Saksa

SAKSAAN keskittyy monenlaista kansainvälistä toimintaa. Siellä käy vuoden mittaan keskimäärin noin 15 miljoonaa ulkomaista turistia. Moni heistä viettää lomaa Baijerin Alpeilla, Schwarzwaldissa tai luonnonkauniin Reinin varrella tai käy kaupungeissa tutustumassa kulttuurikeskuksiin. Toiset matkustavat Saksaan kenties työasioissa. Saksa on kaupan alalla eturivin maita, ja sillä on liikeyhteyksiä joka puolelle maailmaa. Kukoistava talous houkutteli vuosien ajan maahan niin paljon työntekijöitä muista maista, että suurten kaupunkien väestörakenne muuttui huomattavasti. Tämä on vaikuttanut myös Saksan Jehovan todistajien sananpalvelukseen.

Heidän sananpalvelukseensa on vaikuttanut myös se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikana ja lopussa. Adolf Hitlerin diktatuurin alaisuudessa todistajat olivat pitkään julman hyökkäyksen kohteena. Sekä katolisen että protestanttisen papiston siunauksen saanut Hitler vannoi hävittävänsä perin pohjin Jehovan todistajat, joista käytettiin tuolloin Saksassa nimitystä Ernste Bibelforscher (vilpittömät raamatuntutkijat). Jehovan todistajat eivät kuitenkaan tinkineet vakaumuksestaan. He pysyivät lujina armottoman hyökkäyksen edessä.

Kaksitoista vuotta sen jälkeen, kun todistajat oli kielletty Saksassa, Hitler ja hänen poliittinen puolueensa olivat poissa. Jehovan todistajat sitä vastoin kertoivat edelleen Jumalan valtakunnasta ja siitä, mitä se merkitsee ihmiskunnalle. Kertomus heidän natsiaikaisista kokemuksistaan ja selviytymisestään luo yhä perustan todistukselle, jota annetaan nyt koko maailmalle.

Miten oli mahdollista, että todistajat selviytyivät voittoisina? Syy ei ollut heidän oma etevyytensä. Varmastikaan ei heidän lukuisuutensa. Heitähän oli toisen maailmansodan alkaessa koko Saksassa alle 20000 henkeä, kun taas natsijärjestelmä oli valtava. Selitys on siinä, mitä viisas opettaja Gamaliel sanoi kauan sitten, kuten kerrotaan Raamatussa: ”Jos tämä hanke tai tämä työ on ihmisistä, niin se kukistuu, mutta jos se on Jumalasta, niin te ette voi kukistaa heitä.” (Apt. 5:34–39.) Kuolemankin uhatessa Saksan Jehovan todistajat osoittautuivat uskollisiksi Jumalalle, ja Jehova täytti lupauksensa, ettei hän ”jätä uskollisiaan” (Ps. 37:28).

Sodanjälkeisiä mahdollisuuksia hyödynnetään tehokkaasti

Sotavuosien kokemuksista hengissä selviytyneet saattoivat nähdä, että oli paljon työtä tehtävänä. He olivat vastikään kokeneet asioita, jotka olivat osa sen tunnusmerkin selvää täyttymystä, jonka Jeesus Kristus ennusti merkitsevän hänen läsnäoloaan ja asiainjärjestelmän päättymistä. He olivat olleet keskellä historian siihen mennessä pahinta sotaa. He tiesivät omasta kokemuksesta, mitä merkitsee se, että tulee luovutetuksi ahdistukseen, tulee kavalletuksi, on kansakuntien vihan kohteena ja tulee tapetuksi. He olivat keskellä ennustettua nälänhätää. Ihmisille piti kertoa, mitä nämä tapahtumat merkitsivät. Keskitysleireissäkään Jehovan todistajat eivät olleet koskaan lakanneet saarnaamasta. Mutta he tiesivät, että Jeesus oli ennustanut: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansakunnille.” (Matt. 24:3–14.) Työtä oli yhä jäljellä, ja he halusivat innokkaasti jatkaa sitä.

Pian sodan päätyttyä Saksassa toimivat todistajat organisoivat Valtakunnan julistustyön uudelleen. Yhdeksän vuoden jälkeen vapautettu Erich Frost huolehti ripeästi siitä, että kypsät veljet vierailivat seurakunnissa, organisoivat ne uudelleen ja vahvistivat niitä. Jotkut todistajat olivat nälän vuoksi niin heikossa kunnossa, että he pyörtyivät kokousten aikana, mutta he olivat päättäneet lujasti olla läsnä hyötyäkseen hengellisestä ravinnosta. Gertrud Pötzinger oli heti ensimmäisenä päivänä vapautumisensa jälkeen kävellyt koko päivän Müncheniä kohti siinä toivossa, että tapaisi siellä aviomiehensä. Mutta illalla kun ystävälliset ihmiset antoivat hänelle ruokaa ja yösijan, hän valvoi yli puolenyön ja todisti heille Jehovan tarkoituksista. Kun Konrad Franke pääsi vapaaksi, hän lähti oitis tienraivauspalvelukseen, vaikkei hänellä ollut aluksi muita vaatteita kuin raidallinen vanginpukunsa.

Vuonna 1947 Saksan 15856 todistajaa osallistuivat jälleen julkisesti kenttäpalvelukseen ja kertoivat rohkeasti, että Jumalan valtakunta on kestävän rauhan ja turvallisuuden ainoa toivo. Jehova siunasi heidän innokasta palvelustaan, ja toukokuussa 1975, kolmekymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen, Länsi-Saksassa oli 100351 Valtakunnan julistajaa.

Noina vuosina ei todistusta saanut ainoastaan saksankielinen kenttä. Innokkaat saksalaistodistajat havaitsivat, että heidän palveluksensa vaikutti monien kansakuntien ihmisiin. Miten?

Lähetyskenttä kotinurkilla

Saksa alkoi 1950-luvun puolivälissä värvätä muista maista vierastyöläisiä kukoistavan taloutensa tarpeisiin. Maahan tuli paljon ihmisiä Espanjasta, Italiasta, silloisesta Jugoslaviasta, Kreikasta, Portugalista ja Turkista. Vuoteen 1972 mennessä ulkomaisen työvoiman määrä oli paisunut yli 2,1 miljoonaan.

1950-luvulta 1970-luvulle jatkuneen vierastyöläisten tulvan jälkeen Saksaan alkoi 1980-luvulla virrata pakolaisia Afrikasta ja Aasiasta. 1990-luvulla pakolaisia tuli lisäksi Itä-Euroopasta ja Balkanilta. Koska Saksan silloinen vapaamielinen lainsäädäntö tarjosi mahdollisuuden poliittiseen turvapaikkaan, tuossa maassa oli lopulta enemmän ulkomaisia asukkaita kuin missään muussa Euroopan maassa.

Jehovan todistajat näkivät tämän erinomaisena lähetysalueena, joka oli tullut aivan heidän kotinurkilleen. Koska ”Jumala ei ole puolueellinen” ja koska kotimaastaan lähteneet juurettomat ihmiset tarvitsevat totisesti sitä lohdutusta, jota vain Jumalan sana voi antaa, Jehovan todistajat tunsivat voimakkaasti olevansa velvollisia saarnaamaan hyvää uutista näille ihmisille (Apt. 10:34, 35; 2. Kor. 1:3, 4). Mutta kosketuksen saaminen Saksan 7,5 miljoonaan ulkomaalaiseen heidän omalla kielellään ei ole ollut mikään pieni tehtävä.

Pystyäkseen kertomaan Raamatun totuutta tehokkaammin näille muista maista tulleille ihmisille monet saksalaistodistajat ovat opetelleet uuden kielen. Tämä on ollut hieno todiste siitä, että he todella rakastavat lähimmäisiään sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus opetti seuraajilleen! (Matt. 22:39.) Vaikka useimmat näistä todistajista eivät ole voineet toimia lähetystyöntekijöinä ulkomailla, he ovat käyttäneet innokkaasti hyväkseen kaikkia tilaisuuksia omassa maassaan. Niinpä elokuussa 1998 yli 23600 julistajaa saarnasi hyvää uutista 371 vieraskielisessä seurakunnassa ja 219 julistajaryhmässä. Vieraskielisiä seurakuntia ei tietenkään muodosteta eristämistarkoituksessa vaan pikemminkin siitä syystä, että ne, joiden saksan kielen taito on puutteellinen, voisivat oppia totuuden helpommin omalla äidinkielellään. Monet julistajat ovat panneet merkille, että vieraalla kielellä voidaan kyllä tavoittaa mieli, mutta sydämen tavoittamiseen tarvitaan useinkin äidinkieltä.

Vaikka jotkin saksalaisryhmät suhtautuvat kielteisesti ulkomaalaisiin ja kohtelevat heitä huonosti, Jehovan kansan keskuudessa heidät otetaan tervetulleina vastaan ja heitä kohtaan osoitetaan aitoa kristillistä rakkautta. Tätä nykyä Jehovan todistajat pitävät kokouksia saksan lisäksi 24 kielellä, joihin kuuluvat muun muassa albania, amhara, arabia, hindi, japani, kiina, persia, romania, tamili, tigrinja, unkari ja vietnam. Vuonna 1993 oli Saksan ”Jumalallisen opetuksen” piirikonventtien 194751 läsnäolijasta noin 10 prosenttia sellaisia, jotka olivat vieraskielisissä konventeissa. Ja kastettujen määrä oli näissä lähes 14 prosenttia kaikista kastetuista.

Valtakunnan sanoman arvostaviin vastaanottajiin kuuluu hinduperhe, joka lähti Sri Lankasta vuonna 1983 päästäkseen pakoon sotaa ja saadakseen lääkärinhoitoa kuusivuotiaalle pojalleen. Ikävä kyllä poika kuoli. Mutta perhe on oppinut tuntemaan Jehovan, joka herättää kuolleet ja antaa heille tilaisuuden elää ikuisesti (Apt. 24:15). Joukossamme on myös eräs nigerialainen, joka oli teini-ikäisenä tyttönä taistellut Biafran sodassa. Muutettuaan Saksaan hän sai tietää, mitä Jehova opettaa ihmisille rauhaisasta yhdessä elämisestä, ja se muutti hänen elämänsä (Jes. 2:3, 4).

Saksassa Jehovan todistajiksi tulleiden italialaisten kuulee usein sanovan: ”Non tutti i mali vengono per nuocere.” (Ei mikään ole niin pahaa, ettei siinä olisi jotain hyvääkin.) Toden totta! Monet italialaiset samoin kuin muunkinmaalaiset ihmiset ovat tulleet Saksaan taloudellisia ongelmia pakoon, mutta he ovat löytäneet sellaista, millä on enemmän arvoa kuin aineellisella omaisuudella: totuuden Jumalasta ja hänen tarkoituksistaan.

Todistajien innokas toiminta näiden ihmisten keskuudessa on pantu merkille. Halberstadtin seurakunta sai seuraavansisältöisen kirjeen: ”Täällä on turvapaikanhakijoiden keskusleiri, ja huolehdimme samanaikaisesti ihmisistä, joita on tullut yli 40 maasta – –. Nämä ihmiset tulevat moninaisista kulttuureista, ja heidän on täytynyt jättää taakseen suku, kotimaa, kieli ja perinteet. Usein heillä on ollut traumaattisia kokemuksia, ja heidän tulevaisuutensa on epävarma. – – Siksi moni heistä etsii tukea ja toivoa uskonnosta. Olemme kiitollisia teille siitä, että olette anteliaalla lahjallanne [erikielisiä Raamattuja] tehneet näille ihmisille mahdolliseksi saada lohtua ja luottamusta Raamatun lukemisesta heidän omalla kielellään.”

Muutamia vieraskielisiä ryhmiä

ENGLANTILAISET: Nigeriasta, Ghanasta, Sri Lankasta, Intiasta ja muualta tulleet pakolaiset hyötyvät englantilaisten seurakuntien työstä. Yksi apua saanut on ghanalainen Steven Kwakye. Kun eräs Saksassa asuva bangladeshilainen nuori mies kertoi Stevenille yrityksestään päästä todistajista eroon, Steven ehdotti, että mies lähettäisi heidät hänen luokseen. Stevenin nuoruudessa joku todistaja Ghanassa oli puhunut hänelle. Nyt kun sukulaiset eivät olleet painostamassa, Steven halusi saada lisää tietoa. Tätä nykyä hän on kristitty vanhin, ja hänen perheensä palvelee hänen kanssaan Jehovaa.

TURKKILAISET: Rasimin vaimo ja pojat olivat olleet Jehovan todistajia yli kymmenen vuotta, mutta Rasim itse pysyi islamilaisena. Hän pani kuitenkin merkille, että Koraania tulkittiin niin eri tavoin eri moskeijoissa, että jotkut muslimit eivät halunneet käydä muussa kuin omassa moskeijassaan. Eräällä Turkin-matkallaan hän kävi sekä moskeijassa että Jehovan todistajien kokouksissa. Moskeijassa hän kuuli islamin tulkintoja, jotka poikkesivat niistä, joita opetettiin Saksassa. Puuttui yksimielisyys. Mutta palattuaan Saksaan hän sanoi: ”Valtakunnansalissa tässä maassa vallitsee sama rakkaus ja noudatetaan samaa ohjelmaa kuin valtakunnansalissa Turkissa. Tämä on totuus.”

HINDINKIELISET: Vuonna 1985 kaksi todistajaa kävi Sharda Aggarwalin ovella, kun hän oli juuri rukoillut, että hän löytäisi jumalan, jolle voisi vuodattaa sydämensä. Hänen miehellään oli keuhkosyöpä. Nainen oli epätoivoinen, koska hänestä tuntui, etteivät hindujumalat kuunnelleet hänen rukouksiaan. Hän kysyi todistajilta, oliko Jeesus Jumala. Kuultuaan heidän selityksensä hän oli varma siitä, että hänen rukoukseensa oli vastattu. Jehova kuulosti sellaiselta jumalalta, josta hän halusi tietää enemmän. Vaikka hän aluksi epäröi kääntää selkäänsä hindulaisuuden jumalille siitä pelosta, että joutuisi niiden epäsuosioon, hän heitti pian pois kaikki niiden kuvat ja hyväksyi Jehovan tosi Jumalaksi. Hänet kastettiin vuonna 1987. Nykyään hän toimii vakituisena tienraivaajana ja on kiitollinen siitä, että hän saa palvella persoonallista Jumalaa, johon voi luottaa. Hänen miehensä ja poikansa ovat kumpikin avustavia palvelijoita. (Ps. 62:8.)

PUOLALAISET: Vuonna 1992 Berliiniin muodostettiin puolankielinen seurakunta, ja samana vuonna järjestettiin puolankielinen erikoiskonventtipäivä. Vaikka se pidettiin sellaisessa Saksan osassa, jossa monilla on puolalainen tausta, kukaan ei silti odottanut, että konventtisali, läheinen valtakunnansali ja ruokailutilat täyttyisivät ääriään myöten. Tuntui melkein uskomattomalta, että paikalle tuli yhteensä 2523 henkeä! Jotkut näistä olivat saksalaisten seurakuntien yhteydessä toimivia puolalaistodistajia, mutta he olivat iloisia nähdessään, että Valtakunnan saarnaamistyö avautui puolalaisella kentällä, ja he itse olivat kiitollisia voidessaan kuulla Raamatun totuuksia omalla äidinkielellään.

Jopa venäläisiä, serbokroaatteja ja kiinalaisia!

VENÄLÄISET: Kylmän sodan päätyttyä monet, jotka olivat varttuneet Venäjällä ja puhuivat venäjää mutta joiden esi-isät olivat saksalaisia, palasivat esi-isiensä maahan. Myös monia Neuvostoliiton puolustusvoimien palveluksessa olevia asui perheineen silloisessa Itä-Saksassa. Kaikilla ihmisillä on synnynnäinen hengellinen tarve, ja heillä sitä ei ollut tyydytetty.

Etniseltä taustaltaan saksalainen Schlegelin perhe muutti vuonna 1992 Krimin niemimaalta Ukrainasta esi-isiensä maahan. Siellä heihin otti yhteyttä eräs Jehovan todistaja, joka oli alkuaan Uzbekistanista ja josta oli tullut todistaja Saksassa. Tutkittuaan Raamattua koko perhe kävi kasteella.

Sergei ja hänen vaimonsa Ženja olivat ateisteja. Mutta kun heille näytettiin Raamatun vastaukset heidän kysymyksiinsä, erityisesti niihin, jotka koskivat tulevaisuutta, he hämmästyivät. He kehittivät nöyrästi uskoa Jehovaan ja tekivät muutoksia elämässään, vaikka Sergei joutuikin vaihtamaan työpaikkaa ja luopumaan eläkkeestä, jota hän olisi alkanut saada aivan pian.

Marina, joka työskenteli hoitajana eräässä sotilassairaalassa, oli etsinyt elämän tarkoitusta. Saatuaan kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä hän luki sen heti läpi ja tajusi pian, että hän oli löytänyt etsimänsä. Palattuaan Venäjälle hän kävi toisten sellaisten luona, jotka olivat tutkineet Saksassa Jehovan todistajien kanssa, jotta hän olisi voinut rohkaista heitä. Pian hän alkoi toimia elämän tarkoituksensa mukaisesti tienraivaajana.

Elokuussa 1998 maassa toimi 31 venäläistä seurakuntaa ja 63 pienempää ryhmää, joissa oli yhteensä 2119 julistajaa, mikä merkitsi 27 prosentin kasvua edellisestä vuodesta.

SERBOKROATIALAISET: Serbokroatialaisella kentällä toimiva matkavalvoja Johann Strecker sanoo, että entisessä Jugoslaviassa asui ainakin 16 kansallisuuden edustajia. Hän sanoo: ”On suurenmoista nähdä, miten totuus nyt yhdistää heidät.” Kun Jugoslavian armeijassa kahdeksan vuotta palvellut Munib-niminen muslimi noudatti kutsua tulla Jehovan todistajien kokoukseen Saksassa, hän näki siellä kroaatteja ja serbejä sekä sellaisia ihmisiä, joilla oli muslimitausta, kokoontuneina yhteen kaikessa rauhassa. Hänestä tämä oli melkein käsittämätöntä! Kuukauden ajan hän vain tarkkaili heitä. Vakuututtuaan siitä, että todistajien keskuudessa vallitseva rauha ja yksimielisyys on todellista, hän suostui aloittamaan Raamatun tutkimisen. Vuonna 1994 hän kävi kasteella.

Useita vuosia luostarissa viettänyt Rosanda, Kroatiasta oleva roomalaiskatolilainen, tuli käymään sukulaistensa luona, joista oli tullut todistajia Saksassa. Oltuaan heidän kanssaan teokraattisessa palveluskoulussa ja palveluskokouksessa hän myönsi: ”Teillä on totuus. Olen aina ihmetellyt, miten ensimmäiset kristityt saarnasivat evankeliumia. Nähdessäni ne kaksi sisarta lavalla ja sen, miten toinen saarnasi toiselle, mielessäni välähti ajatus: juuri näin on ensimmäisten kristittyjen täytynyt toimia.” Tätä nykyä hän noudattaa varhaiskristittyjen esimerkkiä olemalla tienraivaajana.

Jotkut saksalaistodistajat, jotka ovat opetelleet näiden ryhmien kielen voidakseen todistaa heille, ovat myöhemmin tilaisuuden avauduttua muuttaneet palvelemaan noihin maihin.

KIINALAISET: Työ Saksan kiinalaiskentällä on avautunut vasta äskettäin. ”Valtaosa Kiinasta tulleista ei ole koskaan kuullut meistä, saati sitten lukenut Raamattua”, selittää Egidius Rühle, joka toimi aiemmin lähetystyöntekijänä Taiwanissa. Hän lisää: ”Koska useimmat kiinalaiset ovat innokkaita opiskelemaan, he imevät tietoa, niin kuin kuiva sieni imee vettä.”

Kun palvelijoiden valmennuskoulun 12. kurssi esiteltiin Seltersin Betel-perheelle lokakuussa 1996, oli ilahduttavaa tavata ensimmäinen tuota koulua Saksassa käyvä kiinalainen oppilas. Hän oli oppinut totuuden Saksassa. Hän oli vuorostaan todistanut eräälle kiinalaiselle geologian professorille ja antanut tälle kirjan Elämä maan päällä – kehityksen vai luomisen tulos? Tämä naisprofessori luki kirjan kannesta kanteen viikossa. Nyt hän ei enää opeta kehitysoppia, vaan johtaa Raamatun kotitutkisteluja: vuoden 1996 lopussa 16:ta tutkistelua.

Innokkaita kertomaan oppimastaan

Kirjaimellisesti sadat ulkomaalaiset ovat vuosien varrella oppineet totuuden Saksassa ja palanneet sitten synnyinmaahansa jatkamaan hyvän uutisen saarnaamista. Monet palvelevat nykyään vanhimpina tai avustavina palvelijoina tai muissa vastuuasemissa. Petros Karakaris on Betel-perheen jäsenenä Kreikassa, Mamadou Keita palvelee lähetystyöntekijänä Malissa ja Paulin Kangala – jonka moni tuntee nimellä Pepe – on vaimonsa Anken kanssa lähetystyöntekijänä Keski-Afrikan tasavallassa.

1990-luvun alusta lähtien on yli 1500 kreikankielistä julistajaa palannut Kreikkaan, jotkut heistä pätevinä vanhimpina. Jotkut muut ovat muuttaneet Ruotsiin, Belgiaan, Englantiin tai Kanadaan edistämään saarnaamistyötä noissa maissa asuvien kreikankielisten ihmisten keskuudessa. Silti ei todennäköisesti missään muussa maailman maassa itse Kreikkaa lukuun ottamatta ole yhtä paljon kreikankielisiä julistajia kuin Saksassa.

Mitä tapahtui Itä-Saksassa?

Toisen maailmansodan lopussa Britannian, Ranskan, Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen armeijat miehittivät Saksan. Tuo kukistettu maa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen: kukin neljästä voittajavaltiosta sai valvontaansa yhden vyöhykkeen. (Myös Berliini, pääkaupunki, jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen.) Koska Neuvostoliiton miehitysvyöhyke kattoi maan itäosan, sitä alettiin pian sanoa itävyöhykkeeksi. Vuonna 1949 tälle Saksan osalle palautettiin suvereenius, ja siitä tuli Saksan demokraattinen tasavalta. Mutta todellisuudessa ilmauksen ”itävyöhyke” sijasta alettiin vain käyttää nimeä Itä-Saksa. Kun kolmesta muusta miehitysvyöhykkeestä muodostettiin vuonna 1955 Saksan liittotasavalta, se tuli kansan suussa tunnetuksi Länsi-Saksana.

Natsivaltion kukistuttua itävyöhykkeellä asuvat Jehovan todistajat käyttivät heti hyväkseen tilaisuutta pitää kokouksia julkisesti ja osallistua innokkaasti kenttäpalvelukseen. Puolivälissä vuotta 1949 Itä-Saksassa raportoi kenttäpalvelusta yli 17000 henkeä. Mutta vapautta, josta saatiin nauttia natsihallituksen kukistuttua, ei kestänyt kauan. Poliisit alkoivat taas hajottaa seurakunnankokouksia. Kirjallisuutta takavarikoitiin. Todistajia estettiin menemästä konventtiin pystyttämällä tiesulkuja. Veljiä pidätettiin. Virallinen kielto astui voimaan 31. elokuuta 1950. Tällä kertaa kommunistihallitus pakotti Itä-Saksan todistajat jälleen maan alle, ja he nousivat esiin vasta melkein 40 vuotta myöhemmin.

Kiellon astuttua voimaan vaino oli Itä-Saksassa erittäin ankaraa. Vuonna 1990 saksalaisessa sanomalehdessä Berliner Morgenpost kerrottiin: ”Vuodesta 1950 vuoteen 1961 [jolloin muuri rakennettiin] Itä-Saksan viranomaiset pidättivät 2891 Jehovan todistajaa; 2202 heistä – joukossa 674 naista – vietiin oikeuteen ja tuomittiin yhteensä 12013 vuodeksi vankeuteen. Vankeusaikana kuoli 37 miestä ja 13 naista. Syitä olivat huono kohtelu, sairaus, vajaaravitsemus ja vanhuus. Oikeudessa 12 miestä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, mutta myöhemmin heidän tuomionsa muutettiin 15 vuodeksi.”

Tämä oli tietysti vasta alkua. Kielto oli voimassa neljä vuosikymmentä. Toisinaan todistajien painostus näytti hellittävän. Sitten koteihin tunkeuduttiin ja seurasi lisää pidätyksiä. Vaikka tarkoista luvuista on hiukan epävarmuutta, niin Seuran omien arkistojen mukaan Itä-Saksassa vangittiin kiellon vuosina 4940 todistajaa 231 paikassa.

Kokouksien pitämisessä noudatetaan varovaisuutta

Jopa tällaisissa vaikeissa oloissa Jehovan todistajat keksivät yleensä jonkin keinon saada raamatullista kirjallisuutta tutkimista varten. Sadat rohkeat veljet ja sisaret vaaransivat vapautensa ja joskus jopa henkensä pitääkseen huolta hengellisistä tarpeista. Sisaret olivat usein avainasemassa. Ennen kuin Berliinin muuri pystytettiin vuonna 1961, heillä oli tapana matkustaa Berliinin länsiosaan hankkimaan kirjallisuutta siellä olevasta Seuran toimistosta ja tuoda se takaisin tullessaan mukanaan. Kun itäsaksalaiset vakoilijat alkoivat tarkkailla toimistoa saadakseen selville, ketkä hakivat kirjallisuutta, joitakuita kuriireista pidätettiin. Siksi siirryttiin muihin menetelmiin. Kuriireina toimivat sisaret hakivat kirjallisuutta Berliinissä asuvien todistajien kotoa ja toivat sen mukanaan kotiinsa. Vaikka joitakuita pidätettiin, vietiin oikeuteen ja tuomittiin vankeuteen, hengellisen aineiston virta ei koskaan täysin tyrehtynyt.

Pystyttiinkö tällaisissa oloissa pitämään kristillisiä kokouksia? Ymmärrettävästi jotkut olivat aluksi hiukan huolissaan. Mutta he tajusivat, että heidän oli tärkeää kokoontua toisten kristittyjen kanssa voidakseen pysyä hengellisesti vahvoina (Hepr. 10:23–25). He noudattivat varovaisuutta kokoontumalla pieninä ryhminä. Turvallisuussyistä he käyttivät toisistaan vain etunimeä. Kokoukset pidettiin yleensä pimeän tultua, eri paikoissa ja eri viikonpäivinä. Kesällä kokouksia ei voitu aloittaa ennen kello kymmentä illalla. Silti veljet suhtautuivat kaikkeen tyynesti.

Valtakunnansaleissa ei voitu kokoontua, mutta Saksissa eräs ystävällinen maanviljelijä tarjosi käyttöön latonsa. Siinä oli takaovi, josta pääsi pensaiden suojassa kulkevalle polulle. Koko talven ajan tuossa ladossa kokoontui kynttilänvalossa parisenkymmentä henkeä. Pian maanviljelijästä itsestäänkin tuli todistaja.

Ennen kaikkea huolehdittiin Herran illallisen viettämisestä. Manfred Tamme kertoo, miten hän toimitti vankilassa oleville veljille muistonvieton vertauskuvia: ”Olin täyttänyt hiusvesipullon viinillä ja pyysin viemään sen eräälle vangitulle veljelle. Virkailija avasi pullon, haisteli sen sisältöä ja sanoi: ’Tämänkö pitäisi estää hiustenlähtöä?’ ’Niin siinä ainakin sanotaan’, vastasin. Hän kiersi korkin kiinni ja toimitti pullon veljelle, jolle se oli tarkoitettu!”

Oppiminen todistamaan kiellon alaisuudessa

Jumalan valtakunnan hyvää uutista ei lakattu saarnaamasta Itä-Saksassa. Koska Raamattua ei ollut kielletty, veljet aloittivat usein keskusteluja vain viittaamalla Raamattuun. Koska heillä ei juuri ollut kirjallisuutta tarjottavana, he käyttivät raamatullisissa keskusteluissa eri aiheista laadittuja raamatunkohtaketjuja. Saarnaaminen oli tietysti vaarallista. Jokainen päivä palveluksessa saattoi olla viimeinen päivä vapaudessa. Todistajat ottivat rukouksen ”vakituiseksi seuralaisekseen”, kuten yksi heistä asian ilmaisi. Hän lisäsi: ”Sen ansiosta saatoimme olla rauhallisia ja levollisia. Emme koskaan tunteneet olevamme yksin. Aina piti kuitenkin pysyä valppaana.”

Varotoimistaan huolimatta he joutuivat joskus vastatusten poliisin kanssa. Kerran kun Hermann ja Margit Laube kävivät kodeissa, joita heille jo tutut ihmiset olivat suositelleet, he näkivät oven avanneen miehen takana vaatenaulakossa poliisin univormun. Margitin kasvot kalpenivat, ja Hermannin sydän alkoi jyskyttää. He esittivät hiljaisen rukouksen. Varmaankin tämä merkitsisi vankilaan joutumista! ”Keitä te olette?” tivasi mies yksikantaan. Margit vastasi: ”Olen varma, että olen nähnyt teidät jossakin, mutta en vain muista missä. Ai niin, tehän olette poliisi. Olen varmaan nähnyt teidät virantoimituksessa.” Hiukan ystävällisemmällä äänellä mies kysyi: ”Oletteko te jehovalaisia?” ”Olemme”, Hermann vastasi, ”ja myöntänette, että teidän ovellenne tuleminen vaatii melkoista rohkeutta. Me olemme kiinnostuneita teistä henkilökohtaisesti.” Heidät kutsuttiin sisään. Muutamien käyntien jälkeen aloitettiin raamatuntutkistelu. Aikanaan tuosta miehestä tuli kristitty veli.

Vankiloissakin todistettiin. Wolfgang Meise oli Waldheimin vankilassa. Eräänä päivänä hän sai vaimoltaan kirjeen, jonka mukaan tämä oli ollut ”Berliinissä ja nauttinut Knorrin keittoa”. (Knorr on erään Saksassa suositun keiton kauppanimi.) Wolfgang käytti tilaisuutta selittääkseen eräälle toiselle vangille tämän merkitsevän sitä, että Berliinissä oli ollut konventti ja että Vartiotorni-seuran presidentti N. H. Knorr oli puhunut siellä. Tuo mies ei unohtanut koskaan, miten Wolfgangin silmät säteilivät ilosta, kun hän selitti vaimonsa kirjettä. Noin 14 vuotta myöhemmin, muutettuaan Länsi-Saksaan, tuo mies alkoi tutkia Raamattua, ja siitä kahden vuoden kuluttua hänet kastettiin Würzburgissa.

Hildegard Seliger oli jo ollut useita vuosia natsien keskitysleireissä, kun Leipzigin kommunistinen tuomioistuin langetti hänelle vielä kymmenen vuoden tuomion. Myöhemmin eräs naisvartija Hallen vankilassa sanoi Hildegardille, että tätä pidettiin erityisen vaarallisena, koska tämä ’puhui Raamatusta kaiken päivää’.

Jatkuvaa kasvua kiellosta huolimatta

Veljien into kantoi hyvää hedelmää. Horst Schramm kertoo, että 1950-luvun alussa Königs Wusterhausenin seurakunnassa oli 25 julistajaa, mutta Berliinin muurin kaatuessa heitä oli 161. Näin siitä huolimatta, että 43 julistajaa oli muuttanut länteen ja moni oli kuollut. Tosiasiassa yli 70 prosenttia joissakin seurakunnissa nykyään toimivista todistajista oppi totuuden kiellon ollessa voimassa.

Ajatellaanpa esimerkiksi Chemnitzin perhettä. Bernd ja Waltraud oppivat totuuden ja kävivät kasteella ollessaan vielä aivan nuoria, kiellon ensimmäisinä päivinä. Mentyään naimisiin ja saatuaan perheenlisäystä he eivät antaneet kiellon estää heitä kasvattamasta lapsiaan Jehovan palvelijoiksi. 1980-luvulla, työn ollessa yhä kiellettyä, Andrea, Gabriela, Ruben ja Esther vihkiytyivät Jehovalle vanhempiensa ohjausta noudattaen ja heidät kastettiin. Ainoastaan Matthias, nuorin lapsista, kastettiin vasta kiellon poistamisen jälkeen. Jehova siunasi runsaskätisesti tämän pariskunnan päättäväisyyttä vastustuksen edessä. Miten mieluista heille onkaan, että heidän kaikki viisi lastaan ovat nykyään Seltersin Betel-perheen jäseniä!

Eräs vanhin, joka auttoi kokoamaan Seuralle lähetettävät kuukausittaiset kenttäpalvelusraportit, sanoo: ”Koko sinä 40 vuotta kestäneenä aikana, jonka kielto oli voimassa, ei kulunut ainuttakaan kuukautta niin ettei olisi raportoitu jotakuta kastettua.” Sitten hän kertoo yksityiskohtia: ”Kastetilaisuudet olivat yleensä pienimuotoisia, ja ne pidettiin yksityiskodeissa. Puheen jälkeen toimitettiin upotuskaste kylpyammeessa. Usein oli ongelmallista saada kastettavat upotetuksi kokonaan veden alle. Tällaisista pienistä vaikeuksista huolimatta jokaisella heistä on yhä iloiset muistot kastepäivästään.”

Kun Itä-Saksan kenttäpalvelusraportit voitiin taas julkaista, oli ilo saada tietää, että 1980-luvulla tuolla alueella oli toiminut peräti 20704 aktiivista julistajaa. Nyt ei tietenkään ole enää tarpeellista tehdä erillisiä raportteja. Julistajamäärä jälleen yhdistetyssä Saksassa paisui vuonna 1990 yhteensä 154108:aan.

Uudelleenorganisointi veljeyden lujittamiseksi

Samaan aikaan, kun kommunistihallitsijat yrittivät pitää maailman tuon osan todistajat eristettyinä muissa maissa asuvista kristityistä veljistään, Jehovan todistajien järjestössä itsessään tapahtui kautta maailman merkittäviä muutoksia. Nämä muutokset, joiden avulla oli tarkoitus mukautua tarkemmin siihen, mitä Raamatussa sanotaan ensimmäisen vuosisadan kristillisestä seurakunnasta, lujittivat kansainvälistä veljeyttä ja valmistivat järjestöä tulevien vuosien nopeaan kasvuun. (Vrt. Apostolien teot 20:17, 28.)

Niinpä vuoden 1972 lokakuusta lähtien seurakuntaa ei enää valvonut vain yksi ihminen, seurakunnanpalvelija, joka oli huolehtinut tarpeellisesta työstä apulaistensa kanssa. Sen sijaan kutakin seurakuntaa valvomaan nimitettiin vanhimmisto. Vuoteen 1975 mennessä tästä muutoksesta koituneet hyvät tulokset olivat jo käymässä ilmi.

Kauan matkavalvojana toiminut Erwin Herzig kuitenkin muistelee, että kaikki eivät olleet iloisia tuosta muutoksesta. Se paljasti ”joidenkuiden seurakunnanpalvelijoiden sydämentilan”, hän sanoo. Vaikka suurella enemmistöllä oli uskollinen sydän, muutos puhdisti pois joitakuita, jotka olivat kunnianhimoisia ja halusivat mieluummin ”olla ykkösmiehinä” kuin palvella veljiään.

Lisää muutoksia oli tulossa. 1970-luvulla Jehovan todistajien hallintoelintä laajennettiin, minkä jälkeen se organisoitiin uudelleen ja sen työ jaettiin kuudelle komitealle, jotka alkoivat toimia 1. tammikuuta 1976. Kuukautta myöhemmin, 1. helmikuuta 1976, haaratoimistojen valvontaa uudistettiin kautta maailman. Haaratoimisto ei enää toiminut yhden haaratoimistonpalvelijan alaisuudessa. Sen sijaan kutakin haaratoimistoa alkoi valvoa hallintoelimen nimittämä haaratoimistokomitea.

Veljet Frost, Franke ja Kelsey olivat kukin aiemmin palvelleet eripituisia aikoja Saksan haaratoimistonpalvelijoina. Veli Frost oli joutunut lähtemään Betelistä terveyssyiden vuoksi. (Hän kuoli 86-vuotiaana vuonna 1987. Hänen elämäkertansa on Vartiotornissa 1.9.1961.) Kun Saksaan perustettiin vuonna 1976 viisijäseninen haaratoimistokomitea, siihen kuuluivat sekä Konrad Franke (joka oli ollut toistuvasti vangittuna natsikaudella) että Richard Kelsey (joka oli käynyt Gileadin ja palvellut siihen mennessä Saksassa 25 vuotta). Siihen kuuluivat myös Willi Pohl (joka säilyi hengissä natsien keskitysleireistä ja joka oli käynyt Gileadin 15. kurssin), Günter Künz (kävi Gileadin 37. kurssin) ja Werner Rudtke (entinen matkavalvoja).

Nämä alkuperäiset jäsenet lukuun ottamatta veli Frankea, joka kuoli vuonna 1983, palvelevat yhä haaratoimistokomiteassa. (Konrad Franken elämäkerta on englanninkielisessä Vartiotornissa 15.3.1963.) Kaksi muuta veljeä palveli haaratoimistokomiteassa jonkin aikaa ennen kuolemaansa: Egon Peter vuosina 1978–89 ja Wolfgang Krolop vuosina 1989–92.

Tätä nykyä haaratoimistokomiteassa on kahdeksan jäsentä. Jo mainittujen lisäksi siihen kuuluvat Edmund Anstadt (vuodesta 1978), Peter Mitrega (vuodesta 1989) sekä Eberhard Fabian ja Ramon Templeton (vuodesta 1992).

Kun haaratoimiston valvontaa koskeva uusi järjestely astui voimaan vuonna 1976, Wiesbadenin Betel-perheessä Länsi-Saksassa oli vain 187 jäsentä. Sittemmin henkilökunnan määrä on kasvanut 1134:ään, ja siihen kuuluu edustajia 30 maasta. Tämä kuvastaa jossain määrin sen työn kansainvälisyyttä, johon haaratoimistolla on etu osallistua.

Painotiloja kasvavien tarpeiden tyydyttämiseksi

1970-luvun puolivälissä Saksan haaratoimiston tilat sijaitsivat Kohlheckina tunnetussa Wiesbadenin osassa, joka oli aikoinaan hiljaista esikaupunkialuetta metsän reunassa mutta joka on nykyään nopeasti kasvava kaupunginosa. Seura oli jo laajentanut kiinteää omaisuuttaan tällä alueella 13 kertaa. Mutta Valtakunnan julistajien määrä oli kasvanut Länsi-Saksassa noin 100000:een. Tarvittiin suurempaa toimistoa valvomaan kenttää. Raamatullisen kirjallisuuden valmistamista varten piti saada suurempi kirjapaino. Kävi hyvin vaikeaksi saada lisätiloja laajennusta varten. Miten ongelma ratkaistaisiin? Haaratoimistokomitea rukoili Jehovan ohjausta.

Loppuvuodesta 1977 vastanimitetyn haaratoimistokomitean jäsenet alkoivat harkita mahdollisuutta rakentaa uusi Betel-koti johonkin muuhun paikkaan. Mutta oliko tämä todella tarpeellista? Yleisesti oltiin sitä mieltä, että vanhan järjestelmän lopun täytyi olla hyvin lähellä. Oli kuitenkin otettava huomioon myös eräs toinen seikka. Painomenetelmät olivat muuttumassa, ja Seuran oli pakko harkita mukautumista näihin muutoksiin, jotta laajamittaista painamista olisi voitu jatkaa niin kauan kuin vanhaa järjestelmää sitten kestäisikin. On kiinnostavaa, että se kokemus, joka saatiin Itä-Saksassa Jehovan todistajia koskevan kiellon aikana, auttoi Wiesbadenin veljiä tekemään muutoksia, kun ne tulivat tarpeellisiksi. Miksi voidaan sanoa näin?

Päätös siirtyä offsetmenetelmään

Berliinin muurin pystyttäminen vuonna 1961 teki kirjallisuuden toimittamisen Itä-Saksan Jehovan todistajille entistä vaikeammaksi. Tilannetta yritettiin helpottaa siten, että heille suunniteltiin pienikokoisempi Vartiotorni, joka sisälsi vain tutkittavat kirjoitukset. Tätä lehteä varten kirjoitukset piti latoa uudelleen. Painaminen hyvin ohuelle paperille oli vaikeaa, ja painettujen arkkien taittamisessakin oli ongelmia. Veljet löysivät tähän työhön sopivan automaattisen taittokoneen ja huomasivat, että se oli valmistettu Leipzigissä Itä-Saksassa – paradoksaalista kyllä, juuri siinä maassa, jossa Jehovan todistajien toiminta oli kielletty ja jota varten tämä vähemmän huomiota herättävä Vartiotorni oli tarkoitettu.

Eräs veli ehdotti, että työn yksinkertaistamiseksi nämä lehdet painettaisiin offsetmenetelmällä, johon hän oli perehtynyt ennen Beteliin tuloaan. Tutkittavat kirjoitukset voitaisiin valokuvata, pienentää ja sitten valottaa offsetlevyyn. Haaratoimisto sai lahjaksi pienen arkkioffsetkoneen. Aikanaan kävi mahdolliseksi julkaista tutkittavien kirjoitusten lisäksi koko lehti, ensin mustavalkoisena ja lopulta monivärisenä. Samalla tavoin valmistettiin myös pienikokoisia kirjoja.

Kun Vartiotorni-seuran silloinen presidentti Nathan Knorr kävi Wiesbadenissa vuonna 1975, hän tarkkaili työtä kiinnostuneena. ”Ei hullumpaa”, hän sanoi tarkasteltuaan painojälkeä. Kun veli Knorrille selitettiin, että lehdet oli painettu erityisesti Itä-Saksaa varten ja että olimme tyytyväisiä niiden uuteen valmistusmenetelmään, hän vastasi: ”Kun veljillä on niin paljon kestettävää, he ansaitsevat parasta, mitä voimme heille antaa.” Hän myönsi heti luvan ostaa lisää koneita työtä varten.

Niinpä kun hallintoelimen jäsen Grant Suiter vuonna 1977 Saksassa ollessaan mainitsi, että Seura oli pitkään harkinnut vakavasti siirtymistä offsetmenetelmään ja oli nyt päättänyt aloittaa sen käytön laajassa mitassa, Wiesbadenin veljillä oli jo siitä jonkin verran kokemusta. Itä-Saksan kielto oli epäsuorasti valmistanut heitä tähän muutokseen.

Asiaan liittyi kuitenkin enemmän kuin vain sen ajatuksen hyväksyminen, että painomenetelmiä oli muutettava. Veli Suiter selitti, että tarvittaisiin suurempia ja raskaampia painokoneita. Mutta mihin ne voitaisiin sijoittaa? Moniväripainantaan tarkoitetuista rullaoffsetkoneista voitiin kyllä haaveilla, mutta oli aivan toista toteuttaa nuo haaveet. Veljet tutkivat useita mahdollisuuksia laajentaa lisää Kohlheckissa, mutta niihin kaikkiin tuntui liittyvän ongelmia. Mikä neuvoksi?

Uusi haaratoimistokompleksi

Tonttia alettiin etsiä muualta. Düsseldorfin konventtiin kokoontuneet noin 50000 todistajaa ja Münchenissä olevat lähes 60000 henkeä yllättyivät, kun heille 30. heinäkuuta 1978 ilmoitettiin suunnitelmasta ostaa maa-alue, jolle voitaisiin rakentaa kokonaan uusi haaratoimistokompleksi.

Vajaan vuoden aikana tutkittiin 123:a paikkaa. Lopulta valittiin kiinteistö, joka sijaitsi Seltersin kylän vieressä olevalla kukkulalla. Se ostettiin hallintoelimen hyväksynnällä 9. maaliskuuta 1979. Kun 18 maanomistajan kanssa käytiin lisäneuvotteluja, kävi mahdolliseksi hankkia vielä 65 naapuritonttia, joten hanketta varten saatiin yhteensä 30 hehtaaria maata. Selters sijaitsee noin 40 kilometrin päässä Wiesbadenista pohjoiseen, ja sinne oli helppo päästä kuorma-autoilla. Frankfurtin Reinin-Mainin kansainvälinen lentokenttä sijaitsi noin 60 kilometrin päässä.

Saksan Jehovan todistajien historian suurin rakennushanke oli alkamaisillaan. Pystyisimmekö siihen todella? Rakennuskomiteaan kuulunut Rolf Neufert muistelee: ”Arkkitehtiamme lukuun ottamatta kukaan ei ollut koskaan työskennellyt näin suuressa hankkeessa. Tuon tehtävän visaisuutta on vaikea kuvitella. Yleensä näin suureen ja monimutkaiseen hankkeeseen ryhtyisi vain yhtiö, jolla olisi vuosien kokemus ja kaikki tarvittavat asiantuntijat käytettävissään.” Veljet päättelivät kuitenkin, että jos Jehova halusi heidän rakentavan, hän siunaisi myös lopputuloksen.

Oli hankittava 40 erilaista rakennuslupaa, mutta paikalliset viranomaiset olivat hyvin yhteistoiminnallisia, mitä arvostettiin kovasti. Aluksi kohdattiin kyllä jonkin verran vastustusta, mutta se johtui pääasiassa papeista, jotka järjestivät kokouksia nostattaakseen ihmisiä meitä vastaan. Heidän yrityksensä valuivat kuitenkin hiekkaan.

Todistajat tulivat eri puolilta maata vapaaehtoisina auttamaan työssä. He ilmaisivat aivan erinomaista henkeä. Rakennuspaikalla oli päivittäin keskimäärin 400 vakituista työntekijää ja lisäksi kerrallaan aina parisensataa ”lomalaista”. Neljä vuotta kestäneenä rakennusaikana peräti 15000 todistajaa palveli vapaaehtoisina.

Eräs veli muistelee: ”Työ edistyi vaikeuksista huolimatta säässä kuin säässä, olipa lämmintä tai kylmää tai jopa jäätävän kylmää. Toisinaan kun muualla pantiin pillit pussiin, meillä vain lisättiin vauhtia.”

Muistakin maista saatiin apua. Jack ja Nora Smith sekä heidän 15-vuotias tyttärensä Becky eivät pitäneet liian pitkänä tuhansienkaan kilometrien matkaa Oregonista Yhdysvalloista. He kuulivat Münchenin kansainvälisessä konventissa ilmoituksen Seuran suunnitelmasta rakentaa uudet haaratoimistotilat Saksaan. ”Millainen etu olisikaan olla rakentamassa uutta Beteliä!” he sanoivat. He ilmoittivat olevansa käytettävissä. Jack muistelee: ”Ollessamme vuonna 1979 konventin valmistelutöissä saimme anomuskaavakkeen ja kutsun tulla mahdollisimman pian. Olimme niin innoissamme, että pystyimme tuskin keskittymään työhömme tai konventtiin.”

Rakennustyöntekijöiden majoittamiseksi piti tontilla jo olevat rakennukset uudistaa. Talvella 1979–80 valmistui niistä ensimmäinen talo. Syyskuussa 1980 laskettiin uuden Betel-kodin perustus. Myös kirjapainoa alettiin rakentaa, eikä yhtään liian aikaisin. Tammikuussa 1978 tilattu 27 metriä pitkä offsetpainokone oli määrä luovuttaa Seuralle alkuvuodesta 1982. Siihen mennessä painorakennuksen piti olla valmiina ainakin osittain.

Pystyimme tekemään työt enimmäkseen itse. Eräs veli hämmästelee vieläkin: ”Kenelläkään meistä ei ollut kokemusta työskentelemisestä hankkeessa, joka oli näin mittava ja jossa työvoiman koostumus vaihteli alituisesti. Luulimme usein, että paikassa tai toisessa työt pysähtyisivät, koska käytettävissämme ei ollut tietyille aloille erikoistuneita ammattilaisia, mutta monesti aivan viime hetkessä tuli anomus joltakulta pätevältä veljeltä. Sitä mukaa kuin veljiä tarvittiin, heitä ilmaantui paikalle.” He kiittivät Jehovaa hänen ohjauksestaan ja siunauksestaan.

Muutto Seltersiin

Oli vaivalloista kuljettaa tänne noin 200 beteliläisen huonekalut ja henkilökohtaiset tavarat, puhumattakaan kaikista koneista ja työtarvikkeista. Näin isosta urakasta ei olisi selvitty kerralla. Betel-perhe muutti Seltersiin vähitellen, osastoittain, sitä mukaa kuin rakennustyö edistyi.

Ensimmäisten joukossa muuttivat kirjapainon työntekijät, sillä tuo kompleksin osa valmistui ensimmäisenä. Vähän kerrassaan koneet purettiin Wiesbadenissa ja siirrettiin Seltersiin. Samaan aikaan, 19. helmikuuta 1982, aloitettiin Seltersissä moniväripainanta uudella offsetrotaatiokoneella. Siinä oli aihetta juhlaan! Toukokuussa kirjapaino hiljeni Wiesbadenissa. Siellä 34 vuotta jatkunut painotoimintamme oli loppunut.

Uuden offsetpainokoneen ensimmäinen suuri työ oli kirjan Sinä voit elää ikuisesti paratiisissa maan päällä painaminen. Tämä uusi kirja oli tarkoitus julkaista vuoden 1982 piirikonventeissa, ja Saksaa pyydettiin valmistamaan sitä seitsemällä kielellä. Ongelmana oli se, että kirjansitomo oli yhä Wiesbadenissa. Tosiasiassa se siirrettiin Seltersiin vasta toista vuotta myöhemmin. Niinpä kun kirjan arkit tulivat ulos painokoneesta Seltersissä, ne kiidätettiin Seuran kuorma-autolla Wiesbadeniin sidottaviksi. Tästä ylimääräisestä työstä huolimatta veljet onnistuivat saamaan valmiiksi 485365 kappaletta ensimmäisestä 1348582 kappaleen painoksesta, niin että useissa maissa konventtien kansainvälinen yleisö saattoi iloita tästä uudesta julkaisusta.

Muutto herätti ymmärrettävästi sekavia tunteita. Wiesbaden oli ollut joidenkin Betel-perheen jäsenten kotina lähes 35 vuotta. Ennen pitkää Wiesbadenin Betel-kompleksi myytiin palasina eri henkilöille. Vain pieni osa entisestä kirjansitomosta jätettiin jäljelle ja uudistettiin valtakunnansaliksi. Kuvaavaa Jehovan palvelijoiden kansainväliselle ykseydelle on se, että tässä salissa kokoontuu nykyään neljä seurakuntaa: kaksi saksalaista, yksi englantilainen ja yksi venäläinen.

Vihkiäispäivä

Sen jälkeen kun Seltersin Betel-kompleksi oli viimeistelty, pidettiin sen vihkiäiset 21. huhtikuuta 1984. Kaikilla hankkeessa mukana olleilla oli voimakas tunne siitä, että Jehovan käsi oli ollut heidän kanssaan. He olivat etsineet hänen ohjaustaan ja kiittäneet häntä, kun ylipääsemättömiltä tuntuneet esteet oli saatu raivattua pois tieltä. Nyt he näkivät konkreettisen todisteen hänen siunauksestaan näissä uusissa tiloissa, joita käytettiin jo tosi palvonnan edistämiseen (Ps. 127:1). Oli tosiaankin syytä iloita.

Aiemmin viikolla pidettiin avoimien ovien päivä. Viranomaiset, joiden kanssa Seura oli ollut tekemisissä, kutsuttiin kiertokäynnille. Naapuritkin toivotettiin tervetulleiksi. Eräs vierailija kertoi tulleensa pastorin ansiosta. Hän selitti, että pastori oli viime vuosina purkanut todistajiin kohdistuvaa kiukkuaan niin usein, että koko seurakunta oli väsynyt kuuntelemaan häntä. Edellisenä sunnuntaina hän oli taas kerran solvannut todistajia ja varoittanut laumaansa noudattamasta todistajien kutsua tulla tutustumaan uusiin tiloihin. ”Tiesin kutsusta”, mies selitti, ”mutta olin unohtanut päivän. Ellei pastori olisi puhunut siitä viime sunnuntaina, tämä olisi varmaankin jäänyt minulta väliin.”

Näiden kiertokäyntien jälkeen koitti vihdoin vihkiäispäivä. Kun ohjelma aloitettiin musiikilla kello 9.20, oli ilahduttavaa todeta, että hallintoelimen silloisista 14 jäsenestä 13 oli päässyt tulemaan! Koska kaikki hankkeen onnistumiseen tavalla tai toisella myötävaikuttaneet eivät mahtuneet Seltersiin, 11 muuhun paikkaan maan eri osiin järjestettiin puhelinyhteys. Näin tuosta hienosta ohjelmasta pääsi osalliseksi 97562 henkeä.

Seltersissä tuona ikimuistoisena päivänä läsnä olleiden joukossa oli monia, jotka olivat todistaneet uskonsa natsien keskitysleireissä toisen maailmansodan aikana, sekä muutamia, jotka oli melko hiljattain vapautettu Itä-Saksan vankiloista. Heihin kuuluivat Ernst ja Hildegard Seliger. Veli Seliger oli aloittanut kokoaikaisen palveluksensa tasan 60 vuotta aiemmin, ja hän sekä hänen vaimonsa olivat viettäneet yhteensä yli 40 vuotta vankiloissa ja keskitysleireissä natsi- ja kommunistihallitusten alaisuudessa. Vihkiäisten jälkeen he kirjoittivat: ”Voitteko kuvitella, miltä meistä tuntui, kun saimme olla läsnä näissä suurenmoisissa hengellisissä pidoissa hengellisessä paratiisissamme? Hienon ohjelman seuraaminen oli alusta loppuun saakka kuin olisi kuunnellut teokraattisen ykseyden ja sopusoinnun jumalallista sinfoniaa.” (Ks. yksityiskohtia heidän uskonkoetuksistaan Vartiotornista 15.2.1979.)

’Huoneita Jehovan nimelle’

Usein hämmästellään sitä, miten Jehovan todistajat pystyttävät valtakunnansaleja muutamassa viikossa – tai kenties vain muutamassa päivässä – ja rakentavat suuria konventtisaleja talkoilla sekä rahoittavat miljoonien markkojen Betel-komplekseja vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Saksalaisilla on ollut monia tilaisuuksia nähdä omin silmin kaikki tämä.

Länsi-Saksan ensimmäinen konventtisali vihittiin Länsi-Berliinissä 1970-luvun alussa. Rakentaminen jatkui, kunnes vuonna 1986 kaikki Länsi-Saksan kierroskonventit pidettiin todistajien omistamissa saleissa.

Jehovan siunaus on ollut ilmeinen, kun veljet ovat työskennelleet näissä hankkeissa. Münchenissä konventtisalille saatiin kaupungin viranomaisten myötävaikutuksella erittäin edullisesti tontti, joka sijaitsee jättiläismäistä olympiastadionia vastapäätä päätien toisella puolella kauniin olympiapuiston reunassa.

Laite- ja rakennuskustannukset yritettiin pitää mahdollisimman alhaisina. Kun eräästä voimalasta pantiin muuton vuoksi myyntiin sähkökytkentäkaappeja ja puhelinvaihde, veljet onnistuivat ostamaan ne summalla, joka oli alle 5 prosenttia niiden alkuperäisestä hinnasta. Muuan rakennuskompleksi purettiin juuri sopivaan aikaan, ja sieltä saatiin paljon tarpeellista kohtuuhintaan: pesualtaita, WC-istuimia, ovia ja ikkunoita sekä satoja metrejä vesi-, kaasu- ja ilmastointiputkia. Rahaa säästettiin myös tekemällä itse tuolit ja pöydät. Kaupungin ympäristösuunnittelun mukaisesti veljien piti istuttaa konventtisalin tontille 27 lehmusta. Eräällä toimintaansa lopettelevalla taimitarhalla oli juuri tarvittava määrä täsmälleen vaaditun korkuisia puita, ja nämä ostettiin summalla, joka oli kymmenesosa normaalihinnasta. Kun München oli saanut päällystettyä suurimman osan mukulakivikaduistaan, saatavilla oli tonnikaupalla mukulakiviä pilkkahintaan, ja niillä päällystettiin salia kiertävät kävelykadut ja sen yhteydessä oleva pysäköintialue.

Vastaavaa voitaisiin kertoa Saksan muistakin konventtisaleista, joista jokainen on suunniteltu yksilöllisesti ja on kaunis omalla tavallaan. Jokainen niistä on tosiaan, niin kuin kuningas Salomo yli 3000 vuotta sitten kuvaili Jerusalemin temppeliä, ’huone Jehovan nimelle’ (1. Kun. 5:5).

Myös valtakunnansaleja rakennetaan nopeasti, jotta voitaisiin huolehtia Saksan 2083 seurakunnan tarpeista. Maassa on nyt 17 alueellista rakennuskomiteaa. Ennen kuin ensimmäinen niistä perustettiin vuonna 1984, todistajat omistivat koko Saksassa vain 230 valtakunnansalia. Elokuun 1998 loppuun mennessä oli rakennettu keskimäärin 58 uutta salia vuodessa. Menneiden 12 vuoden aikana on siis saatu enemmän kuin yksi sali joka viikko!

Myös rakennusasioissa Saksan Jehovan todistajat katsovat maan rajojen ulkopuolellekin. He kuuluvat maailmanlaajuiseen perheeseen. Yli 40 saksalaista on toiminut kansainvälisessä palvelijaryhmässä halukkaina osallistumaan rakennustyöhön missä tahansa, mihin Seura lähettää heidät, ja niin pitkän aikaa kuin heitä tarvitaan. Heidän lisäkseen on 242 henkeä palvellut tällaisissa ulkomaisissa hankkeissa eripituisia aikoja.

Matkavalvojat paimentavat laumaa

Järjestön hengelliseen tilaan on merkittävästi vaikuttanut matkavalvojien työ. Nämä miehet ovat tosiaan Jumalan lauman paimenia (1. Piet. 5:1–3). He ovat, kuten apostoli Paavali kuvaili heitä, ”lahjoja ihmisinä” (Ef. 4:8).

Toisen maailmansodan jälkeen matkavalvojat vierailivat seurakunnissa, rakensivat niitä ja työskentelivät niiden kanssa kenttäpalveluksessa. Heihin kuuluivat muun muassa veljet Gerhard Oltmanns, Josef Scharner ja Paul Wrobel, jotka olivat kaikki käyneet kasteella vuonna 1925. Oli myös Otto Wulle ja Max Sandner, jotka molemmat oli kastettu 1930-luvulla.

Matkavalvojiksi määrättiin tarpeen mukaan lisää veljiä. Toisen maailmansodan päättymisestä tähän saakka on matkatyössä ollut Länsi-Saksassa yli 290 veljeä ja Itä-Saksassa yli 40 veljeä. He ovat todella uhrautuneet Valtakunnan etujen hyväksi. Joillekuille tämä on merkinnyt sitä, että he eivät ole nähneet aikuisia lapsiaan tai lapsenlapsiaan kovin usein. Toiset ovat järjestäneet asiansa niin, että palveluksensa ohella he voivat viettää säännöllisesti aikaa myös ikääntyvien tai sairaiden vanhempiensa kanssa.

Jotkut näistä matkustavista sananpalvelijoista ovat tehneet tätä raskasta mutta antoisaa työtä kymmenien vuosien ajan. Esimerkiksi Horst ja Gertrud Kretschmer ovat olleet matkatyössä eri puolilla Saksaa 1950-luvun puolivälistä saakka. Veli Kretschmer muistaa yhä, että kun hän oli vähän aikaa Wiesbadenin Betelissä vuonna 1950, Erich Frost pani rakkaudellisesti kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: ”Horst, älä ole koskaan huolissasi. Jos pysyt uskollisena Jehovalle, hän huolehtii sinusta. Minä olen kokenut tämän, ja sinäkin tulet kokemaan sen. Pysy vain uskollisena.”

Nyt vuonna 1998 Saksassa on 125 kierros- tai piirivalvojaa. He ovat palvelleet Jehovaa kokoaikaisesti keskimäärin 30 vuotta. Myös heidän vaimonsa ovat innokkaita sananpalvelijoita ja rohkaisevat erityisesti sisaria niissä seurakunnissa, joissa he vierailevat.

Matkavalvoja lähtee Brooklyniin

Martin ja Gertrud Pötzinger tunnettiin hyvin Jehovan kansan keskuudessa Saksassa. Molemmat olivat palvelleet uskollisesti Jehovaa ennen Hitlerin kolmatta valtakuntaa, sen aikana ja sen jälkeen. He olivat heti vapauduttuaan natsien vankeudesta jatkaneet kokoaikaista toimintaa. Yli 30 vuotta he olivat olleet matkatyössä ja palvelleet kierroksilla joka puolella Saksaa. Tuhannet todistajat olivat oppineet rakastamaan ja kunnioittamaan heitä.

Vuonna 1959 veli Pötzinger oli Gileadin 32. kurssilla. Gertrud, joka ei osannut englantia, ei mennyt sinne hänen mukanaan, mutta hän iloitsi kuitenkin miehensä kanssa tämän saamasta edusta. Erossa oleminen ei ollut hänelle uutta. Natsivaino oli erottanut heidät väkisin yhdeksäksi vuodeksi, kun he olivat olleet naimisissa vasta muutamia kuukausia. Kun Jehovan järjestö nyt pyysi heitä olemaan vapaaehtoisesti erossa teokraattisen toiminnan vuoksi, he eivät epäröineet, saati sitten valittaneet.

Kumpikaan ei ollut koskaan palvellut Jehovaa henkilökohtaisen hyödyn vuoksi. He olivat aina ottaneet halukkaasti vastaan teokraattisia tehtäviä. Heille tuli kuitenkin yllätyksenä se, että heidät kutsuttiin vuonna 1977 Betel-perheen jäseniksi maailmankeskukseen Brooklyniin New Yorkiin. Veli Pötzingeristä oli määrä tulla hallintoelimen jäsen!

Heitä kehotettiin odottamaan Wiesbadenin Betelissä, kunnes he saisivat hankittua Yhdysvaltojen oleskeluluvat. Heidän odotuksensa muodostui arveltua pitemmäksi: se venyi useiksi kuukausiksi. Samalla kun Martin veresti englannin taitoaan, myös hänen tarmokas vaimonsa Gertrud opiskeli kieltä. Uuden kielen oppiminen ei ole helppoa 65-vuotiaalle naiselle. Mutta Jehovan palveluksen vuoksi kannatti ponnistella!

Useille Wiesbadenin Betel-perheen englannintaitoisille jäsenille oli suuri ilo auttaa Martinia ja Gertrudia kieliopinnoissa. Aina kun Gertrud menetti malttinsa englannin opiskelussaan, hänen miehensä kehotti ystävällisesti: ”Ota rauhallisesti, Gertrud, ota rauhallisesti.” Mutta Gertrud ei ollut koskaan tottunut ”ottamaan rauhallisesti”. Hänen koko elämälleen Jehovan palveluksessa oli ollut ominaista kokosieluisuus ja päättäväisyys. Samassa hengessä hän omistautui kieliopintoihin, ja marraskuussa 1978, heti kun oli saatu vakinaiseen oleskeluun oikeuttava viisumi, hän lähti miehensä kanssa Brooklyniin.

Vaikka heidän lähtönsä herätti Saksan veljissä sekavia tunteita, nämä iloitsivat heidän kanssaan heidän uusista palveluseduistaan. Heitä myös kosketti syvästi kymmenisen vuotta myöhemmin saapunut uutinen, joka kertoi 83-vuotiaan Martinin päättäneen maallisen vaelluksensa 16. kesäkuuta 1988.

Gertrud palasi miehensä kuoleman jälkeen Saksaan, jossa hän palvelee Betel-perheen jäsenenä. Hän ei vieläkään ”ota rauhallisesti”. Eikä ilmeisesti koskaan tule ottamaankaan. Betel-palveluksensa ohella Gertrud käyttää usein lomapäiviään osa-aikaiseen tienraivaukseen. (Pötzingereistä kerrotaan enemmän Vartiotorneissa 1.12.1969 [engl.], 1.11.1984 ja 15.9.1988.)

Erikoiskoulut täyttävät kansainvälisiä tarpeita

Vuonna 1978, vähän ennen kuin Pötzingerit lähtivät Brooklyniin, aloitti toimintansa tienraivaajien palveluskoulu. Siitä lähtien tuo kymmenpäiväinen, käytännöllinen valmennuskurssi on vahvistanut saksalaisia tienraivaajia. Kursseja pidetään joka vuosi kierroksilla eri puolilla maata. Niille kutsutaan kaikki tienraivaajat, jotka ovat olleet luettelossa vähintään vuoden ja jotka eivät ole olleet sellaisella aiemmin. Alkuvuoteen 1998 tultaessa tuon koulun oli käynyt 16812 henkeä. Kursseja on pidetty saksan lisäksi englannin, espanjan, italian, kreikan, portugalin, puolan, ranskan, serbokroatian, turkin ja venäjän kielellä.

Jotkut ovat käyneet tienraivaajien palveluskoulun hyvin vaikeista olosuhteista huolimatta. Alun toista viikkoa ennen kuin Christine Amosin oli määrä tulla kouluun, hänen poikansa sai surmansa auto-onnettomuudessa matkallaan kokouksesta kotiin. Hyötyisikö Christine koulusta tällaisessa tilanteessa? Miten hänen miehensä selviytyisi, jos hänet jätettäisiin yksin kotiin tuoksi ajaksi? He päättivät, että Christine lähtisi kouluun, koska syventyminen hengellisiin asioihin olisi siunaukseksi. Hänen miehensä kutsuttiin siksi aikaa työhön Beteliin. Pian sen jälkeen heidät molemmat kutsuttiin Seltersiin rakennustyöhön. Sen loputtua he ovat voineet olla mukana rakennushankkeissa Kreikassa, Espanjassa ja Zimbabwessa. Nyt he toimivat jälleen tienraivaajina Saksassa.

Tienraivaajien palveluskoulun käyneiden joukosta jotkut ovat voineet tehdä tienraivauspalveluksesta elämänuran, joka on heille jatkuvasti kiehtova haaste ja tuottaa syvää tyydytystä. Inge Korth, joka on ollut tienraivaajana vuodesta 1958 lähtien, sanoo: ”Kokoaikainen palvelus tarjoaa minulle ainutlaatuisen tilaisuuden osoittaa syvää rakkauttani ja kiitollisuuttani Jehovaa kohtaan joka päivä.” Waldtraut Gann, joka aloitti tienraivauksen vuonna 1959, lisää: ”Tienraivauspalvelus on suoja tässä pahassa järjestelmässä. Se että tuntee Jehovan auttavan käden, tuo aitoa onnellisuutta ja sisäistä tyytyväisyyttä. Aineellisia arvoja ei voida verrata siihen.” Miehensä kanssa tienraivaajana toimiva Martina Schaks lisää: ”Tienraivauspalvelus on koulua elämää varten, koska se auttaa minua kehittämään eräitä ominaisuuksia, esimerkiksi itsehillintää ja kärsivällisyyttä. Tienraivaajana tunnen olevani hyvin lähellä Jehovaa ja hänen järjestöään.” Joillekuille tienraivauspalvelus on osoittautunut astinlaudaksi Betel-palvelukseen, lähetystyöhön tai kierrostyöhön.

Vuonna 1981 Saksaan perustettiin Gileadin rinnakkaiskoulu huutavaan tarpeeseen saada lisää lähetystyöntekijöitä, ja näin tämä antoisa kurssi tuli saksankielisten tienraivaajien ulottuville. Koska Seltersin uusi Betel-kompleksi ei ollut vielä valmis, kaksi ensimmäistä kurssia pidettiin Wiesbadenissa. Seltersissä on muuton jälkeen pidetty kolme kurssia. Näillä viidellä kurssilla on ollut sadan Saksassa asuvan oppilaan lisäksi saksaa puhuvia oppilaita Luxemburgista, Sveitsistä ja Alankomaista. Heidät on lähetetty yhteensä 24 maahan Afrikkaan, Latinalaiseen Amerikkaan, Itä-Eurooppaan ja Tyynenmeren saarille.

1970-luvun puoliväliin mennessä oli 183 kokoaikaista palvelijaa Saksasta käynyt Vartiotornin raamattukoulun Gileadin. Vuoden 1996 loppuun mennessä määrä oli – osaksi Gileadin rinnakkaiskoulun ansiosta – noussut 368:aan. On ilahduttavaa todeta, että tammikuussa 1997 noin puolet näistä oppilaista palveli yhä lähetystyöntekijöinä ulkomaisilla määräalueilla! Heidän joukossaan ovat Paul Engler, joka on ollut Thaimaassa vuodesta 1954 lähtien; Günter Buschbeck, joka palveli Espanjassa vuodesta 1962 lähtien, kunnes hänet määrättiin Itävaltaan vuonna 1980; Karl Sömisch, joka palveli Indonesiassa ja Lähi-idässä ennen kuin hänet siirrettiin Keniaan; Manfred Tonak, joka palveli ensin Keniassa ja jota pyydettiin sitten täyttämään Etiopian haaratoimistossa ilmennyt tarve; ja Margarita Königer, jonka lähetyspalvelus on menneiden 32 vuoden aikana vienyt hänet Madagaskariin, Keniaan, Beniniin ja Burkina Fasoon.

Lisäksi palvelijoiden valmennuskoulu antaa opetusta naimattomille vanhimmille ja avustaville palvelijoille, ja sitä on pidetty säännöllisesti Saksassa vuodesta 1991 lähtien. Saksaa puhuvat veljet Alankomaista, Belgiasta, Itävallasta, Luxemburgista, Sveitsistä, Tanskasta, Tšekin tasavallasta ja Unkarista ovat yhdessä saksalaisten veljien kanssa iloinneet siitä erinomaisesta valmennuksesta, jota tämä koulu antaa. Valmistuttuaan siitä jotkut oppilaat ovat alkaneet kantaa uusia vastuita, kun heidät on lähetetty Afrikkaan, Itä-Eurooppaan ja muille tarvealueille.

Myös Seltersin Betel-koti ja paino ovat käytännössä osoittautuneet ”kouluksi”, joka on varustanut veljet täyttämään Itä-Euroopan ovien avauduttua syntyneitä tarpeita. Betel-elämä oli opettanut heitä työskentelemään kaikenlaisten ihmisten kanssa ja tajuamaan, että Jehova voi käyttää työssään kaikentyyppisiä ihmisiä näiden inhimillisestä epätäydellisyydestä huolimatta. Palvelusosaston veljet olivat oppineet ymmärtämään, että ongelmia voidaan ratkaista soveltamalla johdonmukaisesti Raamatun periaatteita ja noudattamalla huolellisesti hallintoelimen ohjeita. Veljet, jotka olivat kovankin paineen alaisina ilmaisseet jatkuvasti hengen hedelmää, olivat opettaneet heitä olemaan tasapainoisia ja luottamaan ehdottomasti Jehovaan. Todella arvokkaita opetuksia, joita jakaa muissa haaratoimistoissa työskenteleville veljille!

Erään muurin murtaminen valistuksen ja rakkauden avulla

Menneen vuosikymmenen aikana on ollut käynnissä maailmanlaajuinen valistusohjelma, jonka avulla on pyritty tukemaan Jehovan todistajia heidän päätöksessään noudattaa raamatullista kieltoa olla käyttämättä verta (Apt. 15:28, 29). Tähän on liittynyt ennakkoluulojen ja väärien tietojen muurin murtaminen. Ohjelman yhteydessä Saksaan perustettiin vuonna 1990 sairaalatietopalvelu. Saman vuoden marraskuussa pidetyssä seminaarissa oli läsnä 427 veljeä, joista monet olivat Saksasta mutta loput yhdeksästä muusta maasta. Tämä lujitti kansainvälisiä siteitä. Vanhimmat arvostivat kovasti saamaansa apua. Eräs mannheimilainen vanhin totesi: ”Opimme tekemään kantamme selväksi päättäväisesti ja sopivan kunnioittavasti mutta pelon kahlitsematta meitä.” Itävallasta tullut vanhin sanoi: ”En ole koskaan ollut seminaarissa, jossa olisi käsitelty niin laajaa tiedon kenttää niin yksinkertaisesti ja helppotajuisesti.”

Siitä lähtien on useissa muissa seminaareissa jaettu tietoa niille 55 sairaalayhteyskomitealle, jotka on sittemmin muodostettu Saksaan palvelemaan todistajien tarpeita verettömän hoidon suhteen. Näiden komiteoiden työ on kantanut hedelmää. Vuoden 1998 elokuuhun mennessä oli yli 3560 lääkäriä eri puolilla Saksaa ilmaissut haluavansa olla yhteistyössä todistajien hoitamisessa ilman verensiirtoja. Tähän joukkoon kuuluu neljäsosa niistä lääkäreistä, jotka olivat Focus-lehden muutaman vuoden takaisen luokituksen mukaan ”Saksan 1000 parasta lääkäriä”.

Tammikuussa 1996 sairaalayhteyskomiteat alkoivat levittää tarkoitukseen varta vasten valmistettua käsikirjaa Family Care and Medical Management for Jehovah’s Witnesses. (Tässä ulkoasultaan miellyttävässä käsikirjassa, joka on tarkoitettu yksinomaan terveydenhuollon ammattihenkilöiden ja viranhaltijoiden käyttöön, on tietoja käytössä olevista verensiirtojen lääketieteellisistä vaihtoehdoista. Se on yhteisvoimin pyritty toimittamaan tuomareille, sosiaalityöntekijöille, synnytyslääkäreille ja lastenlääkäreille.) Useimmat tuomarit ovat ilmaisseet arvostusta ja kiitelleet monesti käsikirjaa korkealaatuiseksi ja käytännölliseksi. Monet ovat olleet yllättyneitä saadessaan tietää niistä lukuisista verettömistä hoitovaihtoehdoista, joita on tarjolla verensiirrosta kieltäytyville potilaille. Nördlingenissä eräs tuomari sanoi: ”Juuri tätä minä tarvitsen.” Saarlandin yliopistossa työskentelevä professori käytti käsikirjan aineistoa keskustelun ja kirjallisen kokeen pohjana siviilioikeuden jatkokurssilla.

Koska sairaalayhteyskomiteoita on nykyään eri puolilla maailmaa, hätätapauksissa voidaan olla yhteistoiminnassa eri maiden kesken. Kun joitakin lääkärin määräämiä lääkkeitä ei ole ollut saatavissa potilaan omassa maassa, olemme pystyneet kansainvälisen verkkomme avulla hankkimaan nuo lääkkeet helposti ja lähettämään ne kyseiseen maahan Saksasta. Lisäksi veljiä ja sisaria yli kymmenestä maasta on ohjattu yhteistoiminnallisten saksalaislääkärien yhteyteen, niin että he ovat saaneet sellaista hoitoa, johon heillä on ollut varaa.

Tietysti myös Saksassa asuvat veljemme hyötyvät tästä kansainvälisestä yhteistyöstä. Vuonna 1995 eräälle sisarelle sattui Norjan-matkalla onnettomuus, ja hänet vietiin sairaalaan. Hänen Saksassa asuva poikansa pyysi heti tapahtuneesta kuultuaan apua sairaalatietopalvelulta. Sieltä asiasta ilmoitettiin Norjan haaratoimistoon. Seuraavana päivänä sisaren luona kävi norjalainen todistaja, joka oli käynyt hakemassa mukaansa saksaa puhuvan kiinnostuneen pystyäkseen paremmin auttamaan ja oli siksi ajanut autollaan 130 ylimääräistä kilometriä. Myöhemmin tuo poika ilmaisi arvostuksensa kirjoittamalla: ”Mikä järjestö ja millaista rakkautta! – – Sanat eivät useinkaan riitä kuvailemaan tunteita. Tämä on todella ainutlaatuista.”

Valistuksen ja rakkauden avulla on tosiaan edistytty kovasti aiemmin suunnattomalta tuntuneen muurin murtamisessa. Juuri ennen tätä poistettiin eräs toinenkin este.

Äkkiarvaamatta Berliinin muuri murtuu!

Oli hämmästyttävää, miten nopeasti kaikki tapahtui! Joka puolella maailmaa ihmiset katselivat televisiota. Tuhannet berliiniläiset juhlivat meluisasti. Idän ja lännen välinen muuri oli poissa. Oli 9. marraskuuta 1989.

Yli 25 vuotta aiemmin, aamun tunteina 13. elokuuta 1961, berliiniläiset olivat järkyttyneitä havaitessaan Itä-Berliinin viranomaisten rakentavan muuria, joka erottaisi kommunistien hallitseman osan muusta kaupungista. Berliini jaettiin kirjaimellisesti itä- ja länsiosaan, kuten maakin oli jaettu Itä- ja Länsi-Saksan kansakuntiin. Berliinin muurista tuli ehkä kaikkein dramaattisin vertauskuva kahden supervallan taistelusta, jota ne kävivät kylmän sodan aikana.

Sitten 12. kesäkuuta 1987, vain kaksi vuotta ennen vuoden 1989 hämmästyttäviä tapahtumia, Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan puhui Brandenburgin portin luona, Berliinin muuri takanaan, ja vaati: ”Mihail Gorbatšov, avatkaa tämä portti. Mihail Gorbatšov, repikää rikki tämä muuri.” Mutta viittasiko mikään siihen, että tähän pyyntöön suostuttaisiin? Oliko se mitään muuta kuin kylmän sodan sanahelinää? Ei oikeastaan. Vielä alkuvuodesta 1989 Itä-Saksan hallituksen päämies Erich Honecker sanoi ikään kuin vastaukseksi, että tuo muuri ”on pystyssä vielä viidenkymmenen ja sadankin vuoden päästä”.

Mutta äkkiarvaamatta Brandenburgin portti avautui ja Berliinin muuri mureni. Eräs Seltersin Betel-perheen jäsen muistelee, että hän oli torstai-iltana 9. marraskuuta seurakunnan kokouksessa ja avasi kotiin tultuaan television katsoakseen myöhäisuutiset. Epäuskoisena hän seurasi raporttia, jonka mukaan Itä- ja Länsi-Berliinin välinen raja oli avattu. Itä-Berliinin asukkaat tulivat ensi kertaa 27 vuoteen vapaasti Länsi-Berliiniin! Hänen oli vaikea uskoa silmiään: autoja tuli rajan yli torvet juhlan kunniaksi soiden samalla kun yhä useammat länsiberliiniläiset – joista jotkut olivat nousseet vuoteistaan – suunnistivat rajalle päästäkseen sen yli tulevan kadun varrelle ja halatakseen odottamattomia vieraita. Kyyneleet virtasivat. Muuri oli kaatunut – kirjaimellisesti yhdessä yössä!

Seuraavan vuorokauden kuluessa ihmiset eri puolilla maailmaa eivät olisi millään malttaneet lähteä televisioidensa äärestä. Nyt tehtiin historiaa. Mitä se merkitsisi Saksan Jehovan todistajille? Mitä se merkitsisi todistajille eri puolilla maailmaa?

Trabant tulee vieraisille

Kun eräs Betelin veli oli seuraavana lauantaiaamuna menossa Seltersissä työhön vähän ennen kello kahdeksaa, hän tapasi työtoverinsa Karlheinz Hartkopfin, joka palvelee tätä nykyä Unkarissa, ja sanoi innoissaan: ”Ei varmaankaan kestä kauan, kun ensimmäiset itäsaksalaiset veljet ovat täällä Seltersissä!” Veli Hartkopf vastasi omaan rauhalliseen ja asialliseen tyyliinsä: ”He ovat jo täällä.” Itse asiassa kaksi veljeä oli tullut aamuyöstä itäsaksalaisella kaksitahtisella Trabantillaan; he olivat pysäköineet auton Betelin portin ulkopuolelle ja jääneet odottamaan työpäivän alkamista.

Uutinen levisi Betelissä nopeasti. Mutta ennen kuin kaikki olivat edes ehtineet nähdä ja tervehtiä näitä odottamattomia mutta tervetulleita vieraita, nämä olivat jo matkalla Itä-Saksaan auto pullollaan kirjallisuutta. Vaikka kirjallisuus samoin kuin Jehovan todistajien työ oli siellä yhä virallisesti kiellettyä, tuon hetken herättämä innostus antoi veljille uutta rohkeutta. ”Meidän täytyy ehtiä takaisin huomisaamun kokoukseen”, he selittivät. Kuvittele, miten iloinen seurakunta oli, kun nämä veljet saapuivat mukanaan monta laatikollista kirjallisuutta, josta oli pitkään ollut kova pula!

Muutaman seuraavan viikon aikana Länsi-Saksaan virtasi tuhansia itäsaksalaisia, joista monet ylittivät rajan ensi kertaa elämässään. He selvästikin nauttivat kauan kaivatusta liikkumavapaudestaan. Rajalla heitä vastassa oli länsisaksalaisia, jotka huiskuttivat heille. Joukossa oli myös Jehovan todistajia, mutta ei pelkästään ilmaisemassa tunteitaan vaan mukanaan jotakin konkreettisempaa. He jakoivat runsaasti raamatullista kirjallisuutta näille idästä tuleville vieraille.

Joissakin rajakaupungeissa seurakunnat ponnistelivat erityisesti saadakseen kosketuksen vieraileviin itäsaksalaisiin. Koska Jehovan todistajien kirjallisuus oli ollut kymmenien vuosien ajan kiellettyä, se oli monille lähes tuntematonta. Ovelta-ovelle-työn sijaan pääsi suosioon ”trabantista trabantiin” -palvelus. Ihmiset halusivat innokkaasti ottaa selvää kaikesta uudesta, myös uskonnosta. Joissakin tapauksissa julistajat vain sanoivat: ”Ette ole varmaan koskaan lukenut näitä kahta lehteä, koska ne olivat kiellettyjä maassanne lähes 40 vuotta.” Usein kuultiin vastaukseksi: ”No, jos ne olivat kiellettyjä, ne ovat varmaan hyviä. Otan ne.” Kaksi julistajaa levitti Hofin rajakaupungissa kumpikin peräti tuhat lehteä kuussa. On tarpeetonta sanoakaan, että paikalliset ja lähistön seurakunnat pääsivät nopeasti eroon varastoon jääneistä ylimääräisistä lehdistään.

Samaan aikaan itäsaksalaiset veljet iloitsivat vasta saamastaan vapaudesta, vaikka he olivatkin aluksi jossain määrin varovaisia. Wilfried Schröter, joka oppi totuuden vuonna 1972 kiellon ollessa voimassa, muistelee: ”Muutamina ensimmäisinä päivinä muurin sortumisen jälkeen me luonnollisesti pelkäsimme, että kaikki voisi äkkiä palata entiselleen.” Vajaiden kahden kuukauden kuluttua hän oli konventissa Berliinin konventtisalissa. Hän kertoi siitä myöhemmin: ”Tuntui aivan mahtavalta olla yhdessä niin monien veljien kanssa. Silmäni kostuivat kyynelistä, kun lauloimme valtakunnanlaulujamme, ja sama tapahtui monille muille. ’Oikeassa’ konventissa oleminen tuotti suunnattomasti iloa.”

Samanlaista arvostusta ilmaisee Manfred Tamme. Kiellon aikana kokoukset olivat olleet pieniä eikä niissä tarvittu äänilaitteita. Mutta nyt hän sanoo: ”Vaikka olin ollut erikoistienraivaajana yli 30 vuotta, puhuin nyt ensi kertaa elämässäni mikrofoniin. Muistan yhä, miten kauhuissani olin kuullessani ääneni kaiuttimista.” Hänestä oli kuitenkin, kuten hän sanoo, ”suurenmoista istua yhtäkkiä koko seurakunnan kanssa vuokrasalissa”.

Oli ilahduttavaa kuulla myös muita ääniä, esimerkiksi se, jonka Manfred kuuli muutamia kuukausia myöhemmin. Hän kertoo: ”Olin tammikuussa 1990 terveyssyiden vuoksi saunassa. Tapasin siellä maan poliisivoimien entisen agentin. Tämä sanoi ystävällisen keskustelun aikana: ’Manfred, tajuan nyt, että taistelimme vääriä ihmisiä vastaan.’”

Runsaasti hengellistä ravintoa!

”Ihmisen ei tule elää yksistään leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jehovan suusta.” Jehovan todistajat tuntevat kaikkialla hyvin tämän Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa esitetyn perustotuuden, jota Jeesus Kristus lainasi. (Matt. 4:4; 5. Moos. 8:3.) Kansainvälisen veljesseuran rakkaudellisen avun ansiosta itäsaksalaiset todistajat saivan kiellon vuosinakin hengellistä ravintoa, mutta rajallisessa määrin. Miten suuresti he kaipasivatkaan pääsyä siihen hengelliseen runsauteen, josta heidän muissa maissa asuvat veljensä nauttivat!

Heti kun Berliinin muuri murtui, yksityiset todistajat alkoivat tuoda kirjallisuutta mukanaan itään. Nelisen kuukautta myöhemmin, 14. maaliskuuta 1990, Jehovan todistajat tunnustettiin virallisesti Saksan demokraattisessa tasavallassa. Nyt Seura saattoi lähettää sinne kirjallisuutta avoimesti. Maaliskuun 30. päivänä lähti Seltersin kompleksista itää kohti rekka, jossa oli 25 tonnia hengellistä ravintoa. Kirjassa 1991 Britannica Book of the Year sanottiin myöhemmin: ”Vartiotorni-seuran Länsi-Saksan-haaratoimisto lähetti vain kahdessa kuukaudessa pelkästään Itä-Saksaan 275 tonnia Raamattuun perustuvaa kirjallisuutta, muun muassa 115000 Raamattua.”

Noihin aikoihin eräs leipzigiläinen veli kirjoitti länsisaksalaiselle todistajaystävälleen: ”Viikko sitten toimme vielä salaa ruokaa pieninä määrinä; pian puramme kuorma-auton, jossa sitä on neljä tonnia!”

”Ensimmäinen kirjallisuuslähetys tuli niin pian, että tuskin ehdimme valmistautua siihen”, muistelee Heinz Görlach Chemnitzistä. ”Sen saavuttua pääsin vain vaivoin vuoteeseeni, sillä koko makuuhuone oli täynnä laatikoita. Tuntui kuin olisin nukkunut aarrekammiossa.”

Seltersissäkin veljet saivat jonkinlaisen käsityksen tämän uuden tilanteen merkityksestä niiden kannalta, jotka olivat pitkään olleet ilman sitä, mitä vapaudessa olevat todistajat pitävät usein itsestään selvänä. Yksi kirjapainon vastuullisista veljistä kertoo: ”Eräs iäkäs, vaatimattomissa pukeissa oleva veli seisoi katselemassa yhtä painokoneistamme. Hänen ryhmänsä oli jo mennyt eteenpäin, mutta hän viivytteli katsellen yhä syvissä mietteissään, miten lehdet tulivat huippuvauhtia koneesta ulos. Kyyneleet silmissä hän lähestyi yhtä veljistä, selvästikin hyvin liikuttuneena. Hän yritti sanoa jotain vierasvoittoisella saksallaan, mutta hänen äänensä petti. Ymmärsimme kuitenkin hänen hymynsä, kun hän veti takkinsa povitaskusta muutamia paperiarkkeja, ojensi ne meille ja kiiruhti eteenpäin. Mitä hän oli antanut meille? Kouluvihkon sivuille kopioitua venäjänkielistä Vartiotornin tekstiä, jota oli melkein mahdotonta lukea. Miten pitkään lehden jäljentäminen oli kestänyt? Sitä emme pysty saamaan selville, mutta varmasti satoja kertoja pitempään kuin se sekunnin murto-osa, jossa lehti valmistuu meillä painokoneessa.”

Todistajien ei enää tarvinnut tyytyä siihen, että he saivat kussakin tutkisteluryhmässä ainoastaan joitakin pienellä tekstillä painettuja tai käsin kirjoitettuja lehtiä haltuunsa vain muutamaksi päiväksi. Nyt jokainen sai oman lehden – monivärikuvineen – sekä lisäkappaleita käytettäväksi kenttäpalveluksessa.

Sopeutuminen palvomaan avoimesti

Suurempi vapaus asetti omat haasteensa. Saarnaaminen hallituksen kiellon alaisuudessa vaati rohkeutta. Se myös opetti luottamaan täysin Jehovaan. Mutta kiellon poistamisen jälkeen Limbach-Oberfrohnassa toimiva kristitty vanhin Ralf Schwarz sanoi: ”Meidän täytyy varoa enemmän sitä, etteivät materialismi ja elämän huolet saa meitä poikkeamaan sivuun.” Sen jälkeen kun Itä-Saksa oli lokakuussa 1990 yhdistetty liittotasavaltaan, vuokrien nousu sai jotkin idässä asuvat todistajaperheet muuttamaan vaatimattomampiin asuntoihin, jottei heidän olisi tarvinnut tehdä vuokrarahojen takia ylityötä ja jäädä pois kokouksista. (Matt. 6:22, 24.)

Kommunistihallinnon vaikeina vuosinakin veljet olivat jatkaneet kenttäpalvelusta. He kulkivat jopa talosta taloon, mutta ilmaisivat siinä arvostelukykyä käymällä kenties yhdessä talossa jossain korttelissa ja siirtymällä sitten toiseen taloon toiseen kortteliin. Jotkut saarnasivat näin silloinkin, kun vangituksi tulemisen vaara oli suurimmillaan. Martin Jahn, joka oli vasta 11-vuotias kiellon tullessa voimaan, selitti, millaisia muutoksia he nyt kohtasivat: ”Kaikki alueet piti tehdä uudelleen, jotta julistajat voisivat nyt käydä koko korttelin. Olimme tottuneet käymään vanhan systeemin mukaan vain joissakin taloissa tai kerroksissa. Näin oli menetelty jo niin kauan, että meidän täytyi olla kärsivällisiä niiden suhteen, joiden oli vaikea sopeutua muutoksiin. Se että kirjallisuutta ei enää lainattu vaan levitettiin, oli uutta sekä julistajille että kiinnostuneille. Koska olimme tottuneet toimimaan eri tavalla, julistajilla oli joskus kenttäpalveluksensa lopettaessaan laukuissaan enemmän kirjallisuutta kuin heillä oli ollut sitä aloittaessaan.”

Ihmisten asenteissakin tapahtui muutoksia. Kiellon vuosina monet olivat pitäneet Jehovan todistajia sankareina, koska näillä oli rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaisesti. Tämä herätti kunnioitusta heitä kohtaan. Vapauden kasvaessa monet ottivat todistajat melko innostuneesti vastaan. Vuosien mittaan tilanne kuitenkin muuttui. Ihmiset uppoutuivat markkinataloudelle ominaiseen elämäntapaan. Jotkut alkoivat pitää todistajien käyntejä rauhaa häiritsevinä ja jopa ärsyttävinä.

Kiellon alaisuudessa todistaminen oli vaatinut rohkeutta. Uuteen tilanteeseen sopeutuminen vaati yhtä lailla päättäväisyyttä. Tosiasiassa monet todistajat yhtyvät siihen, mitä eräässä sellaisessa Länsi-Euroopan maassa toimiva valvoja sanoi, jossa työ oli ollut pitkään kiellettynä: ”On helpompaa työskennellä kiellon alaisuudessa kuin vapaudessa.”

Vastustus ei onnistu hidastamaan työtä

Vaikka Itä-Saksassa alettiin saarnata hyvää uutista uudella innolla, kristikunnan papisto ei näyttänyt ensin olevan erityisemmin huolissaan. Mutta kun ihmiset selvästikin todella kuuntelivat Jehovan todistajia, papiston levottomuus kasvoi. Deutsches Allgemeines Sonntagsblatt -lehden mukaan eräs uskontojen asiantuntijana esiintyvä dresdeniläinen pappi väitti, että ”Jehovan todistajat ovat kuin kommunistipuolue”. Papit eivät siis enää väittäneet, että todistajat olivat kommunismia vastustavia amerikkalaisia vakoojia, kuten he olivat sanoneet 1950-luvulla, vaan he yrittivät nyt yhdistää todistajat kommunisteihin. Tietysti ne, jotka tiesivät Jehovan todistajien olleen 40 vuotta kommunistihallituksen kiellon alaisuudessa, tajusivat tämän törkeäksi panetteluksi.

Mihin tällä pyrittiin? Papit toivoivat, että Jehovan todistajat kiellettäisiin jälleen, kuten heidät oli kielletty natsiaikana ja uudelleen kommunistihallinnon alaisuudessa. Vaikka luopioilta tukea saavat uskonnolliset ainekset yrittivät evätä Jehovan todistajilta perustuslailla suojatut vapaudet, todistajat käyttivät täysin määrin hyväkseen tilaisuuksia antaa todistusta, kuten Jeesus Kristus oli käskenyt (Mark. 13:10).

Joitakuita jotka omaksuivat totuuden

Jotkut, joissa Valtakunnan sanoma herätti vastakaikua, olivat antaneet täyden tukensa vanhalle järjestelmälle. Egon oli toiminut 38 vuotta poliisina Itä-Saksassa. Hän ei ollut lainkaan iloinen, kun hänen vaimonsa alkoi tutkia Jehovan todistajien kanssa. Häneen tekivät kuitenkin suuren vaikutuksen heidän ystävälliset, rakkaudelliset ja kurinalaiset käytöstapansa samoin kuin niiden Herätkää!-lehtien ajankohtaiset kirjoitukset, joita he toivat usein hänen kotiinsa. Ollessaan vaimonsa kanssa kuuntelemassa erikoiskonventtipäivän ohjelmaa hän järkyttyi joutuessaan kasvotusten veljen kanssa, jonka hän oli aikoinaan pidättänyt. Ei ole vaikea kuvitella, että hän tunsi olonsa epämukavaksi ja koki jopa syyllisyyttä. Mutta menneistä huolimatta nämä kaksi miestä ystävystyivät. Nyt sekä Egon että hänen vaimonsa ovat kastettuja todistajia.

Günter oli kuulunut 19 vuoden ajan valtion turvallisuuspalveluun ja ylennyt majuriksi. Todistajiin hän tutustui ensi kertaa vuonna 1991 katkeroituneena ja pettyneenä sen järjestelmän romahtamisesta, jonka hyväksi hän oli pitkään työskennellyt. Häneen teki syvän vaikutuksen todistajien käytös ja se ymmärtämys, jota he osoittivat häntä ja hänen ongelmiaan kohtaan. Hänelle aloitettiin raamatuntutkistelu, ja vaikka hän oli ateisti, hän vakuuttui lopulta siitä, että Jumala on olemassa. Vuonna 1993 hän oli valmis menemään kasteelle. Nykyään hän työskentelee onnellisena Jumalan valtakunnan hyväksi.

Eräs toinen mies, joka ei uskonut Jumalaan ja joka piti kommunismia ehdottomasti ihmiskunnan ainoana toivona, ei tuntenut mitään tunnontuskia soluttautuessaan Jehovan järjestöön siinä tarkoituksessa, että hankkisi valtion turvallisuuspalvelulle tietoja heidän toiminnastaan. Sen jälkeen kun hänet oli ”kastettu” vuonna 1978, hän eli valheessa kymmenen vuotta. Mutta nyt hän myöntää: ”Jehovan todistajien käytös, josta sain ensi käden kokemusta, sekä kirjojen Luomisen tulos ja Ilmestyksen huipentuma tutkiminen saivat minut vakuuttumaan siitä, että viholliset olivat esittäneet todistajista paljolti valheita. Todisteet Luojan olemassaolosta ovat vastaansanomattomia.” Vähän ennen Berliinin muurin murtumista hänen edessään oli vaikea ratkaisu: joko vetäytyä jonkin tekosyyn varjolla pois Jehovan kansasta ja jatkaa sellaisen järjestelmän tukemista, johon hän ei enää uskonut, tai myöntää olleensa petturi ja yrittää sitten tulla aidoksi Jehovan palvelijaksi. Hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon. Hänen vilpitön katumuksensa johti raamatuntutkisteluun ja toiseen kasteeseen, joka tällä kertaa perustui täsmälliseen tietoon ja todelliseen vihkiytymiseen.

Nyt he saattoivat kertoa siitä

Kiellon poistuttua saattoivat idästä olevat todistajat kertoa vapaammin siitä, mitä he olivat kokeneet kommunistihallinnon alaisuudessa. Berliinissä erään Jehovan todistajien hallintorakennuksen vihkiäisissä 7. joulukuuta 1996 useat vanhimmat, joilla oli ollut tärkeä osa lauman pitämisessä hengellisesti vahvana Itä-Saksassa, muistelivat menneitä.

Wolfgang Meise, joka oli ollut todistaja 50 vuotta, muisteli, mitä oli tapahtunut kesäkuussa 1951 hänen ollessaan 20-vuotias. Hänet tuomittiin eräässä mainostetussa pilaoikeudenkäynnissä neljäksi vuodeksi vankeuteen. Kun häntä ja joitakuita muita tuomittuja veljiä oltiin viemässä ulos, oikeudenkäyntiä seuraamassa olleet noin 150 Jehovan todistajaa tulivat heidän ympärilleen, puristivat heidän kättään ja alkoivat laulaa erästä valtakunnanlaulua. Kaikista oikeussalin ikkunoista kurkotti ulos päitä, kun ihmiset yrittivät nähdä, mitä tapahtui. Eivät viranomaiset tällaista vaikutelmaa halunneet jättää ihmisten mieleen. Todistajien pilaoikeudenkäynnit loppuivat siihen.

Egon Ringk muisteli, että kiellon varhaisina päivinä Vartiotornin kirjoituksista tehtiin kirjoituskoneella kuudesta yhdeksään hiilipaperijäljennöstä. ”Jotta hengellistä ravintoa olisi voitu toimittaa seurakuntiin, eräs kuorma-auton kuljettajana toimiva länsiberliiniläinen veli, joka ajoi edestakaisin Länsi-Berliinin ja Itä-Saksan väliä, asettui käytettäväksemme. ’Ruoka’ siirtyi nopeasti – vain kolmessa neljässä sekunnissa – kun ajoneuvosta toiseen siirrettiin kaksi samankokoista suurta teddykarhua. Kotona niiden mahat ’tyhjennettiin’, ja näin saatiin tärkeitä viestejä ja tietoa uusista tehtävämääräyksistä.” (Vrt. Hesekiel 3:3.)

Kokemuksia kerrottiin rohkeista kuriireista, jotka olivat ennen muurin rakentamista hankkineet kirjallisuutta Länsi-Berliinistä ja salakuljettaneet sitä Itä-Saksaan. Silloin oli tietysti olemassa mahdollisuus, että pääsy Länsi-Berliiniin voitaisiin joskus katkaista, ja siksi joukko itäsaksalaisia veljiä kutsuttiinkin 25. joulukuuta 1960 pidettävään kokoukseen keskustelemaan tästä. Veli Meise sanoi: ”Ilmeisesti se oli Jehovan ohjausta, sillä 13. elokuuta 1961, kun muuri äkkiarvaamatta rakennettiin, organisaatiomme oli valmis.”

Hermann Laube kertoi saaneensa ensi kosketuksen totuuteen sotavankina Skotlannissa. Palattuaan kotiin Itä-Saksaan, kun kielto oli astunut voimaan, hän ymmärsi, että oli tarpeen järjestää veljille mahdollisimman paljon hengellistä ravintoa. Niinpä todistajat perustivat oman kirjapainon, jossa he käyttivät improvisoimaansa painokonetta. ”Mutta ilman paperia ei parhaastakaan painokoneesta ole iloa”, sanoi veli Laube muistellessaan päivää, jona hän kuuli paperin riittävän enää kolmeen numeroon. Mitä oli tehtävissä?

Veli Laube jatkoi: ”Muutaman päivän kuluttua kuulimme jonkun koputtavan talomme ränniin. Ulkona oli eräs Bautzenista tullut veli, joka sanoi: ’Sinähän olet painaja. Bautzenin kaatopaikalla on joitakin rullia sanomalehtipainosta tähteeksi jäänyttä paperia, joka on tarkoitus haudata maahan. Olisiko sinulla niille käyttöä?’”

Veljet eivät hukanneet aikaa. ”Samana iltana kokosimme ryhmän ja lähdimme Bautzeniin. Siellä ei ollut vain muutamia rullia vaan melkein kaksi tonnia paperia! Tuon paperimäärän kuljettaminen huterilla autoillamme näytti lähes mahdottomalta, mutta lyhyen ajan kuluttua kaikki oli viety talteen. Siitä pitäen meillä riitti paperia painamiseen, kunnes Seura alkoi toimittaa meille julkaisuja, jotka oli painettu pienellä tekstillä ohuelle paperille.”

Olosuhteiden vuoksi lauman yksityisten jäsenten henkilöllisyys piti huolellisesti salata. Rolf Hintermeyer muisteli: ”Kerran kun olin tavannut veljet, minut saatiin kiinni ja vietiin kuulusteltavaksi erääseen rakennukseen. Hallussani oli useita paperilappuja, joissa oli osoitteita ja muita tietoja. Rakennuksessa meidän oli noustava ylös kierreportaita. Tämä antoi minulle tilaisuuden niellä paperilaput. Mutta koska niitä oli niin paljon, se vei aikaa. Portaiden yläpäässä viranomaiset huomasivat, mitä olin tekemässä, ja tarttuivat kurkkuuni. Minäkin panin käteni kurkulleni ja mutisin: ’Alas menivät, vihdoinkin.’ Kuultuaan sen he päästivät otteensa irti, jolloin sain tilaisuuden todella niellä loputkin, kun ne olivat nyt pienempiä ja kosteita.”

Horst Schleussner tuli totuuteen 1950-luvun puolivälissä vainon ollessa pahimmillaan. Siksi hän tiesi, mistä puhui, kun hän sanoi: ”Jehova Jumala toden totta suojeli rakkaudellisesti palvelijoitaan niiden lähes 40 vuoden aikana, jotka he olivat kiellon alaisuudessa.”

Voitonjuhla Berliinissä

Päästyään tuosta kommunistien sorron ajasta veljien oli suorastaan pakko juhlia. Ennen kaikkea he kaipasivat tilaisuutta ilmaista Jehovalle julkisessa konventissa kiitollisuutensa siitä, että heille oli nyt avautunut mahdollisuus palvella häntä vapaammin.

Heti kun Berliinin muuri murtui marraskuussa 1989, hallintoelin kehotti laatimaan suunnitelmat kansainvälisen konventin pitämiseksi Berliinissä. Konventtiorganisaatio muodostettiin nopeasti. Ryhmän oli määrä kokoontua illalla 14. maaliskuuta 1990 keskustelemaan konventtijärjestelyistä. Helmut Martin muistaa yhä, miten konventinvalvojaksi nimitetty Dietrich Förster pyysi häntä ilmoittamaan kokoontuneille veljille, että aiemmin samana päivänä Jehovan todistajat oli virallisesti tunnustettu Itä-Saksassa. Kielto oli tosiaan virallisesti poissa!

Koska konventtia alettiin suunnitella suhteellisen myöhään, olympiastadion ei ollut enää vapaa viikonloppuisin. Siksi konventti päätettiin pitää tiistaista perjantaihin 24.–27. heinäkuuta. Kun tuli aika mennä stadionille, veljillä oli vain yksi päivä käytettävissään tilojen valmisteluun, ja jälkeenpäin heillä oli purkutöihin aikaa vain muutama tunti.

Niinpä maanantaina 23. heinäkuuta sadat vapaaehtoiset olivat jo aamuviideltä stadionilla. Seltersin Betel-perheeseen kuuluva Gregor Reichart muistelee, että ”itäsaksalaiset tarttuivat innokkaasti valmistelutöihin, ikään kuin he olisivat tehneet niitä vuosikausia”. Eräs stadionin työntekijä toi myöhemmin julki tyytyväisyytensä, kun ”stadion siivottiin ensi kertaa perusteellisesti”.

Noin 9500 itäsaksalaista matkusti konventtiin 13 tilausjunalla. Toisia tuli 200 tilausbussilla. Eräs vanhin kertoo, että kun hän oli sopimassa tilausjunasta, hän sanoi eräälle rautateiden virkailijalle, että yksistään Dresdenin alueelta suunniteltiin vuokrata kolme junaa. Silmät pyöreinä virkailija kysyi: ”Onko Itä-Saksassa tosiaan niin paljon Jehovan todistajia?”

Tilausjunalla matkustaville konventti alkoi jo ennen kuin he saapuivat Berliiniin. ”Tapasimme Chemnitzin rautatieasemalla, jossa meidän piti nousta meille varattuun junaan”, muistelee Harald Pässler, joka toimii vanhimpana Limbach-Oberfrohnassa. ”Matka Berliiniin oli ikimuistettava. Olimme vuosikausia toimineet pienissä ryhmissä maan alla, ja nyt saatoimme yhtäkkiä tavata kerralla niin monia veljiä. Koko matkan ajan kuljimme junan eri osastoissa ja puhuimme veljien kanssa, joita emme olleet tavanneet vuosikausiin, jopa vuosikymmeniin. Se oli sanoin kuvaamatonta jälleennäkemisen iloa. Kaikille oli karttunut vuosia, mutta he olivat kestäneet uskollisina. Meitä oltiin vastassa Berlin-Lichtenbergin asemalla, ja kaiuttimien välityksellä annettujen ohjeiden avulla kokoonnuimme eri pisteisiin, joissa berliiniläiset veljemme seisoivat odottamassa meitä isot kilvet kädessään. Se oli meille täysin uusi kokemus – nousta esiin nimettömyydestä! Koimme itse sen, mistä olimme siihen saakka vain lukeneet tai kuulleet: olemme tosiaan suuri kansainvälinen veljesseura!”

Monille todistajille tämä oli tosiaan heidän ensimmäinen konventtinsa. ”Olimme kaikki innoissamme, kun saimme kutsun”, muistelee Wilfried Schröter. Koska hän vihkiytyi vuonna 1972 kiellon alaisuudessa, voimme ymmärtää hänen tunteensa. ”Odotimme sitä kuumeisesti viikkoja etukäteen. En ollut koskaan kokenut mitään tällaista, eikä ollut moni muukaan veljistä. Oli yksinkertaisesti käsittämätöntä, että näkisimme kansainvälisen veljesseuran kokoontuneena yhteen valtavalle stadionille.”

Miten usein Itä-Berliinissä asuvat veljet olivatkaan halunneet matkustaa muutaman kilometrin päähän kaupungin toiselle puolelle, missä heidän veljensä kokoontuivat konventtiin! Ja nyt he vihdoinkin pääsivät mukaan.

Läsnä oli melkein 45000 henkeä 64 maasta. Heidän joukossaan oli seitsemän hallintoelimen jäsentä. He olivat tulleet tähän merkittävään tilaisuuteen iloitsemaan Itä-Saksasta olevien kristittyjen veljiensä kanssa. Juuri tällä stadionilla oli kolmas valtakunta yrittänyt vuoden 1936 olympiakisojen välityksellä tehdä saavutuksillaan vaikutuksen maailmaan. Nyt stadionilla raikuivat jälleen myrskyisät suosionosoitukset, mutta tällä kertaa niillä ei ylistetty urheilijoita eivätkä ne johtuneet kansallisylpeydestä. Nämä olivat Jehovan kansan todella onnellisen kansainvälisen perheen jäseniä, ja heidän suosionosoituksensa ilmaisivat kiitollisuutta Jehovalle ja arvostusta hänen Sanansa kallisarvoisia totuuksia kohtaan. Tässä tilaisuudessa 1018 henkeä tarjoutui vesikasteelle, useimmat heistä ihmisiä, jotka olivat oppineet totuuden Itä-Saksassa kiellon alaisuudessa.

Itäsaksalaisten veljien tunteita ymmärsivät ehkä parhaiten ne noin 4500 innokasta osanottajaa, jotka olivat tulleet Puolasta, Itä-Saksan naapurimaasta. Hekin olivat kärsineet monien vuosien kiellosta ja olivat vasta aivan äskettäin saaneet olla ensimmäisessä suuressa konventissaan vuosikausiin. Eräs puolalainen todistaja kirjoitti myöhemmin: ”Puolalaisveljet arvostavat kovasti niiden läntisten naapuriensa uhrautuvaa henkeä, jotka antoivat heille ilmaisen majoituksen, ilmaisen ruoan ja ilmaisen kuljetuksen konventtialueelle ja sieltä pois, sillä ilman sitä monille meistä olisi ollut mahdotonta tulla konventtiin.”

Länsi-Saksasta tulleet veljet, jotka olivat tottuneet käymään konventeissa vapaasti, olivat kuitenkin hyvin liikuttuneita. ”Oli sydäntä lämmittävää nähdä monia vanhempia uskollisia veljiämme – joista joitakuita oli vainottu paitsi kommunistihallinnon 40 vuotena myös kolmannen valtakunnan aikana – istumassa erillisessä osastossa, jossa Adolf Hitler kerran istui muiden isokenkäisten natsiviranomaisten kanssa”, sanoi Seltersin Betel-perheeseen kuuluva Klaus Feige. Tämä stadionin paras osa oli rakkaudellisesti varattu iäkkäille ja vammaisille. Miten hyvin tämä kaikki toikaan mieleen sen, että Jumalan valtakunta sai nyt riemuvoiton poliittisista voimista, jotka olivat vehkeilyillään yrittäneet pysäyttää sen marssin kohti lopullista voittoa!

Konventtipaikkoja hankitaan

Heti kun kielto oli Itä-Saksassa poistunut, tehtiin järjestelyjä sen hyväksi, että sikäläiset veljet voisivat hyötyä samoista säännöllisistä konventtiohjelmista kuin mistä Jehovan palvelijat iloitsevat kautta maailman. Jo ennen kuin kierrokset oli organisoitu kokonaan uudelleen, seurakunnat kutsuttiin Länsi-Saksaan erikoiskonventtipäivien ja kierroskonventtien ohjelmaan. Aluksi konventteihin kutsuttiin väki siten, että puolet oli länsisaksalaisia ja puolet itäsaksalaisia julistajia. Tämä vahvisti veljeyden siteitä ja antoi samalla itäsaksalaisille veljille tilaisuuden oppia konventtiin liittyviä käytännön asioita, kun he työskentelivät länsisaksalaisten veljiensä kanssa.

Kierrosten alkaessa muotoutua saivat idässä asuvat käyttää Länsi-Saksassa jo olevia konventtisaleja. Niistä viisi – Berliinin, Münchenin, Büchenbachin, Möllbergenin ja Trappenkampin salit – olivat tähän tarkoitukseen kyllin lähellä entistä rajaa. Mutta heti tilaisuuden tullen alettiin puuhata konventtisalia Itä-Saksaan. Glauchaussa lähellä Dresdeniä sijaitseva sali vihittiin 13. elokuuta 1994, ja se on tätä nykyä Jehovan todistajien suurin konventtisali Saksassa, sillä siellä on 4000 istumapaikkaa.

Huomiota kiinnitettiin myös valtakunnansalien rakentamiseen. Näitä ei ollut suvaittu Saksan demokraattisessa tasavallassa, mutta nyt niitä tarvittiin alueen yli 20000:ta todistajaa varten. Rakentamistapa sai ihmiset tuijottamaan hämmästyksestä.

Eräs sanomalehti kirjoitti valtakunnansalin rakentamisesta Stavenhageniin: ”Se millä tavalla ja miten nopeasti rakennus pystytettiin, on jo hämmästyttänyt lukuisia uteliaita katselijoita. – – Talon teki noin 240 harjaantunutta rakentajaa, jotka edustivat 35:tä ammattia, kaikki vapaaehtoisia ja kaikki Jehovan todistajia. Kaikki yhtenä viikonloppuna ja ilman palkkaa.”

Eräs toinen sanomalehti kirjoitti salista, joka rakennettiin Sagardiin, Itämeressä sijaitsevaan Rügenin saareen: ”Viitisenkymmentä naista ja miestä valmistaa rakennuksen perustusta ahkerina kuin muurahaiset. Siinä ei kuitenkaan hätäillä. Tunnelma on epätavallisen rentoutunut ja ystävällinen. Vaikka työtä tehdään ilmeisen vauhdikkaasti, kukaan ei näytä hermostuneelta eikä kukaan tiuski työtovereilleen, kuten tapahtuu useimmilla rakennustyömailla.”

Vuoden 1992 loppuun mennessä oli rakennettu seitsemän valtakunnansalia, ja niitä käytti 16 seurakuntaa. Kolmisenkymmentä muuta oli suunnitteilla. Vuonna 1998 yli 70 prosenttia entisen Itä-Saksan seurakunnista kokoontui jo omissa valtakunnansaleissaan.

Sykähdyttäviä kansainvälisiä konventteja

Kun Itä-Euroopan maiden hallitukset toinen toisensa jälkeen poistivat rajoitukset, hallintoelin järjesti konventteja noihin maihin. Näissä hengellisesti rakentavissa tilaisuuksissa kannustettiin keskittymään siihen työhön, jonka Jumala on antanut palvelijoidensa tehtäväksi (Matt. 6:19–24, 31–33; 24:14). Koska monet näiden maiden todistajista olivat vuosikausia voineet kokoontua vain pieninä ryhminä, he saattoivat konventtien ansiosta tutustua toisiin todistajiin ja rohkaistua nähdessään, että Jehova oli siunannut heidän uskollista kestävyyttään. Osanottajia kutsuttiin myös muista maista, jotta veljet saisivat paremman tuntuman kansainväliseen veljesseuraan, johon hekin kuuluivat. Vieraiden joukossa oli monia saksalaisia. Heitä oli runsaasti niissä kansainvälisissä konventeissa, joita pidettiin vuosina 1989–93 Puolassa, Unkarissa, Tšekkoslovakiassa ja entisessä Neuvostoliitossa.

Päivää ennen kuin vuoden 1991 ”Jumalista vapautta rakastavien” kansainvälinen konventti alkoi Prahassa nykyisessä Tšekin tasavallassa, sanomalehti Lidové noviny kertoi siitä huomattavasta työstä, jonka noin 40 todistajan ryhmä oli tehnyt asentaessaan ”’saksalaisilta veljiltään’ lainaksi saamansa äänilaitteet”. Saksalaiset veljet eivät ainoastaan lainanneet äänilaitteita, vaan he olivat myös mukana asentamassa niitä. He olivat iloisia voidessaan tällä tavoin hyödyttää tšekkiveljiään kokemuksella, jota he olivat hankkineet konventeissa kymmenien vuosien aikana. Kun kansainvälisiin konventteihin kutsuttiin yleensä enintään muutamia satoja saksalaisedustajia, tähän Prahan konventtiin heitä kutsuttiin 30000. Ja millainen konventti se olikaan!

Dieter Kabus, joka oli palvellut piirivalvojana Tšekkoslovakiassa vuonna 1955 ja joka oli tässä konventissa yhtenä Saksan edustajista, kirjoitti: ”Kun Uuden maailman käännös [joka oli nyt painettu Seuran painokoneilla] julkaistiin, kaikki nousivat seisomaan ja koko stadion puhkesi spontaanisti suosionosoituksiin, joille ei tuntunut tulevan loppua. Me kaikki halasimme toisiamme, ja tuhannet antoivat häpeilemättä ilon kyyneleiden virrata. Muistelimme, miten vankileirissä meillä 16 veljellä oli ollut vain yksi Raamattu. Monet jäivät konventtipaikalle ohjelman päättymisen jälkeen vähintään tunniksi laulamaan lauluja ja iloitsemaan suurenmoisesta seurasta.”

Seuraavana vuonna, vuonna 1992, saksalaisia edustajia oli läsnä myös kansainvälisessä konventissa Pietarissa. Jotkut heistä saattavat muistaa, että heillä oli joitakin ongelmia ainakin majoituksensa suhteen. Mutta tämäkin osoittautui todistukseksi. Kun eräs ryhmä joutui lyhyellä varoitusajalla muuttamaan hotellista toiseen, todistajien käytös teki niin suuren vaikutuksen ryhmän 50-vuotiaaseen venäläiseen tulkkiin, että tämä huudahti: ”Te ette ole normaaleja; te ette huuda ettekä menetä malttianne!” Eniten näitä edustajia kuitenkin kiinnosti rakkaiden venäläisten veljiensä ja sisartensa osoittama henki. Konventin jälkeen eräs saksalaisedustaja kirjoitti: ”Sanat eivät riitä kuvailemaan, miten syvästi veljet arvostivat ohjelmaa. Ilman Raamattuja ja ilman laulukirjoja [siihen aikaan molemmista oli vielä pulaa Venäjällä] he kuuntelivat odottaen tarkkaavaisina, mitä Jehovalla oli heille sanottavana.”

Seuraavana vuonna yli 1200 saksalaistodistajaa oli läsnä kansainvälisissä konventeissa Moskovassa ja Kiovassa. Miten sykähdyttäviä kokemuksia heillä olikaan kerrottavana, kun he palasivat kotiin! Edustajien joukossa oli vuodesta 1950 lähtien matkavalvojana toiminut Titus Teubner, joka sanoi: ”Olin luvannut vaimolleni, että jos työ joskus avautuisi idässä, olisin mukana Moskovan ensimmäisessä konventissa.” Kun noista sanoista vuonna 1993 tuli totta, hän kertoi: ”Tuntuu melkein ihmeeltä, että olin levittämässä Punaisella torilla lehtiä, joissa puhutaan Jumalan hallituksesta.” Toinen edustaja kirjoitti: ”Menimme tuohon konventtiin rohkaisemaan venäläisiä veljiä, ja epäilemättä he rohkaistuivatkin. Mutta samoin kävi toisinkin päin. Venäläiset veljemme rohkaisivat meitä esimerkillisellä rakkaudellaan, kiitollisuudellaan, uskollisuudellaan ja arvostuksellaan.”

Seltersin Betel-perheen jäsenet eivät voineet olla tuntematta kiitollisuutta edusta palvella tällaisia uskollisia veljiä ja sisaria. Heidän arvostustaan syvensi vielä se, mitä he kuulivat Betelin kuorma-autonkuljettajilta, jotka kävivät viemässä tarvikkeita muihin maihin. Nämä kertoivat, miten innostuneesti heidät otettiin vastaan ja miten iloisesti veljet osallistuivat kuormien purkamiseen jopa yömyöhällä ja miten veljet vielä esittivät yhteisen rukouksen ennen kuin he vilkuttivat hyvästiksi niille, jotka olivat tuoneet heille tarvikkeita.

Rakentamista jatketaan kipeän tarpeen täyttämiseksi

Itä-Euroopassa poistettiin kieltoja paikassa toisensa jälkeen. Pidettiin suuria konventteja. Hyvän uutisen saarnaamista vauhditettiin. Raamatullista kirjallisuutta piti saada nopeasti kiihtyvään tahtiin kentän tuon osan tarpeiden tyydyttämiseksi. Mistä sitä saataisiin? Saksan haaratoimistoa pyydettiin huolehtimaan tästä.

Jo vuonna 1988, ennen kuin Berliinin muuri murtui, hallintoelin oli valtuuttanut laajentamaan Saksan haaratoimistotiloja 50 prosentilla. Aluksi haaratoimistokomitean oli ollut vaikea ymmärtää, miksi tällaista laajennusta tarvittiin. Olihan vasta neljä vuotta aiemmin vihitty käyttöön suuri, täysin uusi kompleksi. Veljet tekivät kuitenkin anomuksen paikallisille hallintoviranomaisille. Veli Rudtke muistelee: ”Kun esitimme suunnitelmamme, eräs Seltersin rakennusviranomainen sanoi minulle melkein kuiskaten: ’Neuvoisin teitä tekemään laajennuksesta mahdollisimman suuren, koska viranomaiset eivät koskaan enää anna teille lupaa laajentaa tämän jälkeen.’ Se pani meidät ajattelemaan.” Luvat saatiin poikkeuksellisesti vain muutamassa kuukaudessa kaikista eri virastoista, ja alun perin ehdotetun 50 prosentin laajennuksen asemesta laajensimme 120 prosenttia!

Varsinainen rakennustyö lähti käyntiin tammikuussa 1991. Nähtävästi kaikki veljet ja sisaret eivät kuitenkaan olleet vakuuttuneita työn tarpeellisuudesta, koska he reagoivat hitaasti ilmoituksiin siitä, että hankkeeseen kaivattiin harjaantuneita työntekijöitä, ja koska taloudellinen tuki jäi vähäiseksi. Mitä oli tehtävissä?

Ilmeisesti veljiä piti vain informoida paremmin, ja siksi Saksan konventtisaleissa pidettiin 3. lokakuuta 1991 erikoiskokouksia valikoiduille vanhimmille. Heille selitettiin, että kirjojen valmistus Saksan haaratoimistossa oli edellisten kymmenen vuoden aikana lähes kolminkertaistunut. Kieltoja oli poistettu Puolassa, Unkarissa, Itä-Saksassa, Romaniassa, Bulgariassa, Ukrainassa ja Neuvostoliitossa. Kirjallisuutta valmistettiin maihin, jotka sijaitsivat kaukana Saksan rajojen ulkopuolella. Näissä maissa asuvat julistajat halusivat hartaasti saada kirjallisuutta. Seltersiä pyydettiin huolehtimaan suurelta osin sen valmistamisesta. Kun veljet ymmärsivät selvästi tarpeen, he tukivat hanketta auliisti.

Alun vähäinen vastakaiku osoittautui oikeastaan siunaukseksi. Miten niin? Sen sijaan että haaratoimisto olisi turvautunut yksinomaan Saksasta tuleviin vapaaehtoisiin, se päätti käyttää hyväkseen hallintoelimen vuonna 1985 tekemää järjestelyä. Silloin oli otettu käyttöön kansainvälinen vapaaehtoisten työntekijöiden rakennusohjelma. Ennen kuin työ Saksan haaratoimistossa oli valmis, 331 vapaaehtoista 19 eri maasta oli palvellut Betel-perheen yhteydessä.

Myös monet saksalaistodistajat auttoivat työssä, useimmat loma-aikoinaan. Heidän joukossaan oli entisestä Itä-Saksasta parituhatta julistajaa, joista luultavasti useimmat eivät olleet kiellon aikana osanneet uneksiakaan työskentelevänsä jonakin päivänä Betelissä.

Vihkiäisviikonloppu

Kaikki Saksan Jehovan todistajat olivat auttaneet tässä rakennushankkeessa joko fyysisellä tai aineellisella tuellaan tai rukouksillaan. Selters oli heidän Betelinsä, valtavasti laajennettu rakennuskompleksi, jonka he halusivat nyt vihkiä Jehovalle. Siksi jo kauan ennen rakennustöiden päättymistä tehtiin järjestelyjä sen hyväksi, että kaikki Saksan veljet sekä monet ulkomaiset vieraat voisivat kokoontua juhlaan.

Ohjelma alkoi lauantaiaamuna 14. toukokuuta 1994, ja siinä korostettiin sitä, että Itä-Euroopassa oli ”avautunut suuri ovi, joka johtaa toimintaan” (1. Kor. 16:9). Oli uskoa vahvistavaa kuulla, kun noissa maissa asuvat veljet kertoivat henkilökohtaisesti siellä jo siihen mennessä saadusta erinomaisesta kasvusta ja tulevan kasvun odotteista. Se innostus, jota Seltersissä tuona päivänä läsnä olleet 3658 henkeä tunsivat, jatkui sunnuntaina. Kaikki Saksan Jehovan todistajat oli kutsuttu tilaisuuteen, jota varten oli vuokrattu kuusi stadionia: Bremenistä, Gelsenkirchenistä, Kölnistä, Leipzigistä, Nürnbergistä ja Stuttgartista.

Kymmenettuhannet ihmiset hiljenivät odotuksen vallassa kuuntelemaan ohjelmaa, joka alkoi yhtaikaa kaikissa kuudessa paikassa. Ensin kerrattiin lyhyesti Seltersissä lauantaina pidetty vihkiäisohjelma, ja sen jälkeen ulkomaiset vieraat esittivät sydäntä lämmittäviä raportteja. Tilaisuus huipentui puheisiin, jotka pidettiin Gelsenkirchenissä, Leipzigissä ja Stuttgartissa; kussakin paikassa sen piti joku läsnä ollut hallintoelimen jäsen. Kolmeen muuhun paikkaan nämä puheet välitettiin puhelinlinjojen kautta niissä olevien kuulijoiden hyödyksi. Kaikkia 177902:ta läsnäolijaa kannustettiin pysymään vahvoina uskossa ja vastustamaan mitä tahansa yrityksiä hidastaa heidän vauhtiaan. Nyt oli aika toimia! Jehova oli odottamatta avannut kasvun oven Itä-Euroopassa, eikä mikään saanut estää viemästä tätä työtä päätökseen. Ennen kuin he kumarsivat päänsä Jehovalle esitettävään kiitokseen, he yhtyivät laulamaan: ”Suunnaton veljien joukko / seisoo nyt vierelläin / nuhteettomana aina / uskon myös säilyttäin.” Harvoin oli nähty suurenmoisempaa ilmausta siitä yksimielisyydestä ja päättäväisyydestä, joka on ominaista Jehovan kansalle.

Vaikka mahtava vihkiäisviikonloppu oli päättynyt, laajentaminen jatkui. Varhain seuraavana aamuna rakentajat olivat jälleen täydessä työntouhussa. Seura oli äskettäin ottanut käyttöön uuden varastointijärjestelmän, jonka avulla oli tarkoitus karsia päällekkäisiä töitä ja menoja, ja se vaati Seltersin lähetystilojen laajentamista.

Vuonna 1975 Saksan haaratoimisto tuotti yhteensä 5838095 kirjaa ja 25289120 lehteä. Runsaat kaksikymmentä vuotta myöhemmin, palvelusvuonna 1998, tuotanto oli kasvanut 12330998 kirjaan, 199668630 lehteen ja 2656184 äänikasettiin. Tämä valtava kasvu johtui pääasiassa Itä-Euroopan maiden tarpeesta.

Kun kielto toisensa jälkeen poistettiin, Selters alkoi lähettää kirjallisuutta uusiin Itä-Euroopan maihin. Tosiasiassa 68 prosenttia siitä kirjallisuudesta, jonka Selters tuotti toukokuusta 1989 elokuuhun 1998, toisin sanoen 58793 tonnia, lähetettiin 21:een Itä-Euroopan maahan. Määrä vastaa 2529:ää jonossa olevaa rekka-autoa, joista kuhunkin on lastattu 23 tonnia kirjallisuutta.

Rakentamista mutta myös saarnaamista

Vuodesta 1975 lähtien Jehovan todistajat ovat rakentaneet paljon. Ja samoin kuin Nooa oli paitsi rakentaja myös ”vanhurskauden saarnaaja”, todistajat pyrkivät tasapainottamaan eri vastuunsa (2. Piet. 2:5). He ymmärtävät, että rakennustoiminnalla on tärkeä sija tosi palvonnassa nykyään. Samalla he näkevät selvästi hyvän uutisen saarnaamisen tärkeyden ja kiireellisyyden.

Palvelusosastolta kerrotaan, että Seltersin rakennustyöhön liittynyt ylimääräinen toiminta on todellisuudessa lisännyt kenttäpalvelukseen käytettyä aikaa. Ja tietysti teokraattisten rakennusten valmistaminen on koitunut jo sinänsä todistukseksi. Valtakunnansalien samoin kuin konventtisalien rakentaminen pikavauhtia on ollut tarkkailijoiden alituisena hämmästelyn aiheena. Se into ja antaumus, jota Jehovan todistajat ilmaisevat rakennustyössään, auttaa siis kohdistamaan huomion heidän saarnaamaansa hyvään uutiseen. Rehelliset ihmiset ovat uteliaita tietämään, mikä voima saa Jehovan todistajat toimimaan tavalla, jota ei ole nähtävissä missään muussa uskonnollisessa ryhmässä.

Mitä tapahtuikaan Magdeburgin rakennuksille?

Yksi näinä aikoina vihityistä valtakunnansaleista sijaitsee Magdeburgissa. Vuonna 1923 Seura siirsi Saksan-toimistonsa Barmenista Magdeburgiin. Vuosina 1927–28 sinne rakennettiin noin 800-paikkainen juhlava konventtisali. Arvostuksesta Vartiotorni-seuran kirjaa Jumalan harppu kohtaan veljet sanoivat sitä harppusaliksi. Sen takaseinää koristi reliefi, joka esitti harppua soittavaa kuningas Daavidia.

Kesäkuussa 1933 kansallissosialistit takavarikoivat Seuran omaisuuden Magdeburgissa, sulkivat painon ja nostivat hakaristilipun rakennusten katolle. Toisen maailmansodan jälkeen kiinteistö palautettiin todistajille, mutta ei pitkäksi aikaa. Kommunistiviranomaiset ottivat sen haltuunsa elokuussa 1950.

Saksan yhdistymisen jälkeen vuonna 1993 suuri osa kiinteistöstä palautettiin Seuralle, ja loput korvattiin pitkälti rahalla. Takaisin saatiin muun muassa entinen harppusali. Joitakin kuukausia kestäneiden uudistustöiden jälkeen Magdeburgissa oli sopiva valtakunnansali, joka tuli kipeään tarpeeseen.

”Nämä tilat on nyt vihitty kolmeen kertaan: ensin 1920-luvulla, sitten vuonna 1948 ja nyt taas vuonna 1995”, selitti Peter Konschak vihkiäisjuhlallisuuksien aikana. Saksan haaratoimistokomiteaa edustava Willi Pohl piti vihkiäispuheen. Hän oli nuorena miehenä palvellut Magdeburgin Betelissä. Itse asiassa kun päätoimistosta vierailulla ollut Hayden Covington puhui vuonna 1947 veljille tässä samassa salissa, veli Pohl toimi hänen tulkkinaan. ”Voitte kuvitella, miltä minusta tuntuu pitää tätä puhetta”, hän sanoi 450 kutsuvieraalle.

Ne Magdeburgin seurakunnat, jotka nykyään kokoontuvat säännöllisesti entisessä harppusalissa, ovat elävä todiste niiden sanojen totuudenmukaisuudesta, jotka Jehova esitti palvelijoilleen ja jotka Jesaja kirjoitti muistiin yli 2700 vuotta sitten: ”Mikään ase, joka valmistetaan sinua vastaan, ei menesty.” Tai niin kuin kuningas Hiskia kerran muistutti miehiään: ”Meidän kanssamme on Jehova, meidän Jumalamme, auttamassa meitä ja taistelemassa taistelumme.” (Jes. 54:17; 2. Aik. 32:8.)

Käännöstoimisto

Merkittävä osa Saksan haaratoimistossa tehtävästä työstä liittyy kääntämiseen. Saksan käännöstoimisto siirrettiin Bernistä Sveitsistä Wiesbadeniin vuonna 1956. Siihen aikaan se käsitti vain neljä henkeä. Tuohon ryhmään kuuluneet Alice Berner ja Erika Surber palvelivat siellä uskollisesti kuolemaansa saakka. Anny Surber, joka kuului alkuperäiseen neljän kääntäjän ryhmään, palvelee yhä tällä osastolla. Se on vuosien mittaan kasvanut, niin että nyt Saksan todistajat saavat useimmiten paitsi Vartiotorni- ja Herätkää!-lehdet myös sidotut kirjat omalla kielellään samaan aikaan kuin ne julkaistaan englanniksi.

Saksan lisäksi käännöstyötä oli jo 1960-luvulta lähtien tehty jossain määrin myös venäjäksi ja puolaksi. Tästä vastasi ulkomaisen palveluksen osasto, joka huolehti useissa kiellon alaisissa maissa, muun muassa Itä-Saksassa, Puolassa ja Neuvostoliitossa, tehtävästä työstä.

Mahdollisuuksien avautuessa Seltersiin kutsuttiin joitakin kokeneita kääntäjiä Puolasta ja useita tulevia kääntäjiä Neuvostoliitosta. Heillä oli siellä tarpeelliset välineet ja miellyttävä ympäristö, jossa saada lisävalmennusta työhönsä. Lisäksi saksalaiskääntäjät saattoivat omalla kokemuksellaan hyödyttää heitä antamalla heille hyviä vihjeitä siitä, miten ratkaista ongelmia, jotka ovat yhteisiä kaikille kääntäjille, kielestä riippumatta. Nuo kääntäjät tulivat pian rakkaiksi Seltersin Betel-perheen jäsenille.

Valmennusjärjestely oli tietysti tilapäinen. Kääntäjien oli määrä palata aikanaan omiin maihinsa. Niinpä kun Varsovan lähellä sijaitseva uusi Betel-kompleksi vihittiin vuonna 1992 ja kun kääntäjät olivat saaneet erään suuren työn valmiiksi, Saksassa olleet puolalaiskääntäjät palasivat Puolaan työskentelemään käännösryhmänsä muiden jäsenten kanssa.

Ennen heidän lähtöään alkoi valmennukseen kuitenkin tulla lisää tulevia kääntäjiä, venäläisiä ja ukrainalaisia. Viisi ensimmäistä tulivat 27. syyskuuta 1991 ja toiset myöhemmin. Kaikkiaan heitä on tullut yli 30.

Tammikuussa 1994 venäläiset kääntäjät siirtyivät silloin rakenteilla olleeseen Beteliin Solnetšnojeen lähelle Pietaria. Ukrainalaiset kääntäjät puolestaan vielä odottavat tätä kirjoitettaessa lähiaikoina tapahtuvaa muuttoaan uuteen Betel-kotiin, jota suunnitellaan Ukrainaan. Aika ajoin on muitakin käännösryhmiä työskennellyt Seltersissä, ja ne ovat hyötyneet saamastaan avusta. Kaikki tämä muistuttaa alituisesti Jehovan tarkoituksesta koota ihmisiä ”kaikista kansakunnista ja heimoista ja kansoista ja kielistä”, jotta heistä tulisi ”uusi maa”, sellaisen ihmisyhteiskunnan perustus, joka on omistautunut palvelemaan ainoaa tosi Jumalaa, Jehovaa (Ilm. 7:9, 10; 2. Piet. 3:13).

Kansainvälisten seminaarien pitopaikka

Saksan haaratoimiston sopiva sijainti on houkutellut monia käymään siellä. Frankfurt väittää, että sen Reinin-Mainin lentokentän kautta kulkee Manner-Euroopan suurin matkailijavirta. Koska Selters on noin 60 kilometrin päässä Frankfurtin lentokentältä, monet sellaisetkin todistajat, jotka ovat vain läpikulkumatkalla, ovat havainneet virkistäväksi poiketa katsomaan haaratoimistotiloja ja nauttimaan hetkeksi perheemme vieraanvaraisuudesta.

Selters on osoittautunut hyväksi paikaksi myös kansainvälisille seminaareille ja kokouksille, joissa eri haaratoimistoista tulleet edustajat voivat neuvotella toistensa kanssa. Hallintoelimen kustannuskomitea järjestikin vuonna 1992 nelipäiväisen kokouksen, jossa 16 Euroopan haaratoimiston edustajat tapasivat Brooklynista tulleet veljet. Heidän tavoitteenaan oli koordinoida työ siten, että hengellistä ravintoa olisi varmasti riittämiin kaikkia haaratoimistoja varten Euroopassa, myös niissä maissa, jotka olivat taloudellisesti huonommassa asemassa.

Jo ennen tätä Saksan Jehovan todistajat tarjosivat raamatullista kirjallisuutta maksutta kaikille, joita kiinnosti lukea sitä. Tämä varmasti kumoaa sen vastustajien esittämän väitteen, että Vartiotorni-seura myy kirjallisuutta hankkiakseen sen avulla rahaa.

Seltersissä pidetyn seminaarin jälkeen sama järjestely otettiin käyttöön koko Euroopassa. Se on osoittautunut erityisen hyödylliseksi Itä-Euroopassa, jossa monet tuntevat hengellisten asioiden nälkää, mutta ovat usein taloudellisesti ahtaalla. Miten sitten peitetään ne kulut, joita maailmanlaajuisesta Valtakunnan työstä koituu? Jehovan todistajien ja muiden arvostavien ihmisten vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Miksi he tekevät lahjoituksia? Toiset siksi, että heistä on tärkeää antaa jokaiselle tilaisuus tiedon hankkimiseen siitä, miten Raamatun periaatteiden soveltaminen voi parantaa heidän elämäänsä nykyään (Jes. 48:17; 1. Tim. 4:8). Toisia kannustaa halu auttaa siinä, että Jumalan valtakunnan hyvä uutinen tavoittaisi ihmiset kaikissa maissa, ennen kuin Jumala saattaa nykyisen jumalattoman asiainjärjestelmän loppuunsa (Matt. 24:14).

Toisessa seminaarissa, joka pidettiin myöhemmin vuonna 1992, käsiteltiin ehdotusta siitä, että Saksan haaratoimisto lähettäisi kirjallisuuden suoraan Euroopan maiden seurakuntiin eikä haaratoimistoihin uudelleen lähetettäväksi, kuten oli tehty siihen saakka. Kolmannessa seminaarissa, joka pidettiin huhtikuussa 1993, ryhdyttiin toimiin kuuden Keski-Euroopan maan sisällyttämiseksi tähän järjestelyyn. Helmikuussa 1994 pidettiin Wienissä seminaari Itä-Euroopan maita varten ja tehtiin järjestelyt 19 muussa maassa toimivien seurakuntien hyväksi.

Tämän järjestelyn edut ovat ilmeiset. Kuluja on vähemmän, koska kirjallisuutta ei tarvitse varastoida jokaisessa haaratoimistossa, ja näin joka maassa ei enää tarvita suurta lähetysosastoa. Joissakin maissa tämä järjestely on poistanut tarpeen laajentaa jo olemassa olevia Betelin tiloja. Eikä uusia Betel-koteja tarvitse rakentaa enää niin suuriksi, koska kirjallisuuden varastoinnista, pakkaamisesta ja lähettämisestä huolehditaan Saksassa.

Kun Saksan haaratoimiston varastoissa oli vuonna 1989 noin 2000 artikkelia 59 kielellä, oli siellä vuonna 1998 yhteensä 8900 artikkelia 226 kielellä. Huhtikuussa 1998 Saksan haaratoimisto toimitti tarvittavaa kirjallisuutta 742144 julistajalle 8857 seurakuntaan 32 maahan.

Tosi kristittyjen vihaaminen ei vain taakse jäänyttä aikaa

Viimeisenä iltana ennen kuolemaansa Jeesus Kristus sanoi apostoleilleen: ”Koska ette ole osa maailmasta, vaan minä olen valinnut teidät maailmasta, tämän vuoksi maailma teitä vihaa. – – Jos ihmiset ovat vainonneet minua, niin he vainoavat teitäkin.” (Joh. 15:19, 20.) Oli siis odotettavissakin, ettei Hitlerin kolmannen valtakunnan kukistuminen lopettaisi tyystin Jehovan todistajien vainoamista Saksassa. Se ei loppunut myöskään siellä, missä kommunistihallitusten asettamat kiellot poistettiin, vaikka ihmiset saivatkin yleensä enemmän henkilökohtaista vapautta. Vaino sai vain toisia muotoja. (2. Tim. 3:12.)

Jehovan kansan entisten vainoojien sijaan nousivat nyt luopiot, jotka alkoivat piestä entisiä kristittyjä tovereitaan (Matt. 24:48–51). Nämä luopiot alkoivat 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa korottaa ääntään, ja heidän valheelliset syytöksensä kävivät lukuisammiksi ja vihamielisemmiksi. Joidenkin television puheohjelmien tuottajat esittelivät luopiot ”asiantuntijoina” Jehovan todistajien suhteen. Jotkut rehelliset ihmiset kuitenkin kysyivät, mitä järkeä oli tuomita todistajia tällaisten entisten tyytymättömien jäsenten lausuntojen perusteella. Erään sellaisen tv-esityksen jälkeen Seuran toimistoon Seltersiin soitti nuori mies, joka selitti, että haastateltu entinen todistaja oli joitakin vuosia aiemmin tutkinut hänen kanssaan Raamattua. Tuo nuori mies oli lopettanut tutkistelun henkilökohtaisista syistä. Mutta nähtyään tv-ohjelman ja tunnistettuaan entisen opettajansa nuori mies oli närkästynyt kovasti ja kysyi: ”Miten hän voi sanoa sellaista? Hän tietää, että se, mitä hän sanoo todistajista, ei pidä paikkaansa.” Tämä johti siihen, että tuo nuori mies alkoi uudelleen tutkia Raamattua, tällä kertaa erään paikalliseen seurakuntaan kuuluvan vanhimman johdolla.

On tietysti monia ihmisiä, jotka uskovat kyselemättä kaiken, mitä he kuulevat televisiosta tai lukevat sanomalehdistä. Nämä tiedotusvälineiden toistuvat hyökkäykset Jehovan todistajia vastaan saivat Seuran valmistamaan 32-sivuisen kirjasen, joka oli tarkoitettu nimenomaan tämän harhaanjohtavan propagandan vastineeksi. Se on nimeltään ”Jehovan todistajat – lähimmäisiäsi. Keitä he ovat?”

Kirjasessa on tosiasioihin perustuvaa aineistoa vuonna 1994 tehdystä tutkimuksesta, jossa oli mukana suunnilleen 146000 todistajaa Saksassa. Tutkimuksen tulokset kumosivat selvästi monia virheellisiä käsityksiä, joita ihmisillä oli todistajista. Vanhojen naisten uskontoko? Neljä kymmenestä todistajasta Saksassa on miehiä, ja todistajien keski-ikä on 44 vuotta. Sellaisista ihmisistä koostuva uskonto, jotka on aivopesty jo lapsena? 52 prosenttia kaikista todistajista on tullut todistajiksi aikuisina. Uskonto joka hajottaa perheitä? Todistajista 19 prosenttia on naimattomia, 68 prosenttia naimisissa olevia, 9 prosenttia leskiä ja vain 4 prosenttia eronneita, ja näistäkin suuri osa oli eronnut jo ennen todistajaksi tulemistaan. Uskonto joka vastustaa lasten hankkimista? Lähes neljällä viidesosalla naimisissa olevista todistajista on lapsia. Sellaisista ihmisistä koostuva uskonto, joiden älykkyystaso on keskimääräistä alhaisempi? Kolmasosa todistajista puhuu ainakin yhtä vierasta kieltä, ja 69 prosenttia seuraa säännöllisesti aikansa tapahtumia. Uskonto joka kieltää jäseniään nauttimasta elämästä? Kukin todistaja käyttää viikoittain keskimäärin 14,2 tuntia erilaisiin rentoutumismuotoihin. Samalla hän asettaa hengelliset tavoitteet ensi sijalle käyttämällä keskimäärin 17,5 tuntia viikossa uskonnolliseen toimintaan.

Kirjasessa kiinnitettiin erikoishuomiota ”pikku Oliverin” tapaukseen. Pian sen jälkeen kun poika oli syntynyt vuonna 1991, lääkärit totesivat, että hänen sydämessään oli pieni reikä. Aikanaan Oliverin äiti järjesti hänet leikkaukseen ja uskonnollisen vakaumuksensa mukaisesti valitsi sellaiset lääkärit, jotka suostuivat tekemään leikkauksen ilman verensiirtoja. Mutta vastustajat vääristivät kertomuksen tarkoituksenaan tuottaa häpeää Jehovan todistajille. Vielä senkin jälkeen kun leikkaus oli tehty onnistuneesti ilman verensiirtoa, erään sanomalehden kohujutussa annettiin ymmärtää, että Oliverin henki oli hänen ”fanaattisen” äitinsä vastustuksesta huolimatta nyt säästynyt sen ansiosta, että hänelle oli annettu ”pelastavaa verta”. Tuo törkeä valhe kumottiin kirjasessa.

Alkuaan kirjanen oli tarkoitettu vain niille, jotka herättivät kysymyksiä todistajia vastaan esitettyjen valheellisten väitteiden johdosta. Mutta vuonna 1996 sen kansi suunniteltiin uudelleen ja sen takasivulla tarjottiin ilmaista Raamatun kotitutkistelua. Sitä levitettiin koko Saksassa 1800000 kappaletta.

Tiedotusvälineille annetaan tosiasioihin perustuvaa tietoa

Samana vuonna otettiin vielä yksi askel vastaukseksi vastustajien itsepintaisiin yrityksiin käyttää tiedotusvälineitä vääristellyn kuvan antamiseen Jehovan todistajista. Walter Köbe nimitettiin puheenjohtajaksi tietopalvelusta vastaavaan komiteaan. Hän selittää: ”Vastustajien käynnistämä suurimittainen kampanja on pakottanut meidät antamaan vastineemme organisoidusti, helpottamaan tiedon saantia.” Otettiin selvää, ketkä pystyisivät hoitamaan tehokkaasti suhdetoimintaa. Heille pidettiin koulutusseminaareja. Maa jaettiin 22 sopivaan alueeseen, ja vuonna 1998 sadat valmennetut tietopalvelun työntekijät huolehtivat tarpeista näillä alueilla. He pyrkivät erityisesti luomaan henkilökohtaisen kontaktin toimittajiin ja lehtimiehiin.

Tämä osasto huolehti myös videon Jehovan todistajat pysyvät lujina natsien hyökätessä esittämisestä yleisölle. Pysyvät lujina -videon saksankielisen version maailmanensiesitys oli 6. marraskuuta 1996 keskitysleirin muistomuseossa Ravensbrückissä, missä monet Jehovan todistajat olivat olleet vangittuina. Läsnä oli useita lehdistön edustajia ja johtavia historiantutkijoita.

Syyskuun 1. päivään 1998 mennessä yhteensä 269000 katsojaa oli nähnyt tämän videon 331 näytöksessä. Joukossa oli todistajien lisäksi lehdistön edustajia, hallitusviranomaisia ja muuta yleisöä. Näytöksistä kerrottiin sadoissa sanomalehdissä, ja kirjoitukset olivat yksinomaan myönteisiä. 176 näytöksen yhteydessä oli näyttely, joka käsitteli natsien Jehovan todistajiin kohdistamaa vainoa.

Yhä useammat tiedotusvälineiden edustajat ajattelevat samoin kuin se journalisti, joka kirjoitti marraskuussa 1993 Meissner Zeitung -lehteen: ”Ne joiden mielestä Jehovan todistajat noudattavat sokeasti ja herkkäuskoisesti epärealistista Raamatun opetusta, yllättyvät havaitessaan, miten tarkasti nämä ovat oppineet tuntemaan Esimerkkinsä Jeesuksen Kristuksen ja miten nämä tekevät tästä tuntemuksesta elämän tarkoituksen.”

Puolen vuosisadan kuluttua he ovat yhä lujina

Yli puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun Saksan Jehovan todistajat vapautettiin keskitysleireistä. Mutta kertomus heidän nuhteettomuudestaan ei ole hautautunut historiaan. Sen välityksellä maailmalle annetaan yhä voimakasta todistusta. Jotkut niistä, jotka joutuivat tinkimättömän vakaumuksensa vuoksi keskitysleireihin, ovat tätä kirjoitettaessa yhä elossa, ja he ovat yhtä innokkaita Jehovan palveluksessa kuin silloin. Heidän rohkea asenteensa todistaa, että Jehova voi varjella kansansa. Kuuntelehan, mitä jotkut keskitysleireistä hengissä selviytyneet sanovat satojen kaltaistensa edustajina, ja pane merkille heidän ikänsä (alkuvuodesta 1998), joka mainitaan suluissa:

Heinrich Dickmann (95): ”Sachsenhausenissa jouduin katselemaan, miten veljeni August teloitettiin koko leirin edessä. Olisin päässyt heti vapaaksi, jos olisin luopunut uskostani. Koska kieltäydyin antamasta periksi, leirin komentaja sanoi: ’Mieti sitä, ja saa nähdä, miten pitkään olet vielä elävien kirjoissa.’ Viiden kuukauden kuluttua minä olin elossa, mutta hän oli kuollut. Tunnuslauseeni oli: ’Luota Jehovaan kaikesta sydämestäsi.’ Se on yhä sama.”

Änne Dickmann (89): ”Pidän sitä [keskitysleirikokemusta] valmennuksena, joka auttaa minua säilyttämään nuhteettomuuden suuren Luojan ja Elämänantajan, Jehovan, edessä. Kaikki kokemukseni ovat rikastuttaneet elämääni ja lähentäneet minua Jumalaan. Usko ja rakkaus Jumalaan ovat kannustaneet minua kaikkina näinä vuosina. Minua ei ole koskaan painostettu mihinkään.”

Josef Rehwald (86): ”Tunnen tyydytystä muistellessani tätä vaikeaa koetusten aikaa, koska painostuksesta ja kärsimyksistä huolimatta säilytin kristillisen uskon ja puolueettomuuden. Olen vakuuttunut siitä, että säilyin hengissä vain Kaikkivaltiaan Jumalan, Jehovan, avulla! Kristillinen vakaumukseni on nyt jopa vahvempi kuin silloin, ja toivon pysyväni edelleen lujana Jumalan puolella.”

Elfriede Löhr (87): ”Muistellessani noita aikoja minun täytyy sanoa, ettei mikään siitä, mitä koin kahdeksana vankeusvuotena Hitlerin aikana, tullut odottamatta. Oli selvää, että totuuden tie merkitsee kamppailua ja vainoa, mutta toisaalta myös iloa ja voittoa. En tunne, että aika olisi mennyt hukkaan tai ettei siitä olisi ollut hyötyä.”

Maria Hombach (97): ”Tunnen ylitsevuotavaa iloa sen vuoksi, että sain ainutlaatuisella tavalla todistaa rakkauteni ja kiitollisuuteni Jehovalle mitä julmimmissa oloissa. Kukaan ei pakottanut minua siihen! Päinvastoin meitä yrittivät pakottaa vihollisemme, jotka koettivat uhkailemalla saada meidät tottelemaan Hitleriä ennemmin kuin Jumalaa – mutta turhaan! Koska minulla oli hyvä omatunto, olin iloinen jopa vankilan seinien sisällä.”

Gertrud Pötzinger (86): ”Minut tuomittiin eristysselliin kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Kun minut vietiin tuomitsemisen jälkeen takaisin selliini, virkailija sanoi: ’Kiitos. Olet kannustanut minua uskomaan jälleen Jumalaan. Jos pysyt edelleen yhtä rohkeana, sinun ei ole vaikea selviytyä näistä kolmesta ja puolesta vuodesta.’ Miten totta se olikaan! Juuri eristyssellissä ollessani tunsin erityisesti Jehovan rakkauden ja sen voiman, jota hän antaa.”

Keskitysleireistä elossa selviytyneet pysyvät tosiaankin edelleen lujina. Nyt kun näiden todistajien vapautumisesta on kulunut yli puoli vuosisataa, heidän nuhteettomuutensa koituu yhä todistukseksi maailmalle ja ylistykseksi Jehovalle. Se kannustaa kaikkia Jumalan palvelijoita!

Hyvän uutisen saarnaaminen ei ole vielä päättynyt Saksassa. Toisen maailmansodan jälkeen täällä on käytetty yli 800 miljoonaa tuntia Jumalan valtakunnasta kertomiseen ihmisille. Samalla Saksan Jehovan todistajien sananpalvelus on vaikuttanut ihmisten elämään monissa muissa maissa. He eivät pidä itseään erillisenä kansallisena ryhmänä, vaan osana Jehovan palvojista koostuvaa maailmanlaajuista perhettä.

Huomattava osoitus tästä kansainvälisestä ykseydestä nähtiin vuonna 1998, kun 217472 henkeä oli läsnä niissä viidessä ”Jumalan elämäntien” kansainvälisessä konventissa, jotka pidettiin Saksassa. Niihin tuli edustajia monista maista; koko ohjelma esitettiin 13 kielellä. Konventeissa korostettiin sitä, miten tärkeää on pysyä jatkuvasti uskollisena ja saarnata hellittämättä hyvää uutista. Saksan Jehovan todistajat ovat päättäneet jatkaa Jehovan avulla uskollisesti Jumalan elämäntien kulkemista.

[Kartta s. 79]

(Ks. painettu julkaisu)

LÄNSI-SAKSA

Hampuri

Meckenheim

Selters

Frankfurt

Wiesbaden

Reutlingen

München

ITÄ-SAKSA

Berliini

Magdeburg

Glauchau

[Kokosivun kuva s. 66]

[Kuva s. 69]

”Voittoisan Valtakunnan” kansainvälinen konventti Nürnbergissä vuonna 1955

[Kuvat s. 73]

Saksalaiset todistajat ovat auttaneet monia maahanmuuttajia hyötymään Raamatun totuudesta

[Kuva s. 88]

Wiesbadenin Betel-kompleksi vuonna 1980

[Kuva s. 90]

Haaratoimistokomitea (vasemmalta oikealle): eturivissä Günter Künz, Edmund Anstadt, Ramon Templeton, Willi Pohl; takana Eberhard Fabian, Richard Kelsey, Werner Rudtke, Peter Mitrega

[Kuvat s. 95]

Joitakin Saksan kymmenestä konventtisalista

1. Glauchau

2. Reutlingen

3. München

4. Meckenheim

5. Berliini

[Kuva s. 99]

Martin ja Gertrud Pötzinger

[Kuvat s. 100, 101]

Seltersin haaratoimistotilat

[Kuvat s. 102]

Ulkomailla palvelevia saksalaisia lähetystyöntekijöitä: 1) Manfred Tonak, 2) Margarita Königer, 3) Paul Engler, 4) Karl Sömisch, 5) Günter Buschbeck

[Kuvat s. 110]

Kieltojen poistuttua Itä-Eurooppaan lähetettiin suuria määriä kirjallisuutta

[Kuvat s. 118]

Berliinin konventti vuonna 1990

[Kuvat s. 124]

Ensimmäinen entiseen Itä-Saksaan rakennettu valtakunnansali

[Kuvat s. 132, 133]

Vihkiäisohjelma esitettiin Seltersissä (yllä) ja sitten kuudella stadionilla eri puolilla Saksaa

[Kuva s. 139]

Välineitä joilla taistellaan väärien tietojen tulvaa vastaan

[Kuvat s. 140, 141]

Keskitysleireissäkin (joissa Jehovan todistajat tunnistettiin violetista kolmiosta) nämä uskolliset kristityt (tässä Brandenburgissa vuonna 1995) pysyivät lujina uskossa

[Kuvat s. 147]

Viereisellä sivulla, myötäpäivään: Heinrich Dickmann, Änne Dickmann, Gertrud Pötzinger, Maria Hombach, Josef Rehwald ja Elfriede Löhr