”Sinun sanasi on totuus”
Onko pyhä henki persoona?
OLLESSAAN maan päällä seuraajiensa parissa Jeesus opetti heitä sekä antoi heille apuaan ja opastustaan. Mutta mitä oli tapahtuva hänen kuolemansa jälkeen? Eikö heillä olisi mitään hengellistä apua?
Surmaamistaan edeltäneenä iltana Kristus antoi heille vakuuttavan lupauksen sanoen: ”Minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan [kreikaksi parákletos] olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä.” (Joh. 14:16, 17) Niille, jotka käyttävät v:n 1776 suomalaista käännöstä (Vk), saattaa olla tutumpi sana ”lohduttaja”, jota tuo käännös käyttää ”Puolustajan” sijasta. Kummassakin tapauksessa monet päättelevät Jeesuksen luvanneen, että jumalallinen persoona auttaisi hänen seuraajiaan, että pyhä henki on persoona.
Mutta osoittaako se, mitä Raamattu sanoo ”Puolustajana” tai ”lohduttajasta”, että pyhä henki on todella elävä persoona?
”Henkeä” merkitsevä sana on sekä heprean että kreikan kielessä sama sana, joka on käännetty ”tuuleksi”. Pyhää henkeä ei voi nähdä enempää kuin tuultakaan; kuitenkin se on toimiva voima, joka voi aikaansaada vaikutuksia. Koska sitä sanotaan ”Jumalan Hengeksi” tai ”Herran hengeksi”, se todistaa, että se on Jumalalle kuuluva välikappale. – 1. Moos. 1:2; Tuom. 15:14.
Todisteita pyhän hengen persoonattomasta luonteesta löytyy tavasta, jolla se mainitaan Raamatussa muiden persoonattomien asioitten, kuten veden ja tulen, yhteydessä. Niin kuin Johannes Kastaja oli kastanut vedellä, niin Jeesus kastaisi pyhällä hengellä ja tulella. (Matt. 3:11; Mark. 1:8; Apt. 1:5) Joku voidaan kastaa vedellä tai tulella upottamalla hänet siihen, mutta ketään ei voida kastaa millään toisella persoonalla. Sen vuoksi pyhän hengen täytyy tulen ja veden tavoin olla persoonaton. Raamattu puhuu myös ihmisistä, jotka ovat ’täyttyneet’ pyhällä hengellä, ja siitä, että henki ’vuodatetaan’, mikä ilmeisesti sulkee pois mahdollisuuden, että se olisi jumalallinen persoona, osa kolmiyhteisestä jumaluudesta. – Ef. 5:18; Luuk. 1:67; Apt. 2:33.
Miten meidän on sitten ymmärrettävä viittaukset pyhään henkeen Puolustajana tai lohduttajana, ikään kuin se. olisi persoona? Ja miksi Raamattu käyttää persoonapronominia ”hän” viitatessaan ”totuuden Henkeen”? (Joh. 14:16, Vk; 14:26; 15:26; 16:7, 13) Koska koko Raamattu on totuudellinen ja Jumalan henkeyttämä, siihen täytyy olla järkevä selitys. – 2. Tim. 3:16, 17, Um.
Se, minkä Jeesus lupasi, oli toinen parákletos. Muussa paitsi raamatullisessa kreikankielisessä kirjallisuudessa tuota sanaa käytettiin henkilöstä, joka toimi ”lainopillisena neuvonantajana tai auttajana tai asianajajana oikeudessa”. Mutta Raamatussa sanalla ”näyttää olevan ’auttajan’ laaja ja yleinen merkitys”. (Theological Dictionary of the New Testament, toim. G. Friedrich, V osa, s. 803, 804) Vaikka jotkut raamatunkäännökset kääntävät tuon sanan ”Lohduttajaksi”, ”Puolustajaksi” tai ”Neuvonantajaksi”, niin monet nykyaikaiset raamatunkäännökset kääntävät sanan parákletos ”auttajaksi”.
Vaikka sanaa parákletos käytettiin henkilöstä, joka toimitti tietyn tehtävän, se ei välttämättä todista, että pyhä henki on myös persoona. Sen käyttöä Johanneksen kirjassa voidaan pitää pelkästään personoimisena. Matt. 11:19:ssä Jeesus personoi ”viisauden” ja kuvaili sillä olevan ”tekoja” tai ”lapsia” (Vk). Kuitenkaan ”viisaus” ei ole yksilöllisyyden omaava persoona. Room. 5:14, 21 (Um) personoi myös ”kuoleman” ja ”synnin” hallitseviksi kuninkaiksi. Mutta ne eivät ole eläviä persoonia. Ilmeisesti Jeesus teki samoin puhuessaan hengestä; hän personoi jotain, joka ei todellisuudessa ole persoona.
Jos henki ei ole persoona, niin miksi Raamattu sitten viittaa ”auttajaan” tai ”Puolustajaan” ”hänenä” ”sen” sijasta? Sanaa parákletos käytetään Raamatussa maskuliinimuotoisena. Feminiinimuoto on paraklétria. Jos joku kreikkaa puhuessaan tai kirjoittaessaan käyttää jompaakumpaa noista sanoista, siitä käytettyjen pronominien täytyy sopia sukuun – maskuliininen ”hän”, kun tarkoitetaan parákletosta, ja feminiininen ”hän”, kun tarkoitetaan feminiinimuotoa. Persoonapronominien käyttö on täten samantapaista kuin esim. saksan kielessä. Suomen kielessähän tällaista personointia ei yleiskielessä juuri käytetä. Kun siis Johannes esittää Jeesuksen sanat ”auttajasta”, hän noudattaa oikeaa kreikan kielen kielioppia käyttämällä persoonapronominia ”hän” persoonattoman sanan ”se” sijasta.
On kuitenkin merkille pantavaa, että samassa yhteydessä Johannes käyttää kreikkalaista sanaa pneu’ma (henki), joka on neutrisukuinen. Kreikan kieliopin mukaisesti Johannes käyttää vastaavaa neutripronominia autó (se), kuten Joh. 14:17:ssä. Monet raamatunkäännökset, esim. suomalainen käännös, kätkevät tämän seikan panemalla sijaan persoonapronominit. Kuitenkin vuoden 1970 roomalaiskatolinen raamatunkäännös nimeltä ”The New American Bible” myöntää Joh. 14:17:n alaviitteessään: ”Kreikkalainen sana ’Henki’ on neutri, ja vaikka [tässä käännöksessä] käytämme englanninkielisiä persoonapronomineja (’he’, ’his’, ’him’) [hän], useimmat kreikankieliset käsikirjoitukset käyttävät sanaa ’it’ [se].”
Substantiivia parákletos ja siihen sopivia persoonapronomineja voidaan käyttää viitattaessa johonkin, joka ei ole elävä persoona. Tätä voitaisiin valaista sillä, miten sanaa voitaisiin soveltaa kreikankieliseen sanaan hélios ’aurinko’. Kuka tahansa myöntää, että aurinko ei ole persoona; se ei ajattele eikä elä. Tuulen (ánemos) tavoin aurinko on eloton.
Siitä huolimatta aurinko voitaisiin personoida ”auttajaksi” aivan niin kuin pyhä henki. Jeesus sanoi, että Jehova antaa ”aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin”. (Matt. 5:45) Aurinko tekee hyvää, saa aikaan hyviä vaikutuksia. Esimerkiksi aurinko auttaa maata tuottamaan kasvullisuutta. Tiedemiehet uskovat myös, että ihmisen ihoon paistaessaan aurinko auttaa häntä tuottamaan D-vitamiinia, jota kutsutaan ”auringonpaistevitamiiniksi”. Jos siis jonkun luustossa tapahtuisi muutoksia D-vitamiinin puutteen takia, lääkäri voisi neuvoa potilasta olemaan enemmän auringonpaisteessa. Lääkäri voisi sanoa aurinkoa (hélios) ”auttajakseen” (parákletos) potilaan terveyden palauttamiseksi. Mutta aurinko ei silti ole persoona, ei myöskään pyhä henki (pneu’ma, neutri), joka toimii myös ”auttajana”.
Näin ollen se, mitä on kirjoitettu Johanneksen lukuihin 14–16 parákletoksesta (Puolustaja, lohduttaja tai auttaja), on sopusoinnussa sen kanssa, mitä muu osa Raamatusta sanoo pyhästä hengestä. Jehova käytti Jeesuksen Kristuksen kautta pyhää henkeä auttaakseen ensimmäisen vuosisadan kristittyjä. Sen avulla sen ollessa ”auttaja” he ymmärsivät paremmin Jumalan tarkoituksia ja profeetallista Sanaa. (Apt. 2:33; 1. Kor. 2:10–16; Hepr. 9:8–10) Miehet, joita henki auttoi ihmeen avulla puhumaan vieraita kieliä, selittivät Jumalan tahtoa ja ennustivat. (Joh. 14:26; Apt. 2:4; 21:4, 11; 1. Kor. 12:4–11; 14:1–4, 26) Vaikka pyhä henki ei siis ole persoona, Jumala käytti sitä auttamaan kristittyjä, opettamaan, opastamaan ja rakentamaan heitä.