JUMALA

Mitä tahansa palvonnan kohdetta voidaan sanoa jumalaksi, koska palvoja pitää sitä itseään mahtavampana ja osoittaa sille uskonnollista kunnioitusta. Ihminen voi jopa tehdä vatsastaan jumalansa (Ro 16:18; Fil 3:18, 19). Raamattu puhuu monista jumalista (Ps 86:8; 1Ko 8:5, 6) mutta osoittaa, että kansojen jumalat ovat arvottomia jumalia (Ps 96:5). (Ks. JUMALAT JA JUMALATTARET.)

Heprealaiset sanat. Niihin heprealaisiin sanoihin, jotka on käännetty ”Jumalaksi”, kuuluu sana ʼEl, joka merkitsee luultavasti ’mahtavaa, väkevää, voimakasta’ (1Mo 14:18). Sitä käytetään Jehovasta, muista jumalista ja ihmisistä. Sitä käytetään laajalti myös erisnimissä, esim. nimissä Elisa (merk. ’Jumala on pelastus’) ja Mikael (’Kuka on Jumalan kaltainen?’). Joissakin kohdissa sanan ʼEl yhteydessä on määräinen artikkeli (ha·ʼElʹ) tarkoitettaessa Jehovaa, joka täten erotetaan muista jumalista (1Mo 46:3; 2Sa 22:31; ks. Rbi8, liite 1G).

Jesajan 9:6:ssa Jeesuksesta Kristuksesta käytetään profeetallisesti nimitystä ʼEl Gib·bōrʹ ’Väkevä Jumala’ (ei nimitystä ʼEl Šad·dajʹ [Jumala, Kaikkivaltias], jota käytetään 1. Mooseksen kirjan 17:1:ssä Jehovasta).

Monikkomuotoa ʼe·limʹ käytetään muista jumalista, esim. 2. Mooseksen kirjan 15:11:ssä (”jumalat”). Sitä käytetään myös majesteettiutta ja ylhäisyyttä ilmaisevana monikkona, kuten psalmissa 89:6: ”Kuka Jumalan poikien joukossa [bi·venēʹ ʼE·limʹ] voi olla Jehovan kaltainen?” Tässä ja lukuisissa muissa kohdissa tätä monikkomuotoa käytetään tarkoittamaan yksilöä, mitä tukee se, että sana ʼE·limʹ on käännetty yksikkömuodolla The·osʹ kreikkalaisessa Septuagintassa ja samoin yksikkömuodolla Deus latinalaisessa Vulgatassa.

Heprealainen sana ʼelo·himʹ (jumalat) näyttää olevan peräisin juuresta, jonka merkitys on ’olla voimakas’. ʼElo·himʹ on monikkomuoto sanasta ʼelōʹah (jumala). Joskus tämä monikko tarkoittaa lukuisia jumalia (1Mo 31:30, 32; 35:2), mutta useimmiten sitä käytetään majesteettiuden, arvokkuuden tai ylhäisyyden monikkona. Sanaa ʼelo·himʹ käytetään Raamatussa itse Jehovasta, enkeleistä, epäjumalista (yksikössä ja monikossa) ja ihmisistä.

Kun nimityksellä ʼElo·himʹ tarkoitetaan Jehovaa, sitä käytetään majesteettiuden, arvokkuuden ja ylhäisyyden monikkona (1Mo 1:1). Aaron Ember kirjoitti tästä: ”VT:n [Vanhan testamentin] kieli on täysin luopunut monikon ajatuksesta – – [sanassa ʼElo·himʹ] (kun sitä käytetään Israelin Jumalasta), minkä osoittaa erityisesti se, että sen predikaatti on lähes poikkeuksetta yksikkömuotoinen verbi ja että siihen kuuluu yksikkömuotoinen adjektiiviattribuutti. – – [ʼElo·himʹ] täytyy mieluummin selittää intensiiviseksi monikkomuodoksi, joka ilmaisee suuruutta ja majesteettiutta, mikä on Suuren Jumalan arvon mukaista.” (The American Journal of Semitic Languages and Literatures, XXI vsk., 1905, s. 208.)

Arvonimi ʼElo·himʹ kiinnittää huomion Jehovan voimaan Luojana. Se esiintyy luomiskertomuksessa yksinään 35 kertaa, ja verbi, joka kuvailee, mitä hän sanoi ja teki, on joka kerta yksikössä (1Mo 1:1–2:4). Hänessä on äärettömien voimien ydin.

Psalmissa 8:5 käytetään sanaa ʼelo·himʹ myös enkeleistä, kuten Paavalin lainaus noista jakeista Heprealaiskirjeen 2:6–8:ssa vahvistaa. 1. Mooseksen kirjan 6:2, 4:ssä ja Jobin 1:6:ssa sekä 2:1:ssä heistä käytetään nimitystä benēʹ ha·ʼElo·himʹ, ”Jumalan pojat” (KR-38), ”tosi Jumalan pojat” (UM). Koehlerin ja Baumgartnerin sanakirjassa Lexicon in Veteris Testamenti Libros (1958) todetaan tästä ilmauksesta sivulla 134: ”(Yksityisiä) jumalallisia olentoja, jumalia.” Ja sivulla 51 siitä sanotaan: ”(Yksityisiä) jumalia” ja raamatunkohtaviitteinä annetaan 1. Mooseksen kirjan 6:2, Jobin 1:6 ja 2:1 sekä 38:7. Sen vuoksi ʼelo·himʹ on psalmissa 8:5 käännetty sanalla ”enkelit” (LXX) tai ”jumalankaltaiset” (UM).

Sanaa ʼelo·himʹ käytetään myös epäjumalista. Toisinaan tämä monikkomuoto merkitsee yksinkertaisesti ’jumalia’ (2Mo 12:12; 20:23). Toisinaan taas tarkoitetaan ylhäisyyden monikkoa ja vain yhtä jumalaa (tai jumalatarta). Nämä jumalat eivät selvästikään olleet kuitenkaan kolmiyhteisiä. (1Sa 5:7b [Dagon]; 1Ku 11:5 [”jumalatar” Astoret]; Da 1:2b [Marduk].)

Psalmissa 82:1, 6 sanaa ʼelo·himʹ käytetään ihmisistä, Israelin ihmistuomareista. Jeesus lainasi tätä psalmia Johanneksen 10:34, 35:ssä. He olivat jumalia siinä asemassa, joka heillä oli Jehovan edustajina ja puolestapuhujina. Samoin Moosekselle sanottiin, että hänen tuli olla kuin ”Jumala” Aaronille ja faraolle (2Mo 4:16, Rbi8, alav.; 7:1).

Sanaa ʼElo·himʹ edeltää Raamatussa monesti määräinen artikkeli ha (1Mo 5:22). Ilmauksen ha·ʼElo·himʹ käytöstä F. Zorell sanoo: ”Pyhässä Raamatussa tällä sanalla tarkoitetaan erityisesti ainoaa tosi Jumalaa, Jahvea; – – ’Jahve on [ainoa tosi] Jumala’ 5Mo 4:35; 4:39; Jos 22:34; 2Sa 7:28; 1Ku 8:60 jne.” (Lexicon Hebraicum Veteris Testamenti, Rooma 1984, s. 54; hakasulkeet kirjoittajan.)

Kreikkalainen sana. Sanojen ʼEl ja ʼElo·himʹ tavallinen kreikkalainen vastine Septuaginta-käännöksessä ja ”Jumalaa” tai ”jumalaa” vastaava sana Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa on the·osʹ.

Tosi Jumala Jehova. Tosi Jumala ei ole nimetön Jumala. Hänen nimensä on Jehova (5Mo 6:4; Ps 83:18). Hän on Jumala, koska hän on Luoja (1Mo 1:1; Il 4:11). Tosi Jumala on todellinen (Joh 7:28), hän on persoona (Ap 3:19; Hpr 9:24), ei eloton luonnonlaki, joka toimisi ilman elävää lainsäätäjää, eikä sokea voima, joka aiheuttaisi sarjan sattumia saadakseen jotakin aikaan. Tietosanakirjan The Encyclopedia Americana vuoden 1956 painoksessa (XII osa, s. 743) sanotaan artikkelissa ”Jumala”: ”Kristillisessä, islamilaisessa ja juutalaisessa merkityksessä Korkein Olento, Alkusyy, ja yleisessä merkityksessä, kuten nykyään kautta sivistyneen maailman ajatellaan, henkiolento, itsestään olemassa oleva, ikuinen ja ehdottoman vapaa ja kaikkivoipa, erillään siitä monenlaisesta aineesta, jonka hän on luonut ja jota hän säilyttää ja valvoo. Historiassa ei näytä olleen aikakautta, jolloin ihmiskunta ei olisi uskonut yliluonnolliseen tekijään ja kaikkeuden hallitsijaan.”

Todisteita ”elävän Jumalan” olemassaolosta. Jumalan olemassaolon todistaa luomakunnassa, niin makro- kuin mikrokosmoksessakin, havaittava järjestys, voima ja monimutkaisuus sekä se, miten hän on menetellyt kansansa suhteen kautta historian. Tiedemiehet oppivat paljon tutkiessaan sitä, mitä voitaisiin sanoa Jumalan luomakunnan kirjaksi. Kirjasta voidaan yleensä oppia vain, jos sen tekijä on suunnitellut ja laatinut sen älykkäästi.

Jehova on kansakuntien elottomien jumalien vastakohta, sillä hän on ”elävä Jumala” (Jer 10:10; 2Ko 6:16). Hänen toiminnastaan ja suuruudestaan on todisteita kaikkialla. ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, ja taivaanlaajuus kertoo hänen kättensä työstä.” (Ps 19:1.) Ihmisillä, jotka kieltävät Jumalan, ei ole sille mitään perustetta eikä puolustusta, koska ”se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan, sillä Jumala teki sen heille ilmeiseksi. Sillä hänen näkymättömät ominaisuutensa ovat selvästi nähtävissä maailman luomisesta lähtien, koska ne havaitaan siitä, mikä on tehty, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensakin, joten he eivät ole puolustettavissa.” (Ro 1:18–20.)

Jehova Jumalan on Raamatussa kuvailtu elävän ajan hämärästä ajan hämärään, ikuisesti (Ps 90:2, 4; Il 10:6), ja olevan ikuisuuden Kuningas, turmeltumaton, näkymätön, ainoa tosi Jumala (1Ti 1:17). Ennen häntä ei ollut olemassa yhtään jumalaa (Jes 43:10, 11).

Ääretön mutta helposti lähestyttävä. Tosi Jumala on ääretön ja ihmismielen luotaamattomissa. Luomus ei voisi koskaan toivoa tulevansa Luojansa vertaiseksi tai käsittävänsä kaikkea hänen ajatustoimintaansa. (Ro 11:33–36.) Mutta Jumala voidaan löytää ja häntä voidaan lähestyä, ja hän antaa palvojalleen kaiken, mikä tämän hyvinvoinnin ja onnellisuuden kannalta on tarpeellista (Ap 17:26, 27; Ps 145:16). Hänen kykynsä ja halukkuutensa antaa luomuksilleen hyviä lahjoja on aina huipussaan, kuten on kirjoitettu: ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja on ylhäältä, sillä se tulee alas taivaan valojen Isältä, jonka luona ei ole varjon kääntymisen vaihtelua.” (Ja 1:17.) Jehova toimii aina omien vanhurskaiden järjestelyjensä mukaisesti, ja kaikella, mitä hän tekee, on laillinen perusta (Ro 3:4, 23–26). Tästä syystä kaikki hänen luomuksensa voivat täydellisesti luottaa häneen tietoisina siitä, että hän pitää aina kiinni asettamistaan periaatteista. Hän ei muutu (Mal 3:6), eikä hänen periaatteittensa soveltamisessa ole ”vaihtelua”. Hänessä ei ole puolueellisuutta (5Mo 10:17, 18; Ro 2:11), ja hänen on mahdotonta valehdella (4Mo 23:16, 19; Tit 1:1, 2; Hpr 6:17, 18).

Hänen ominaisuuksiaan. Tosi Jumala ei ole kaikkialla läsnä oleva, sillä hänellä sanotaan olevan oma paikkansa (1Ku 8:49; Joh 16:28; Hpr 9:24). Hänen valtaistuimensa on taivaassa (Jes 66:1). Hän on kaikkivoipa, koska hän on Kaikkivaltias Jumala (1Mo 17:1; Il 16:14). ”Kaikki on alastonta ja täysin paljastettua hänen silmilleen”, ja hän ”kertoo alusta asti lopun” (Hpr 4:13; Jes 46:10, 11; 1Sa 2:3). Hänen voimansa ja tietämyksensä ulottuvat kaikkialle, kaikkeuden joka kolkkaan (2Ai 16:9; Ps 139:7–12; Am 9:2–4).

Tosi Jumala on henkeä, ei lihaa (Joh 4:24; 2Ko 3:17), vaikka hän toisinaan vertaakin näkemisen, voiman ym. ominaisuuksiaan ihmisen kykyihin. Niinpä hän puhuu kuvaannollisesti ’käsivarrestaan’ (2Mo 6:6), ’silmistään’ ja ”korvistaan” (Ps 34:15) sekä muistuttaa, että ihmisen silmien ja korvien Luojana hän voi varmasti nähdä ja kuulla (Ps 94:9).

Jumalan pääominaisuuksia ovat rakkaus (1Jo 4:8), viisaus (San 2:6; Ro 11:33), oikeudenmukaisuus (5Mo 32:4; Lu 18:7, 8) ja voima (Job 37:23; Lu 1:35). Hän on järjestyksen ja rauhan Jumala (1Ko 14:33). Hän on täysin pyhä ja puhdas (Jes 6:3; Hab 1:13; Il 4:8), hän on onnellinen (1Ti 1:11) ja armollinen (2Mo 34:6; Lu 6:36). Raamatussa kuvaillaan monia muitakin hänen persoonallisuutensa piirteitä.

Hänen asemansa. Jehova on kaikkeuden Korkein Suvereeni, ikuinen Kuningas (Ps 68:20; Da 4:25, 35; Ap 4:24; 1Ti 1:17). Hänen valtaistuimensa asema on kaiken yläpuolella (Hes 1:4–28; Da 7:9–14; Il 4:1–8). Hän on Majesteetti (Hpr 1:3; 8:1), majesteettinen Jumala, Majesteettinen (1Sa 4:8; Jes 33:21). Hän on kaiken elämän Lähde (Job 33:4; Ps 36:9; Ap 17:24, 25).

Hänen vanhurskautensa ja kunniansa. Tosi Jumala on vanhurskas Jumala (Ps 7:9). Hän on loistoisa Jumala, kirkkauden Jumala (Ps 29:3; Ap 7:2). Hän on ylevyydessään kaiken yläpuolella (5Mo 33:26), sillä hän on pukeutunut ylevyyteen ja voimaan (Ps 93:1; 68:34) ja arvokkuuteen ja loistoon (Ps 104:1; 1Ai 16:27; Job 37:22; Ps 8:1). ”Arvokkuutta ja loistoa on hänen toimintansa.” (Ps 111:3.) Hänen kuninkuudessaan on loistoa ja kunniaa (Ps 145:11, 12).

Hänen tarkoituksensa. Jumalalla on tarkoitus, jonka hän toteuttaa ja jota ei voida tehdä tyhjäksi (Jes 46:10; 55:8–11). Hänen tarkoituksensa, joka on ilmaistu Efesolaiskirjeen 1:9, 10:ssä, on ”kaiken kokoaminen jälleen yhteen Kristuksessa, sen mitä on taivaissa ja sen mitä on maan päällä”. Kristuksen välityksellä koko älyllinen luomakunta saatetaan täysin sopusointuun Jumalan kanssa. (Vrt. Mt 6:9, 10.) Ketään ei ollut olemassa ennen Jehovaa; sen vuoksi hän on kaikkia muita vanhempi (Jes 44:6). Luojana hän oli olemassa ennen kaikkia muita jumalia, eikä ’hänen jälkeensäkään ole ketään’, koska kansakunnat eivät milloinkaan saa aikaan todellista, elävää jumalaa, joka pystyisi profetoimaan (Jes 43:10; 46:9, 10). Alfana ja Omegana (Il 22:13) hän on ainoa Kaikkivaltias Jumala; hän vie jumaluutta koskevan kiistakysymyksen menestykselliseen päätökseen, ja hänet saatetaan ikuisiksi ajoiksi kunniaan ainoana Kaikkivaltiaana Jumalana (Il 1:8; 21:5, 6). Hän ei koskaan unohda eikä hylkää tarkoituksiaan eikä liittojaan, joten hän on luotettava ja uskollinen Jumala (Ps 105:8).

Viestivä Jumala. Koska Jumala rakastaa suuresti luomuksiaan, hän antaa heille riittämiin tilaisuuksia tuntea hänet ja hänen tarkoituksensa. Ihmiset ovat kuulleet hänen äänensä maan päällä kolmeen otteeseen (Mt 3:17; 17:5; Joh 12:28). Hän on viestinyt enkelien välityksellä (Lu 2:9–12; Ap 7:52, 53), sellaisten ihmisten (esim. Mooseksen) välityksellä, joille hän on antanut ohjeita ja ilmestyksiä, ja varsinkin Poikansa Jeesuksen Kristuksen välityksellä (Hpr 1:1, 2; Il 1:1). Hänen kirjoitettu Sanansa on hänen kansalleen osoitettua viestintää, joka auttaa hänen kansansa jäseniä olemaan hänen palvelijoinaan täydelleen varustautuneita ja ohjaa heitä elämän tiellä (2Pi 1:19–21; 2Ti 3:16, 17; Joh 17:3).

Vastakohta kansakuntien jumalille. Tosi Jumalalla, loistavien taivaankappaleiden Luojalla, on kirkkaus, jollaista lihalliset silmät eivät kykene kestämään, sillä ”ei kukaan ihminen voi nähdä – – [Jumalaa] ja elää” (2Mo 33:20). Vain enkeleillä, henkiluomuksilla, on näkökyky, jonka avulla he voivat katsella hänen kasvojaan kirjaimellisesti (Mt 18:10; Lu 1:19). Ihmisten hän ei kuitenkaan anna kokea sellaista. Heitä hän auttaa rakkaudellisessa huomaavaisuudessaan näkemään hänen erinomaiset ominaisuutensa Sanansa välityksellä, mihin sisältyy se, että hän on ilmaissut itsensä Poikansa, Kristuksen Jeesuksen, kautta (Mt 11:27; Joh 1:18; 14:9).

Ilmestyskirjassa Jumala antaa meille käsityksen läsnäolonsa vaikutuksesta. Apostoli Johannes sai näyn, joka lähenteli Jumalan näkemistä siinä mielessä, että se ilmaisi, mikä vaikutus sillä on, että näkee hänet hänen valtaistuimellaan. Jumala ei ollut ulkonäöltään ihmisen kaltainen, sillä hän ei ole paljastanut ihmiselle mitään hahmoa itsestään, kuten Johannes itse sanoi myöhemmin: ”Kukaan ihminen ei ole milloinkaan nähnyt Jumalaa.” (Joh 1:18.) Jumalan osoitettiin sen sijaan olevan hohtaviksi hiottujen kallisarvoisten, välkehtivien ja kauniiden jalokivien kaltainen, jotka viehättävät silmää ja saavat osakseen ihailua. Hän oli ”näöltään jaspiskiven ja kallisarvoisen punavärisen kiven kaltainen, ja valtaistuimen ympärillä – – [oli] sateenkaari, näöltään smaragdin kaltainen” (Il 4:3). Hän on siten ulkonäöltään ihastuttava ja miellyttävä katsella, mikä saa katsojan täysin ihmetyksen valtaan. Myös hänen valtaistuintaan ympäröi kirkkaus sekä rauhan ja tyyneyden ilmapiiri; sitä osoittaa täydellinen smaragdisateenkaari, joka muistuttaa myrskyä seuraavasta miellyttävän rauhoittavasta tyyneydestä. (Vrt. 1Mo 9:12–16.)

Miten erilainen tosi Jumala siksi onkaan kuin kansakuntien jumalat, joiden on usein kuvattu olevan irvokkaita, vihaisia, raivoisia, leppymättömiä, armottomia, oikullisia suosionsa ja epäsuosionsa ilmaisemisessa, kauhistavia ja pirullisia sekä valmiita kiduttamaan maallisia luomuksia jonkinlaisessa hornassa!

”Yksinomaista antaumusta vaativa Jumala”. ”Vaikka onkin niitä, joita sanotaan ’jumaliksi’, joko taivaassa tai maan päällä, niin kuin on monia ’jumalia’ ja monia ’herroja’, niin todellisuudessa on meillä yksi Jumala, Isä.” (1Ko 8:5, 6.) Jehova on Kaikkivaltias Jumala, ainoa tosi Jumala, ja hän vaatii aiheellisesti yksinomaista antaumusta (2Mo 20:5). Hänen palvelijansa eivät saa sallia minkään muun ottaa sydämessään tai toimissaan sitä paikkaa, joka aivan oikein kuuluu Jehovalle. Hän vaatii palvojiaan palvomaan häntä hengessä ja totuudessa (Joh 4:24). Heidän tulee tuntea kunnioittavaa jumalanpelkoa yksin häntä kohtaan (Jes 8:13; Hpr 12:28, 29).

Muiden mahtavien joukossa, joita Raamatussa kutsutaan ”jumaliksi”, on Jeesus Kristus, joka on ”ainosyntyinen jumala”. Hän itse sanoi kuitenkin selvästi: ”Jehovaa, Jumalaasi, sinun on palvottava, ja yksin hänelle sinun on suoritettava pyhää palvelusta.” (Joh 1:18; Lu 4:8; 5Mo 10:20.) Enkelit ovat ”jumalankaltaisia”, mutta eräs heistä esti Johannesta palvomasta häntä sanoen: ”Varo! Älä tee sitä! – – Palvo Jumalaa.” (Ps 8:5; Hpr 2:7; Il 19:10.) Heprealaisten keskuudessa olevia vaikutusvaltaisia miehiä sanottiin ”jumaliksi” (Ps 82:1–7), mutta Jumala ei tarkoittanut, että kukaan ihminen saisi palvontaa osakseen. Kun Cornelius alkoi kumartaa Pietaria, tämä apostoli pysäytti hänet sanomalla: ”Nouse, minäkin olen ihminen.” (Ap 10:25, 26.) Vääriä jumalia, joita ihmiset ovat keksineet ja muovanneet kautta vuosisatojen Eedenin kapinasta saakka, ei varmasti tule palvoa. Mooseksen laissa varoitetaan voimakkaasti kääntymästä pois Jehovasta palvomaan niitä (2Mo 20:3–5). Jehova, tosi Jumala, ei tule ikuisesti suvaitsemaan väärien, arvottomien jumalien kilpailua (Jer 10:10, 11).

Kristus tekee tuhatvuotishallituksensa aikana tyhjäksi kaiken Jumalaa vastustavan vallan ja voiman, minkä jälkeen hän luovuttaa Valtakunnan Jumalalleen ja Isälleen, josta tulee silloin ”kaikki jokaiselle” (Ro 8:33; 1Ko 15:23–28). Lopulta kaikki elossa olevat tunnustavat Jumalan suvereeniuden ja ylistävät hänen nimeään jatkuvasti (Ps 150; Fil 2:9–11; Il 21:22–27). (Ks. JEHOVA.)