Runneltu maapallomme – monenlaisten iskujen maalitaulu
RIO DE JANEIROSSA pidettiin viime heinäkuussa jättimäinen ympäristökokous. Samoihin aikoihin, samassa kuussa, India Today -aikakauslehdessä oli pääkirjoitus, jonka oli laatinut lehden apulaispäätoimittaja Raj Chengappa. Sen nimenä oli ”Haavoittunut maapallo”. Kirjoitus alkoi eloisasti:
”Kun Edgar Mitchell lensi Apollo 14:n mukana vuonna 1971 kuuhun, se mitä hän ensi silmäyksellä näki maapallosta, sai hänet puhkeamaan haltioituneisiin vuodatuksiin. ’Se [maapallo] on kuin säihkyvä, sinivalkoinen jalokivi – –. Hitaasti pyörteilevät valkoiset harsot koristavat sitä pitsin tavoin – –. Se on kuin helmi synkän mustassa arvoitusten meressä’, hän sanaili ylitsevuotavasti Houstoniin lähettämässään radiosanomassa.
”Jos Mitchell lähetettäisiin nyt, 21 vuoden kuluttua, uudelleen avaruuteen ja tällä kertaa hänellä olisi erikoislasit, joilla hän näkisi maapallon ilmakehän näkymättömät kaasut, niin miten valtavan erilainen näkymä hänen eteensä avautuisikaan. Hän näkisi suojaavassa otsonikerroksessa Etelämantereen ja Pohjois-Amerikan yllä jättimäisiä aukkoja. Hän ei näkisi säihkyvää, sinivalkoista jalokiveä, vaan harmaan ja likaisen maapallon, joka on täynnä tummia, kieppuvia hiilidioksidi- ja rikkidioksidipilviä.
”Jos Mitchell ottaisi esiin kameransa ja näpsisi sillä kuvia maapallon metsäpeitteestä ja vertailisi niitä vuonna 1971 ottamiinsa kuviin, hän olisi ihmeissään sen johdosta, miten paljon metsäpeite on kutistunut. Jos hän avaisi erikoisen kaukoputkensa ja ryhtyisi sen avulla tutkimaan, millaista saastaa maapallon vedet sisältävät, hän näkisi saastenauhojen risteilevän pitkin mantereita ja mustien tervamöykkyjen verhoavan suurta osaa valtamerten pohjasta. Hän ilmoittaisi radiolla maahan: ’Hei Houston, mitä ihmettä olemme oikein tehneet?’
”Meidän ei ole pakko mennä 36000 kilometrin päähän maasta saadaksemme tietää, mitä olemme tehneet. Nykyään me juomme, hengitämme, haistelemme ja näemme saasteita. Sadan vuoden kuluessa – tai oikeammin sanottuna lähinnä 30:n viime vuoden aikana – ihmiset ovat saattaneet maapallon katastrofin partaalle. Syytämällä ilmakehään liikaa lämpöä pidätteleviä kaasuja olemme antaneet sysäyksen vahingollisille ilmastonmuutoksille. Kaasut, joita käytämme jääkaapeissamme ja ilmastointilaitteissamme, aiheuttavat nykyään suojaavan otsonikerroksen ohentumista, mikä vuorostaan altistaa meidät ihosyövälle ja aiheuttaa pienissä eläimissä geenimuutoksia. Samanaikaisesti olemme turmelleet valtavia maa-alueita, hävittäneet metsiä itsetuhoon vievällä nopeudella, kaataneet arvostelukyvyttömästi jokiin tuhansia tonneja myrkkyjä ja johtaneet myrkyllisiä kemikaaleja meriimme.
”Maapallokotimme tuhoutuminen on pahin ihmiskuntaa uhkaava vaara. Välttyäksemme täydelliseltä perikadolta ihmisten toimintatapojen ja asenteitten täytyy muuttua kaikkialla maailmassa.”
Lueteltuaan monia ympäristöongelmia, joiden ratkaisemiseen valtioitten täytyy keskittyä, Raj Chengappa päättää pääkirjoituksensa sanoihin: ”Kaiken tämän täytyy tapahtua viipymättä. Uhka ei näet kohdistu enää vain lastemme tulevaisuuteen. Se kohdistuu jo meihin.”
Maapallon lääkärit ovat siis kokoontuneet potilaan vuoteen ympärille. Konferensseja pidetään, lääkkeitä ja hoitokeinoja tarjotaan, mutta he eivät pääse yhteisymmärrykseen. He riitelevät. ”Ei se todellisuudessa ole sairas”, jotkut sanovat. ”Tämä on nyt sen menoa!” huutavat toiset. Keskustelu vilkastuu, hoitokeinojen määrä kasvaa, lääkärit vitkuttelevat ja potilaan tila sen kun vain heikkenee. Mitään ei tehdä. He pitävät tärkeänä lisätutkimusten tekemistä. He määräävät lääkkeitä, mutta niitä ei hankita. Valitettavasti kaikki tämä on paljolti vain viivyttelytaktiikkaa, joka mahdollistaa saastuttamisen jatkumisen ja liikevoittojen karttumisen. Potilas ei tule saamaan lääkkeitään, hän sairastuu yhä useampiin tauteihin, tilanne pahenee ja maapallon runteleminen jatkuu.
Maapallo ja sen päällä oleva elämä ovat hyvin monimutkaisia ja hienoviritteisesti toisiinsa punoutuneita. Miljoonia läheisesti toistensa kanssa tekemisissä olevia eliöitä on sanottu elämän tukiverkoksi. Kun verkosta katkaisee yhden langan, verkko voi alkaa purkautua. Kun syrjälleen pystyyn nostetuista dominolaatoista tuuppaa nurin yhden, kaatuvat kaikki muut laatat perässä. Esimerkistä käy se, mitä tapahtuu, kun trooppinen sademetsä hakataan paljaaksi.
Fotosynteesin avulla sademetsä ottaa ilmasta hiilidioksidia ja antaa vuorostaan siihen happea. Se imee itseensä suunnattomat määrät sadevettä, mutta käyttää siitä vain hyvin pienen osan oman ravintonsa valmistamiseen. Valtaosa siitä palautuu ilmakehään vesihöyrynä. Siellä siitä syntyy uusia sadepilviä, joista sademetsä ja ne miljoonat elävät kasvit ja eläimet, joita se ravitsee vihreän latvuskerroksensa alla, saavat lisää tarvitsemaansa sadetta.
Sen jälkeen sademetsä hakataan nurin. Hiilidioksidi jää ilmakehään ”huovaksi”, joka estää auringon lämpöä karkaamasta takaisin avaruuteen. Ilmakehään vapautuu enää vain vähän happea ihmisten ja eläinkunnan hyödyksi. Sadevedestä palautuu enää vain pieni osa ilmakehään synnyttämään uusia sateita. Sen sijaan kaikki sadevesi valuu nopeasti jokiin vieden mukanaan pintamaan, joka on välttämätön kasvillisuuden uusiutumiseksi. Joet ja järvet tulevat liejuisiksi, ja kalat kuolevat. Lieju kulkeutuu meriin ja peittää alleen trooppisia riuttoja, ja riutat kuolevat. Miljoonat kasvit ja eläimet, jotka aiemmin viihtyivät vihreän latvuskerroksen alla, katoavat. Runsaat sateet, jotka aiemmin kastelivat maan, vähenevät. Alkaa pitkä, hidas aavikoituminen. Ei pidä unohtaa, että suuri Saharan autiomaa on joskus ollut viheriöivää aluetta, mutta nykyään tämä maailman suurin hiekkalakeus on jo siellä täällä laajenemassa Euroopan alueelle.
Rio de Janeiron kansainvälisessä ympäristökokouksessa Yhdysvallat ja muut rikkaat maat koettivat painostaa Brasiliaa ja muita kehitysmaita luopumaan sademetsiensä kaatamisesta. Erään New York Timesin uutisen mukaan ”Yhdysvallat sanoo, että metsiä ja varsinkin trooppisia metsiä hävitetään kehitysmaissa huolestuttavaa vauhtia ja että siitä tulee koko tämä planeetta kärsimään. Yhdysvaltojen mukaan metsistä on hyötyä koko maailmalle, sillä ne sääntelevät osaltaan ilmastoa sitomalla lämpöä pidättävää hiilidioksidia ja ovat aarreaitta, joka sisältää suuren osan maailman eläin- ja kasvilajeista.”
Kehitysmaat eivät empineet syyttää Yhdysvaltoja tekopyhyydestä. New York Timesin mukaan niitä ”ärsyttää se, kun ne näkevät sellaisten valtioitten yrittävän rajoittaa niiden kansallista päätäntävaltaa, jotka jo kauan sitten ovat hävittäneet omat puunsa, mutta jotka nyt haluavat sälyttää raskaimman taakan maailman metsien suojelemisesta niille maille, jotka käyvät kovaa kamppailua pelastaakseen taloutensa romahdukselta”. Eräs malesialainen diplomaatti sanoi turhia kiertelemättä: ”Emme taatusti säilö metsiämme niitä varten, jotka ovat jo hävittäneet omat metsänsä ja nyt väittävät meidän metsiemme olevan osa ihmiskunnan perintöä.” Yhdysvaltain länsirannikolla maan luoteisosassa kasvavista vanhoista sademetsistä on jäljellä enää vain kymmenen prosenttia, ja niitä edelleen hakataan, mutta silti Yhdysvallat haluaa, että Brasilia, jolla on Amazonin alueen sademetsistään yhä jäljellä 90 prosenttia, lopettaisi kaiken metsänkaadon.
Ne, jotka haluavat kieltää metsien tuhoamisen toisilta, samalla kun ne tuhoavat omia metsiään, johtavat ajatuksemme niihin, joista sanotaan Roomalaiskirjeen 2:21–23:ssa näin: ”Sinäkö, joka opetat toista, et kuitenkaan opeta itseäsi? Sinä, joka saarnaat: ’Älä varasta’, varastatko itse? Sinä, joka sanot: ’Älä tee aviorikosta’, teetkö itse aviorikoksen? Sinä, joka kammoksut epäjumalia, ryöstätkö itse temppeleitä? Sinä, joka olet ylpeä laista, häpäisetkö itse Jumalaa rikkomalla lain?” Sama ympäristönsuojeluun sovellettuna: ”Sinäkö, joka saarnaat: ’Suojelkaa metsiänne’, kuitenkin kaadat omia metsiäsi”?
Läheisesti yhteydessä metsien tuhoutumiseen on se huoli, jota tunnetaan maapallon ilmaston vähittäisestä lämpenemisestä. Erilaisten kemiallisten yhdisteitten liikkeet ja lämpötilamuutosten aiheuttamat virtaukset ilmakehässä ovat vaikeaselkoisia asioita, mutta lähinnä ollaan huolestuneita yhdestä ilmakehässä olevasta aineesta, nimittäin hiilidioksidista. Se on tärkeimpiä syitä ilmaston lämpenemiseen. Etelämantereella toimivan Byrdin tutkimusaseman tutkijat raportoivat viime vuonna, että ”kaikki vuoristojäätiköt, joita on keskikorkeudella ja sitä alempana, sulavat ja kutistuvat – jotkin niistä hyvin nopeasti – ja että näiden jäätiköitten jääkerrostumista on havaittavissa, että 50:n viime vuoden aikana on ollut paljon lämpimämpää kuin minään muuna 50 vuoden pituisena ajanjaksona”, joita jääkerrostumien avulla on voitu tarkastella. Jos hiilidioksidia olisi liian vähän, ilmasto kylmenisi, mutta jos sitä kerääntyy liikaa, navoilla ja muualla olevat jäätiköt voivat sulaa ja rannikkokaupungit peittyä veden alle.
Aikakauslehti India Today kirjoittaa hiilidioksidista:
”Se muodostaa ehkä vain murto-osan ilmakehän kaasuista: 0,03 prosenttia niiden kokonaismäärästä. Jollei hiilidioksidia olisi, planeettamme olisi yhtä kylmä kuin kuu. Estämällä maanpinnan lämpösäteilyä karkaamasta avaruuteen se säätää maapallolla vallitsevan lämpötilan elämää ylläpitävään 15 celsiusasteeseen. Jos hiilidioksidin määrä tästä kasvaa, maapallo voi muuttua jättimäiseksi saunaksi.
”Jos maailman sääasemien tietoihin on luottamista ja ilmasto tosiaankin on lämpenemässä, niin on entistä tähdellisempää löytää keinoja tällaisen kehityksen pysäyttämiseksi. 1980-luvulle sijoittuvat kuusi seitsemästä lämpimimmästä kesästä koko säännöllisten säähavaintojen noin 150-vuotisessa historiassa. Ilmeinen syy: ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvaminen 26 prosenttia siitä, mikä se oli ollut ennen teollistumisen ajan alkua.”
Lämpenemisen aiheuttajana pidetään niitä 1,8:aa miljardia tonnia hiilidioksidia, jotka vuosittain vapautuvat ilmaan fossiilisisten polttoaineiden palaessa. Sopimus, jolla hiilidioksidipäästöt haluttiin saada paremmin kuriin, vesittyi Rio de Janeiron ympäristökokouksessa siinä määrin, että sen kerrottiin ”kohottaneen” ilmastontutkijoiden ”lämpötilaa”. Eräs heistä kuumeni niin paljon, että hän sanoi: ”Emme voi olla aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. On kiistaton tosiasia, että maapallon kaasupankin tilit eivät ole enää tasapainossa. Jotakin täytyy tehdä, tai meillä on pian miljoonia ympäristöpakolaisia.” Tällä hän tarkoitti niitä, jotka meren pinnan kohoamisen takia joutuisivat pakenemaan kotiseuduiltaan.
Toinen erittäin vakava huolenaihe on ns. aukkojen ilmaantuminen otsonikerrokseen, joka suojaa maapalloa syöpää aiheuttavalta ultraviolettisäteilyltä. Tärkeimpiä syyllisiä tähän ovat freonit eli CFC-yhdisteet. Niitä käytetään jääkaapeissa, ilmastointilaitteissa, pesuliuottimissa ja vaahtomuovien valmistukseen. Monissa maissa niitä käytetään yhä aerosolien ponnekaasuina. Kun ne ovat nousseet ylempään ilmakehään, stratosfääriin, ne hajoavat auringon ultraviolettisäteilyn vaikutuksesta. Säteily irrottaa niistä klooria, ja jokainen klooriatomi voi tuhota vähintään 100000 otsonimolekyylia. Otsonikerrokseen on syntynyt niin Etelämantereen ylle kuin myös pohjoisille leveysasteille aukkoja – alueita, joilla otsonikerros on ohentunut – ja näiden kautta pääsee ultraviolettisäteily voimakkaampana maan pinnalle.
Liiallinen ultraviolettisäteily tappaa kasviplanktonia ja krilliä, merten ravintoketjun alkupäätä. Syntyy geenimutaatioita. Viljasadot pienenevät. Liiallinen ultraviolettisäteily aiheuttaa ihmisille kaihia ja ihosyöpää. Kun Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon NASA:n tutkijat löysivät Yhdysvaltojen, Kanadan, Euroopan ja Venäjän pohjoisten alueitten yltä kloorimonoksidia suurina pitoisuuksina, yksi heistä sanoi: ”Tämän pitäisi herättää kaikissa levottomuutta. Tilanne on paljon pahempi kuin olimme ajatelleet.” Ympäristönsuojelua ajavan Worldwatch-instituutin johtaja Lester Brown ilmoittaa: ”Tutkijat ovat arvioineet otsonikerroksen ohenemisen nopeutumisen pohjoisella pallonpuoliskolla johtavan siihen, että ihmisiä tulee kuolemaan ihosyöpään seuraavien 50 vuoden aikana yksin Yhdysvalloissa 200000 enemmän kuin tähän asti on arvioitu. Kaikkialla maailmassa ovat miljoonat ihmiset hengenvaarassa.”
Ns. biodiversiteetti eli mahdollisimman monien kasvi- ja eläinlajien saaminen säilymään luonnollisessa elinympäristössään on sekin ajankohtainen huolenaihe. Aikakauslehti Discover julkaisi otteita biologi Edward O. Wilsonin tuoreesta kirjasta The Diversity of Life, jossa hän kertoo tuhansien lintu-, kala- ja hyönteislajien häviämisestä ja myös sellaisten lajien häviämisestä, joille yleensä ei anneta juuri minkäänlaista arvoa: ”Monet kadonneista lajeista ovat mykorritsasieniä, muiden kasvien kanssa symbioosissa eläviä lajeja, jotka tehostavat näillä kasveilla juuriston kautta tapahtuvaa ravinteidenottoa. Ekologeja on jo pitkään askarruttanut se, mitä maaekosysteemeille mahtaa tapahtua, jos nämä sienet häviävät, mutta se selviää meille pian.”
Wilson kysyy kirjassaan, miten tärkeää lajien pelastaminen on, ja sen jälkeen itse vastaa kysymykseensä:
”Mitä merkitystä sillä on, jos jotkin lajit kuolevat sukupuuttoon tai jos vaikka puolet kaikista maapallolla elävistä lajeista katoaa? Minäpä kerron. Luonnontieteilijät tulevat menettämään sellaista tutkimusmateriaalia, johon he eivät vielä ole ennättäneet syventyä. Valtava osa maapallon biologisesta aarteistosta, jota ei vielä tunneta, tulee tuhoutumaan. Tulee häviämään lääkkeitä, joita ei vielä ole ennätetty kehittää, samoin viljelykasveja, lääkkeiden valmistamiseen sopivia aineita, rakennusaineeksi ja puusepäntöihin soveltuvia puulajeja, kuituja, selluloosa-aineita, maaperän laatua parantavia kasveja, maaöljyn korvikkeita ja muita tuotteita ja antimia, jotka ovat vielä löytämättä. Joillakuilla on tapana väheksyä kaikkea sellaista, mikä on pientä ja mitä he eivät kunnolla ymmärrä, kuoriaisia ja rikkakasveja, ja unohtaa, että eräs melko tuntematon latinalaisamerikkalainen yöperhonen pelasti Australian laidunmaat kaktuksen valtaan joutumiselta, että punatalviosta saaduilla aineilla hoidetaan Hodgkinin tautia ja lasten lymfosyyttileukemiaa, että lännenmarjakuusen kaarna antaa toivoa munasarja- ja rintasyövän uhreille ja että eräs iilimatojen syljestä saatava aine liuottaa verihyytymiä leikkausten aikana, ja tätä vaikuttavaa luetteloa voitaisiin jatkaa, vaikka kasvien ja eläinten lääkinnällisen käyttöarvon tutkiminen onkin ollut hyvin vähäistä.
”Haaveellisessa muistamattomuudessaan ihmisen on myös helppoa unohtaa kaikki se hyvä, minkä ekosysteemit antavat ihmiskunnalle. Ne tekevät maaperän hedelmälliseksi ja tuottavat sen ilman, jota hengitämme. Ilman tällaisia hyvyyksiä ihmissuvun olemassaolo maapallolla olisi epämiellyttävää ja jäisi lyhyeksi.”
Käyttääksemme kulunutta sanontaa – joka paljosta käytöstä huolimatta on erittäin osuva – kaikki edellä kerrottu edustaa vasta jäävuoren huippua. Milloin maapallon raiskaaminen loppuu? Kuka tekee siitä lopun? Vastaukset saamme seuraavassa kirjoituksessa.
[Huomioteksti s. 4]
Suuri Saharan autiomaa on joskus ollut viheriöivää aluetta
[Huomioteksti s. 5]
”Sinäkö, joka saarnaat: ’Suojelkaa metsiänne’, kuitenkin kaadat omia metsiäsi”?
[Huomioteksti s. 5]
Jos hiilidioksidia olisi liian vähän, ilmasto kylmenisi
Jos sitä kerääntyy liikaa, jäätiköt sulavat
[Huomioteksti s. 6]
”Mitä merkitystä sillä on, jos jotkin lajit kuolevat sukupuuttoon”?
[Huomioteksti s. 6]
Ilman pieneliöitä ihmissuvun olemassaolo maapallolla olisi epämiellyttävää ja jäisi lyhytaikaiseksi
[Kuvat s. 7]
Amazonin alueen sademetsää koko turmeltumattomassa kauneudessaan
Ihmisen raiskaamaa sademetsää
[Lähdemerkinnät]
Abril Imagens/João Ramid
F4/R. Azoury/Sipa
[Kuva s. 8]
Myrkyllisten kemikaalien kaatopaikka, joka saastuttaa ilmaa, vettä ja maaperää
[Lähdemerkintä]
Feig/Sipa