KASVATUS, KOULUTUS

Tietojen ja taitojen välittämistä tai hankkimista. Kasvatukseen ja koulutukseen sisältyvät 1) selittäminen ja kertaaminen; 2) kuri, rakkaudellinen valmennus (San 1:7; Hpr 12:5, 6); 3) omat havainnot (Ps 19:1–3; Sr 1:12–14); 4) ojennus ja nuhde (Ps 141:5; San 9:8; 17:10).

Jehova Jumala on vertaansa vailla oleva suuri Kasvattaja ja Opettaja (Job 36:22; Ps 71:17; Jes 30:20). Jumalan maalliselle pojalle Aadamille luotiin puhekyky (1Mo 2:19, 20, 23). Hän sai opetusta luomakunnasta (1Mo, luvut 1, 2) ja häntä koskevista Jumalan vaatimuksista (1Mo 1:28–30; 2:15–17).

Patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Kautta Raamatun aikojen perhe on ollut perusyksikkö, jonka piirissä kasvatusta ja koulutusta on annettu. Varhaisimmassa yhteiskunnassa isä oli perheen ja huonekunnan pää; kyseessä saattoi olla Abrahamin huonekunnan kaltainen suurikin yhteisö. Huonekunnan kasvattaminen oli perheenpään vastuulla. (1Mo 18:19.) Joosefin toiminnasta ilmeni, että hän oli saanut hyvää valmennusta, joten Iisak ja Jaakob opettivat lapsiaan isänsä Abrahamin esimerkkiä noudattaen (1Mo 39:4, 6, 22; 41:40, 41). Job, Usin maassa asuva Abrahamin kaukainen sukulainen, osoitti ymmärtävänsä luonnontieteitä ja oman aikansa teollisia edistysaskeleita, ja Jehova piti hänelle luonnonhistorian oppitunnin (Job 9:1, 9; luvut 28, 38–41).

Samoihin aikoihin Egyptissä tiedettiin melkoisesti tähtitieteestä, matematiikasta, geometriasta, arkkitehtuurista, rakentamisesta sekä muista taiteista ja tieteistä. Sen lisäksi että Mooseksen äiti opetti Moosekselle Jehovan palvontaan liittyviä asioita (2Mo 2:7–10), hänelle ”opetettiin kaikkea egyptiläisten viisautta. Hän oli todella voimallinen sanoissaan ja teoissaan.” (Ap 7:22.) Vaikka israelilaiset olivat olleet orjina Egyptissä, he osasivat lukea ja kirjoittaa sekä opettaa lapsiaan. Vähän ennen kuin he astuivat Luvattuun maahan, heitä neuvottiin kirjoittamaan Jumalan käskyt kuvaannollisesti talojensa ovenpieliin ja portteihinsa, ja heidän oli opetettava Jumalan lakia lapsilleen. He käyttivät tietenkin heprean kieltä. (5Mo 6:6–9; vrt. 5Mo 27:3; Jos 8:32.)

Lain alaisuudessa ennen pakkosiirtolaisuutta. Vanhemmat olivat edelleen lastensa pääasiallisia kasvattajia ja vastuussa heidän opettamisestaan (2Mo 12:26, 27; 5Mo 4:9; 6:7, 20, 21; 11:19–21). Aivan historiansa alkuajoista lähtien juutalaiset pitivät lasten kasvattamista hengellisesti, moraalisesti ja henkisesti yhtenä vanhempien tärkeimmistä velvollisuuksista. Simsonin isä Manoah rukoili ohjausta poikansa valmentamiseen (Tu 13:8). Isä oli ensisijainen opettaja, mutta äitikin opetti ja varsinkin kehotti lasta noudattamaan isän antamaa opetusta ja kuria (San 1:8; 4:1; 31:26, 27). Vanhemmat tajusivat, että nuoruudessa annettu oikealaatuinen valmennus auttoi lasta toimimaan oikein myöhemmin elämässään (San 22:6).

Lasten tuli osoittaa syvää kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Vanhempien vallan ”keppiä” käytettiin päättäväisesti (San 22:15). Vaikka sitä piti käyttää rakkaudellisesti, tottelematonta lasta kuritettiin ankarasti, ja toisinaan kuria annettiin kirjaimellisella kepillä (San 13:24; 23:13, 14). Lapsi, joka kirosi tai löi vanhempiaan, voitiin surmata (3Mo 20:9; 2Mo 21:15). Varttunut poika, joka oli parantumattoman kapinallinen, piti kivittää (5Mo 21:18–21). Ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus, oli itse asiassa viides kymmenestä käskystä: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, – – jotta päiväsi jatkuisivat pitkään ja sinun kävisi hyvin siinä maassa, jonka Jehova, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (5Mo 5:16; Ef 6:2, 3.)

Vanhempien piti opettaa lapsiaan säännöllisesti kaiken aikaa: kotona, työssä ja matkoilla. Kasvatuksen ei tullut rajoittua vain puhumiseen ja kurittamiseen vaan vanhempien oli lisäksi annettava hyvä esimerkki, sillä Jumalan lain oli määrä ohjata vanhempien elämää kaikissa heidän toimissaan. Matkattaessa Jerusalemissa pidettäviin juhliin kolmesti vuodessa lapsi sai maantiedon opetusta ja tutustui samalla kaikkialta Israelista tulleisiin maanmiehiinsä (5Mo 16:16).

Sen lisäksi että lapset saivat uskonnonopetusta, nuorille miehille opetettiin isänsä ammatti tai jokin muu ammatti. Besalel ja Oholiab olivat taitavia käsityöläisiä, ja Jumalan henki teki heidät päteviksi opettamaan toisia rakennettaessa tabernaakkelia erämaassa (2Mo 35:34). Huonekunnan nuoret naiset opettelivat vaimolle kuuluvia tehtäviä, ja näitä tulevia vaimoja valmennettiin osoittamaan syvää kunnioitusta aviomiestään kohtaan, mistä Saara oli antanut esimerkin (1Mo 18:12; 1Pi 3:5, 6). Hyvällä vaimolla oli monenlaisia kykyjä, taitoja ja vastuita, kuten Sananlaskujen 31. luvussa kuvaillaan.

Nähtävästi sekä pojat että tytöt saivat musiikinopetusta. Oli naismuusikkoja ja -laulajia (1Sa 18:6,7). Leeviläismiehissä oli säveltäjiä ja runoilijoita, soittajia ja laulajia (Ps 87:pk.; 88:pk.; 1Ai 25).

Lisäksi Jumala asetti erilleen koko Leevin heimon uskontoa opettavien ryhmäksi. Papisto asetettiin virkaan 1512 eaa. Yksi sen päätehtävistä oli Jumalan lain opettaminen kansalle. Välittäjänä toimiva leeviläinen Mooses opetti tietysti kansalle Jumalan lakia (2Mo 18:16, 20; 24:12), ja papit, yhdessä ei-papillisten leeviläisten kanssa, velvoitettiin huolehtimaan siitä, että kansa ymmärsi kaikki säännökset, jotka Jehova oli puhunut Mooseksen välityksellä (3Mo 10:11; 14:57; 5Mo 17:10, 11; 2Ai 15:3; 35:3). Leeviläisten oli luettava Laki kansalle. Se luettiin julkisesti koko kansalle sapattivuonna lehtimajanjuhlan aikaan, eikä iän tai sukupuolen perusteella tehty mitään erotusta, vaan koko kansa, vanhat ja nuoret, sekä muukalaisasukkaat, jotka olivat porttien sisäpuolella, ja kaikki, jotka pystyivät ymmärtämään, koottiin yhteen kuuntelemaan lukemista. (5Mo 31:9–13.) Kuningas Josafat pani kolmantena hallitusvuotenaan toimeen opetuskampanjan Juudassa ja lähetti ruhtinaita, pappeja ja leeviläisiä kiertelemään ympäri Juudaa ja opettamaan kansalle Jumalan lakia (2Ai 17:9).

Melkoinen osa Raamatun heprealaisista kirjoituksista on runoutta, joka on kasvatuksen kannalta tehokas muistin apu. Heprealaisessa runoudessa ei käytetty loppusointuja vaan ajatusten kertoa, ajatusten rytmiä. Käytettiin myös voimakkaita kielikuvia, jotka perustuivat luomakuntaan, kaikille, jopa lapsille, tuttuihin asioihin. Toisinaan käytettiin aakkosellisia akrostikoneja, joissa jakeiden alkukirjaimet järjestettiin aakkosjärjestykseen. (Ps 25, 34, 37, 111, 112, 119; San 31:10–31; Va, luvut 1–4.) Joskus useat jakeet alkoivat samalla kirjaimella, esimerkiksi psalmissa 119 kahdeksan jaetta alkaa heprealaisella ʼaʹlef-kirjaimella, kahdeksan bēt-kirjaimella jne., kunnes 176 jakeessa on käyty läpi heprealaisten aakkosten 22 kirjainta.

Pakkosiirtolaisuudesta paluun jälkeen. Babylonista paluun ja temppelin uudelleen rakentamisen jälkeen oli tärkeintä opettaa kansalle tosi palvontaa. Kirjuri Esra oli sivistynyt mies ja raamatunjäljentäjä. (Esr 7:1, 6.) Esra kokosi monia asiakirjoja, jäljensi Raamatun heprealaisia kirjoituksia ja oli mukana järjestämässä Heprealaisten kirjoitusten kaanonia. Lisäksi hän ryhtyi antamaan Israelin kansakunnalle yleisluonteista opetusta Jumalan laista. Näin hän täytti velvollisuutensa leeviläisenä pappina. (Esr 7:11, 12, 25.) Hän organisoi Babylonista palanneet papit ja leeviläiset antamaan kotimaahansa takaisin tulleille israelilaisille ja heidän lapsilleen tosi palvonnan ennallistamiseen liittyvää opetusta (Ne 8:4–9). Heprealaiset jäljentäjät eli kirjurit (soferit) olivat Mooseksen lain tuntijoita, ja vaikkeivät kaikki heistä olleetkaan leeviläisiä, heillä oli erittäin huomattava osa kansan opettamisessa. Aikaa myöten heidän mukanaan tuli kuitenkin monia perinteitä ja he turmelivat Jumalan sanan tosi opetuksen. (Ks. KIRJURI, KIRJANOPPINUT.)

Ensimmäisellä vuosisadalla. Vanhemmat olivat edelleen päävastuussa lastensa kasvattamisesta, varsinkin heidän varhaisvalmennuksestaan (2Ti 1:5; 3:14, 15). Jeesuksesta kerrotaan, että hänen ottoisänsä ja äitinsä kasvattivat hänet Nasaretissa ja kaiken aikaa hän varttui, voimistui ja täyttyi viisaudella. Ollessaan 12-vuotiaana temppelissä hän hämmästytti opettajia ymmärryksellään ja vastauksillaan. (Lu 2:41, 46–52.) Kirjurit eli kirjanoppineet olivat edelleen pääopettajia sekä julkisuudessa että synagogiin perustetuissa kouluissa (ks. SYNAGOGA). Oppiaineina olivat luonnontieteet sekä Laki ja rabbien opetukset, jotka oli lisätty Lakiin. Vanhempien piti opettaa lapsilleen myös jokin ammatti.

Jeesus oli opettaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Hänen aikalaisensakin tunnustivat hänen olevan poikkeuksellisen vaikutusvaltainen ja suosittu opettaja. Hänen opetuslapsensa nimittivät häntä tavallisesti ”rabbiksi”, joka tarkoittaa ’Opettajaa’ (Mr 9:5; ks. RABBI). Hänen vastustajiensakin oli aika ajoin tunnustettava hänen erinomainen puhetaitonsa. Erään kerran fariseukset olivat lähettäneet virkailijoita pidättämään hänet, ja kun näiltä kysyttiin, miksi he palasivat tyhjin toimin, he vastasivat: ”Koskaan ei kukaan toinen ihminen ole puhunut sillä tavoin.” (Joh 7:46; Lu 20:39, 40; Mr 12:32, 34.)

Jeesus sanoi ensinnäkin, ettei hän puhunut omasta aloitteestaan vaan että hän tuli Isänsä nimessä ja puhui sitä, mitä hän oli oppinut Isältään (Joh 5:19, 30, 43; 6:38; 10:25). Hän oli Jehova Jumalan läheinen ystävä, koska hän oli taivaista tullut Jehovan ainosyntyinen Poika, ja näin ollen hän saattoi kaikkein parhaiten antaa opetusta Isänsä ominaisuuksista, teoista ja tarkoituksista (Mt 11:27). Hän täytti myös hyvän opettajan toiseksi tärkeimmän vaatimuksen: hän rakasti niitä, joita hän opetti (Mr 10:21; Joh 13:1, 34; 15:9, 12). Harvat opettajat ovat rakastaneet opetuslapsiaan niin paljon, että he olisivat olleet halukkaita antamaan henkensä heidän puolestaan, niin kuin Jeesus antoi (Joh 15:13). Hän ymmärsi, mitä hänen kuulijoittensa mielessä liikkui (Joh 2:25). Hän oli hyvin tarkkanäköinen (Lu 6:8). Hän opetti täysin pyyteettömästi, sillä hän oli synnitön ja vilpitön (Hpr 7:26). Hän ei opettanut kirjanoppineiden filosofisin sanakääntein vaan käytti arkielämään liittyviä kuvauksia. Tästä syystä hänen opetuksensa ovat ymmärrettäviä vielä nykyäänkin. Hänen opetuksensa vilisi kuvauksia. (Ks. KUVAUKSET.)

Ojennus ja kuritus sisältyivät Jeesuksen opetukseen (Mr 8:33). Hän opetti sekä esimerkillään että sanoillaan; näin ollen hän itse toteutti voimaperäisen saarnaamis- ja opetusrynnistyksen. Hänen puheensa oli niin arvovaltaista, ettei kukaan kirjanoppineista pystynyt samaan; tämän lisäksi hänellä oli Jumalan pyhää henkeä, mikä todisti, että hänen opetuksillaan oli taivaallinen tuki, ja näin hän saattoi käskeä demoneita vallalla ja voimalla tulemaan ulos niistä, joita ne riivasivat (Mr 1:27; Lu 4:36). Hän tuomitsi rohkeasti ja pelottomasti väärät opettajat, jotka estivät muita kuulemasta hänen opetuksiaan (Mt 23).

Kristillisessä seurakunnassa. Jeesuksen opetuslapset seurasivat hänen askeleitaan kristillisessä opetustyössä ja menestyivät siinä yhtä hyvin kuin hän. He eivät ainoastaan saarnanneet Jumalan valtakunnan hyvää uutista kaikkialla vaan myös opettivat niitä, jotka halusivat kuunnella (Ap 2:42). Jeesuksen tavoin hekin olivat rohkeita ja puhuivat arvovaltaisesti (Ap 4:13, 19, 20; 5:29). Jumalan henki valtuutti heidät ja todisti, että Jumala hyväksyi heidän opetuksensa. He opettivat temppelissä, synagogissa ja talosta taloon (Ap 5:16, 21; 13:14–16; 20:20). He kokoontuivat kristittyjen tovereittensa kanssa opettaakseen ja kannustaakseen toinen toistaan rakkauteen ja hyviin tekoihin (Ap 20:7, 8; Hpr 10:24, 25).

Apostoli Paavali kuvaili erilaisia asemia ja tehtäviä, joita kypsillä miehillä olisi seurakunnassa, ja mainitsi mm. opettajat. Hän osoitti, että kaiken tämän toiminnan tarkoitus oli opettaminen, pitäen silmällä pyhien valmentamista palvelustyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen. (Ef 4:11–16.) Seurakunnassa annettiin säännöllisesti opetusta Jumalan sanasta, kuten 1. Korinttilaiskirjeen 14. luvussa kuvaillaan. Kaikkien kristillisen seurakunnan jäsenten, jopa naisten, oli määrä olla opettajia; heidän piti tehdä opetuslapsia maailman ihmisistä (Ap 18:26; Hpr 5:12; Ro 12:7). Kuitenkin itse seurakunnan sisäpuolella valvojiksi nimitettiin kypsiä miehiä, esimerkiksi Timoteus ja Titus (1Ti 2:12). Näiden miesten tuli olla päteviä opettamaan seurakuntaa ja oikaisemaan asioita, joissa oli ehkä menty harhaan. Heidän tuli varmistaa erityisen huolellisesti se, että heidän opetuksensa oli oikeaa ja terveellistä. (1Ti 4:16; 2Ti 4:2, 3; Tit 2:1.)

Liikuntakasvatuksen suhteen Raamattu on niukkasanainen, lukuun ottamatta apostoli Paavalin neuvoa: ”Sillä ruumiillisesta valmennuksesta on hyötyä vähään, mutta jumalisesta antaumuksesta on hyötyä kaikkeen, koska se sisältää nykyisen ja tulevan elämän lupauksen.” (1Ti 4:8.) Liikuntaa kuitenkin tarvitaan tarmokkaassa saarnaamis- ja opetustyössä, johon kannustetaan osallistumaan. Jeesus käveli paljon. Samoin hänen opetuslapsensa liikkuivat jalkaisin; esimerkiksi Paavalin palvelukseen sisältyi runsaasti matkustamista, mikä tuohon aikaan merkitsi sitä, että oli käveltävä paljon.

Raamattu ei puhu kovin paljon maallisesta koulutuksesta. Se varoittaa kristittyjä kietoutumasta ihmisfilosofioiden pauloihin tai käyttämästä aikaa tyhmien ja hyödyttömien kysymysten perinpohjaiseen tutkistelemiseen. Se neuvoo painokkaasti karttamaan yhteydenpitoa sellaisiin, jotka eivät usko Jumalaan ja hänen Sanaansa. (1Ti 6:20, 21; 1Ko 2:13; 3:18–20; Kol 2:8; Tit 3:9; 1:14; 2Ti 2:16; Ro 16:17.) Kristityt tiesivät, että he olivat Jumalan edessä velvollisia pitämään hyvää huolta perheestään. Usein tarvittiin jonkinlaista koulutusta ja valmennusta, jotta he olisivat olleet päteviä ansiotyöhön. (1Ti 5:8.) Varhaiskristillisyyden historiasta havaitsemme, että kristityt olivat ennen kaikkea kiinnostuneita kaikkien laillisten menetelmien käyttämisestä, jotta ”hyvä uutinen” olisi saatu saarnattua ja jotta he itse ja kaikki, jotka halusivat kuunnella heitä, olisivat saaneet raamatullista opetusta (1Ko 9:16). Professori E. J. Goodspeed sanookin teoksessa Christianity Goes to Press (1940, s. 111):

”Heti siitä hetkestä lähtien kun kristityt heräsivät huomaamaan julkaisutoiminnan mahdollisuudet evankeliuminsa levittämisessä ympäri maailman, he käyttivät niitä täysin hyväkseen, eivätkä he julkaisseet ainoastaan uusia kirjoja vaan he etsivät julkaistavaksi myös vanhoja, eikä tämä heidän julkaisemisintonsa ole koskaan laantunut. On virhe ajatella sen alkaneen kirjapainotaidon keksimisestä; se oli leimallista kristittyjen asenteelle vuodesta 70 jKr. lähtien, ja se vain voimistui, kun tämän menetelmän havaittiin olevan hyvin tuottoisa. Eivät edes barbaarien hyökkäykset eikä pimeä keskiaika voineet tukahduttaa sitä. Kaikki tämä todistaa siitä valtavasta dynaamisuudesta, joka täytti koko varhaiskristillisen elämän ja joka pyrki, ei ainoastaan sanoin ja teoin, vaan myös käyttämällä kaikkia edistyksellisimpiä julkaisumenetelmiä viemään evankeliumia koko täyteydessään, varauksetta, koko ihmiskunnalle.” (Ks. KASVATTAJA; KOULU.)