NUHTEETTOMUUS

Moraalista virheettömyyttä ja eheyttä, moitteettomuutta.

Nuhteettomuuteen liittyvien heprealaisten sanojen (tom, tum·mahʹ, tam, ta·mimʹ) sanajuuren merkitys on ’ehyt’ tai ’kokonainen’ (vrt. 3Mo 25:30; Jos 10:13; San 1:12). Sanaa ta·mimʹ käytetään usein esimerkiksi uhrieläinten fyysisestä virheettömyydestä, siitä ettei niissä ole mitään vikaa (2Mo 12:5; 29:1; 3Mo 3:6). Useimmiten nämä sanat tarkoittavat kuitenkin moraalista virheettömyyttä tai moitteettomuutta.

Kun sanaa ta·mimʹ käytetään Jumalasta, se voidaan hyvin kääntää ”täydelliseksi” kuvailtaessa Jehovan toimintaa ja tekoja, hänen tietään, tietoaan ja lakiaan (5Mo 32:4; Job 36:4; 37:16; Ps 18:30; 19:7). Kaikissa näissä ilmenevät jumalalliset ominaisuudet heijastavat niin verratonta eheyttä, täyteyttä ja virheettömyyttä, että niiden Lähteeksi voidaan selvästi tunnistaa ainoa tosi Jumala (Ro 1:20). (Ks. TÄYDELLISYYS.)

Ihmisten nuhteettomuuden merkitys. Muutamissa tapauksissa heprealainen sana tom tarkoittaa yksinkertaisesti vilpitöntä vaikutinta, viattomuutta vääriin aikomuksiin nähden (vrt. 1Mo 20:5, 6; 2Sa 15:11). Pääasiassa nämä samansukuiset heprealaiset sanat kuvailevat kuitenkin horjumatonta vanhurskaudelle omistautumista. Raamatun esimerkit ja näiden ilmausten raamatullinen käyttö korostavat sitä, että hellittämätön omistautuminen persoonalle, Jehova Jumalalle, ja hänen ilmaistulle tahdolleen ja tarkoitukselleen, on elintärkeää.

Liittyy tärkeimpään kiistakysymykseen. Ensimmäiselle ihmisparille annettiin Eedenissä mahdollisuus osoittaa nuhteettomuutensa. Tiedonpuuta koskeva rajoitus pani kokeeseen heidän antaumuksensa Luojaansa kohtaan. Jumalan Vastustajan aiheuttama ulkopuolinen paine ja vetoaminen heidän itsekkyyteensä saivat heidät taipumaan tottelemattomuuteen. Se että he tunsivat häpeää, olivat vastahakoisia kohtaamaan Luojansa eivätkä vastanneet avoimesti hänen kysymyksiinsä, osoitti, etteivät he olleet nuhteettomia (vrt. Ps 119:1, 80). Mutta he eivät selvästikään olleet ensimmäiset nuhteettomuudestaan luopuneet, sillä se henkiluomus, joka johti heidät kapinalliseen menettelyyn, oli jo luopunut omasta nuhteettomuudestaan (1Mo 3:1–19; vrt. hänen menettelyään Tyroksen kuninkaasta kertovaan surulauluun Hes 28:12–15:ssä; ks. SAATANA).

Saatanan kapina, joka sai näkyvästi alkunsa Eedenissä, synnytti kaikkeutta koskevan kiistakysymyksen Jumalan suvereeniuden oikeellisuudesta kaikkiin hänen luomuksiinsa nähden, hänen oikeudestaan vaatia heiltä täyttä tottelevaisuutta. Kysymys ei ollut voimasta vaan moraalista, ja siksi sitä ei voitu ratkaista pelkällä voimainkoetuksella siten, että Jumala olisi heti murskannut Saatanan ja ihmisparin kuoliaiksi. Tämä auttaa ymmärtämään, miksi pahuutta ja sen alkuunpanijaa, Saatanaa, on siedetty niin kauan. (Ks. PAHA, PAHUUS, JUMALATTOMUUS.) Koska Jumalan Vastustaja tukeutui ensimmäiseksi ihmisiin ja haki heiltä kannatusta ja hyväksymystä kapinalliselle menettelylleen (ensimmäiset todisteet siitä, että Jumalan henkipoikia asettui Saatanan puolelle, saatiin vasta vähän ennen vedenpaisumusta; 1Mo 6:1–5; vrt. 2Pi 2:4, 5), niin ihmisen nuhteettomuudesta Jumalan suvereenia tahtoa kohtaan tuli olennainen osa tätä kaikkia koskevaa kiistakysymystä (vaikkei Jehovan suvereenius sinänsä riipukaan hänen luomustensa nuhteettomuudesta). Jobin tapaus todistaa tämän.

Job. Job eli ilmeisesti Joosefin kuoleman ja Mooseksen päivien välisenä aikana, ja hänet kuvaillaan mieheksi, joka oli ”moitteeton [hepr. tam] ja oikeamielinen ja pelkäsi Jumalaa ja karttoi pahaa” (Job 1:1; ks. JOB). Se että ihmisten nuhteettomuus on osa Jehova Jumalan ja Saatanan välisestä kiistakysymyksestä, käy ilmi kysymyksistä, joita Jumala esitti Vastustajalleen Jobista, kun Saatana ilmaantui enkelien kokoukseen taivaan hoveihin. Saatana syytti Jobia vääristä vaikuttimista Jumalan palvonnassa väittäen, että Job ei palvellut puhtaan antaumuksen vaan itsekkään hyödyn vuoksi. Tällä tavoin hän asetti kyseenalaiseksi Jobin nuhteettomuuden Jumalaa kohtaan. Saatanan annettiin riistää Jobilta tämän valtava omaisuus ja jopa hänen lapsensa, mutta hän ei onnistunut murtamaan Jobin nuhteettomuutta. (Job 1:6–2:3.) Sitten hän väitti, että Job oli itsekkäästi valmis kestämään omaisuutensa ja lastensa menetyksen, kunhan hän pelastaisi oman nahkansa (Job 2:4, 5). Sen jälkeen Job sai tuskallisen, hivuttavan sairauden, hänen oma vaimonsa yritti taivuttaa häntä antamaan periksi ja lisäksi hänen toverinsa, jotka esittivät väärin Jumalan mittapuut ja tarkoitukset, arvostelivat häntä väheksyvästi ja puhuivat hänestä halventavasti (Job 2:6–13; 22:1, 5–11), mutta siitä huolimatta Job ei kieltänyt olleensa nuhteeton mies. ”Siihen asti kun henkeni heitän, en luovu nuhteettomuudestani! Olen pitänyt kiinni oikeudenmukaisuudestani enkä siitä hellitä, sydämeni ei pilkkaa minua yhdestäkään päivästäni.” (Job 27:5, 6.) Se että hän pysyi nuhteettomana, todisti Jumalan Vastustajan valehtelijaksi.

Saatanan Jobista esittämät haastavat sanat osoittavat hänen olleen sitä mieltä, että kaikki persoonat voitaisiin houkutella pois Jumalan puolelta ja ettei kukaan palvellut Häntä pelkästään epäitsekkäistä vaikuttimista. Niinpä ihmisillä ja Jumalan henkipojilla on suurenmoinen etu osallistua Jumalan suvereeniuden kunniaansaattamiseen pysymällä nuhteettomina häntä kohtaan. Siten he myös pyhittävät hänen nimensä. ”Tiellään moitteettomat ovat – – [Jehovalle] mieleen” (San 11:20; vertaa tätä Elifasin Jobin 22:1–3:ssa esittämään väärään näkemykseen).

Jumalan tuomion perusta. Suotuisan tuomion saaminen Jumalalta riippuu siitä, pysyykö luomus nuhteettomana (Ps 18:23–25). Kuningas Daavid kirjoittikin: ”Jehova itse langettaa tuomion kansoille. Tuomitse minut, oi Jehova, vanhurskauteni mukaan ja oman nuhteettomuuteni mukaan. Pyydän: loppukoon jumalattomien pahuus, ja vahvistathan vanhurskasta.” (Ps 7:8, 9; vrt. San 2:21, 22.) Kärsivä Job ilmaisi luottamuksensa siihen, että Jehova ”punnitsee minut tarkalla vaa’alla ja hän tulee tuntemaan nuhteettomuuteni” (Job 31:6). Sitten Job luettelee elävästä elämästä tusinan verran esimerkkejä, jotka olisivat osoittaneet, ettei hän ollut pysynyt nuhteettomana, jos ne olisivat pitäneet paikkansa (Job 31:7–40).

Mitä epätäydellisten ihmisten nuhteettomana pysyminen sisältää?

Kaikki ihmiset ovat epätäydellisiä eivätkä pysty pitämään täysin kiinni Jumalan mittapuista, joten on selvää, ettei heidän nuhteettomuutensa merkitse toiminnan tai puheen täydellisyyttä. Raamattu osoittaa sen sijaan, että se merkitsee sydämen antaumuksen eheyttä eli jakautumattomuutta. Daavid syyllistyi heikkoutensa vuoksi useisiin vakaviin väärintekoihin, mutta siitä huolimatta hän ’vaelsi nuhteettomin sydämin’ (1Ku 9:4), sillä hän otti ojennuksen vastaan ja oikaisi tiensä. Siten hän todisti, että hänen sydämessään oli yhä aito rakkaus Jehova Jumalaa kohtaan. (Ps 26:1–3, 6, 8, 11.) Myöhemmin Daavid sanoi pojalleen Salomolle: ”Tunne isäsi Jumala ja palvele häntä ehyin sydämin ja iloisin sieluin, sillä Jehova tutkii kaikki sydämet ja erottaa ajatusten jokaisen taipumuksen.” Salomon sydän ei kuitenkaan ”osoittautunut ehyeksi Jehovaa, hänen Jumalaansa, kohtaan niin kuin hänen isänsä Daavidin sydän”. (1Ai 28:9; 1Ku 11:4; näissä molemmissa jakeissa vastineella ”ehyt” käännetty heprealainen sana on ša·lemʹ, jota on käytetty myös San 11:1:ssä ja 1Ku 15:14:ssä.)

Nuhteettomuus ei siis rajoitu johonkin ihmisen käyttäytymisen yksittäiseen piirteeseen; se ei koske pelkästään asioita, jotka ovat selvästi ”uskonnollisia”. Se on Jumalan palvelijalle elämäntapa, tie jota ihminen ’vaeltaa’ yrittäen jatkuvasti saada selville Jehovan tahdon (Ps 119:1–3). Daavid paimensi Israelin kansaa ”nuhteettomin sydämin” sekä Jehovan palvontaan suoranaisesti liittyneissä asioissa että huolehtiessaan hallinnollisista tehtävistä. Hän halusi myös palvelijoittensa ja ympärillään elävien olevan nuhteettomia ihmisiä, jotka ’vaelsivat moitteettomalla tavalla’. (Ps 78:72; 101:2–7.) Jumalan edessä ’osoittaudutaan moitteettomaksi’ ajan kuluessa, kuten Nooa, Abraham ja muut osoittautuivat (1Mo 6:9; 17:1; 2Sa 22:24).

Nuhteettomuus vaatii tinkimätöntä uskollisuutta Jumalaa kohtaan ja vanhurskaudesta kiinni pitämistä, ei pelkästään suotuisissa oloissa, vaan kaikissa oloissa ja kaikkina aikoina. Tähdennettyään sitä, että Jehova hyväksyy vain nuhteettomana pysyvän, joka ”puhuu totuutta sydämessään”, psalmista sanoo sellaisesta, että ”hän on vannonut vahingokseen eikä kuitenkaan muuta valaansa”, ts. vaikka hän olisi juhlallisesti sopinut jotain, mikä onkin sitten selvästi hänen omien etujensa vastaista, hän pysyy silti sanassaan (Ps 15:1–5; vrt. Ro 1:31; 1Ti 1:10). Nuhteettomuus on siis ilmeisintä silloin, kun ihmisen antaumus joutuu koetukselle ja häntä painostetaan hylkäämään vanhurskas menettelynsä. Vaikka vastustajat pitäisivät jotakuta pilkkanaan (Job 12:4; vrt. Jer 20:7) tai tekisivät jostakusta katkeran puheensa (Ps 64:3, 4), vihansa ja väkivaltaisen vainon (San 29:10; Am 5:10) kohteen tai vaikka hän olisi sairas ja kohtaisi ahdistavia vastoinkäymisiä, hänen täytyy Jobin tavoin ’pysyä nuhteettomuudessaan’ hinnalla millä hyvänsä (Job 2:3).

Tällainen nuhteettomana pysyminen ei ole mahdollista ihmisen oman moraalisen voiman vuoksi vaan ainoastaan Jehovaan kohdistuvan syvän uskon ja luottamuksen sekä Hänen pelastusvoimansa ansiosta (Ps 25:21). Jumala on luvannut olla ”kilpi” ja ”linnoitus” ja varjella niiden tien, jotka vaeltavat nuhteettomasti (San 2:6–8; 10:29; Ps 41:12). Heidän herkeämätön halunsa saada Jehovan hyväksyntä tuo heidän elämäänsä tasapainoa, joka auttaa heitä kulkemaan suoraan kohti päämääräänsä (Ps 26:1–3; San 11:5; 28:18). Moitteettomat saattavat tosin joutua kärsimään jumalattomien hallinnosta ja kuolla jumalattomien tavoin, kuten Job hämillään totesi, mutta Jehova vakuuttaa olevansa tietoinen moitteettoman ihmisen elämästä ja takaa, että sellaisen ihmisen perintö säilyy, hänen tulevaisuutensa on rauhaisa ja hän saa haltuunsa hyvää (Job 9:20–22; Ps 37:18, 19, 37; 84:11; San 28:10). Kuten Jobin tapaus osoittaa, ihmisen nuhteettomuus – eikä hänen varallisuutensa – tekee hänestä todella arvokkaan ja kunnioituksen ansaitsevan (San 19:1; 28:6). Lapsia, joiden isä on nuhteeton, voidaan pitää onnellisina (San 20:7), sillä heidän isänsä elävä esimerkki on heille suurenmoinen perintö, ja he saavat osansa hänen hyvästä nimestään ja hänen hankkimastaan kunnioituksesta.

Jobin ja Daavidin esimerkkien lisäksi Raamatun heprealaiset kirjoitukset ovat täynnä muita esimerkkejä nuhteettomista ihmisistä. Abraham osoitti horjumatonta uskollisuutta Jumalaa kohtaan ollessaan valmis uhraamaan poikansa Iisakin (1Mo 22:1–12). Daniel ja hänen kolme toveriaan ovat erinomaisia esimerkkejä nuhteettomuudesta koetuksissa sekä nuorina että myöhemmin elämässään (Da 1:8–17; 3:13–23; 6:4–23). Heprealaiskirjeen 11. luvussa apostoli Paavali esittää pitkän luettelon esikristillisten aikojen ihmisistä, jotka uskon avulla osoittivat nuhteettomuutta monenlaisissa vaikeissa olosuhteissa (huomaa erityisesti jakeet 33–38).

Nuhteettomuus Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa. Vaikka Kreikkalaisissa kirjoituksissa ei käytetäkään varsinaisesti sanaa ”nuhteettomuus”, ajatus siitä esiintyy kaikkialla tässä Raamatun osassa. Jumalan Poika, Jeesus Kristus, antoi parhaan esimerkin nuhteettomuudesta ja ehdottomasta luottamuksesta taivaallisen Isänsä voimaan ja huolenpitoon. Siten hänet ’tehtiin täydelliseksi’ asemaansa Ylimmäisenä Pappina sekä Daavidin valtakuntaa suuremman taivaallisen Valtakunnan Voideltuna Kuninkaana (Hpr 5:7–9; 4:15; 7:26–28; Ap 2:34, 35). Nuhteettomuus sisältyy käskyyn, jonka Jeesus osoitti olevan kaikkein suurin: Jehova Jumalan rakastamiseen koko sydämellään, mielellään, sielullaan ja voimallaan (Mt 22:36–38). Hänen käskynsä ”teidän on siis oltava täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Mt 5:48) tähdensi myös ihmisen täydellistä omistautumista vanhurskaudelle. (Kreikkalaiset ’täydellistä’ merkitsevät sanat sisältävät ajatuksen sellaisesta, mikä on ’tullut täyteen tai valmiiksi’, ja niiden merkitys on siten samantapainen kuin edellä käsiteltyjen hepreankielisten sanojen merkitys.)

Jeesus korosti opetuksissaan sydämen puhtautta, asenteiden ja aikomusten vilpittömyyttä sekä ulkokultaisuuden karttamista, jotka kaikki ovat nuhteettomuudelle ominaisia piirteitä (Mt 5:8; 6:1–6, 16–18, 22, 23; Lu 11:34–36). Apostoli Paavali ilmaisi samaa huolta moitteettomaksi osoittautumisesta kuin Daavid ja muut aiemmin eläneet Jumalan palvelijat. Häntä ei voitu syyttää turmeltuneisuudesta eikä vilpillisyydestä palveluksessa eikä toisten kohtelussa. (2Ko 4:1, 2; 6:3–10; 8:20, 21; 1Te 1:3–6.)

Lisäksi Paavali ja muut varhaiskristityt osoittautuivat nuhteettomiksi pysymällä sinnikkäästi Jumalan antamassa tehtävässä, vaikka heitä vastustettiin, sekä kestämällä niitä kärsimyksiä, jotka johtuivat puutteesta, vainosta ja siitä, että he pitivät kiinni jumalisesta antaumuksesta (Ap 5:27–41; 2Ko 11:23–27).