PÄÄHINE

Päänpeitteen käyttäminen varsinaisena vaatekappaleena ei ollut kovin tärkeää heprealaisille. Tavallinen kansa on ehkä tarvittaessa käyttänyt tähän tarkoitukseen joskus päällysvaippaa tai pitkää vaatetta. Virkamiehet ja joihinkin juhla- tai erikoistilaisuuksiin osallistuvat miehet ja naiset pitivät kuitenkin useasti koristeltuja päähineitä. Israelin papeilla oli oma säädetynlainen päähineensä (2Mo 28:4, 39, 40). (Ks.  KRUUNU; VAATETUS.)

Raamatun heprealaisten kirjoitusten päähinetyyppejä. Ensimmäinen Raamatussa mainittu päänpeite oli päähuivi, jonka Rebekka puki ylleen tavatessaan Iisakin (1Mo 24:65). Tässä kohdassa käytetään heprealaista sanaa tsa·ʽifʹ, joka käännetään muualla ”hartiahuiviksi” (1Mo 38:14, 19). Tämän ”päähuivin” käyttäminen osoitti ilmeisesti Rebekan olevan alamainen sulhaselleen Iisakille.

Ylimmäisen papin pään ympärille kääritty turbaani (hepr. mits·neʹfet) oli hienoa pellavaa, ja sen etupuolelle sidottiin sinisellä nauhalla kultalevy (2Mo 28:36–39; 3Mo 16:4). Myös alipappien koristeltu päähine ’käärittiin’ pään ympärille, mutta heidän päähineestään käytetään hepreassa eri sanaa (mig·ba·ʽahʹ), mikä osoittaa, että se oli erilainen ja ettei se ollut ehkä yhtä taidokkaasti tehty kuin ylimmäisen papin turbaani. Alipappien päähineessä ei myöskään ollut kultalevyä. (3Mo 8:13.)

Job mainitsee turbaanin kuvaannollisessa merkityksessä verratessaan oikeudenmukaisuuttaan turbaaniin (Job 29:14; vrt. San 1:9; 4:7–9). Naiset pitivät toisinaan turbaaneja (Jes 3:23). Tässä yhteydessä heprealainen sana on tsa·nifʹ. Sitä käytetään Jesajan 62:3:ssa ja Sakarjan 3:5:ssä ylimmäisen papin päähineestä ilmauksessa ”kuninkaallinen turbaani”.

Sulhasella oli ilmeisesti turbaanin kaltainen päähine, peʼerʹ (Jes 61:10), joka oli ilon vertauskuva (Jes 61:3; vrt. Hes 24:17, 23). Tätä sanaa käytetään myös naisten päähineestä (Jes 3:20) ja pappien päähineestä (Hes 44:18).

Jesajan 3:18:ssa mainitut otsanauhat (hepr. ševi·simʹ) tehtiin nähtävästi verkosta. ”Riipuketurbaanit” (hepr. tevu·limʹ), joiden Hesekiel kuvailee olleen kaldealaissoturien päässä, ovat ehkä olleet hyvin värikkäitä ja koristeellisia (Hes 23:14, 15).

Danielin kolme nuorta heprealaistoveria heitettiin kaikki vaatteet yllään ja jopa päähineet päässään Nebukadnessarin pätsiin. Päähineiden käyttäminen on voinut ilmaista heidän arvonimensä tai -asemansa. Jotkut otaksuvat niiden olleen kartionmuotoisia. (Da 3:21.)

Entis- ja nykyajan päähineet. Useimmat egyptiläisissä, babylonialaisissa ja assyrialaisissa monumenteissa ja reliefeissä olevat kuvat esittävät sotaa ja metsästystä, kuninkaan palatsia tai temppeleitä. Varsinkin egyptiläisillä on kuitenkin myös koko joukko kuvia työmiehistä erilaisten taiteenalojen ja ammattien parissa. Niissä kuninkailla, johtomiehillä ja jalosukuisilla on päässään hyvinkin erilaisia päähineitä, mutta tavallinen kansa kuvataan usein joko ilman päähinettä tai joskus melko päänmukaisissa päähineissä.

Hyvin samankaltainen päähinemalli on nykyään Lähi-idässä asuvien beduiinien käyttämä keffije. Siihen kuuluu neliönmuotoinen kankaanpala, joka on taiteltu niin, että kolme kulmaa riippuu selän ja hartioiden yli. Se sidotaan pään ympäri kulkevalla punoksella, ja näin kasvot jäävät paljaiksi mutta pää ja niska ovat suojassa auringolta ja tuulelta. Muinaiset heprealaiset käyttivät mahdollisesti sellaista päänpeitettä.

Pään peittäminen ja naisen alamaisuus. Apostoli Paavali käski naisten pitää päänpeitettä, kun he rukoilivat tai profetoivat kristillisessä seurakunnassa. Näin nainen tunnusti johtoaseman periaatteen, jonka mukaan mies on naisen pää, Kristus on miehen pää ja Jumala puolestaan Kristuksen pää. Paavali sanoi, että naisen pitkä tukka on annettu hänelle luonnostaan ”päähineen sijaan”. Apostoli kirjoitti tuolloin Korintin kristityille, jotka asuivat eurooppalaisten ja seemiläisten keskuudessa, ja näistä oli luonnollista, että miehillä ja naisilla oli eripituiset hiukset. Orjattarilta ja niiltä, jotka saatiin kiinni haureudesta tai aviorikoksesta, ajeltiin pää paljaaksi. Paavali kiinnitti huomiota siihen, että naisen pitkä tukka oli luonnollinen todiste naiselle sopivasta asemasta miehen johtoaseman alaisuudessa. Tämän luonnollisen muistutuksen naisen alamaisuudesta tulisi siis saada hänet pitämään päässään jonkinlaista päänpeitettä ”vallan merkkinä”, kun hän rukoilee tai profetoi seurakunnassa, ja tällä tavoin hän osoittaisi toisten, mm. enkelien, edessä, että hän itse tunnustaa johtoaseman periaatteen. (1Ko 11:3–16.) Epäilemättä muinoin eläneet naisprofeetat, esim. Debora (Tu 4:4) ja Anna (Lu 2:36–38), toimivat juuri näin, kun he profetoivat. (Ks. HIUKSET, KARVAT.)