SUITSUKE

Aromaattisista hartseista ja palsameista koostuva seos, joka palaa hitaasti ja josta lähtee hyvä tuoksu. Heprealaiset sanat qetoʹret ja qetō·rahʹ tulevat juuresta qa·tarʹ, jonka merkitys on ’suitsuttaa uhrisavua’. ”Suitsukkeen” vastine Raamatun kreikkalaisissa kirjoituksissa on thy·miʹa·ma.

Pyhä suitsuke, jota oli määrätty käytettäväksi erämaassa olleessa tabernaakkelissa, oli tehty kallisarvoisista, seurakunnan lahjoittamista materiaaleista (2Mo 25:1, 2, 6; 35:4, 5, 8, 27–29). Kun Jehova antoi tämän häneltä lähtöisin olevan, neljästä aineksesta koostuvan seoksen valmistusohjeen, hän sanoi Moosekselle: ”Ota itsellesi hajusteita: hajupihkapisaroita ja suitsutuskynttä ja hyvänhajuista galbaanihartsia ja puhdasta suitsutuspihkaa. Kutakin tulee olla yhtä paljon. Ja sinun on tehtävä siitä suitsuketta, tuoksuseosta, voiteentekijän työnä, suolattua, puhdasta, pyhää. Ja sinun on survottava sitä hienoksi jauheeksi ja pantava sitä Todistuksen eteen kohtaamistelttaan, jossa annan sinun kohdata minut. Sen tulee olla teille erittäin pyhää.” Korostaakseen sitten heille tämän suitsukkeen ainutlaatuisuutta ja pyhyyttä Jehova lisäsi: ”Jokainen, joka tekee senkaltaista nauttiakseen sen tuoksusta, on karsittava pois kansastaan.” (2Mo 30:34–38; 37:29.)

Rabbiinijuutalaiset lisäsivät temppelin suitsukkeeseen myöhemmin muita aineita, ja Josefus sanoi, että se oli tehty 13 hyväntuoksuisesta hajuaineesta (The Jewish War, V, 218 [v, 5]). Maimonideen mukaan näitä ylimääräisiä aineksia olivat mm. meripihka, kassia, kaneli, mirha, sahrami ja nardus.

Tabernaakkelin pyhän osaston länsipäässä, aivan sen esiripun vieressä, joka erotti pyhän kaikkeinpyhimmästä, oli ”suitsutusalttari” (2Mo 30:1; 37:25; 40:5, 26, 27). Salomon temppelissäkin oli tällainen suitsutusalttari (1Ai 28:18; 2Ai 2:4). Näillä alttareilla poltettiin pyhää suitsuketta aamuin illoin (2Mo 30:7, 8; 2Ai 13:11). Kerran vuodessa, sovituspäivänä, alttarilta vietiin hiiliä suitsutusastiassa eli tuliastiassa ja kaksi kourallista suitsuketta kaikkeinpyhimpään, jossa suitsuke pantiin savuamaan todistuksen arkun armoistuimen eteen (3Mo 16:12, 13).

Alun perin suitsuketta uhrasi alttarilla ylimmäinen pappi Aaron (2Mo 30:7), mutta myöhemmin hänen poikansa Eleasar asetettiin valvomaan suitsuketta ja muita tabernaakkelin tarvikkeita (4Mo 4:16). Ilmeisesti suitsukkeen polttaminen ei ollut vain ylimmäisen papin tehtävä, paitsi sovituspäivänä, sillä alipappi Sakarjan (Johannes Kastajan isä) kerrotaan toimittaneen tätä palvelusta (Lu 1:8–11). Pian sen jälkeen kun tabernaakkelipalvelus aloitettiin, Jehova surmasi kaksi Aaronin poikaa, Nadabin ja Abihun, koska he yrittivät uhrata suitsuketta ”laittoman tulen” yhteydessä (3Mo 10:1, 2; vrt. 2Mo 30:9; ks. ABIHU). Myöhemmin Korah ja 250 muuta, jotka olivat kaikki leeviläisiä mutta eivät kuuluneet pappien sukuhaaraan, kapinoivat Aaronin pappeutta vastaan. Mooses käski heidän ottaa kokeeksi tuliastiat ja polttaa suitsuketta tabernaakkelin sisäänkäynnin luona, jotta Jehova voisi osoittaa, hyväksyikö hän heidät papeikseen. Tuo ryhmä tuhoutui itse teossa tuliastiat käsissään. (4Mo 16:6, 7, 16–18, 35–40.) Kuningas Ussiaa puolestaan lyötiin spitaalilla, kun hän yritti julkeasti polttaa suitsuketta temppelissä (2Ai 26:16–21).

Ajan myötä Israelin kansa laiminlöi Jehovan palvontamääräykset siinä määrin, että he sulkivat temppelin ja polttivat suitsuketta muilla alttareilla (2Ai 29:7; 30:14). Mikä vielä pahempaa, he polttivat suitsuketta muille jumalille, joiden edessä he harjoittivat porttoutta, ja he häpäisivät pyhän suitsukkeen muillakin tavoin, mikä kaikki oli Jehovan silmissä inhottavaa (Hes 8:10, 11; 16:17, 18; 23:36, 41; Jes 1:13).

Merkitys. Lakiliitossa oli tulevan paremman varjo (Hpr 10:1), ja näyttää siltä, että suitsukkeen polttaminen tuon järjestelyn alaisuudessa edusti Jumalan uskollisten palvelijoiden otollisia rukouksia. Psalmista julisti: ”Olkoon rukoukseni valmistettu kuin suitsutus edessäsi [Jehovan edessä].” (Ps 141:2.) Myös paljon kuvakieltä käyttävässä Ilmestyskirjassa kerrotaan, että niillä, jotka ovat Jumalan taivaallisen valtaistuimen ympärillä, on ”kultaiset maljat, jotka olivat täynnä suitsuketta, ja suitsutus tarkoittaa pyhien rukouksia”. ”Hänelle [enkelille] annettiin suuri määrä suitsuketta uhrattavaksi kaikkien pyhien esittämien rukousten ohella kultaisella alttarilla, joka oli valtaistuimen edessä.” (Il 5:8; 8:3, 4.) Palava suitsuke kuvasi monella tavoin sopivasti pyhien rukouksia, joita ’esitetään’ (Hpr 5:7) yötä päivää (1Te 3:10) ja jotka miellyttävät Jehovaa (San 15:8).

Suitsutus ei tietenkään voinut tehdä valheellisten palvojien rukouksista otollisia Jumalalle (San 28:9; Mr 12:40). Toisaalta vanhurskaan rukoukset ovat tehokkaita (Ja 5:16). Niinpä kun Jumalalta tullut vitsaus alkoi, Aaron nopeasti ”pani – – [tuliastiaan] suitsukkeen ja alkoi toimittaa kansalle sovitusta” (4Mo 16:46–48).

Kristityt eivät polttaneet suitsuketta. Vaikka suitsuketta poltetaan nykyään joissakin kristikunnan uskonnoissa ja myös buddhalaistemppeleissä, Raamatusta ei löydy perusteita sille, että kristittyjen tulisi noudattaa tuota tapaa. Suitsutusastiat eivät kuuluneet kirkkoastioihin ajanlaskumme neljällä ensimmäisellä vuosisadalla, ja vasta Gregorius Suuren ajalta (500-luvun loppupuolelta) on selviä todisteita suitsukkeen käytöstä kirkon jumalanpalveluksissa. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että suitsukkeen polttaminen Jumalan palvonnan yhteydessä lakkasi sen jälkeen, kun Kristus tuli ja naulitsi lakiliiton säännöksineen kidutuspaaluun (Kol 2:14), ja varsinkin sen jälkeen, kun temppeli ja siihen kuuluva Aaronin pappeus poistettiin kokonaan. Suitsuketta ei määrätty käytettäväksi kristillisessä seurakunnassa, eivätkä varhaiskristityt, kuten eivät juutalaisetkaan, koskaan polttaneet suitsuketta yksityisesti uskonnollisista syistä.

Varhaiskristityt kieltäytyivät myös polttamasta suitsuketta keisarin kunniaksi, vaikka se maksoi heille heidän henkensä. Daniel P. Mannix kirjoittaa tästä: ”Hyvin harvat kristityt muuttivat mieltään, vaikka areenalla oli yleensä heidän mukavuudekseen alttari, jolla paloi tuli. Vangin ei tarvinnut muuta kuin heittää vähän suitsuketta liekkiin, niin hänelle annettiin uhritodistus ja hänet vapautettiin. Hänelle selvitettiin myös huolellisesti, ettei hän palvonut keisaria, vaan ainoastaan tunnusti keisarin jumalallisen aseman Rooman valtion päänä. Silti eivät juuri ketkään kristityt käyttäneet hyväkseen tätä pelastusmahdollisuutta.” (Those About to Die, 1958, s. 137.)

Tertullianus (100–200-luvulla) sanoo, etteivät kristityt harjoittaneet edes suitsukekauppaa (On Idolatry, XI luku). Aivan toisin toimivat kuitenkin ne suitsukekauppiaat, jotka käyvät kauppaa vertauskuvallisen Suuren Babylonin kanssa (Il 18:11, 13).