseen (Joh 17:17; 2Ti 3:16; 2Pi 1:21).

Tosi kristityiltä vaaditaan enemmän kuin pelkkää uskon tunnustamista. On välttämätöntä, että usko osoitetaan teoilla. (Ro 10:10; Ja 2:17, 26.) Koska ne, joista tulee kristittyjä, ovat syntyneet syntisinä, he katuvat, kääntyvät, vihkivät elämänsä Jehovalle palvoakseen ja palvellakseen häntä ja käyvät sitten vesikasteella (Mt 28:19; Ap 2:38; 3:19). He eivät saa tulla epäpuhtaiksi haureudesta, epäjumalanpalveluksesta eivätkä veren syömisestä (Ap 15:20, 29). He riisuvat pois vanhan persoonallisuutensa, johon kuuluivat vihanpuuskat, rivo puhe, valehteleminen, varastaminen, juoppous ja ”muut näiden kaltaiset”, sekä saattavat elämänsä sopusointuun Raamatun periaatteiden kanssa (Ga 5:19–21; 1Ko 6:9–11; Ef 4:17–24; Kol 3:5–10). Pietari kirjoitti kristityille: ”Älköön – – kukaan teistä kärsikö murhaajana tai varkaana tai pahantekijänä tai sellaisena, joka puuttuu toisten asioihin.” (1Pi 4:15.) Kristittyjen tulee olla ystävällisiä ja huomaavaisia, lempeämielisiä ja pitkämielisiä ja ilmaista rakkaudellisesti itsehillintää (Ga 5:22, 23; Kol 3:12–14). He pitävät huolta omaisistaan ja rakastavat lähimmäisiään niin kuin itseään (1Ti 5:8; Ga 6:10; Mt 22:36–40; Ro 13:8–10). Tärkein ominaisuus, josta tosi kristityt tunnistetaan, on se huomattava rakkaus, joka heillä on toisiaan kohtaan. ”Tästä”, sanoi Jeesus, ”kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on rakkaus keskuudessanne.” (Joh 13:34, 35; 15:12, 13.)

Tosi kristityt jäljittelevät Jeesuksen Suurena Opettajana ja Jehovan Uskollisena Todistajana antamaa esimerkkiä (Joh 18:37; Il 1:5; 3:14). ”Menkää – – ja tehkää opetuslapsia kaikkien kansakuntien ihmisistä”, kuuluu heidän Johtajansa käsky (Mt 28:19, 20). Toimiessaan sen mukaisesti kristityt ’todistavat julkisesti ja talosta taloon’ ja kehottavat ihmisiä kaikkialla pakenemaan Suuresta Babylonista ja panemaan toivonsa ja luottamuksensa Jumalan valtakuntaan (Ap 5:42; 20:20, 21; Il 18:2–4). Tämä on todella hyvä uutinen, mutta tällaisen sanoman julistaminen aiheuttaa kristityille paljon vainoa ja kärsimystä, jollaista Jeesus Kristuskin sai kokea. Hänen seuraajansa eivät ole häntä ylempiä; riittää jos he ovat hänen kaltaisiaan. (Mt 10:24, 25; 16:21; 24:9; Joh 15:20; 2Ti 3:12; 1Pi 2:21.) Jos joku ”kärsii kristittynä, älköön hävetkö, vaan kirkastakoon jatkuvasti Jumalaa tässä nimessä”, neuvoi Pietari (1Pi 4:16). Kristityt antavat ”keisarille” sen, mitä tämän maailman esivalloille kuuluu – kunnian, kunnioituksen ja verot – mutta samanaikaisesti he pysyttelevät erossa tämän maailman asioista (Mt 22:21; Joh 17:16; Ro 13:1–7), ja tämän vuoksi maailma vihaa heitä (Joh 15:19; 18:36; 1Pi 4:3, 4; Ja 4:4; 1Jo 2:15–17).

On helppo ymmärtää, miksi ihmiset, jotka noudattivat näin korkeita moraaliperiaatteita ja olivat nuhteettomia ja jotka esittivät sähköistävää sanomaansa palavan innokkaasti ja suorapuheisesti, vetivät ensimmäisellä vuosisadalla nopeasti huomion puoleensa. Esimerkiksi Paavalin lähetysmatkat olivat kuin kulovalkea, joka levitessään sytytti tuleen kaupungin toisensa jälkeen – Pisidian Antiokian, Ikonionin, Lystran, Derben ja Pergen ensimmäisen matkan aikana ja Filippin, Tessalonikan, Beroian, Ateenan ja Korintin toisella matkalla – ja sai ihmiset pysähtymään, ajattelemaan ja valitsemaan kantansa joko ottamalla vastaan tai hylkäämällä hyvän uutisen Jumalan valtakunnasta (Ap 13:14–14:26; 16:11–18:17). Monet tuhannet jättivät väärät uskonnolliset järjestönsä, omaksuivat kokosydämisesti kristillisyyden ja ryhtyivät palavan innokkaasti saarnaamistyöhön jäljitellen Kristusta Jeesusta ja apostoleita. Tämän vuoksi he vuorostaan joutuivat vihan ja vainon kohteiksi, etupäässä väärien uskonnollisten johtajien ja harhaan johdettujen poliittisten hallitsijoiden yllytyksestä. Heidän johtajansa Jeesus Kristus, Rauhan Ruhtinas, oli surmattu syytettynä kapinan lietsomisesta, ja nyt rauhaa rakastavia kristittyjä puolestaan syytettiin siitä, että he ’häiritsevät kaupunkiamme’, ’saattavat asutun maan pois tolaltaan’ ja että he ovat kansa, jota ”vastaan puhutaan kaikkialla” (Ap 16:20; 17:6; 28:22). Siihen aikaan, jolloin Pietari kirjoitti ensimmäisen kirjeensä (n. v. 62–64), kristittyjen toiminta näyttää olleen jo hyvin tunnettua muun muassa ”Pontoksessa, Galatiassa, Kappadokiassa, Aasiassa ja Bithyniassa” (1Pi 1:1).

Ei-kristittyjen todistus. Kahdella ensimmäisellä vuosisadalla eläneet kirjailijat tunnustivat myös varhaiskristittyjen olemassaolon ja vaikutuksen pakanallisessa maailmassaan. Esimerkiksi Tacitus, noin vuonna 55 syntynyt roomalainen historioitsija, kertoo huhusta, jonka mukaan Neroa pidettiin syyllisenä Rooman paloon (v. 64), ja sanoo sitten: ”Lopettaakseen nämä puheet Nero teki syntipukeiksi kansan kristityiksi nimittämät, rikostensa takia [kuten roomalaiset asian näkivät] vihatut henkilöt, ja rankaisi heitä valikoiduin kidutuksin. – – Ensiksi vangittiin ne jotka tunnustivat, ja heidän ilmiantonsa perusteella suunnaton joukko muita, joita ei syytetty niinkään tuhopoltosta kuin vihasta ihmissukua kohtaan. Tuhoon tuomittujen kustannuksella pilailtiin. Heitä annettiin eläinten taljoihin puettuina koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristiin. Illan hämärtyessä heitä käytettiin soihtuina yötä valaisemaan.” (Keisarillisen Rooman historia – Annales, suom. Iiro Kajanto, 1969, 15. kirja, 44.) Eräs toinen roomalainen historioitsija, Suetonius, joka syntyi ensimmäisen vuosisadan loppupuolella, kertoo Neron hallituskauden tapahtumista seuraavasti: ”Kristittyjä, ihmisiä, jotka olivat omaksuneet uudenlaisen ja vaarallisen taikauskon, rangaistiin.” (Rooman keisarien elämäkertoja, suom. J. A. Hollo, Porvoo 1960, Nero, s. 300.)

Flavius Josefus mainitsee eräässä teoksessaan (Jewish Antiquities, XVIII, 64 [iii, 3]) joitakin tapahtumia Jeesuksen elämästä ja lisää sitten: ”Eikä hänen mukaansa nimitetty kristittyjen joukko ole vielä nykyäänkään [n. v. 93] kadonnut.” Plinius nuorempi, joka toimiessaan Bithynian maaherrana vuonna 111 tai 112 joutui vastatusten ’kristittyjen ongelman’ kanssa, kirjoitti keisari Trajanukselle, kuvaili menetelmiä, joita hän käytti, ja pyysi neuvoa. ”Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä”, Plinius kirjoitti. Jos he myönsivät sen, heitä rangaistiin. Toiset kuitenkin ”kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä”. Kun heidät pantiin kokeeseen, he eivät ainoastaan uhranneet pakanallisia uhreja vaan jopa ”herjasivat Kristusta – kaikki sellaista, johon todellista kristittyä sanotaan olevan mahdoton pakottaa”. Vastatessaan tähän kirjeeseen Trajanus kiitti Pliniusta tavasta, jolla tämä oli käsitellyt asian: ”Olet menetellyt aivan oikein tutkiessasi niiden tapauksia, jotka on annettu sinulle ilmi kristittyinä.” (Kirjeitä keisariajan Roomasta, toim. Marja Itkonen-Kaila, Helsinki 1974, s. 111, 112.)

Ensimmäisen vuosisadan kristillisyyteen eivät kuuluneet temppelit, ei alttareiden rakentaminen, ei krusifiksien käyttö eikä ylellisesti pukeutuvien, arvonimiä kantavien kirkonmiesten tukeminen. Varhaiskristityt eivät viettäneet valtion juhlapäiviä, ja he kieltäytyivät kaikesta sotapalveluksesta. ”Kaiken saatavissa olevan tiedon huolellinen tutkiminen osoittaa, että Marcus Aureliuksen [hallitsi v. 161–180] aikaan mennessä ei yhdestäkään kristitystä tullut sotilasta, eikä yksikään sotilas kristityksi tultuaan jäänyt sotapalvelukseen.” (E. Barnes, The Rise of Christianity, 1947, s. 333.)

Kuten Pliniuksen kirjeestä käy ilmi, kaikki kristityn nimeä kantavat eivät kuitenkaan olleet tinkimättömästi kristittyjä, kun heidät pantiin kokeeseen. Kuten oli ennustettu, luopumuksen henki oli jo vaikuttamassa, ennen kuin apostolit nukahtivat pois (Ap 20:29, 30; 2Pi 2:1–3; 1Jo 2:18, 19, 22). Vajaan 300 vuoden kuluessa olivat luopio-antikristusten rikkakasvit levinneet kristillisyyden vehnäpellossa siinä määrin, että jumalaton Konstantinus Suuri (jota syytettiin peräti seitsemän läheisen ystävänsä ja sukulaisensa murhasta) oli mukana tapahtumissa, jotka johtivat ”kristillisyyden” kaapuun verhoutuneen valtionuskonnon kehittymiseen.