VALA

Juhlallinen (vannomalla tehty) vakuutus siitä, että jonkun sanat pitävät paikkansa tai että joku tekee tai ei tee jotakin; usein siihen liittyy vetoaminen johonkuhun ylempään, varsinkin Jumalaan.

Raamatun heprealaisissa kirjoituksissa käytetään kahta eri sanaa siitä, mitä me tarkoitamme valalla. Toinen noista sanoista on ševu·ʽahʹ, ja se tarkoittaa ’valaa’ (1Mo 24:8; 3Mo 5:4). Sille sukua oleva heprean verbi ša·vaʽʹ, jonka merkitys on ’vannoa’, tulee samasta juuresta kuin heprealainen sana ”seitsemän”. Näin ollen ”vannoa” tarkoitti alun perin ”tulemista 7 asian vaikutuksen alaiseksi” (Theological Dictionary of the New Testament, toim. G. Friedrich; saksasta englanniksi käänt. ja toim. G. Bromiley, 1970, V osa, s. 459). Kun Abraham ja Abimelek tekivät liiton kaivolla Beersebassa, joka merkitsee ’valan kaivoa’ tai ’seitsemän kaivoa’, he käyttivät vannomansa valan yhteydessä seitsemää naaraskaritsaa (1Mo 21:27–32; ks. myös 1Mo 26:28–33). Ševu·ʽahʹ merkitsee valaa, jossa joku vannoo, että hän tekee tai ei tee jotakin. Sanaan ei sinänsä sisälly viittausta kiroukseen, joka kohtaa vannojaa, jos hän ei täytä valaansa. Jehova, joka ei koskaan jätä täyttämättä sanaansa ja jota mikään kirous ei voi kohdata, käytti tätä sanaa Abrahamille vannomastaan valasta (1Mo 26:3).

Toinen heprealainen sana on ʼa·lahʹ, joka merkitsee ’valaa, kirousta’ (1Mo 24:41, Rbi8, alav.). Se voidaan kääntää myös ilmauksella ”velvoittava vala” (1Mo 26:28). Koehlerin ja Baumgartnerin heprealais-aramealainen sanakirja (Lexicon in Veteris Testamenti Libros, s. 49) määrittelee tuon sanan merkityksen seuraavasti: ”Kirous (onnettomuuden uhka väärinteon vuoksi), jonka ihminen itse asettaa itselleen tai toiset asettavat hänelle.” Heprealaiset pitivät muinoin valan vannomista erittäin vakavana asiana. Vala tuli pitää silloinkin, kun vannoja kärsi sen vuoksi vahinkoa (Ps 15:4; Mt 5:33). Ihmisen katsottiin olevan syyllinen Jehovan edessä, jos hän puhui valassa ajattelemattomasti (3Mo 5:4). Valan rikkominen johti erittäin ankariin seuraamuksiin, Jumalan antamaan rangaistukseen. Varhaisten kansakuntien, varsinkin heprealaisten, keskuudessa vala oli tavallaan uskonnollinen asia, jossa oli mukana Jumala. Kun heprealaiset käyttivät sanaa ʼa·lahʹ, he tekivät Jumalasta ikään kuin valan osapuolen ja ilmaisivat olevansa valmiit ottamaan vastaan minkä tahansa tuomion, jonka hän haluaisi langettaa siinä tapauksessa, että vannoja osoittautuisi uskottomaksi. Jumala ei käytä tätä sanaa koskaan omista valoistaan.

Vastaavia kreikkalaisia sanoja ovat horʹkos (vala) ja o·mnyʹō (vannoa), jotka molemmat esiintyvät Jaakobin kirjeen 5:12:ssa. Verbi hor·kiʹzō merkitsee ’vannottaa’ tai ’käskeä vakavasti’ (Mr 5:7; Ap 19:13). Sanalle horʹkos sukua olevien sanojen merkityksiä ovat ’vannottu vala’ (Hpr 7:20), ’velvoittaa vakavasti’ tai ’vannottaa’ (1Te 5:27), ’väärinvannoja’ tai ’valanrikkoja’ (1Ti 1:10) ja ’vannoa panematta täytäntöön’ eli ’vannoa väärin’ (Mt 5:33). Kreikkalainen sana a·na·the·ma·tiʹzō on Apostolien tekojen 23:12, 14 ja 21:ssä käännetty vastineella ”sitoutua kirouksen uhalla”.

Vannottaessa käytettyjä ilmauksia. Vala vannottiin usein Jumalan kautta tai Jumalan nimessä (1Mo 14:22; 31:53; 5Mo 6:13; Tu 21:7; Jer 12:16). Jehova vannoi itsensä tai oman elämänsä kautta (1Mo 22:16; Hes 17:16; Sef 2:9). Joskus ihmiset käyttivät muodollisia ilmauksia, jollaisia olivat mm. ”niin tehköön Jehova minulle [tai: sinulle] ja lisätköön siihen, jos – –” en (tai: et) tee, kuten vannoin (vannoit) (Ru 1:17; 1Sa 3:17; 2Sa 19:13). Vakuutuksesta voitiin tehdä painokkaampi lausumalla oma nimi (1Sa 20:13; 25:22; 2Sa 3:9).

Pakanat vetosivat samalla tavoin vääriin jumaliinsa. Baalia palvova Isebel ei vedonnut Jehovaan vaan ”jumaliin” (ʼelo·himʹ ja monikollinen verbi), ja samoin teki Syyrian kuningas Ben-Hadad II (1Ku 19:2; 20:10). Koska tuollaiset ilmaukset olivat kaikkialla yleisiä, ’vannominen jonkin väärän jumalan kautta’ tai sellaisen kautta, ’mikä ei ollut Jumala’, alkoi Raamatussa edustaa epäjumalanpalvelusta (Jos 23:7; Jer 5:7; 12:16; Am 8:14).

Joskus (tosin harvoin), kun oli kyse joistakin hyvin vakavista tapauksista tai kun juhlalliseen julistukseen liittyi voimakkaita tunteita, valan täyttämättä jättämisestä koituvat kiroukset ja rangaistukset mainittiin (4Mo 5:19–23; Ps 7:4, 5; 137:5, 6). Kiistellessään oikeamielisyytensä puolesta Job kertaa elämäänsä ja julistautuu halukkaaksi kärsimään miten ankarat rangaistukset hyvänsä, jos hänen todetaan rikkoneen uskollisuutta, vanhurskautta, oikeudenmukaisuutta ja moraalia koskevia Jumalan lakeja (Job 31).

Oikeudenkäynnissä, joka johtui aviomiehen mustasukkaisuudesta, vaimo vannoi valan viattomuutensa puolesta vastatessaan ”Aamen! Aamen!” papin luettua valan ja kirouksen (4Mo 5:21, 22).

Käytännössä valan tekemistä vastasi usein se, että jotain vakuutettiin Jehovan nimen lisäksi myös kuninkaan tai jonkun muun ylemmän henkilön elämän kautta (1Sa 25:26; 2Sa 15:21; 2Ku 2:2). ”Niin totta kuin Jehova elää” oli tavanomainen ilmaus, joka antoi pontta vakuutukselle jonkun päättäväisyydestä tai jonkin paikkansapitävyydestä (Tu 8:19; 1Sa 14:39, 45; 19:6; 20:3, 21; 25:26, 34). Laimeampi ilmaus, jota ei ehkä tarkoitettu valaksi mutta joka ilmaisi erittäin vakaata aikomusta ja joka annettiin kuulijan vakuuttamiseksi, oli vannominen puhuteltavan elämän kautta, kuten Hanna teki puhuessaan Eelille (1Sa 1:26) ja Uuria puhuessaan kuningas Daavidille (2Sa 11:11; myös 1Sa 17:55).

Valaan liittyviä tapoja ja toimia. Tavanomaisin vannottaessa käytetty ele näyttää olleen oikean käden kohottaminen taivasta kohti. Jehova sanoi itsekin vannovansa kuvaannollisesti tällä tavoin. (1Mo 14:22; 2Mo 6:8; 5Mo 32:40; Jes 62:8; Hes 20:5.) Eräässä Danielin näyssä enkeli kohotti molemmat kätensä taivaita kohti vannoessaan valan (Da 12:7). Väärinvannojista sanotaan, että heidän ’oikea kätensä on valheen oikea käsi’ (Ps 144:8).

Vannottaessaan jotakuta toista ihminen saattoi pyytää häntä panemaan kätensä hänen reitensä tai lonkkansa alle. Kun Abraham lähetti taloudenhoitajansa hankkimaan vaimoa Iisakille, hän sanoi tuolle taloudenhoitajalle: ”Panehan kätesi reiteni alle.” Tehtyään niin taloudenhoitaja vannoi, että hän hankkisi tytön Abrahamin sukulaisten keskuudesta. (1Mo 24:2–4, 9.) Samalla tavoin Jaakob vaati Joosefia vannomaan, ettei tämä hautaisi häntä Egyptiin (1Mo 47:29–31). Tämän tavan merkitystä on käsitelty artikkelissa ASENNOT JA ELEET.

Vala liittyi usein liiton solmimiseen. Sellaisissa tapauksissa yleinen ilmaus kuului: ”Jumala on todistajana välillämme, minun ja sinun.” (1Mo 31:44, 50, 53.) Tällä ilmauksella vahvistettiin myös sanojen paikkansapitävyys. Mooses kutsuu taivaat ja maan todistajiksi käsitellessään Israelin suhdetta sen valalla vahvistettuun liittoon Jehovan kanssa (5Mo 4:26). Ihminen tai ihmiset, asiakirja, patsas tai alttari olivat usein valan tai liiton todistajina tai muistuttivat siitä (1Mo 31:45–52; 5Mo 31:26; Jos 22:26–28; 24:22, 24–27). (Ks. LIITTO.)

Mooseksen lain alaisuudessa. Mooseksen laissa vala vaadittiin ihmisiltä seuraavissa tapauksissa: vaimolta mustasukkaisuusoikeudenkäynnissä (4Mo 5:21, 22), toisen omaisuuden talteenottajalta, kun hänen haltuunsa uskottu omaisuus katosi (2Mo 22:10, 11), ja kaupungin vanhimmilta ratkaisemattomissa murhatapauksissa (5Mo 21:1–9). Ihmiset saattoivat antaa vapaaehtoisen pidättymisvalan (4Mo 30:3, 4, 10, 11). Joskus viranomaiset vannottivat Jumalan palvelijoita ja nämä kertoivat totuuden. Samalla tavoin kristitty ei valan velvoittamana valehtelisi vaan kertoisi koko vaadittavan totuuden, tai hän voi kieltäytyä vastaamasta, jos vastaaminen vaarantaisi Jumalan tai hänen kristittyjen veljiensä vanhurskaat edut, ja kieltäytyessään todistamasta hänen täytyy olla valmis kärsimään kaikki siitä koituvat seuraukset. (1Ku 22:15–18; Mt 26:63, 64; 27:11–14.)

Juhlallisten lupausten katsottiin Israelissa olevan yhtä sitovia kuin vala, pyhiä ja sellaisia, jotka tuli täyttää, vaikka lupauksen antaja olisi niin tehdessään menettänyt jotakin. Jumalan ajateltiin huolehtivan siitä, että juhlalliset lupaukset täytettiin, ja rankaisevan niiden täyttämättä jättämisestä. (4Mo 30:2; 5Mo 23:21–23; Tu 11:30, 31, 35, 36, 39; Sr 5:4–6.) Aviomies tai isä saattoi vahvistaa tai peruuttaa vaimonsa ja naimattoman tyttärensä juhlalliset lupaukset, mutta leskien ja eronneiden naisten juhlalliset lupaukset olivat sitovia (4Mo 30:3–15).

Jeesus Kristus oikaisi vuorisaarnassaan juutalaisia heidän tavastaan vannoa kevyitä, katteettomia ja mielivaltaisia valoja. Heille oli tullut tavaksi vannoa taivaan, maan, Jerusalemin ja jopa oman päänsä kautta. Mutta koska taivas oli ”Jumalan valtaistuin”, maa ”hänen jalkojensa alusta” ja Jerusalem hänen kuninkaallinen kaupunkinsa ja koska ihmisen pää (eli elämä) oli riippuvainen Jumalasta, tuollaisten valojen vannominen oli samaa kuin vannominen Jumalan nimessä. Siihen ei tullut suhtautua kevyesti. Jeesus sanoikin: ”Merkitköön vain teidän sananne kyllä ’kyllä’ ja ei ’ei’, sillä se, mikä ylittää nämä, on paholaisesta.” (Mt 5:33–37.)

Jeesus Kristus ei näin sanoessaan kieltänyt kaikkea vannomista, sillä hän oli itsekin Mooseksen lain alainen, mikä vaati vannomista joissakin olosuhteissa. Kun Jeesus itse asetettiin syytteeseen, ylimmäinen pappi vannotti häntä eikä Jeesus vastustanut sitä vaan vastasi hänelle (Mt 26:63, 64). Jeesus osoitti sen sijaan, ettei ihmisellä saanut olla kahdenlaisia mittapuita. Kun joku oli antanut sanansa, hänen tuli suhtautua sen pitämiseen kuin pyhään velvollisuuteen ja hänen piti täyttää se yhtä lailla kuin valakin; ihmisen tuli vilpittömästi tarkoittaa sitä mitä hän sanoi. Jeesus valaisi sanojensa merkitystä, kun hän paljasti fariseusten ja kirjanoppineiden ulkokultaisuuden sanomalla heille: ”Voi teitä, sokeat oppaat, jotka sanotte: ’Jos joku vannoo temppelin kautta, niin se ei ole mitään, mutta jos joku vannoo temppelin kullan kautta, niin hän on velvoituksen alainen’! Tyhmät ja sokeat! Kumpihan on suurempi, kultako vai temppeli, joka on kullan pyhittänyt?” Sitten hän jatkoi: ”Se, joka vannoo taivaan kautta, vannoo Jumalan valtaistuimen ja sillä istuvan kautta.” (Mt 23:16–22.)

Kuten Jeesus tässä paljasti, nämä fariseukset ja kirjanoppineet perustelivat väärällä järkeilyllään ja hiustenhalkomisellaan sitä, etteivät he täyttäneet joitakin valoja, mutta Jeesus osoitti, että tällainen vannominen oli epärehellisyyttä Jumalaa kohtaan ja todellisuudessa häpäisi hänen nimeään (sillä juutalaiset olivat Jehovalle vihkiytynyt kansa). Jehova sanoo selvästi, että hän vihaa väärää valaa (Sak 8:17).

Jaakob vahvistaa Jeesuksen sanat (Ja 5:12). Mutta nämä edellä mainittuja mielivaltaisia tapoja vastustavat Jeesuksen ja Jaakobin sanat eivät estä kristittyä vannomasta valaa, kun se on tarpeen toisten vakuuttamiseksi siitä, että hän on vakavissaan tai että hän puhuu totta. Kuten Jeesuksen toiminnasta juutalaisten ylimmäisen papin edessä käy ilmi, kristitty ei esimerkiksi kieltäytyisi vannomasta valaa oikeudessa, sillä hän puhuu totta, vannoipa hän valan tai ei (Mt 26:63, 64). Jopa kristityn päätös palvella Jumalaa on Jehovalle tehty vala, joka asettaa kristityn pyhään suhteeseen. Jeesus luki valat ja juhlalliset lupaukset samaan ryhmään (Mt 5:33).

Antaakseen pontta todistukselleen lukijoittensa edessä myös apostoli Paavali esittää 2. Korinttilaiskirjeen 1:23:ssa ja Galatalaiskirjeen 1:20:ssä oikeastaan valan. Hän puhuu valasta myös tavanomaisena ja sopivana tapana lopettaa kiistely, ja hän kiinnittää huomion siihen, että Jumala ”päättäessään osoittaa runsaammin lupauksen perillisille päätöksensä muuttumattomuuden puuttui asioihin valalla” ja vannoi itsensä kautta, koska hän ei voinut vannoa kenenkään suuremman kautta. Tämä lisäsi hänen lupaukseensa laillisen takeen ja antoi kaksinkertaisen vakuutuksen ”kahden muuttumattoman asian välityksellä, joissa Jumalan on mahdotonta valehdella”, nimittäin Jumalan lupauksen ja hänen valansa välityksellä. (Hpr 6:13–18.) Lisäksi Paavali osoittaa, että Kristuksesta tehtiin ylimmäinen pappi Jehovan valalla ja hänet on annettu paremman liiton vakuudeksi (Hpr 7:21, 22). Raamatussa mainitaan runsaat 50 kertaa Jehovan itse vannoneen valan.

Yönä, jona Jeesus pidätettiin, apostoli Pietari kielsi kolme kertaa tuntevansa Jeesuksen, ja lopulta hän ryhtyi kiroamaan ja vannomaan. Hänen kolmannesta kiellostaan sanotaan: ”Silloin hän [Pietari] rupesi kiroamaan ja vannomaan: ’En tunne sitä miestä [Jeesusta]!’” (Mt 26:74.) Pietari yritti peloissaan saada ympärillään olevat vakuuttuneiksi siitä, että hänen kieltonsa pitivät paikkansa. Vannomalla hän vakuutti, että hänen sanansa olivat totta ja että häntä saisi kohdata onnettomuus, jos ne eivät olleet. (Ks. myös KIROUS.)