VOIMA, VOIMATEOT
Voima merkitsee suorituskykyä, kykyä saada aikaan, tehdä työtä; se on myös kyvyistä tai asemasta johtuvaa valtaa. Heprealaiset sanat koʹaḥ ja ʽoz on käännetty yleensä vastineella ”voima” ja sana gevu·rahʹ vastineella ”väkevyys” tai ”mahtavuus”. Kreikkalainen sana dyʹna·mis on tavallisesti käännetty vastineella ”voima” tai ”voimateot” tekstiyhteyden mukaisesti.
Kuudennen luomispäivän lopussa Jumala ryhtyi ’lepäämään kaikesta työstään, jonka hän sen tehdäkseen oli luonut’ (1Mo 2:2, 3). Hän lepäsi näistä luomistöistä, mutta se ei merkinnyt sitä, ettei hän olisi enää käyttänyt voimaansa. Yli 4000 vuotta sen jälkeen, kun maallinen luomistyö oli saatettu päätökseen, hänen Poikansa sanoi: ”Isäni on tehnyt jatkuvasti työtä tähän asti, ja minä teen jatkuvasti työtä.” (Joh 5:17.) Jehova ei ole ollut aktiivinen ainoastaan henkimaailmassa; Raamatussa on runsaasti esimerkkejä hänen voimansa ilmauksista ja hänen mahtavista teoistaan ihmiskuntaa kohtaan. Vaikka hän on toisinaan ”pysytellyt – – hiljaa” ja ”harjoittanut itsehillintää”, niin aikanaan hän on ryhtynyt tarmokkaaseen toimintaan ’koko väkevyydellään’ (Jes 42:13, 14; vrt. Ps 80:2; Jes 63:15).
”Työ” ilmaisee määrätietoista toimintaa. Jehovan teot eivät ole erillisiä, toisiinsa liittymättömiä tai umpimähkäisiä energian ilmenemismuotoja vaan koordinoituja, määrätietoisia, tiettyyn tarkoitukseen tähtääviä. Vaikka Jehovan voima ylläpitää kaikkeutta ja siinä olevia elollisia luomuksia (Ps 136:25; 148:2–6; Mt 5:45), hän ei ole persoonattoman voimanlähteen kaltainen, vaan hänen tekonsa osoittavat hänen olevan persoonallinen ja määrätietoinen Jumala. Hän on myös historiaa tekevä Jumala, sillä hän on tarkkanäköisesti puuttunut ihmisten asioihin nimenomaisina historian aikoina, nimenomaisissa paikoissa ja nimenomaiset yksilöt tai kansat mielessään. ”Elävänä ja tosi Jumalana” (1Te 1:9; Jos 3:10; Jer 10:10) hän on osoittanut olevansa tietoinen kaikesta, mitä kaikkeudessa tapahtuu, ja hän on reagoinut näiden tapahtumien mukaisesti sekä ottanut aloitteen tarkoituksensa edistämisessä.
Hänen moninaiset voimanilmauksensa ovat kussakin tapauksessa olleet sopusoinnussa hänen vanhurskautensa kanssa (Ps 98:1, 2; 111:2, 3, 7; Jes 5:16); ne kaikki koituvat valistukseksi hänen luomuksilleen. Ne osoittavat toisaalta, että hänen pelkäämisensä ”on sopivaa”, sillä hän on ”yksinomaista antaumusta vaativa Jumala” ja ”kuluttava tuli” niille, jotka harjoittavat pahuutta, minkä vuoksi ”on pelottavaa joutua elävän Jumalan käsiin” (Jer 10:6, 7; 2Mo 20:5; Hpr 10:26–31; 12:28, 29). Hänen kanssaan ei voida leikitellä (2Mo 8:29).
Toisaalta hän käyttää voimaansa vielä suurenmoisemmalla tavalla palkitessaan vanhurskassydämisiä ihmisiä, jotka vilpittömästi etsivät häntä, vahvistamalla heitä suorittamaan heille määrätyt tehtävät ja tarpeellisen työn (Ps 84:5–7; Jes 40:29–31) sekä kestämään paineen alaisina (Ps 46:1; Jes 25:4), huolehtimalla heistä ja tukemalla heitä (Ps 145:14–16), suojelemalla heitä sekä pelastamalla ja vapauttamalla heidät vaaran ja hyökkäyksen aikoina (Ps 20:6, 7). ”Jehovan silmät tarkkailevat kaikkea maata, jotta hän osoittaisi voimansa niiden puolesta, jotka ovat ehytsydämisiä häntä kohtaan.” (2Ai 16:9.) Ne, jotka tulevat tuntemaan hänet, toteavat hänen nimensä olevan ”vahva torni”, jonka puoleen he voivat kääntyä (San 18:10; Ps 91:1–8). Tieto hänen mahtavista teoistaan antaa vakuuden siitä, että hän kuulee luottavaisten palvelijoittensa rukoukset ja pystyy tarvittaessa vastaamaan ”pelottavilla teoilla – – vanhurskaudessa” (Ps 65:2, 5). Hän on kuvaannollisessa mielessä ”lähellä” ja voi siksi vastata nopeasti (Ps 145:18, 19; Ju 24, 25).
Voima ilmenee luomakunnassa. Todisteita voimasta nähdään kaikkialla aineellisessa luomakunnassa, niin suunnattomissa ja lukemattomissa taivaankappaleissa (vrt. Job 38:31–33) kuin myös kaikessa maan päällä olevassa. Maaperässäkin sanotaan olevan voimaa (1Mo 4:12), kun se tuottaa voimaa antavaa ravintoa (1Sa 28:22), ja voimaa nähdään kaikissa elollisissa: kasveissa, eläimissä ja ihmisessä. Nykyisinä aikoina se suunnaton voima, joka piilee jopa pienen pienissä atomeissa, joista kaikki aine koostuu, on myös tullut varsin tunnetuksi. Tiedemiehet sanovat toisinaan aineen olevan järjestynyttä energiaa.
Jumalan, taivaan ja maan Tekijän, voimaa ja ”dynaamista energiaa” korostetaan toistuvasti kautta Raamatun (Jes 40:25, 26; Jer 10:12; 32:17). Hepreassa on jo sanalla ”Jumala” (ʼEl) luultavasti perusmerkitys ’mahtava, väkevä, voimakas’ (vrt. sanan käyttöön 5Mo 28:32:ssa, jossa sanaa ”voima” [ʼel] käytetään ilmauksessa ”voimattomat”).
Erityisten voimanosoitusten tarve. Ensimmäinen ihminen tunsi Jehova Jumalan Luojanaan, Isänään ja Elämänantajanaan. Jumala soi ihmiselle jossain määrin henkistä ja fyysistä voimaa ja antoi hänelle työtä tehtäväksi. (1Mo 1:26–28; 2:15.) Ihmisen täytyi käyttää tätä voimaa sopusoinnussa Luojansa tahdon kanssa ja antaa siksi muiden Jumalan lahjoittamien ominaisuuksien, kuten viisauden, oikeudenmukaisuuden ja rakkauden, ohjata häntä.
Eedenin kapina merkitsi haastetta Jumalan suvereeniudelle. Vaikka se olikin pääasiassa moraalinen kiistakysymys, se on saanut Jumalan käyttämään voimaansa erityisillä tavoilla. (Ks. JEHOVA: Tärkein kiistakysymys koski moraalia.) Kapinan pani alulle eräs Jumalan henkipoika, josta siten tuli Jumalan vastustaja (hepr. sa·tanʹ). Jehova reagoi tilanteeseen tuomitsemalla kapinoitsijat. Hän karkotti ihmisparin Eedenistä ja asetti uskolliset henkiluomuksensa puutarhan sisäänkäynnin suulle, mikä oli jumalallisen voiman näyte. (1Mo 3:4, 5, 19, 22–24.) Oli ilmeistä, ettei Jehovan sana ollut voimaton, heikko tai epävarma vaan että se oli täynnä voimaa ja toteutui vääjäämättä (vrt. Jer 23:29). Suvereenina Jumalana hän osoitti, että hän oli valmis ja myös pystyi tukemaan sanaansa arvovaltansa koko painolla.
Tehtyään päätöksen tarkoituksestaan Jehova on johdonmukaisesti toiminut sen toteuttamiseksi (1Mo 3:15; Ef 1:8–11). Aikanaan hän lopettaa kaiken maallisen kapinoinnin ja murskaa alkuperäisen henkimaailmasta olevan kapinoitsijan liittolaisineen niin kuin käärmeen pää murskataan (vrt. Ro 16:20). Jehova ei ole luopunut suvereenista asemastaan, vaikka hän onkin sallinut Vastustajansa olla olemassa jonkin aikaa ja yrittää todistella esittämäänsä väitettä oikeaksi. Jehova on käyttänyt oikeudenmukaista valtaansa palkitessaan ja rangaistessaan ihmisiä silloin ja siten kuin hän on nähnyt sopivaksi ja tuomitessaan heitä heidän tekojensa mukaan. (2Mo 34:6, 7; Jer 32:17–19.) Hän on lisäksi käyttänyt voimaansa todistaakseen valtuuttaneensa ne, jotka hän on määrännyt edustajikseen maan päällä. Ilmaisemalla voimansa hän on painanut aitouden sinetin heidän esittämiinsä sanomiin.
Tämä on ollut Jumalan huomaavaisuutta. Jehova on tällä tavalla todistanut, että ainoastaan hän on tosi Jumala; hän on todistanut olevansa arvollinen saamaan älyllisten luomustensa pelon, kunnioituksen, luottamuksen, ylistyksen ja rakkauden (Ps 31:24; 86:16, 17; Jes 41:10–13). Jehova on vuosisatojen ajan toistuvasti vakuuttanut palvelijoilleen, ettei hänen voimansa ole heikentynyt, ettei hänen ’kätensä’ ole ”käynyt lyhyeksi” eikä hänen ”korvansa” ole tullut ”liian hitaaksi kuulemaan” (4Mo 11:23; Jes 40:28; 50:2; 59:1). Mikä vielä tärkeämpää, nämä voimanilmaukset ovat julistaneet Jehovan oman nimen suuruutta. Hänen voimankäyttönsä ei alenna vaan korottaa häntä, se ei tahraa hänen mainettaan, vaan hän tekee sen avulla ”kauniin nimen” itselleen (Job 36:22, 23; 37:23, 24; Jes 63:12–14).
Ennen maailmanlaajuista vedenpaisumusta ja sen aikana. Vedenpaisumusta edeltäneellä aikakaudella ihmisillä oli riittämiin todisteita Jumalan voimasta. He tiesivät, että tie takaisin Eedeniin oli suljettu, koska voimakkaat henkiluomukset estivät sinne pääsyn. Jumala osoitti olevansa tietoinen siitä, mitä tapahtui, hyväksyessään Abelin uhrin ja tuomitessaan hänen murhanhimoisen veljensä Kainin mutta varoittaessaan silti ihmisiä teloittamasta Kainia (1Mo 3:24; 4:2–15).
Noin 1400 vuotta myöhemmin maa tuli täyteen pahuutta ja väkivaltaa (1Mo 6:1–5, 11, 12). Jumala ilmaisi paheksuvansa tätä tilannetta. Kaiutettuaan varoitusta palvelijansa Nooan kautta hän osoitti voimakkaasti maailmanlaajuisen vedenpaisumuksen välityksellä, ettei hän sallisi jumalattomien ihmisten turmella maata. Hän ei käyttänyt voimaansa pakottaakseen heidät palvomaan häntä, mutta Nooan ”vanhurskauden saarnaajana” suorittaman työn avulla hän antoi heille tilaisuuden muuttua. Samaan aikaan hän osoitti pystyvänsä vapauttamaan vanhurskassydämiset ihmiset pahoista olosuhteista. (2Pi 2:4, 5, 9.) Hänen tuomionsa jumalattomille tuli äkkiä, eikä heidän tuhonsa ’torkkunut’ vaan pyyhkäisi heidät pois 40 päivän kuluessa, ja samalla tavoin hän toimisi tulevaisuudessa (2Pi 2:3; 1Mo 7:17–23; Mt 24:37–39).
Väärät jumalat haastetaan vedenpaisumuksen jälkeen. Sekä Raamatusta että muinaisista maallisista lähteistä käy ilmi, että ihmiset poikkesivat tosi Jumalan palvonnasta vedenpaisumuksen jälkeen. On vahvoja todisteita siitä, että Nimrodilla, joka ”esiintyi mahtavana metsästäjänä Jehovaa vastustamassa”, oli tässä huomattava osa, ja on todisteita, jotka osoittavat, että väärä palvonta kehittyi ennen muuta Babelissa (Babylonissa) (1Mo 10:8–12; 11:1–4, 9; ks. BABEL; BABYLON nro 1; JUMALAT JA JUMALATTARET). Ihmiset yrittivät Jumalasta riippumatta ja ilman hänen valtuutustaan näyttää voimansa ja kykynsä rakentamalla tornin Babeliin. Sen tarkoituksena oli tuoda mainetta ja kunniaa sen rakentajille, ei Jumalalle. Jumala tiesi myös, että tämä olisi vasta alkua. Se saattaisi johtaa kokonaiseen sarjaan kunnianhimoisia voimankäytön ilmauksia, jotka veisivät ihmiset yhä kauemmaksi tosi Jumalasta heidän uhmatessaan häntä ja hänen tarkoitustaan tämän planeetan ja ihmissuvun suhteen. Jälleen Jumala puuttui asiaan ja sekoitti koko hankkeen vaikuttamalla ihmisten puhekykyyn, mikä sai heidät hajaantumaan ympäri maapallon (1Mo 11:5–9).
”Luonnonjumalat” tosi Jumalan vastakohtana. Muinaiset asiakirjat, joita on kerätty Babylonista ja paikoista, joihin ihmiset vaelsivat, osoittavat, että ”luonnonjumalia” (esimerkiksi babylonialaista auringonjumalaa Šamašia ja kanaanilaista hedelmällisyyden jumalaa Baalia) palvottiin ajan mittaan hyvin huomattavassa määrin noina varhaisina aikoina. Ihmisten ajatuksissa ”luonnonjumalat” liittyivät toistuviin tai jaksollisiin voiman ilmauksiin, kuten jokapäiväiseen auringonnousuun, päivänseisauksiin ja -tasauksiin (ja niihin liittyvään vuodenaikojen vaihtumiseen kesäksi ja talveksi, kevääksi ja syksyksi), tuuliin ja myrskyihin, siihen että sade lankesi ja teki maan hedelmälliseksi kylvön ja sadonkorjuun aikaan, ynnä muihin voiman osoituksiin. Nämä voimat ovat persoonattomia, ja siksi ihmiset ajattelivat, että heidän täytyi täyttää tämä aukko keksimällä itse jumalilleen persoonallisuus. He kuvittelivat jumalilleen yleensä oikullisen persoonallisuuden; näillä jumalilla ei ollut mitään nimenomaista päämäärää eikä tarkoitusta, he olivat moraalisesti turmeltuneita eivätkä ansainneet palvontaa ja palvelusta.
Näkyvät taivaat ja maa todistavat kuitenkin selvästi ylivertaisesta Mahdista, joka on tuottanut kaikki nämä voimat ja järjestänyt niiden keskinäisen yhteistoiminnan tavalla, joka kiistattomasti todistaa älyllisestä tarkoituksesta. Tälle Mahdille kaikuu ylistyshuuto: ”Sinä, Jehova, niin, meidän Jumalamme, olet arvollinen saamaan kirkkauden ja kunnian ja voiman, koska sinä olet luonut kaikki ja sinun tahdostasi ne olivat olemassa ja ne luotiin.” (Il 4:11.) Jehova ei ole Jumala, jota taivaankappaleiden liikkeet tai kiertokulut maan päällä hallitsisivat tai rajoittaisivat. Hänen voimanilmauksensa eivät myöskään ole oikullisia, arvaamattomia eivätkä epäjohdonmukaisia. Ne paljastavat jokaisessa tapauksessa jotakin hänen persoonallisuudestaan, mittapuistaan ja tarkoituksestaan. G. Kittelin toimittamassa teoksessa Theological Dictionary of the New Testament (saksasta käänt. ja toim. G. Bromiley, 1971, II osa, s. 291) sanotaankin Raamatun heprealaisten kirjoitusten välittämästä Jumala-kuvasta, että ”tärkeä ja vallitseva piirre ei ole voima vaan tahto, jota tämän voiman täytyy toteuttaa ja siksi palvella. Tämä on ratkaiseva piirre kaikkialla [Heprealaisissa kirjoituksissa].”
Kun israelilaiset palvoivat ”luonnonjumalia”, se oli luopumusta, totuuden alistamista valheelle, järjetöntä menettelyä, jossa luotua palvotaan Luojansa sijasta; tämän ajatuksen apostoli Paavali esittää Roomalaiskirjeen 1:18–25:ssä. Vaikka Jehova Jumala on näkymätön, hän on tehnyt ominaisuutensa ihmisille ilmeisiksi, sillä kuten Paavali sanoo, ne ovat ”selvästi nähtävissä maailman luomisesta lähtien, koska ne havaitaan siitä, mikä on tehty, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensakin, joten he eivät ole puolustettavissa”.
Jumala valvoo luonnonvoimia merkittävällä tavalla. On järkevää odottaa, että todistaakseen olevansa tosi Jumala Jehova osoittaisi kykynsä valvoa luotuja voimia ja että hän tekisi sen tavalla, joka selvästi liittyisi hänen nimeensä (Ps 135:5, 6). Koska aurinko, kuu, planeetat ja tähdet kulkevat säännöllisiä ratojaan, koska maan ilmakehän olosuhteet (jotka aiheuttavat tuulta, sadetta ym.) noudattavat niitä hallitsevia lakeja, koska heinäsirkat parveilevat ja linnut muuttavat, niin nämä ja muut normaalit tapahtumat eivät riittäisi pyhittämään Jumalan nimeä vastustuksen ja väärän palvonnan edessä.
Jehova Jumala voisi kuitenkin panna luomakunnan ja luonnonvoimat todistamaan hänen jumalallisuudestaan käyttämällä niitä toteuttamaan joitakin nimenomaisia, niiden tavalliseen toimintapiirin kuulumattomia tarkoituksia, usein jonakin nimenomaisena aikana. Vaikka jotkin tapahtumat – esimerkiksi kuivuus, rajuilma tai muut sen kaltaiset sääolot – eivät itsessään olleet epätavallisia, niistä tuli merkittäviä, kun ne toteutuivat Jehovan profetian täyttymykseksi (vrt. 1Ku 17:1; 18:1, 2, 41–45). Mutta useimmiten nämä tapahtumat olivat itsessäänkin poikkeuksellisia joko suuruusluokaltaan tai voimakkuudeltaan (2Mo 9:24) tai siksi, että ne sattuivat harvinaisella, jopa ennenkuulumattomalla tavalla tai epänormaaliin aikaan (2Mo 34:10; 1Sa 12:16–18).
Myös lapsen syntymä oli tavallista. Mutta lapsen syntyminen naiselle, joka oli ollut koko ikänsä hedelmätön ja jo ohittanut lapsensaamisiän (kuten Saaran tapauksessa), oli tavallisuudesta poikkeavaa (1Mo 18:10, 11; 21:1, 2). Se oli todiste Jumalan puuttumisesta asioihin. Kuolemakin oli jokapäiväinen tapahtuma. Mutta kun se tuli edeltä kerrottuna aikana tai ennalta ilmoitetulla tavalla ja muuten tuntemattomasta syystä, se oli epätavallista ja viittasi Jumalan toimintaan (1Sa 2:34; 2Ku 7:1, 2, 20; Jer 28:16, 17). Kaikki nämä seikat todistivat Jehovan tosi Jumalaksi ja ”luonnonjumalat” ”arvottomiksi jumaliksi” (Ps 96:5).
Jehova osoittaa Abrahamille olevansa Jumala. Abraham ja hänen suositut jälkeläisensä Iisak ja Jaakob tulivat tuntemaan Jumalan voimaltaan Kaikkivaltiaana (2Mo 6:3). Hän suojeli heitä ja heidän perheitään maan mahtavilta toimimalla heidän ”kilpenään” (1Mo 12:14–20; 14:13–20; 15:1; 20:1–18; 26:26–29; Ps 105:7–15). Iisakin syntymä iäkkäille vanhemmille osoitti, ettei mikään ole ”liian poikkeuksellista Jehovalle” (1Mo 18:14; 21:1–3). Jumala siunasi palvelijoitaan ja auttoi heidät nälänhädän aikojen läpi (1Mo 12:10; 13:1, 2; 26:1–6, 12, 16; 31:4–13). ”Kaiken maan Tuomarina” Jehova rankaisi Sodoman ja Gomorran huonomaineisia kaupunkeja, samalla kun hän säästi uskollisen Lootin ja hänen tyttäriensä hengen huomaavaisuudesta ystäväänsä Abrahamia kohtaan (1Mo 18:25; 19:27–29; Ja 2:23). Hyvästä syystä nämä miehet uskoivat lujasti, ettei Jumala ollut ainoastaan elävä vaan että hän oli myös voimallisesti ”niiden palkitsija, jotka hartaasti etsivät häntä” (Hpr 11:6). Kun Abrahamia pyydettiin uhraamaan rakas poikansa, hänellä oli lujat perusteet luottaa siihen, että Jumala pystyisi herättämään Iisakin jopa kuolleista (Hpr 11:17–19; 1Mo 17:7, 8).
Osoittaa Israelille olevansa Jumala. Jehova lupasi Egyptissä olleelle Israelin kansakunnalle: ”Minä – – osoittaudun todella teille Jumalaksi, ja te tulette varmasti tietämään, että minä olen Jehova, teidän Jumalanne.” (2Mo 6:6, 7.) Farao luotti siihen, että Egyptin jumalien ja jumalattarien voima voisi ehkäistä Jehovan teot. Jumala salli tarkoituksellisesti faraon jatkaa uhmakasta menettelyään jonkin aikaa. Tilanne jatkui siksi, että Jehova ’näyttäisi hänelle voimansa ja hänen nimensä tulisi julistetuksi kaikessa maassa’. (2Mo 9:13–16; 7:3–5.) Se antoi mahdollisuuden moninkertaistaa Jumalan ”tunnusteot” ja ”ihmeet” (Ps 105:27) eli aiheuttaa kymmenen vitsausta, jotka todistivat Luojan hallitsevan vettä, auringonvaloa, hyönteisiä, eläimiä ja ihmisruumista (2Mo, luvut 7–12).
Jehova osoitti tässä selvästi eroavansa ”luonnonjumalista”. Nämä vitsaukset, mm. pimeys, raemyrsky, kulkusirkkaparvet yms., oli kerrottu etukäteen, ja ne tulivat täsmälleen ilmoitetulla tavalla. Ne eivät olleet vain sattumia, satunnaisia tapahtumia. Ennakkovaroitukset auttoivat niistä vaarin ottavia välttymään eräiltä vitsauksilta. (2Mo 9:18–21; 12:1–13.) Jumala saattoi valita vitsauksen vaikutuksen ja saada sen jättämään tietyn alueen rauhaan, jolloin hän saattoi ilmaista, ketkä olivat hänen hyväksyttyjä palvelijoitaan (2Mo 8:22, 23; 9:3–7, 26). Hän saattoi aloittaa ja lopettaa vitsaukset tahtonsa mukaan (2Mo 8:8–11; 9:29). Vaikka faraon taikuutta harjoittavat papit näyttivätkin jäljittelevän kahta ensimmäistä vitsausta (ja ehkä yrittivät jopa lukea ne egyptiläisten jumaliensa ansioksi), heidän salaiset keinonsa jättivät heidät pian pulaan, ja heidän oli pakko tunnustaa ”Jumalan sormi” kolmannen vitsauksen toteutuksessa (2Mo 7:22; 8:6, 7, 16–19). He eivät kyenneet estämään vitsauksia ja joutuivat itse niiden uhreiksi (2Mo 9:11).
Jehova ’osoittautui todella israelilaisille Jumalaksi’, joka oli ’lähellä heitä’, vaatimalla heidät takaisin ”ojennetulla käsivarrella ja suurin tuomioin” (2Mo 6:6, 7; 5Mo 4:7). Kun faraon joukot oli tuhottu Punaiseenmereen, Israelin kansa ”alkoi pelätä Jehovaa sekä uskoa Jehovaan ja hänen palvelijaansa Moosekseen” (2Mo 14:31).
Lakiliiton solmiminen. Ennen kuin Jehova solmi lakiliiton Israelin kanssa, hän teki ihmeitä hankkimalla vettä ja ruokaa miljoonille, jotka nyt olivat Siinain aavikolla, sekä antamalla heille voiton hyökkääjistä (2Mo 15:22–25; 16:11–15; 17:5–16). Etukäteen määrätyllä paikalla, Siinainvuorella, Jehova antoi kunnioittavaa pelkoa herättävän todisteen siitä, että hän hallitsi maan päälle luomiaan voimia (2Mo 19:16–19; vrt. Hpr 12:18–21). Kansakunnalla oli kaikki syyt tunnustaa liiton jumalallinen Lähde ja hyväksyä sen ehdot syvää kunnioitusta tuntien (5Mo 4:32–36, 39). Koska Jehova käytti Moosesta huomattavalla tavalla, kansa saattoi myös olla lujasti vakuuttunut siitä, että Pentateukki, Mooseksen kädellä kirjoitettu Pyhän Raamatun alkuosa, oli Jumalan henkeyttämä (vrt. 5Mo 34:10–12; Jos 1:7, 8). Kun Aaronin papiston arvovalta asetettiin kyseenalaiseksi, Jehova antoi lisää näkyviä vahvistuksia (4Mo, luvut 16, 17).
Kanaanin valloitus. Kanaanissa oli seitsemän Israelia ”väekkäämpää ja mahtavampaa kansakuntaa”, joten näistä saatu voitto antoi lisätodisteen Jehovan jumalallisuudesta (5Mo 7:1, 2; Jos 23:3, 8–11). Hänen maineensa tasoitti tietä (2Mo 9:16; Jer 32:20, 21), ja ”kauhu ja pelko” Israelia kohtaan hänen kansanaan heikensi sen vastustajia (5Mo 11:25; 2Mo 15:14–17). Siksi nämä vastustajat olivat sitäkin moitittavampia, sillä heillä oli todisteita siitä, että Israel oli tosi Jumalan kansa, joten taistelu sitä vastaan oli taistelua Jumalaa vastaan. Jotkut kanaanilaiset tunnustivat viisaasti Jehovan ylemmyyden heidän epäjumaliinsa nähden, kuten toiset olivat tunnustaneet aiemmin, ja etsivät hänen suosiotaan (Jos 2:1, 9–13).
Aurinko ja kuu pysyvät paikallaan. Gibeonilaiset olivat kanaanilaisia, jotka uskoivat Jehovaan. Kun he joutuivat piirityksen kohteeksi, Jehova pidensi Israelin hyökkäystä piirittäjiä vastaan panemalla auringon ja kuun pysymään paikoillaan taistelukentällä olevien kannalta katsottuna ja siirtämällä siten auringonlaskua lähes kokonaisen päivän. (Jos 10:1–14.) Vaikka tämä saattoi merkitä maapallon pyörimisliikkeen pysäyttämistä, se olisi voitu toteuttaa toisinkin, esimerkiksi taittamalla auringon ja kuun valonsäteet samanlaisen ilmiön aikaansaamiseksi. Mitä menetelmää sitten käytettiinkin, se osoitti jälleen, että ”kaiken, mitä Jehova on mielinyt tehdä, hän on tehnyt taivaissa ja maan päällä, merissä ja kaikissa vesisyvyyksissä” (Ps 135:6). Apostoli Paavali kirjoitti myöhemmin: ”Jokainen huone on tietenkin jonkun rakentama, mutta kaiken rakentaja on Jumala.” (Hpr 3:4.) Jehova tekee omalle rakennukselleen niin kuin häntä miellyttää ja käyttää sitä hyväkseen haluamallaan tavalla, aivan niin kuin talon rakentanut ihminenkin tekee (vrt. 2Ku 20:8–11).
Seuraavien neljänsadan vuoden kuluessa, koko tuomarien kauden ajan, Jehova tuki jatkuvasti israelilaisia, kun he olivat hänelle uskollisia, ja poisti tukensa, kun he kääntyivät muiden jumalien puoleen (Tu 6:11–22, 36–40; 4:14–16; 5:31; 14:3, 4, 6, 19; 15:14; 16:15–21, 23–30).
Israelin kuningasvallan aikana. Niiden 510 vuoden kuluessa, jolloin Israel oli kuningaskunta, Jehovan väkevä ”käsivarsi” ja suojeleva ”käsi” pitivät toistuvasti voimalliset hyökkääjät aisoissa, saattoivat heidän joukkonsa hämminkiin ja hajottivat ne, niin että ne pakenivat takaisin kotiseuduilleen. Nämä kansakunnat eivät palvoneet vain ”luonnonjumalia” vaan myös sodanjumalia (ja -jumalattaria). Joissakin tapauksissa maan päämiestä itseään pidettiin jumalana. Koska nämä viholliset itsepintaisesti sotivat Jehovan kansaa vastaan, hän osoittautui jälleen ”miehuulliseksi soturiksi”, ’loistoisaksi Kuninkaaksi, mahtavaksi taistelussa’ (2Mo 15:3; Ps 24:7–10; Jes 59:17–19). Hän kohtasi heidät oikeastaan kaikenlaisissa maastoissa, käytti sotastrategiaa, jolla hän veti nenästä heidän kerskailevia sotapäälliköitään, ja sai voiton monien kansakuntien sotureista ja heidän erikoisista sotavarusteistaan (2Sa 5:22–25; 10:18; 1Ku 20:23–30; 2Ai 14:9–12). Hän saattoi ilmoittaa heidän salaiset sotasuunnitelmansa kansalleen yhtä tarkasti kuin jos heidän palatseihinsa olisi asennettu elektroniset kuuntelulaitteet (2Ku 6:8–12). Toisinaan hän vahvisti kansaansa taistelemaan, toisinaan taas hän sai voittoja sen antamatta iskuakaan (2Ku 7:6, 7; 2Ai 20:15, 17, 22, 24, 29). Kaikessa tässä Jehova saattoi kansakuntien sodanjumalat häpeään, paljasti ne tyhjäksi petokseksi (Jes 41:21–24; Jer 10:10–15; 43:10–13).
Pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen. Vaikka Jehova salli kansakunnan joutua pakkosiirtolaisuuteen Assyrian voitettua pohjoisen valtakunnan ja Babylonian autioitettua Juudan valtakunnan, hän piti elossa Daavidin sukuhaaran sen liiton täyttymykseksi, jonka hän oli tehnyt Daavidin kanssa ikuisesta valtakunnasta (Ps 89:3, 4, 35–37). Pakkosiirtolaisuuden aikana hän piti elävänä myös kansansa uskon käyttämällä Danielia ja muita hämmästyttävillä tavoilla suorittamaan ihmetekoja, jotka saivat jopa maailmanhallitsijat nöyrästi tunnustamaan hänen voimansa (Da 3:19–29; 4:34–37; 6:16–23). Mahtavan Babylonin kukistuessa Jehova osoitti jälleen ainutlaatuisen jumalallisuutensa, paljasti pakanajumalien epätodellisuuden ja saattoi ne häpeään. Hänen kansansa sai todistaa tämän. (Jes 41:21–29; 43:10–15; 46:1, 2, 5–7.) Hän ohjasi Persian kuninkaat Israelin avuksi ja sai aikaan kansansa vapautuksen ja sen paluun kotimaahansa, mikä teki sille mahdolliseksi rakentaa temppelin ja myöhemmin Jerusalemin kaupungin uudelleen (Esr 1:1–4; 7:6, 27, 28; Ne 1:11; 2:1–8). Esraa hävetti syystäkin pyytää Persian kuninkaalta sotilaita suojelemaan hänen seuruettaan, vaikka sen kuljettaman lastin kokonaisarvo ilmeisesti ylitti 43 miljoonaa dollaria. Jehova suojeli heitä heidän matkallaan Jerusalemiin vastaukseksi heidän rukouksiinsa. (Esr 8:21–27.)
Sinä aikana, joka kului Heprealaisten kirjoitusten valmistumisesta Jumalan Pojan syntymään maan päällä, Jumalan voiman on täytynyt toimia aktiivisesti taatakseen Israelin kansakunnan, sen pääkaupungin Jerusalemin, tämän naapurikaupungin Betlehemin, temppelin ja sen papiston sekä muiden juutalaisen järjestelmän piirteiden säilymisen. Näiden kaikkien piti näet olla olemassa, jotta Kristusta Jeesusta ja hänen toimintaansa koskevat profetiat täyttyisivät. Historia kertoo, miten juutalainen asiainjärjestelmä yritettiin korvata täysin kreikkalaistamisprosessilla, ts. käännyttämällä juutalaiset kreikkalaiseen palvontatapaan. Mutta loppujen lopuksi tämä epäonnistui. (Ks. KREIKKA, KREIKKALAISET: Kreikkalaistamisen vaikutus juutalaisiin.)
”Kristus, Jumalan voima”. Ihmeen kautta tapahtuneen Jeesuksen syntymän jälkeen Jumala ilmaisi hänessä ja hänen kauttaan voimaansa ennen tuntemattomalla tavalla. Psalmistan tavoin hänestä tuli ”monille kuin ihme” (Ps 71:7). Jeesus ja hänen opetuslapsensa olivat Jesajan ja hänen lastensa tavoin ”tunnusmerkkeinä ja ihmeinä Israelissa armeijoiden Jehovalta” ennakoiden tulevaisuutta ja paljastaen Jumalan tarkoituksen (Jes 8:18; Hpr 2:13; vrt. Lu 2:10–14). Jumalan voimalliset teot vuosituhansien aikana saivat nyt täyttymyksensä Jeesuksessa eli kantoivat hänessä hedelmää. Apostoli saattoi sen tähden aivan oikein sanoa Jeesusta ”Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi” (1Ko 1:24).
Jeesus osoittautui kauan odotetuksi Messiaaksi, Jehovan Voidelluksi, jonka oli ennustettu ilmaisevan ’väkevyyden henkeä’ (Jes 11:1–5). Oli odotettavissa, että tämä tosiasia vahvistettaisiin voimallisella todistuksella (Mi 5:2–5; vrt. Joh 7:31). Jo Jeesuksen syntyessä juutalaisesta neitsyestä Jumala alkoi todistaa Poikansa puolesta (Lu 1:35–37). Tämä syntymä ei ollut pelkästään vaikuttava näyttö Jumalan voimasta vaan sillä oli hyvin täsmällinen tarkoitus. Sen kautta tuotiin esiin täydellinen ihminen, ’toinen Aadam’, joka saattoi pyhittää Isänsä nimen, pyyhkiä pois sen häpeän, jonka ensimmäinen ihmispoika oli tuolle nimelle tuottanut, ja siten osoittaa Saatanan esittämän haasteen valheelliseksi; sen lisäksi täydellinen Jeesus tarjoaisi laillisen perusteen tottelevaisten ihmisten lunastamiseksi kuningas Synnin ja kuningas Kuoleman otteesta (1Ko 15:45–47; Hpr 2:14, 15; Ro 5:18–21; ks. LUNNAAT). Tämä Daavidin täydellinen jälkeläinen olisi lisäksi ikuisen Valtakunnan perillinen (Lu 1:31–33).
Jeesus voideltiin sekä Jumalan hengellä että Jumalan voimalla (Ap 10:38). Mooses oli ”voimallinen sanoissaan ja teoissaan”, mutta koska Jeesus oli ’Moosesta suurempi profeetta’, hänen suosituksensa olivat suhteellisesti paremmat (5Mo 34:10–12; Ap 7:22; Lu 24:19; Joh 6:14). Sen tähden hän myös ’opetti niin kuin sellainen, jolla on valta’ (Mt 7:28, 29). Samoin kuin Jumala oli antanut israelilaisille syyn uskoa Moosekseen, Joosuaan ja muihin, hän antoi nyt järkevät perusteet uskoa myös hänen Poikaansa (Mt 11:2–6; Joh 6:29). Jeesus ei ottanut mitään kunniaa itselleen, vaan tunnusti aina Jumalan voimatekojensa Lähteeksi (Joh 5:19, 26; 7:28, 29; 9:3, 4; 14:10). Rehelliset ihmiset tunnustivat, että hänen kauttaan ilmeni ”Jumalan majesteettinen voima” (Lu 9:43; 19:37; Joh 3:2; 9:28–33; vrt. Lu 1:68; 7:16).
Mistä Jeesuksen ihmeet olivat ennusmerkkinä?
Se mitä Jeesus teki, oli todistus Jumalan kiinnostuksesta ihmiskuntaa kohtaan, osoitus siitä, mitä Jumala tulee lopulta tekemään kaikille vanhurskautta rakastaville. Jeesuksen voimateot liittyivät suurelta osin ihmiskunnan ongelmiin, joista huomattavin ja perimmäinen on synti kaikkine vahingollisine seurauksineen. Sairaus ja kuolema ovat syntiin liittyviä ilmiöitä, ja Jeesuksen kyky parantaa kaikenlaisia sairauksia (Mt 8:14, 15; Lu 6:19; 17:11–14; 8:43–48) ja herättää jopa kuolleita (Mt 9:23–25; Lu 7:14, 15; Joh 11:39–44) oli todistus siitä, että hän oli se Jumalan määräämä, joka oli vapauttava ihmissuvun synnistä ja sen tuottamasta rangaistuksesta (vrt. Mr 2:5–12). Jeesus oli ”tosi leipä taivaasta”, ”elämän leipä”, ja sellaisena paljon arvokkaampi kuin manna, jota israelilaiset söivät erämaassa (Joh 6:31–35, 48–51). Hän ei tuonut esiin kirjaimellista vettä kalliosta vaan ”elävää vettä”, ”elämän vettä” (Joh 7:37, 38; Il 22:17; vrt. Joh 4:13, 14).
Jeesuksen voimateot olivat myös ennusmerkkejä muista siunauksista, joita oli tuleva hänen kuninkaallisen hallitusvaltansa välityksellä. Elisa oli ruokkinut 100 miestä vain 20 leivällä ja pienellä määrällä viljaa, Jeesus puolestaan ruokki tuhansia paljon vähemmällä (2Ku 4:42–44; Mt 14:19–21; 15:32–38). Mooses ja Elisa olivat tehneet karvaasta tai myrkyllisestä vedestä makeaa. Jeesus taas muutti tavallisen veden erinomaiseksi viiniksi myötävaikuttaakseen hääjuhlan iloiseen ilmapiiriin. (2Mo 15:22–25; 2Ku 2:21, 22; Joh 2:1–11.) Hänen hallitusvaltansa alaisuudessa ei sen tähden kenenkään varmasti tarvitse nähdä nälkää, vaan silloin järjestetään suurenmoiset ’pidot kaikille kansoille’ (Jes 25:6). Hänen kykynsä tehdä ihmisten työstä yltäkylläisen tuottoisaa, mistä oli osoituksena hänen opetuslastensa kalansaalis, takaa sen, että hänen Valtakuntansa siunaamana ihmisten ei enää tarvitse elää kituuttaa toimeentulon rajoilla (Lu 5:4–9; vrt. Joh 21:3–7).
Vielä tärkeämpää on, että kaikki nämä asiat liittyivät hengellisiin asioihin. Jeesus paransi hengellisesti sokeita, mykkiä ja sairaita, antoi hengellistä ruokaa ja juomaa runsain määrin ja vakuutti, että tästä ravinnosta voitaisiin iloita vastaisuudessakin, sekä takasi opetuslastensa palveluksen tuottoisuuden (vrt. Lu 5:10, 11; Joh 6:35, 36). Kun hän joissakin tilanteissa tyydytti ihmeen avulla ihmisten aineelliset tarpeet, sen ensisijaisena tarkoituksena oli vahvistaa heidän uskoaan. Ihmeet eivät koskaan olleet itsetarkoitus. (Vrt. Joh 6:25–27.) Ensin tuli etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, ei ruokaa ja juomaa (Mt 6:31–33). Jeesus antoi tästä esimerkin kieltäytymällä muuttamasta kiviä leiviksi itseään varten (Mt 4:1–3).
Hengellinen vapautus. Israelin kansakunnassa oli ollut tunnettuja väkeviä sotureita, mutta Jumalan voima, joka vaikutti hänen Poikansa kautta, oli tarkoitettu suurempia vihollisia kuin vain ihmissotilaita vastaan. Jeesus oli Vapauttaja (Lu 1:69–74), joka avasi tien vapauteen sorron alkuunpanijoiden, Saatanan ja hänen demoniensa, kahleista (Hpr 2:14, 15). Jeesus ei vain henkilökohtaisesti vapauttanut monia demonien otteesta (Lu 4:33–36), vaan hän avasi voimallisten totuuden sanojensa välityksellä vapauden portit selkoselälleen niillekin, jotka halusivat vapautua väärän uskonnon heille asettamista raskaista taakoista ja sen orjuudesta (Mt 23:4; Lu 4:18; Joh 8:31, 32). Olemalla uskollinen ja säilyttämällä nuhteettomuutensa hän voitti, ei vain kaupunkia tai valtakuntaa, vaan ”maailman” (Joh 14:30; 16:33).
Ihmetekojen suhteellinen merkitys. Vaikka Jeesus pani pääpainon julistamilleen totuuksille, hän osoitti voimatekojensa suhteellisen merkityksen kiinnittämällä niihin säännöllisesti huomiota, koska ne todistivat hänen tehtävänsä ja sanomansa oikeaperäisyyden. Ne olivat tärkeitä erityisesti siksi, että ne täyttivät profetioita (Joh 5:36–39, 46, 47; 10:24–27, 31–38; 14:11; 20:27–29). Niille, jotka näkivät nämä teot, tuli erityinen vastuu (Mt 11:20–24; Joh 15:24). Niin kuin Pietari myöhemmin helluntaina kertoi ihmisjoukoille, Jeesus oli mies, ”jonka Jumala julkisesti osoitti teille voimateoin ja ennusmerkein ja tunnusmerkein, joita Jumala teki hänen välityksellään teidän keskellänne, niin kuin itse tiedätte” (Ap 2:22). Nämä todisteet Jumalan voimasta osoittivat, että Jumalan valtakunta oli ”tavoittanut” heidät (Mt 12:28, 31, 32).
Jumalan käyttäessä Poikaansa näin merkittävällä tavalla ”monien sydänten järkeilyt paljastuivat” (Lu 2:34, 35). He näkivät ”Jehovan käsivarren” selvästi ilmaistuna, mutta monet – useimmat – halusivat mieluummin nähdä tapahtumissa toisenlaisen merkityksen tai antaa itsekkäiden tavoitteiden estää heitä toimimasta sopusoinnussa näkemänsä ’tunnusmerkin’ kanssa (Joh 12:37–43; 11:45–48). Monet halusivat henkilökohtaisesti hyötyä Jumalan voimasta, mutta eivät vilpittömästi tunteneet vanhurskauden ja totuuden nälkää. Heidän sydämensä ei liikuttunut siitä säälistä ja huomaavaisuudesta, joka oli niin monien Jeesuksen voimatekojen vaikuttimena (vrt. Lu 1:78:aa, Mt 9:35, 36:ta, 15:32–37:ää, 20:34:ää, Mr 1:40, 41:tä ja Lu 7:11–15:tä Lu 14:1–6:een ja Mr 3:1–6:een) ja joka heijasti hänen Isänsä sääliväisyyttä (Mr 5:18, 19).
Vastuuntuntoinen voimankäyttö. Jeesus käytti aina voimaansa vastuuntuntoisesti eikä koskaan vain näytelläkseen kykyjään. Hedelmättömän viikunapuun kiroamisella oli ilmeisesti vertauskuvallinen merkitys (Mr 11:12–14; vrt. Mt 7:19, 20; 21:42, 43; Lu 13:6–9). Hän kieltäytyi tarkoituksettomasta huomion herättämisestä, jota Saatana ehdotti. Hän käveli veden päällä, koska hän oli menossa tiettyyn paikkaan eikä hänellä niin myöhäisenä ajankohtana ollut mitään kulkuneuvoa käytettävissään. Kysymyksessä oli täysin eri asia kuin temppelin harjalta hyppääminen jonkun itsemurhaajan tapaan. (Mt 4:5–7; Mr 6:45–50.) Herodeksen vääriin vaikuttimiin perustuvaa uteliaisuutta ei tyydytetty, kun Jeesus kieltäytyi näyttämästä hänelle mitään tunnusmerkkiä (Lu 23:8). Jeesus oli jo aikaisemmin kieltäytynyt näyttämästä ”tunnusmerkkiä taivaasta” fariseusten ja saddukeusten sitä pyytäessä, ilmeisesti siitä syystä, että heidän tarkoituksenaan ei ollut vahvistaa uskoaan Jumalan sanan täyttymiseen, vaan välttää sellaisen uskon tarve. Heillä oli huono vaikutin. (Mt 16:1–4; vrt. 15:1–6; 22:23, 29.)
Samoin Nasaretin asukkaiden uskonpuutteen tähden hän ei suorittanut siellä monia voimatekoja, ei tietenkään siksi, että hänen voimanlähteensä olisi ollut riittämätön, vaan koska olosuhteet eivät antaneet siihen aihetta, eivät sallineet sitä. Jumalan voimaa ei pitänyt tuhlata epäilijöihin, jotka eivät olleet vastaanottavaisia. (Mr 6:1–6; vrt. Mt 10:14; Lu 16:29–31.) Jeesuksen ihmeteot eivät kuitenkaan olleet riippuvaisia ihmisten uskosta, mikä nähdään siitä, että hän paransi ylimmäisen papin orjan irtileikatun korvan, vaikka tämä orja kuului väkijoukkoon, joka oli tullut ottamaan Jeesuksen kiinni (Lu 22:50, 51).
Jeesuksen Kristuksen herättäminen kuolleista henkielämään oli kaikkein suurin Jumalan voiman näyte. Ilman sitä kristittyjen usko olisi ”turhaa” ja hänen seuraajansa olisivat ”kaikista ihmisistä säälittävimpiä”. (1Ko 15:12–19.) Se oli teko, josta Jeesuksen opetuslapset kertoivat kaikkein yhtäpitävimmin ja joka myös vahvisti uskoa kaikkein merkittävimmin. Jeesuksen ollessa maan päällä etäisyys ei ollut esteenä hänen voimansa käytölle (Mt 8:5–13; Joh 4:46–53), ja taivaallisesta asemastaan käsin hän voiteli sitten helluntaina seuraajansa Jumalan hengellä, minkä ansiosta he pystyivät suorittamaan voimatekoja hänen poissa ollessaan. Siten hän vahvisti heidän todistuksensa hänen ylösnousemuksestaan (Ap 4:33; Hpr 2:3, 4) ja antoi myös todisteen siitä, että he olivat Jumalan hyväksymää kansaa, hänen seurakuntaansa (Ap 2:1–4, 14–36, 43; 3:11–18).
Jehovan kättä ei hänen Poikansa kuolema ihmisenä lyhentänyt, kuten apostolien ja muiden suorittamat monet ihmeteot, tunnusmerkit ja ennusmerkit todistivat (Ap 4:29, 30; 6:8; 14:3; 19:11, 12). Heidän suorittamansa voimateot olivat samanlaisia kuin ne, joita heidän Herransa oli tehnyt: he paransivat rampoja (Ap 3:1–9; 14:8–10) ja sairaita (Ap 5:12–16; 28:7–9), herättivät kuolleita (Ap 9:36–41; 20:9–11), ajoivat ulos demoneja (Ap 8:6, 7; 16:16–18), ja kaiken sen he tekivät tavoittelematta henkilökohtaista hyötyä tai kunniaa itselleen (Ap 3:12; 8:9–24; 13:15–17). Heidän välityksellään Jumala julisti tuomioita väärintekijöitä vastaan, samoin kuin hän oli tehnyt aikaisempien profeettojen kautta, ja edisti siten asianmukaista kunnioitusta itseään ja edustajiaan kohtaan (Ap 5:1–11; 13:8–12). Heille annettiin uusia kykyjä, kuten esimerkiksi kyky puhua vierailla kielillä ja tulkita niitä. Tälläkin oli ”hyödyllinen tarkoitus”, sillä pian he tulisivat laajentamaan saarnaamistyötään Israelin rajojen ulkopuolelle ja kertomaan Jehovan suurenmoisista teoista kansakuntien keskuudessa. (1Ko 12:4–11; Ps 96:3, 7.)
Jehova Jumala teki muitakin voimatekoja, sillä hän avasi heille tilaisuuden ’ovia’ saarnaamiseen eräillä alueilla ja suojeli heitä niiltä, jotka olisivat pysäyttäneet heidän palvelustyönsä, sekä ohjasi heidän toimintaansa, yleensä tavoilla, joita ei julkisesti huomattu (Ap 5:17–20; 8:26–29, 39, 40; 9:1–8; 10:19–22, 44–48; 12:6–11; 13:2; 16:6–10, 25–33; 18:9, 10; 1Ko 16:8, 9).
Oli ennustettu, että ne kyvyt tehdä ihmeitä, jotka henki antoi apostoleille ja jotka nämä sitten siirsivät toisille, kestäisivät ainoastaan kristillisen seurakunnan ’lapsuuden’ ajan ja lakkaisivat sen jälkeen (1Ko 13:8–11; ks. LAHJAT JUMALALTA: Hengen lahjat). M’Clintockin ja Strongin Cyclopædian (VI osa, s. 320) mukaan on ”kiistatonta, että tietomme varhaiskristittyjen suorittamista ihmeistä ovat ensimmäisen sadan vuoden ajalta apostolien kuoleman jälkeen vähäisiä tai niitä ei ole laisinkaan”. Jeesus ja hänen apostolinsa varoittivat kuitenkin tulevista petollisista voimateoista, joita Jumalan viholliset – luopiot ja vertauskuvallinen peto – tekisivät (Mt 7:21–23; 24:23–25; 2Te 2:9, 10; Il 13:11–13; ks. ELÄIMET, VERTAUSKUVALLISET).
Jumalan voiman ilmaukset saavuttavat huippunsa hänen Kristuksen Jeesuksen hallitseman Valtakuntansa perustamisessa ja niissä tuomioteoissa, jotka seuraavat tätä tapahtumaa.