VANHURSKAUS

Heprealaisiin sanoihin tseʹdeq ja tseda·qahʹ sekä kreikkalaiseen sanaan di·kai·o·syʹnē sisältyy ajatus ’oikeamielisyydestä’, ’rehtiydestä’, ja ne ilmaisevat mittapuun tai normin, jonka perusteella voidaan määrittää, mikä on oikeamielistä. Sanaa ”vanhurskaus” käytetään usein tuomarin tai tuomion yhteydessä, ja se antaa sanalle jossain määrin oikeudellisen vivahteen (tämän vuoksi nuo alkukielen sanat käännetään joskus vastineella ”oikeus”). (Ps 35:24; 72:2; 96:13; Jes 11:4; Il 19:11.) Mooseksen laissa sanaa tseʹdeq käytetään 3. Mooseksen kirjan 19:36:ssa neljä kertaa liiketoimien yhteydessä: ”Teillä tulee olla tarkka [”oikea”, KR-38, AT, Le] vaaka, tarkat punnukset, tarkka eefa ja tarkka hin.”

Jumala asettaa mittapuun. Kreikan kielen tutkija Kenneth S. Wuest sanoo: ”Jumala on se objektiivinen mittapuu, joka määrittää sanan dikaios [vanhurskas] merkityssisällön ja pitää samalla tuon merkityssisällön vakiona ja muuttumattomana, koska Hän on Muuttumaton.” Sitten hän lainaa Cremerin sanoja: ”Raamatullisessa mielessä vanhurskaus on sellaista oikeaa, jonka mittapuu on Jumala, jota arvioidaan Jumalan mittapuun mukaan, joka ilmenee Jumalan mielen mukaisessa käytöksessä ja joka liittyy ennen kaikkea sen suhteeseen Jumalaan ja Hänen edessään vaeltamiseen. Siitä käytetään nimitystä dikaiosyne theou (Jumalan vanhurskaus) (Room. 3:21; 1:17), ja sitä se on, vanhurskautta sellaisena kuin se kuuluu Jumalalle ja sillä on arvoa Hänen edessään, jumalallista vanhurskautta, ks. Ef. 4:24; tällä tavoin määritetyn vanhurskauden kanssa evankeliumi (Room. 1:17) tulee kansakuntien maailmaan, joka oli tottunut mittaamaan erilaisella mittapuulla.” (Studies in the Vocabulary of the Greek New Testament, 1946, s. 37.)

Luukas osoittaa vanhurskaana olemisen merkityksen sanoessaan pappi Sakarjasta ja hänen vaimostaan Elisabetista (Johannes Kastajan vanhemmista): ”He olivat molemmat vanhurskaita Jumalan edessä, koska he vaelsivat moitteettomasti kaikkien Jehovan käskyjen ja oikeudellisten vaatimusten mukaan.” (Lu 1:6.) Vanhurskautta mitataan Jumalan tahtoon ja käskyihin mukautumisella. Hänen eri aikoina ja eri ihmisille antamansa nimenomaiset käskyt voivat vaihdella: hänen Nooalle antamaansa käskyä rakentaa arkki ei ole koskaan toistettu eikä hänen ympärileikkauskäskynsä koske kristittyjä. Jumalan omat mittapuut, hänen persoonallisuutensa ja se, mitä hän on, mikä ilmenee hänen sanoistaan ja menettelytavoistaan, pysyvät kuitenkin aina samoina ja antavat siten täydellisen mittapuun, joka on lujuudessaan ja pysyvyydessään ’kallion kaltainen’ ja jolla voidaan mitata kaikkien hänen luomustensa käytöstä (5Mo 32:4; Job 34:10; Ps 92:15; Hes 18:25–31; 33:17–20).

Hyvyys ja vanhurskaus. Apostoli Paavali näyttää tekevän eron hyvyyden ja vanhurskauden välillä, kun hän Kristuksen uhrikuolemasta puhuessaan sanoo: ”Sillä tuskin kukaan käy kuolemaan jonkun vanhurskaan ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta ehkä joku uskaltaakin kuolla. Mutta Jumala suosittelee omaa rakkauttaan meille siinä, että Kristus kuoli puolestamme ollessamme vielä syntisiä.” (Ro 5:7, 8.) Ihmistä voidaan sanoa ”vanhurskaaksi”, jos hän täyttää omat velvollisuutensa, on oikeudenmukainen, puolueeton, rehellinen, ei syyllisty väärintekoon tai moraalittomuuteen, on siis tunnettu nuhteettomasta käytöksestään ja oikeamielisyydestään. Paavalin sanat viittaavat kuitenkin siihen, että ”hyvä” ihminen olisi jollain tavoin parempi. Jotta ihminen olisi ”hyvä”, hän ei tietenkään voisi olla epävanhurskas tai epäoikeudenmukainen, mutta on muita ominaisuuksia, jotka erottavat hänet ihmisestä, joka tunnetaan etupäässä vanhurskaudestaan. Kreikkalaisen sanan käyttö osoittaa, että hyvyytensä takia huomionarvoinen eli huomattava ihminen on hyväntahtoinen (taipuvainen tekemään hyvää toisille tai hyödyttämään heitä) ja hyvää tekevä (aktiivisesti hyvyyttä ilmaiseva). Hän ei ole kiinnostunut pelkästään sen tekemisestä, mitä oikeus vaatii, vaan hän menee pitemmälle, koska hän haluaa osoittaa huomaavaisuutta toisia kohtaan ja pyrkii hyödyttämään ja auttamaan heitä. (Vrt. Mt 12:35; 20:10–15; Lu 6:9, 33, 35, 36; Joh 7:12; Ap 14:17; Ro 12:20, 21; 1Te 5:15.)

Paavalin viesti on siis ilmeisesti se, että vaikka ”vanhurskaana” tunnettu saattaakin saada osakseen toisten kunnioituksen ja jopa ihailun, hän ei ehkä vetoa heidän sydämeensä niin voimakkaasti, että saisi jonkun kuolemaan puolestaan. Mutta hyvyytensä vuoksi huomattava ihminen, joka on lämmin, avulias, huomaavainen, armollinen, aktiivisesti hyödyksi toisille, saa osakseen kiintymyksen, ja hänen hyvyytensä voi vedota sydämeen siinä määrin, että sellaisen ihmisen puolesta joku saattaa hyvinkin olla halukas kuolemaan.

Huomattakoon, että Raamatussa asetetaan ”hyvän” vastakohdaksi ”paha” (Mt 5:45; Joh 5:29; Ro 9:11; 12:9; 16:19; 2Ko 5:10; 1Pi 3:11; 3Jo 11). ”Vanhurskas” taas asetetaan ”syntisen” (epävanhurskaan ihmisen) vastakohdaksi (Mr 2:17; Lu 15:7). Samalla tavoin kuin joku voi olla syntinen (koska hän ei täytä vanhurskaita mittapuita), mutta häntä ei välttämättä sanota tai luokitella ”pahaksi”, joku voi myös olla ”vanhurskas”, eikä häntä silti välttämättä sanota tai luokitella ”hyväksi” aiemmin esitetyssä mielessä.

Arimatialainen Joosef oli tunnetusti ”hyvä ja vanhurskas”, mutta näiden sanojen merkitys on tietenkin aina suhteellinen, kun puhutaan epätäydellisistä ihmisistä (Lu 23:50; vrt. Mt 19:16, 17; Mr 10:17, 18; ks. HYVYYS: Jehovan hyvyys). Jumalan Israelille antaman lain käskyt olivat ’pyhiä [koska ne olivat Jumalalta] ja vanhurskaita [koska ne olivat täysin oikeudenmukaisia] ja hyviä [koska ne olivat joka suhteessa hyödyllisiä niille, jotka noudattivat niitä]’ (Ro 7:12; vrt. Ef 5:9).

Jehova, Vanhurskas. Heprealaiset sanat tseʹdeq ja tseda·qahʹ sekä kreikan di·kai·o·syʹnē viittaavat usein siihen, että Jumalan tiet ovat oikeita: hänen suvereeniutensa vuoksi (Job 37:23; Ps 71:19; 89:14), kun hän tuomitsee ja panee tuomioita ja oikeutta täytäntöön (Ps 9:8; 85:11; Jes 26:9; 2Ko 3:9), kun hän rankaisee kansaansa kuuluviksi tunnustautuvia (Jes 10:22), kun hän saattaa itsensä kunniaan tuomioissaan (Ps 51:4; Ro 3:4, 5) ja kun hän saattaa kunniaan kansansa (Mi 7:9).

Jehovaa itseään sanotaan ”vanhurskauden olinpaikaksi” (Jer 50:7). Hän on siksi Vanhurskas, ja kaikki se vanhurskaus, jota hänen luomuksillaan on, johtuu heidän suhteestaan häneen. Jehova pitää kiinni omasta vanhurskauden mittapuustaan poikkeamatta siitä. Sen vuoksi hänen luomuksensa voivat luottaa häneen täysin. Hänestä on kirjoitettu: ”Vanhurskaus ja oikeus ovat valtaistuimesi perusta.” (Ps 89:14.)

Vanhurskas osoittaessaan armoa. Jehova ei vanhurskautensa, oikeudenmukaisuutensa, pyhyytensä ja puhtautensa vuoksi voi katsoa syntiä läpi sormiensa (Ps 5:4; Jes 6:3, 5; Hab 1:13; 1Pi 1:15). Siksi hän ei voisi antaa ihmiskunnan syntejä anteeksi täyttämättä oikeuden vaatimuksia, siis ilman laillista perustetta. Mutta ansaitsemattomasta hyvyydestään hän teki tällaisen oikeudenmukaisen järjestelyn antamalla Poikansa uhriksi, sovitukseksi syntien edestä eli niiden peittämiseksi. Tällä tavoin hän voi vanhurskaasti osoittaa armoa niitä syntisiä ihmisiä kohtaan, jotka ottavat tämän järjestelyn vastaan. Paavali ilmaisee asian seuraavasti: ”Mutta nyt Jumalan vanhurskaus – – on tehty ilmeiseksi ilman lakia, niin, Jumalan vanhurskaus Jeesukseen Kristukseen kohdistuvan uskon välityksellä – –. Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat Jumalan kunniaa vailla, ja se, että heidät hänen ansaitsemattomasta hyvyydestään julistetaan vanhurskaiksi Kristuksen Jeesuksen maksamien lunnaiden perusteella tapahtuvan vapautuksen välityksellä, on ilmainen lahja – –, jotta hän [Jumala] olisi vanhurskas silloinkin, kun hän julistaa vanhurskaaksi sen [perisynnin alaisen ihmisen], jolla on usko Jeesukseen.” (Ro 3:21–26.) (Ks. VANHURSKAAKSI JULISTAMINEN.)

Etsi Jumalan vanhurskautta. Jeesus kehotti kuulijoitaan vakavasti: ”Näin ollen etsikää jatkuvasti ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin kaikki tämä muu lisätään teille.” (Mt 6:33.) Ihmisen täytyy etsiä Valtakuntaa jatkuvasti; hänen täytyy haluta tuota hallitusta ja olla uskollinen sille. Mutta hän ei saa unohtaa, että se on Jumalan valtakunta; hänen täytyy mukautua Jumalan tahtoon, Jumalan asettamaan oikean ja väärän käytöksen mittapuuhun, ja hänen täytyy jatkuvasti ’uudistaa mieltään’, niin että hänen elämänsä jokainen puoli on sopusoinnussa Jumalan vanhurskauden kanssa (Ro 12:2). Hänen täytyy ’pukea ylleen uusi persoonallisuus, joka luotiin Jumalan tahdon mukaan tosi vanhurskaudessa ja uskollisuudessa’ (Ef 4:23, 24).

Juutalaiset ajattelivat, että he olivat turvassa ja että he saisivat osakseen Jumalan valtakunnan yrittämällä vahvistaa omaa vanhurskauttaan, mutta he eivät alistuneet Jumalan vanhurskauteen (Ro 10:1–3). Tämän vuoksi Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Sillä minä sanon teille, että jos teidän vanhurskautenne ei ole runsaampaa kuin kirjanoppineiden ja fariseusten, niin ette missään tapauksessa tule menemään taivasten valtakuntaan.” Nämä miehet olivat tavallaan vanhurskaita noudattaessaan joitakin Lain vaatimuksia ja siihen lisättyjä perinteitään. Mutta he olivat itse asiassa tehneet Jumalan sanan pätemättömäksi perinteensä takia, ja he hylkäsivät Kristuksen, Jumalan kanavan, jonka kautta he olisivat voineet saavuttaa todellisen vanhurskauden. (Mt 5:17–20; 15:3–9; Ro 10:4.)

Ei vanhurskautta omilla teoilla. On siis selvää, etteivät epätäydelliset ihmiset voineet koskaan saavuttaa todellista vanhurskautta – yltää Jumalan vanhurskauteen – sen enempää luottamalla Mooseksen lain tekoihin kuin omiin omavanhurskaisiin tekoihinsakaan (Ro 3:10; 9:30–32; Ga 2:21; 3:21; Tit 3:5). Ne ihmiset, joita Jumala sanoi ”vanhurskaiksi”, olivat uskoneet Jumalaan, eivätkä he luottaneet omiin tekoihinsa vaan tukivat uskoaan teoilla, jotka olivat sopusoinnussa hänen vanhurskaan mittapuunsa kanssa (1Mo 15:6; Ro 4:3–9; Ja 2:18–24).

Laki oli vanhurskas. Tämä ei tarkoita sitä, ettei Mooseksen välityksellä annettu laki olisi sisältänyt Jumalan vanhurskauden mittapuuta. Kyllä se sisälsi. Apostoli sanoo: ”Niin ollen Laki on itsessään pyhä, ja käsky on pyhä ja vanhurskas ja hyvä.” (Ro 7:12; 5Mo 4:8.) Se palveli Jumalan tarkoitusta siten, että se teki rikkomukset ilmeisiksi ja toimi kasvattajana, joka johti vilpitönsydämiset juutalaiset Kristukseen, ja siten, että siinä oli tulevan hyvän varjo (Ga 3:19, 24; Hpr 10:1). Mutta se ei voinut tuoda todellista, täydellistä vanhurskautta niille, jotka olivat sen alaisuudessa. He kaikki olivat syntisiä, he eivät pystyneet noudattamaan Lakia täydellisesti, eikä heidän ylimmäinen pappinsa kyennyt uhriensa ja palvontamenojensa avulla poistamaan heidän syntejään. Sen vuoksi he saattoivat saada vanhurskauden vain ottamalla vastaan Jumalan antaman Pojan. (Ro 8:3, 4; Hpr 7:18–28.) Ne, jotka ottivat vastaan Kristuksen, julistettiin vanhurskaiksi, ei omasta ansiostaan, vaan lahjana, ja Kristuksesta tuli heille ”Jumalalta oleva viisaus sekä vanhurskaus ja pyhitys ja vapautus lunnaiden perusteella”. Todellinen vanhurskaus voi siis tulla vain Kristuksen välityksellä. Tämä korottaa Jehovan, antaa hänelle, ei ihmiselle tai omille teoille, ansion kaiken vanhurskauden Lähteenä, ”jotta olisi niin kuin on kirjoitettu: ’Joka ylpeilee, ylpeilköön Jehovasta.’” (1Ko 1:30, 31; Ro 5:17.)

Vanhurskauden hyöty. Jumala rakastaa vanhurskaita ja huolehtii heistä. Daavid kirjoitti: ”Olen ollut nuorukainen ja olen tullut vanhaksi, mutta en ole nähnyt vanhurskasta hylättynä enkä hänen jälkeläistensä etsivän leipää.” (Ps 37:25.) Salomo sanoi: ”Jehova ei anna vanhurskaan sielun olla nälissään, mutta jumalattomien halun hän torjuu.” (San 10:3.) Jumala tulee tuomitsemaan asutun maan vanhurskaudessa Jeesuksen Kristuksen kautta, ja hän luo ”uudet taivaat ja uuden maan, joissa vanhurskaus asuu” (Ap 17:31; 2Pi 3:13). Vanhurskaille luvataan, että he saavat lopulta omistaa maan; jumalattomat poistetaan maan päältä ”lunastusmaksuna” vanhurskaiden puolesta, sillä niin kauan kuin jumalattomat ovat vallassa, vanhurskailla ei voi olla rauhaa. Jumalattomien omaisuus taas joutuu vanhurskaille, kuten sananlaskussa sanotaan: ”Syntisen varallisuus on talletettu vanhurskasta varten.” (San 13:22; 21:18.)

Ihminen, joka pitää hellittämättä kiinni vanhurskaudesta, voi olla varma siitä, että Jumala on hyväntahtoinen ja hyväksyy oikeasydämiset ihmiset nyt ja kaikkina tulevina aikoina, sillä ”vanhurskaan muisto saa siunauksen [ja tulee saamaan ”ajan hämärään asti”], mutta jumalattomien nimi mätänee” (San 10:7; Ps 112:6).

Kunnioita ja kuuntele vanhurskaita. On viisasta kunnioittaa niitä, jotka Jehova lukee vanhurskaiksi, ja kuunnella heidän neuvojaan ja ojennustaan, jotka koituvat niiden vastaanottajien hyväksi. Daavid sai ojennusta Jehovalta vanhurskaiden ihmisten, Jumalan palvelijoiden ja profeettojen, kautta, ja hän sanoi: ”Jos vanhurskas löisi minua, se olisi rakkaudellista huomaavaisuutta, ja jos hän ojentaisi minua, se olisi pään päälle öljyä, josta pääni ei tahtoisi kieltäytyä.” (Ps 141:5.)

”Vanhurskauden rintahaarniska”. Koska Raamatussa sanotaan, että ”ennen kaikkea muuta varjeltavaa varjele sydäntäsi, sillä siitä kumpuavat elämän lähteet”, niin kristityillä täytyy olla yllään ”vanhurskauden rintahaarniska” (San 4:23; Ef 6:14). Sen estämiseksi, että sydän muuttuisi pahaksi, on erittäin tärkeää noudattaa Jumalan vanhurskautta, sillä langenneen, syntisen ihmisen sydän on petollinen ja toivoton (Jer 17:9). Sydän tarvitsee paljon kuria ja valmennusta. Kristitty voi olla varma tällä tiellä pysymisestä vain, jos hän pitää tiukasti kiinni Raamatusta, joka apostoli Paavalin sanojen mukaan on ”hyödyllinen opettamiseen, ojentamiseen, oikaisemiseen, kurittamiseen vanhurskaudessa, jotta Jumalan ihminen olisi täysin pätevä, täydelleen varustautunut kaikkeen hyvään työhön”. Hänen tulee ottaa kiitollisena vastaan se kuri, jota saadaan vanhurskailta miehiltä, jotka käyttävät Jumalan sanaa tällä tavoin. (2Ti 3:16, 17.)