KUU

Jumala teki ”vähäisemmän valonlähteen hallitsemaan yötä”, jotta voitiin erottaa ”määräaikoja” (1Mo 1:16; Ps 104:19; Jer 31:35; 1Ko 15:41). ”Kuuta” vastaava heprean kielen sana (ja·reʹaḥ) on läheistä sukua heprealaiselle sanalle jeʹraḥ, joka tarkoittaa ’kuukuukautta’ (kuun vaiheiden jaksoa) mutta on käännetty vastineella ”kuukausi”. Koska kuukuukausi alkoi aina uudenkuun (hepr. ḥoʹdeš) ilmaantuessa, nimitys ”uusikuu” alkoi merkitä myös ’kuukautta’ (1Mo 7:11; 2Mo 12:2; Jes 66:23). Kreikan sana se·lēʹnē käännetään vastineella ”kuu”, kun taas kreikan sanaan mēn sisältyy ajatus kuun vaiheiden jaksosta (Lu 1:24; Ga 4:10; ks. myös Kol 2:16, jossa on sana ne·o·mē·niʹa [uusikuu]).

Sana leva·nahʹ, joka merkitsee ’valkoista’, esiintyy heprealaisessa tekstissä kolme kertaa kuvailtaessa runollisesti täydenkuun valkoista loistetta, joka havaitaan erityisen selvästi Raamatun maissa (Lal 6:10; Jes 24:23; 30:26). Myös ’täysikuuta’ tarkoittava sana keʹseʼ (tai keʹseh) esiintyy kahdesti (Ps 81:3; San 7:20).

Koska lunaatio eli kuun kiertoaika uudestakuusta uuteenkuuhun on keskimäärin noin 29 vuorokautta 12 tuntia 44 minuuttia, muinaisissa kuukuukausissa oli joko 29 tai 30 päivää. Kuukausien alkamisaika on voitu alun perin määritellä yksinkertaisesti tarkkailemalla uudenkuun sirpin ilmaantumista, mutta todisteet osoittavat, että Daavidin aikana se laskettiin etukäteen (1Sa 20:5, 18, 24–29). Mišnassa (Roš Ha-Šanah 1:3–2:7) kerrotaan kuitenkin pakkosiirtolaisuuden jälkeiseltä ajalta, että juutalainen sanhedrin kokoontui seitsemänä kuukautena vuodessa kuukauden 30. päivänä varhain aamulla määrittämään uudenkuun ajankohdan. Jerusalemin ympäristössä oleville korkeille tähystyspaikoille asetettiin vartiomiehiä, ja heti uudenkuun sirpin nähtyään he ilmoittivat siitä juutalaiselle tuomioistuimelle. Kun tuomioistuin oli saanut riittävästi todisteita, se julisti: ”Se on pyhitetty”, mikä oli virallinen merkki uuden kuukauden alkamisesta. Jos näkyvyys oli huono pilvisyyden tai sumun vuoksi, edellisen kuukauden julistettiin olleen 30 päivän pituinen ja uusi kuukausi alkoi tuomioistuimen kokouksen jälkeisenä päivänä. Lisäksi kerrotaan, että kuukauden alkamisesta ilmoitettiin myös sytyttämällä merkkituli Öljyvuorelle ja sen jälkeen muille kukkuloille kautta maan. Myöhemmin tämä uutinen sen sijaan levitettiin ilmeisesti sanansaattajien välityksellä.

Ajanlaskumme neljännellä vuosisadalla vakiinnutettiin yhdenmukainen kestokalenteri, jonka perusteella juutalaisissa kuukausissa oli tietty määrä päiviä lukuun ottamatta hesvan-, kislev- ja adarkuuta, joiden pituus vaihtelee yhä 29 ja 30 päivän välillä tiettyjen laskutapojen mukaan.

Uudenkuun vietto. Jokainen uusikuu merkitsi juutalaisille sitä, että oli aika puhaltaa trumpetteihin ja uhrata uhreja lakiliiton määräysten mukaisesti (4Mo 10:10; 2Ai 2:4; Ps 81:3; vrt. Jes 1:13, 14). Säädettyjä uhreja oli todellisuudessa enemmän kuin yleensä tavallisina sapattipäivinä (4Mo 28:9–15). Vaikkei erikseen mainitakaan, että uudenkuun aikaan olisi ollut lepopäivä, Aamoksen 8:5:n teksti ilmaisee, ettei silloin tehty työtä. Tuona päivänä järjestettiin nähtävästi pitoja (1Sa 20:5), ja se oli sopiva aika kokoontua saamaan opetusta Jumalan laista (Hes 46:1–3; 2Ku 4:22, 23; Jes 66:23).

Kunkin vuoden seitsemäs uusikuu (vastasi etanim- eli tisrikuun ensimmäistä päivää) oli sapatti, ja lakiliiton mukaan se oli täyden levon aikaa (3Mo 23:24, 25; 4Mo 29:1–6). Se oli ”trumpetinpuhalluksen päivä”, mutta trumpetin puhaltaminen oli silloin merkityksellisempää kuin muina uusinakuina. Se ilmoitti lähestyvästä sovituspäivästä, joka oli saman kuukauden kymmenentenä päivänä. (3Mo 23:27, 28; 4Mo 29:1, 7–11.)

Kuunpalvonta. Vaikka israelilaiset pitivät kuuta ajannäyttäjänä laskiessaan kuukausiaan ja juhla-aikojaan, heidän piti pysyä erossa kuunpalvonnasta, joka oli yleistä heitä ympäröivien kansakuntien keskuudessa. Kuunjumala Sin oli Sumerin pääkaupungin Urin jumala – juuri sieltä Abraham lähti perheineen kohti Luvattua maata. Vaikka Urin asukkaat uskoivat moniin jumaliin, oli miespuolinen kuunjumala Sin korkein jumala, jolle heidän temppelinsä ja alttarinsa oli ensisijaisesti pyhitetty. Abraham matkasi seurueineen Urista Haraniin, joka oli toinen tärkeä kuunpalvonnan keskus. Abrahamin isä Terah, joka kuoli Haranissa, harjoitti ilmeisesti tuollaista epäjumalanpalvontaa. (1Mo 11:31, 32.) Nämä olosuhteet lisäävät joka tapauksessa painokkuutta Joosuan 24:2, 14:ssä olevaan Joosuan varoitukseen, jonka hän esitti israelilaisille sen jälkeen kun he olivat astuneet Luvattuun maahan: ”Näin on Jehova, Israelin Jumala, sanonut: ’Esi-isänne asuivat kauan sitten Virran [Eufratin] toisella puolella, Terah, Abrahamin isä ja Nahorin isä, ja he palvelivat muita jumalia.’ Ja pelätkää nyt Jehovaa ja palvelkaa häntä moitteettomasti ja totuudessa ja poistakaa ne jumalat, joita teidän esi-isänne palvelivat Virran toisella puolella ja Egyptissä, ja palvelkaa Jehovaa.”

Myös Job eli kuunpalvojien keskuudessa, mutta hän oli uskollinen eikä heidän tavallaan lähettänyt lentosuukkoja kuulle (Job 31:26–28). Naapurikansana olevat midianilaiset käyttivät puolikuun muotoisia koristeita ja ripustivat niitä jopa kameleittensa kaulaan (Tu 8:21, 26). Egyptissä, missä sekä Abraham että myöhemmin Israelin kansa asuivat, oli näkyvästi esillä kuunjumala Thotin, egyptiläisen mittojen jumalan, kunniaksi harjoitettu kuunpalvonta. Jokaisen täydenkuun aikaan egyptiläiset uhrasivat hänelle sian. Myöhemmin häntä palvottiin Kreikassa nimellä Hermes Trismegistos (Hermes kolmasti suurin). Kuunpalvonta levisi aina läntiselle pallonpuoliskolle saakka. Kuulle pyhitettyjä ikivanhoja zikkurat-temppeleitä on löydetty Meksikosta ja Keski-Amerikasta. Suomen kielessä viikon ensimmäisen päivän, ”maanantain”, alkuosa on väännös yleisgermaanisesta kuuta merkitsevästä sanasta, joten se tarkoittaa itse asiassa ’kuun päivää’.

Kuunpalvojat yhdistivät kuuhun hedelmällisyyden ja luottivat siihen, että se saisi heidän viljelykasvinsa ja jopa heidän eläimensä kasvamaan. Kanaanissa, jonne israelilaiset asettuivat lopulta asumaan, kanaanilaisheimot harjoittivat kuunpalvontaa, johon liittyi moraalittomia riittejä ja seremonioita. Kuuta palvottiin siellä joskus Astoret- eli Astarte-jumalattaren kautta. Astoretin sanottiin olevan miespuolisen Baal-jumalan vaimo, ja näiden molempien palvontaan israelilaiset lankesivat usein tuomarien aikana (Tu 2:13; 10:6). Kuningas Salomon vierasmaiset vaimot saastuttivat Juudan kuunpalvonnalla. Vieraiden jumalien papit ohjasivat Juudan ja Jerusalemin asukkaat suitsuttamaan uhrisavua auringolle, kuulle ja tähdille, ja tätä tapaa jatkettiin kuningas Josian aikaan asti. (1Ku 11:3–5, 33; 2Ku 23:5, 13, 14.) Kun sidonilaisia hallitsevan pakanakuninkaan Etbaalin tytär Isebel meni naimisiin Israelin kuninkaan Ahabin kanssa, Isebelkin toi mukanaan Baalin palvonnan ja ilmeisesti myös kuunjumalatar Astoretin palvonnan (1Ku 16:31). Israelilaiset joutuivat jälleen tekemisiin kuunpalvonnan kanssa ollessaan pakkosiirtolaisina Babylonissa, missä sikäläiset tähdistäennustajat pitivät uusiakuita otollisina aikoina tulevaisuutta koskevien ennustusten laatimiseen (Jes 47:12, 13).

Jumalan sanan olisi pitänyt suojella israelilaisia kuunpalvonnalta. Siinä osoitettiin, että kuu on vain valonlähde ja sopiva ajannäyttäjä eikä persoona (1Mo 1:14–18). Israelilaisten lähestyessä Kanaania Jehova varoitti heitä nimenomaisesti, etteivät he saisi palvoa taivaankappaleita ikään kuin ne edustaisivat häntä. Kaikki sellaista palvontaa harjoittavat piti kivittää kuoliaiksi. (5Mo 4:15–19; 17:2–5.) Profeettansa Jeremian välityksellä Jumala ilmoitti myöhemmin, että epäjumalanpalvelusta harjoittaneiden Jerusalemin kuolleiden asukkaiden – myös kuninkaiden, pappien ja profeettojen – luut poistettaisiin haudoista ja niistä tulisi ”lantaa maan pinnalle” (Jer 8:1, 2).

Jotkut ovat yrittäneet löytää 5. Mooseksen kirjan 33:14:n tekstistä todisteita pakanallisesta vaikutuksesta tai taikauskoisesta suhtautumisesta kuuhun. Vuoden 1938 kirkkoraamattu puhuu tässä jakeessa ”kalleimmasta, minkä kuun vaiheet tuottavat”. Mutta kuten uudemmat käännökset osoittavat, tässä ”kuuksi” käännetty heprealainen sana (jera·ḥimʹ) tarkoittaa oikeastaan ’kuukausia’ tai ’kuukuukausia’ ja viittaa pohjimmiltaan kuukausittaisiin jaksoihin, jolloin hedelmät kypsyvät.

Samoin joidenkuiden mielestä psalmi 121:6 tukee sitä käsitystä, että ihminen voi sairastua altistuttuaan kuunvalolle. Kun lukee koko psalmin, havaitsee kuitenkin selvästi, että tällainen olettamus on perusteeton, koska tuossa psalmissa ilmaistaan pikemminkin runomuodossa luottamusta siihen, että Jumala voi suojella onnettomuudelta kaikissa olosuhteissa ja kaikkina aikoina – niin aurinkoisena päivänä kuin kuutamoisena yönäkin.

Lisäksi jotkut ovat paheksuneet sanaa ”kuunvaihetautinen”, jota vuoden 1938 ja 1992 kirkkoraamatut käyttävät Matteuksen 4:24:ssä ja 17:15:ssä. Tämä ilmaus on peräisin kreikkalaisesta sanasta se·lē·ni·aʹzo·mai, ja sen kirjaimellinen merkitys on ’olla kuun vaikutuksen alainen’. Monissa nykykielisissä käännöksissä se käännetään vastineella ”kaatumatautinen” tai ”epileptikko”. Se että Matteus käyttää näissä kahdessa kohdassa ’epileptikkoa’ tarkoittavaa tavallista kreikan kielen sanaa, ei merkitse sitä, että hän olisi yhdistänyt tuon sairauden kuuhun tai että Raamatussa opetettaisiin niin, vaan se merkitsee vain sitä, että hän käytti sanaa, joka oli ilmeisesti silloisten kreikankielisten yleisesti käyttämä nimitys epileptikosta. Samaan tapaan suomenkieliset kristityt käyttävät nykyään viikon ensimmäisestä päivästä nimitystä ”maanantai” ajattelematta, että se olisi kuulle pyhitetty päivä.

Meidän ajanlaskumme aikana. Juutalaiset eivät palvoneet kuuta Kristuksen Jeesuksen ja apostolien päivinä, mutta he viettivät toki uusiakuita lakiliiton määräysten mukaisesti. Ortodoksijuutalaiset viettävät yhä joka kuukausi uuttakuuta eräänlaisena pienoissovituspäivänä niiden syntien edestä, joita he ovat tehneet juuri päättyneen kuukauden aikana.

Nisankuun 14. päivänä, jolloin kuu oli tulossa täydeksi, vietettiin pesahia, ja tuona päivänä myös Jeesus asetti kuolemansa muistoksi muistoaterian eli Herran illallisen (Mt 26:2, 20, 26–30; 1Ko 11:20–26).

Lakiliiton päättymisestä huolimatta jotkut juutalaiskristityt ja muut pitivät edelleen tapanaan viettää uusiakuita ja sapattipäiviä, minkä vuoksi he tarvitsivat Kolossalaiskirjeen 2:16, 17:ssä ja Galatalaiskirjeen 4:9–11:ssä olevia Paavalin neuvoja.