Olemme etsineet ensin Valtakuntaa

KERTONUT OLIVE SPRINGATE

Äiti oli juuri puhaltanut kynttilän sammuksiin ja lähtenyt huoneesta kuultuaan iltarukouksemme. Heti oven sulkeuduttua pikkuveljeni kysyi minulta: ”Olive, miten Jumala voi nähdä meidät ja kuulla meitä tiiliseinien läpi?”

”ÄITI sanoo, että hän voi nähdä kaiken läpi”, vastasin, ”jopa suoraan sydämeemme asti.” Äiti oli jumalaapelkäävä nainen ja luki ahkerasti Raamattua. Hän juurrutti meihin lapsiin syvän kunnioituksen Jumalaa ja Raamatun periaatteita kohtaan.

Vanhempamme kuuluivat anglikaaniseen kirkkoon Chathamin pikkukaupungissa Kentin kreivikunnassa Englannissa. Vaikka äiti kävikin säännöllisesti kirkossa, hänen mielestään kristillisyys sisälsi enemmän kuin vain sen, että lämmitti kirkonpenkkiä kerran viikossa. Lisäksi hän oli varma siitä, ettei voi olla kuin yksi Jumalan hyväksymä tosi uskonto.

Arvostus Raamatun totuutta kohtaan

Kun olin viisivuotias vuonna 1918, äiti hankki Raamatun tutkielmien osat, jotka oli kirjoittanut Vartiotornin Raamattu- ja traktaattiseuran ensimmäinen presidentti Charles T. Russell. Muutaman vuoden kuluttua asuessamme pienellä Wigmoren paikkakunnalla eräs raamatuntutkija, eli nykyiseltä nimeltä Jehovan todistaja, tuli käymään äidin luona. Äiti sai häneltä Raamatun tutkimisen apuvälineen nimeltä Jumalan harppu ja alkoi sen avulla löytää vastauksia moniin raamatullisiin kysymyksiinsä. Joka viikko saapui postissa vaaleanpunainen kortti, jossa oli painettuja kysymyksiä kutakin lukua varten. Siihen oli myös kirjoitettu, mistä kohti kirjaa vastaukset löytyisivät.

Vuonna 1926 vanhempani, sisareni Beryl ja minä erosimme anglikaanisesta kirkosta, koska olimme tympääntyneet sen veljeilyyn poliitikkojen kanssa ja moniin järjenvastaisiin opetuksiin. Oppi, jonka mukaan Jumala kiduttaisi ihmisiä koko iäisyyden helvetintulessa, oli tärkeällä sijalla. Vilpittömästi Raamatun totuutta etsivä äitini vakuuttui siitä, ettei anglikaaninen kirkko ollut tosi uskonto.

Äidin hartaisiin rukouksiin vastattiin pian tämän jälkeen, kun rouva Jackson, joka kuului raamatuntutkijoihin, tuli käymään meillä. Hän keskusteli melkein kaksi tuntia äidin ja minun kanssani ja vastasi kysymyksiimme Raamatun avulla. Meistä tuntui hyvältä saada tietää muun muassa se, että meidän tuli osoittaa rukouksemme Jehova Jumalalle, Jeesuksen Kristuksen Isälle, eikä jollekin salaperäiselle kolminaisuudelle (Psalmit 83:19 [”Herra”, KR-38; ”Jehova”, UM]; Johannes 20:17). Kaikkein mieleenpainuvin äidin esittämistä kysymyksistä oli kuitenkin tämä: ”Mitä tarkoittaa Valtakunnan etsiminen ensin?” (Matteus 6:33.)

Raamattuun perustuvalla vastauksella oli syvällinen vaikutus elämäämme. Tuolla viikolla aloimme käydä raamatuntutkijoiden kokouksissa ja kertoa näistä asioista toisille. Olimme varmoja siitä, että olimme löytäneet totuuden. Muutaman kuukauden kuluttua vuonna 1927 äiti meni kasteelle sen vertauskuvaksi, että hän oli vihkiytynyt palvelemaan Jehovaa, ja minä seurasin perässä vuonna 1930.

Tienraivauspalvelukseen

Perheemme kuului Gillinghamin seurakuntaan, jossa oli noin 25 henkeä. Monet heistä olivat kokoajanpalvelijoita eli tienraivaajia, ja kaikilla oli taivaallinen toivo (Filippiläisille 3:14, 20). Heidän kristillinen intonsa oli tarttuvaa. Toimin jonkin aikaa tienraivaajana Belgiassa 1930-luvun alussa ollessani vasta teini-iässä. Se sytytti haluni laajentaa Valtakunnan palvelustani. Levitimme tuolloin jokaiselle papille kirjasen ”Valtakunta, maailman toivo”.

Myöhemmin isäni alkoi vastustaa tuntuvasti kristillistä toimintaamme, ja osaksi siitä syystä muutin vuonna 1932 Lontooseen mennäkseni yliopistoon. Myöhemmin olin neljä vuotta opettajana ja toimin samalla Blackheathin seurakunnan yhteydessä; Lontoossa ei silloin ollut kuin kolme seurakuntaa tämän lisäksi. Juuri näihin aikoihin alkoi korviimme kantautua uutisia siitä, miten Hitlerin Saksassa olevia veljiämme ja sisariamme vangittiin ja kohdeltiin kaltoin sen vuoksi, että he kieltäytyivät tukemasta Hitlerin sotaponnisteluja.

Heti samassa kuussa, jossa sain joitakin kirjoja varten ottamani velan maksettua vuonna 1938, lähdin työpaikastani voidakseni täyttää toiveeni ja ryhtyä tienraivaajaksi. Sisareni Beryl aloitti tienraivauksen Lontoossa samaan aikaan, mutta hän asui eri tienraivauskodissa. Ensimmäinen tienraivaustoverini oli Mildred Willett, joka meni myöhemmin naimisiin John Barrin, Jehovan todistajien hallintoelimeen nykyään kuuluvan veljen, kanssa. Meillä oli tapana pyöräillä toisten ryhmäämme kuuluvien ystävien kanssa alueellemme ja viettää siellä koko päivä, vaikka ilma oli usein sateinen.

Sodan pilvet alkoivat jo kerääntyä Euroopan ylle. Kansalaisille pidettiin kaasunaamariharjoituksia, ja lasten evakuoimista Englannin maaseudulle ja pikkukaupunkeihin valmisteltiin sodan varalta. Säästöni eivät riittäneet kuin yhteen kenkäpariin, eivätkä vanhempani pystyneet auttamaan minua rahallisesti. Mutta eikö Jeesus ollut sanonut, että jos etsisimme ensin Valtakuntaa, niin kaikki tämä muu lisättäisiin meille? (Matteus 6:33.) Luotin täysin Jehovaan siinä, että hän huolehtisi kaikista tarpeistani, ja hän onkin täyttänyt ne avokätisesti kaikkina näinä vuosina. Sota-aikana täydensin silloin tällöin pieniä ruoka-annoksiani poimimalla kuorma-autoista pudonneita vihanneksia maantieltä. Ja usein sain ruokaa vaihtamalla raamatullista kirjallisuutta hedelmiin ja vihanneksiin.

Sisareni Sonia oli syntynyt vuonna 1928. Hän oli vihkinyt elämänsä Jehovalle vain seitsenvuotiaana ja sanoo, että tienraivauksesta oli jo silloin tullut hänen tavoitteensa. Pian sen jälkeen, kun hän oli käynyt kasteella vihkiytymisensä vertauskuvaksi, tuo tavoite toteutui: hänet ja äiti nimitettiin vuonna 1941 tienraivaajiksi Caerphillyyn Etelä-Walesiin.

Palveluksemme sotavuosina

Toinen maailmansota puhkesi syyskuussa 1939, ja englantilaisia kristittyjä veljiämme ja sisariamme vangittiin samasta syystä kuin heidän uskovia tovereitaan natsi-Saksassa: he olivat puolueettomia suhtautumisessaan sotaan. Englannin pommitukset alkoivat vuoden 1940 puolivälissä. Salamasota ujelsi korvissamme joka yö, mutta Jehovan avulla saimme nukutuksi niin että jaksoimme taas saarnata seuraavana päivänä.

Toisinaan löysimme kenttäalueeltamme melkein pelkästään raunioita. Marraskuussa putosi pommi vain muutaman metrin päähän talosta, jossa asuin joidenkin tienraivaajien kanssa, ja rikkoi ikkunat säpäleiksi. Painava pääovi kaatui rysähtäen maahan ja savupiippu sortui. Vietettyämme loppuyön pommisuojassa erosimme toisistamme ja muutimme muiden Jehovan todistajien luokse.

Vähän ajan kuluttua minut määrättiin Croydoniin Suur-Lontoon alueelle. Tienraivaustoverinani oli Ann Parkin, jonka veljestä Ron Parkinista tuli myöhemmin Puerto Ricon haaratoimistokomitean koordinaattori. Sitten muutin Bridgendiin Etelä-Walesiin, missä jatkoin tienraivausta ja asuin puoli vuotta hevosvetoisessa vaunussa. Pyöräilimme sieltä kuuden kilometrin päähän Port Talbotiin, jossa oli lähin suuri seurakunta.

Tässä vaiheessa ihmiset alkoivat suhtautua meihin melko vihamielisesti ja sanoivat meitä aseistakieltäytyjiksi. Meidän oli siksi vaikea saada yösijaa, mutta Jehova huolehti meistä lupauksensa mukaisesti.

Kahdeksan meistä sai jonkin ajan kuluttua nimityksen erikoistienraivaajiksi Etelä-Walesin satamakaupunkiin Swanseaan. Sitä mukaa kuin sota kiihtyi, voimistuivat ennakkoluulotkin meitä kohtaan. Tienraivauskotimme seiniin maalattiin sanat ”rotat” ja ”pelkurit”. Tämä vihamielisyys johtui suureksi osaksi sanomalehtikirjoituksista, joissa meidät tuomittiin puolueettoman kantamme vuoksi. Lopulta seitsemän meistä vietiin yksi kerrallaan vankilaan. Minä olin Cardiffin vankilassa kuukauden vuonna 1942, ja myöhemmin siellä oli jonkin aikaa myös sisareni Beryl. Vaikkei meillä ollut paljon omaisuutta ja vaikka meitä pilkattiin ja arvosteltiin, olimme hengellisesti rikkaita.

Äiti ja Sonia toimivat samaan aikaan tienraivaajina Caerphillyssä ja saivat samanlaisia kokemuksia. Sonia johti elämänsä ensimmäistä raamatuntutkistelua rouvalle, jonka kanssa hän sopi tapaamisen erääksi perjantai-illaksi. Sonia luuli äidin tulevan hänen mukaansa, mutta tämä sanoikin: ”Minulla on toinen sopimus. Sinähän tapaamisen olet sopinut, joten sinun on nyt mentävä sinne yksin.” Vaikka Sonia oli vasta 13-vuotias, hän lähti tutkisteluun omin neuvoin. Rouva edistyi hyvin, ja hänestä tuli sittemmin vihkiytynyt Jehovan todistaja.

Sodanjälkeistä toimintaa – ja Gilead

Kun toinen maailmansota päättyi vuonna 1945, työskentelin syrjäisellä alueella Whaley Bridgessä Derbyshiressä. Sinä aamuna, jona ilmoitettiin tulitauosta, lähdimme tapaamaan ja lohduttamaan ihmisiä, jotka olivat nyt jo kurkkua myöten täynnä sotaa – sen orpoja, leskiä ja silpoutuneita ruumiita.

Muutaman kuukauden kuluttua Seura etsi vapaaehtoisia, jotka voisivat lähteä saarnaamaan Irlantiin, ”Smaragdisaareen”. Saaressa oli tuolloin vain noin 140 Jehovan todistajaa, joten sitä pidettiin lähetyskenttänä. Seuraavina kuukausina sinne lähetettiin nelisenkymmentä erikoistienraivaajaa, ja minä olin yksi heistä.

Työskenneltyäni jonkin aikaa Colerainessa ja Cookstownissa pohjoisessa minut määrättiin kolmen muun kanssa itärannikolle Droghedaan. Irlantilaiset ovat luonnostaan hyvin herttaisia ja vieraanvaraisia, mutta uskonnolliset ennakkoluulot elivät voimakkaina. Sen vuoksi emme päässeet levittämään ihmisille kokonaisena vuonna kuin muutaman Raamatun tutkimisen apuvälineen (tarkalleen sanoen vain yhden kirjan ja joitakin kirjasia).

Droghedassa asuessamme olin kerran pyöräilemässä eräältä maatilalta seuraavalle, kun maantielle syöksähti pensaikosta yhtäkkiä joku nuori palkollinen. Hän katseli tietä kumpaankin suuntaan ja kysyi sitten hiljaa: ”Oletko sinä Jehovan todistaja?” Kun vastasin olevani, hän jatkoi: ”Jouduin viime yönä kauheaan sanaharkkaan morsiameni kanssa teistä tytöistä, ja välimme menivät poikki. Hän väitti itsepäisesti, että te olette kommunisteja, niin kuin katoliset papit ja sanomalehdet sanovat, mutta minä sanoin, ettei se voinut mitenkään pitää paikkaansa, koska te kuljette aivan avoimesti talosta taloon.”

Annoin hänelle erään kirjasen luettavaksi, ja hän piilotti sen taskuunsa. Sitten sovimme, että tapaisimme ja puhuisimme enemmän pimeän tultua, sillä hän sanoi: ”Jos joku näkee, että juttelen teidän kanssanne, minulta menee työpaikka.” Kaksi meistä tapasi hänet sinä yönä ja vastasi hänen lukuisiin kysymyksiinsä. Hän tuntui vakuuttuvan siitä, että tämä oli totuus, ja lupasi tulla luoksemme jonain toisena yönä kuulemaan lisää. Häntä ei kuitenkaan enää näkynyt, joten arvelimme, että joku ohi ajaneista pyöräilijöistä oli tunnistanut hänet ensimmäisenä yönä ja hän oli menettänyt työpaikkansa. Mietimme usein, tuliko hänestä koskaan todistajaa.

Kun olimme olleet piirikonventissa Brightonissa Englannin etelärannikolla vuonna 1949, monet meistä saivat kutsun Vartiotornin raamattukouluun Gileadiin New Yorkin osavaltioon. Tuolla 15. kurssilla oli kaikkiaan 26 englantilaista, ja päättäjäiset pidettiin 30. heinäkuuta 1950 kansainvälisen konventin yhteydessä Yankee-stadionilla.

Palveluksemme Brasiliassa

Minut määrättiin seuraavana vuonna Brasiliaan São Pauloon, joka on yksi maailman nopeimmin kasvavista kaupungeista. Siellä ei tuolloin ollut kuin viisi Jehovan todistajien seurakuntaa, kun niitä nykyään on melkein 600! Miten erilaista täällä olikaan Irlantiin verrattuna! São Paulon alueellamme oli monia suuria taloja, joita ympäröi korkeat rauta-aidat ja joiden edessä oli koristeelliset takorautaiset portit. Talon omistaja tai palvelustyttö kutsuttiin paikalle taputtamalla käsiä.

Vuosien varrella minut lähetettiin uusille alueille. Sain olla mukana perustamassa uusia seurakuntia eri puolille São Paulon osavaltiota, muun muassa Jundiaíhin vuonna 1955 ja Piracicabaan vuonna 1958. Sisareni Sonia tuli lähetystyötoverikseni vuonna 1960, ja meidät määrättiin Rio Grande do Sulin osavaltion pääkaupunkiin Pôrto Alegreen. Ehkä ihmettelet, miten hän tuli Brasiliaan.

Sonia ja äiti jatkoivat yhdessä tienraivausta Englannissa toisen maailmansodan jälkeen. Mutta 1950-luvun alussa äiti joutui syöpäleikkaukseen, jonka jälkeen hän oli niin heikossa kunnossa, ettei voinut enää kulkea talosta taloon, vaikka saattoikin johtaa raamatuntutkisteluja ja kirjoittaa kirjeitä. Sonia jatkoi tienraivausta ja huolehti samalla äidistä. Vuonna 1959 hän pääsi Gileadin 33. kurssille ja sai määräyksen Brasiliaan. Beryl hoiti äitiä siihen saakka, kun tämä kuoli vuonna 1962. Beryl oli silloin jo mennyt naimisiin, ja hän palvelee yhä perheineen uskollisesti Jehovaa.

Autoimme Sonian kanssa monia brasilialaisia edistymään vihkiytymiseen ja kasteeseen asti. Yksi usein eteen tulevista ongelmista oli kuitenkin avioliiton laillistaminen. Koska maassa on vaikea saada avioeroa, ei ollut mitenkään harvinaista, että pariskunnat vain elelivät yhdessä hyötymättä avioliiton eduista. Näin toimittiin varsinkin silloin, kun toinen asui erossa entisestä laillisesta aviopuolisostaan.

Eva-niminen nainen oli tällaisessa tilanteessa, kun tapasin hänet. Hänen laillinen puolisonsa oli kadonnut, ja ilmoitimme hänestä sen vuoksi radiossa saadaksemme tietää, missä hän oli. Kun mies löytyi, lähdin Evan kanssa toiseen kaupunkiin hakemaan miehen allekirjoitusta asiakirjaan, jolla Eva vapautuisi hänestä voidakseen laillistaa suhteensa siihen naimattomaan mieheen, jonka kanssa hän eli. Tuomari pyysi asian suullisessa käsittelyssä sekä Evaa että minua selittämään, miksi Eva halusi selvittää aviotilanteensa. Tuomari näytti yllättyneeltä ja tyytyväiseltäkin kuultuaan selityksen.

Toisessa tapauksessa menin raamatuntutkisteluoppilaani kanssa pyytämään erästä asianajajaa hoitamaan hänen asiansa. Avioliitosta ja Jumalan moraalinormeista annettiin jälleen hyvää todistusta. Tässä tapauksessa avioero tuli niin kalliiksi, että molemmat puolisot joutuivat tekemään töitä kyetäkseen suorittamaan korvaukset. Se maksoi kuitenkin vaivan näiden uusien Raamatun tutkijoiden mielestä. Saimme Sonian kanssa olla todistajina heidän vihkiäisissään, ja tilaisuuden jälkeen kuuntelimme heidän kolmen teini-ikäisen lapsensa kanssa lyhyen raamatullisen puheen heidän kotonaan.

Rikas, antoisa elämä

Kun vihimme Sonian kanssa elämämme Jehovalle ja aloitimme tienraivauksen, tarkoituksemme oli, mikäli suinkin vain mahdollista, tehdä kokoajanpalveluksesta elämänuramme. Emme koskaan uhranneet juuri ajatustakaan sille, mitä tapahtuisi vanhuudenpäivinämme tai siinä tapauksessa, että sairastuisimme tai joutuisimme rahavaikeuksiin. Mutta Jehova on pitänyt lupauksensa: meitä ei ole koskaan hylätty (Heprealaisille 13:6).

Tosin rahapula on kyllä joskus vaivannut. Yhteen aikaan söimme toverini kanssa persiljavoileipiä lounaaksi kokonaisen vuoden. Emme ole kuitenkaan koskaan nähneet nälkää eikä meiltä ole puuttunut elämän välttämättömyyksiä.

Voimamme ovat vuosien mittaan huvenneet tasaiseen tahtiin. Kumpikin meistä joutui 1980-luvun puolivälissä vaikeaan leikkaukseen, joka johti ankaraan koettelemukseen kummankin osalta, sillä emme ole sen jälkeen voineet enää saarnata läheskään yhtä paljon kuin ennen. Tammikuussa 1987 meidät kutsuttiin Jehovan todistajien Brasilian-haaratoimiston henkilökunnan jäseniksi.

Yli tuhat sananpalvelijaa käsittävä suurperheemme asuu noin 140 kilometrin päässä São Paulosta kauniissa rakennuskompleksissa, jossa painamme raamatullista kirjallisuutta Brasiliaa ja joitakin muita Etelä-Amerikan alueita varten. Jumalan antaumukselliset palvelijat pitävät meistä täällä hellästi huolta. Kun saavuin Brasiliaan ensimmäistä kertaa vuonna 1951, maassa oli noin 4 000 Valtakunnan sanoman saarnaajaa, mutta nykyään heitä on yli 366 000! Myötätuntoinen taivaallinen Isämme on totisesti lisännyt ”kaiken tämän muun”, koska olemme etsineet ensin Valtakuntaa (Matteus 6:33).

[Kuva s. 22]

Olive vierellään Mildred Willett mainoskärryillä vuonna 1939

[Kuva s. 25]

Olive ja Sonia Springate

Neuvotko toisia kunnioittavasti?

MITEN hyvä ja hyödyllinen asia onkaan saada neuvoja kunnioittavalla tavalla! ”Ystävälliset, huomaavaiset ja rakkaudelliset neuvot edistävät hyviä suhteita”, sanoo Edward. ”Kun tunnen neuvojan arvostavan ja kunnioittavan minua, niin että hän on halukas kuuntelemaan minun näkemykseni, neuvot on paljon helpompi ottaa vastaan”, vakuuttaa Warren. ”Kun neuvoja kohtelee minua kunnioittavasti, en epäröi kääntyä hänen puoleensa ja pyytää neuvoja”, huomauttaa Norman.

Ihmisen luontainen oikeus saada osakseen kunnioitusta

Lämpimät, ystävälliset ja rakkaudelliset neuvot ovat tosiaan tervetulleita. Toisia kannattaa neuvoa samalla tavoin kuin toivoisi itseäänkin neuvottavan (Matteus 7:12). Sen sijaan että hyvä neuvoja arvostelisi neuvontaa tarvitsevaa ihmistä tai tuomitsisi tämän, hän varaa aikaa kuuntelemiseen ja yrittää ymmärtää tätä – hänen ajatteluaan, asemaansa ja tunteitaan (Sananlaskut 18:13).

Nykyajan neuvojien, myös kristittyjen