Kristikunnan kolmikymmenvuotisen sodan kaikuja

JOIDENKIN ihmisten on sangen vaikea ymmärtää, miten katolilaiset ja protestantit voivat taistella toisiaan vastaan tällä 20. vuosisadalla. Jos sitä on sinusta vaikea ymmärtää, silmäile selitykseksi hieman historiaa. Tässä suhteessa mitä paljastavin on esimerkiksi Saksaa 17. vuosisadalla (1618–1648) hävittänyt kolmikymmenvuotinen sota.

Alkusoitto

Lokakuun 31. päivänä 1517 eli 101 vuotta ennen kolmikymmenvuotisen sodan alkua Martti Luther naulasi 95 teesiään katolisen kirkon oveen Wittenbergissä Saksassa. Tuo uskonpuhdistus synnytti ristiriitojen sarjan, joka venyi monien vuosien pituiseksi. Lopulta näytti siltä, että poliittiset kysymykset saatiin ratkaistuiksi Passaun sopimuksessa 1552, ja sitten Augsburgin uskonrauha 1555 käsitteli uskonnolliset kysymykset. Pyhän Rooman valtakunnan espanjalaisen keisarin Kaarle V:n, protestantismin katkeran vihollisen, oli pakko tehdä näiden sopimusten edustamat myönnytykset, koska hän epäonnistui pyrkimyksissään tehdä loppu luterilaisuudesta petoksen ja väkivallan avulla.

Luterilaisten ruhtinaiden Augsburgin uskonnollisessa rauhansopimuksessa voittamiin myönnytyksiin kuului joitakin uskonvapauksia: jokainen ruhtinas saattoi itse valita oman maansa uskonnon. Kuka tahansa, joka ei ollut yhtä mieltä ruhtinaansa uskonnon kanssa, oli vapaa muuttamaan maahan, jonka ruhtinaalla oli sama uskonto kuin hänellä. Luterilaisista tuli myös keisarillisen oikeusistuimen jäseniä. Käännynnäisten tekeminen kiellettiin ja sovittiin, että kun piispa tai apotti vaihtoi uskontoaan, katolinen kirkko säilytti omistusoikeuden hänen omaisuuteensa.

Tämän sopimuksen seurauksena eräällä Reininmaan alueella ihmisten oli pakko joko vaihtaa uskontoaan peräkkäin neljä kertaa tai muuttaa toisen ruhtinaan alueelle. Tämän sopimuksen toinen heikkous oli, että niiden protestanttien hyväksi, jotka eivät olleet luterilaisia, kuten esimerkiksi kalvinistit, ei tehty mitään varausta; virhe, johon luterilaiset olivat yhtä paljon syypäitä kuin katolilaiset.

Kaarle V, joka oli ollut keisari vuodesta 1519, vetäytyi virastaan syrjään luostariin 1556, vuoden Augsburgin uskonrauhan jälkeen, ja kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Hänen jälkeensä tuli lukuisia Habsburg-keisareita, jotka eivät olleet halukkaita taistelemaan protestantismin leviämistä vastaan. Eräs heistä näyttää jopa olleen aika suosiollinen sitä kohtaan.

Mutta sitten, kuten New Catholic Encyclopedia (Uusi katolinen tietosanakirja, 14. osa, s. 98) kertoo, ”itävaltalaiset Habsburgit jesuiittojen ja kapusiinien ja Espanjan innon rohkaisemina edistivät uskonnollisen valloituksen ja käännytyksen sotaisaa politiikkaa. . . . Kun Böömin valtiosäädyt vuonna 1618 syyttivät keisarillista hallitusta niiden riippumattomien oikeuksien ja [uskonnollisten] etuoikeuksien loukkaamisesta, ne karkottivat pakolla keisarilliset lähettiläät heittämällä heidät Prahassa ulos ikkunasta ja julistamalla siten kapinan Habsburgien hallintoa vastaan.” Böömiläiset edustajat heittivät tosiaan kopeimmat ja käskevimmät keisarin lähettiläistä ulos ikkunasta – mikä oli siihen aikaan tunnettu tapa ilmaista vastalauseensa. Vaikka he putosivat parisenkymmentä metriä, he loukkaantuivat vain lievästi, sillä he näyttävät pudonneen pehmeään lantakasaan. Mutta juuri tämä teko sytytti Saksassa katolilaisten ja protestanttien välisen kolmikymmenvuotisen sodan kipinän.

Böömiläinen ja tanskalainen vaihe

Böömiläiset tarttuivat aseisiin ja olivat aluksi varsin menestyksekkäitä, sillä he voittivat keisarin armeijan. He valitsivat jopa oman kuninkaansa, Fredrik V:n, mikä oli epäviisas toimenpide, joka osoittautui tuhoisaksi. Katolisesta kuninkaasta Ferdinand II:sta, jota he olivat kieltäytyneet tunnustamasta, tehtiin pyhän Rooman valtakunnan keisari, ja tämä teki hänelle mahdolliseksi koota joukot, jotka pian kukistivat Böömin kapinan. Jesuiittojen kasvattamana hänellä oli luonnetta juuri sellaiseen sotaan. Hänelle jesuiitan tai munkin ääni oli Jumalan ääni, ja hän julisti avoimesti, että hän mieluummin hallitsisi autiomaata kuin harhaoppista maata. Kuten eräs historioitsija huomautti, hän melkein onnistui tekemään Saksasta autiomaan, mutta ei onnistunut pyyhkäisemään pois ’harhaoppia’. Hän ei hukannut aikaa pannessaan alulle ”kuolemantuomioiden, vangitsemisten ja maan takavarikoimisen” ohjelman, jonka välityksellä hän ”repi juurineen kapinallisen vastustuksen ja heikensi protestanttien voimaa”. – New Catholic Encyclopedia.a

Böömiläinen vaihe kesti vuodesta 1618 vuoteen 1620. Seuraavaksi tuli protestantteja puolustamaan Tanskan kuningas Kristian IV. Koska hän heti pelkäsi Habsburgien katolisen hallitsijahuoneen sekä uskonnollista että poliittista ylivaltaa, hän saapui armeijoineen Saksaan vastustaakseen tätä kaksinkertaista uhkaa. Mutta niin kuin böömiläisten hänenkin voittonsa olivat lyhytikäisiä. Katolisen liigan (joka oli muodostettu vastustamaan protestanttista unionia) armeijoita johtava kyvykäs kenraali kreivi Tilly ja kenraali Wallenstein, joka palkkasotureineen oli Ferdinand II:n pestaama, pystyivät tuottamaan Kristian-kuninkaalle niin ratkaisevia tappioita, että hän mielellään anoi rauhaa ja vetäytyi omaan maahansa. Tämä kolmikymmenvuotisen sodan tanskalainen vaihe kesti vuodesta 1625 vuoteen 1629.

Nämä protestanteista saadut voitot rohkaisivat Ferdinand II:ta julkaisemaan 1629 restituutioediktin. Edellä mainittu katolinen lähdeteos mainitsee, että ”tämä laaja uskonnollinen sopimus edusti katolisen reaktion kohokohtaa”. Se riisti protestanteilta kaikki heidän kuluneiden 80 vuoden aikana vaivalloisesti saavuttamansa edut. Se oli vapauden kellon kääntämistä taaksepäin kukkuramitalla, ja Ferdinand II piti sitä tärkeänä askeleena jesuiittojen innoittamassa päämäärässään pyyhkäistä uskonpuhdistus pois. Tämä ei kuitenkaan ollut herättämättä vastareaktiota. Jotkut protestanttiset ruhtinaat, jotka olivat tähän saakka olleet välinpitämättömiä protestanttien asialle, havahtuivat huomaamaan heitä kohtaavan todellisen vaaran.

Kustaa II Aadolf avuksi

Saksan protestanttien asiaa ryhtyi seuraavaksi ajamaan tässä sodassa, joka oli kestävä 30 vuotta, Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf, joka oli sotilasnero. Hän puuttui selkkaukseen sen raivottua 12 vuotta ja olisi tehnyt siten aikaisemmin, ellei hän olisi ollut sodassa puolalaisten kanssa. Hän saapui kesäkuussa 1630 pienen mutta hyvin koulutetun 15000 ruotsalaisen muodostaman armeijan kanssa. Uskonnollisen vakaumuksensa mukaisesti hän Saksan maaperälle saavuttuaan polvistui rukoukseen ja vaati armeijaansa osallistumaan julkiseen rukoukseen kahdesti päivässä.

Hän sai aluksi osakseen hyvin vähän yhteistoimintaa, sillä saksalaiset ruhtinaat katselivat häntä välinpitämättöminä, kateellisina tai pelokkaina. Mutta Magdeburgin kaupungin kukistumisen myötä (jonka Kustaa olisi saattanut estää, jos eräät Saksan ruhtinaat eivät olisi vastustaneet häntä) hän alkoi saada osakseen hieman enemmän yhteistoimintaa. Ferdinand II aluksi ainoastaan halveksi Kustaata viitaten häneen ivallisesti ”Lumikuninkaana”, joka sulaisi pian lämpimämpiin ilmanaloihin saapuessaan, mutta hänen oli myöhemmin pakko tarkistaa mielipiteensä tästä ”Lumikuninkaasta”. Ruotsin kuningas saavutti sotilaallisen taitonsa ja perusteellisesti koulutetun armeijansa ansiosta voiton toisensa perään. Yhdessä näistä taisteluista keisarin kyvykkäin kenraali, kreivi Tilly, sai surmansa.

Ferdinand II oli aikaisemmin erottanut kenraalinsa Wallensteinin ruhtinaittensa pyynnöstä, jotka valittivat Wallensteinin palkkasotureiden tavasta autioittaa heidän maansa; nuo palkkasoturit ryöstivät samalla tavoin ystävien ja vihollisten maat. Mutta Kustaa Aadolfin menestysten takia keisari Ferdinandin oli pakko jälleen kutsua Wallenstein, joka asetti nyt niin kovat ehdot, että hänestä sanottiin tulleen isäntä ja keisarista hänen palvelijansa. Vaikka Wallenstein olikin kyvykäs, hänkin kärsi tappion Kustaan käsissä, mutta seuranneessa taistelussa Kustaa menetti henkensä.

Rikos Magdeburgia vastaan

Magdeburg merkitsee kirjaimellisesti neidon linnaa tai kaupunkia. Se oli maineestaan ylpeiden protestanttien kaupunki. He olivat toistuvasti torjuneet katolisten joukkojen hyökkäykset; he olivat jopa kestäneet kokonaisen vuoden piiritystä katolisen keisarin Kaarle V:n hallituksen aikana. Nyt he lähes sata vuotta myöhemmin pilkkasivat keisarin kenraalien antautumisvaatimuksia. He luottivat siihen, että Kustaa Aadolf tulisi pian heidän avukseen. Mutta kenraalit Tilly ja Pappenheim antoivat joukkojensa rynnätä kaupunkiin kuukauden piirityksen jälkeen, ja se kukistui. Näyttää kuitenkin siltä, että itse kaupungissa vallinneilla olosuhteilla oli osuutensa sen kukistumiseen.

Magdeburgin kukistumisesta saksalainen historioitsija Friedrich von Schiller kirjoitti: ”Täällä alkoi kauhujen näytelmä, jonka kuvaamiseen historialla ei ole kieltä eikä runoudella kynää. Ei viaton lapsuus eikä avuton vanhuus; ei nuoruus, sukupuoli, sääty eikä kauneus voinut riisua aseista valloittajien raivoa. Vaimoja häväistiin heidän aviomiestensä käsivarsilla, tyttäriä heidän vanhempiensa jalkojen juuressa, ja suojaton sukupuoli joutui alttiiksi hyveen ja hengen kaksinkertaisen uhrin antamiselle. . . . Yhdestä ainoasta kirkosta löydettiin 53 mestattua naista. Kroaatit huvittelivat heittämällä lapsia liekkeihin; Pappenheimin vallonit lävistämällä pienokaisia äidin rinnoille.”

Kun jotkut näkemästään kauhistuneet katolisen liigan upseerit muistuttivat kenraali Tillyä siitä, että hän voisi käskeä lopettamaan nämä julmuudet, hän vastasi: ”Palatkaa tunnin kuluttua. . . . Katson mitä voin tehdä; sotilaan täytyy saada jokin palkkio vaaroistaan ja raadannastaan.” Katujen puhdistamiseksi heitettiin yli 6000 ruumista Elbe-jokeen, ja liekit söivät paljon suuremman joukon ruumiita. Liekit pysäyttivät ryöstämisen ja verilöylyn – mutta vain joksikin aikaa. Surmansa saaneita arvioidaan olleen yhteensä 30000.

Se, mitä historioitsija Trenchillä on sanottavaa kolmikymmenvuotisesta sodasta, piti paikkansa varsinkin Magdeburgia vastaan tehdystä rikoksesta: ”Oli todellakin kaikkein katkerinta ironiaa, että tälle sodalle, jota alussa väitettiin käytävän korkeimpien uskonnollisten tavoitteiden, Jumalan kunnian ja hänen kirkkonsa ylevimpien etujen, puolesta, piti ennen pitkää olla tunnusomaista se, että kaikkia ihmisen ja Jumalan lakeja poljettiin jalkoihin häpeämättömämmin ja Jumalaa ja ihmistä, Jumalan kuvaa, häväistiin pahemmilla ja törkeämmillä loukkauksilla kuin luultavasti missään nykyajan kristikunnan näkemässä sodassa.”

Yhä poliittisempaa

Kahdessa vuodessa, vuosina 1630–1632, Kustaa Aadolf onnistui kääntämään tapahtumien kulun protestanttien eduksi; sen jälkeen heidän asiansa ei ollut enää menetetty. Mutta se oli mahdollista vain siksi, että katolinen Ranska tuli protestanttien avuksi. Kuinka niin? Koska Ranskan valtaistuimen takana oleva mahti, kardinaali Richelieu, oli päättänyt, ettei hän sallisi Habsburgien suvun vallita Eurooppaa. Niinpä uskonto häipyi nyt taustalle ja poliittiset näkökohdat astuivat yhä enemmän etualalle. Nämä vuodet näkivät sodan pahimmat vaiheet. Molemmat puolet ryhtyivät ryöstämään. Nälänhätätilanne tuli niin vaikeaksi, että kannibalismi levisi laajalti; vastikään haudattuja ryöstettiin haudoista, hirsipuista ryöstettiin niiden uhrit, lapsia ja vankeja katosi salaperäisesti. Kaiken kukkuraksi raivosi rutto kautta maan. Sota ei ainoastaan suuresti köyhdyttänyt Saksaa, vaan se myös alensi väkiluvun noin 30 miljoonasta noin 12 miljoonaan.

Ei ole ihme, että aika ajoin kumpikin puoli väsyi sotimiseen ja osoitti merkkejä halukkuudesta neuvotella. Nämä neuvottelut johtivat lopulta Westfalenin rauhansopimukseen. Ranskalla ja Ruotsilla, jotka olivat enimmäkseen olleet voittoisia, oli rauhanehdoissa enemmän sanottavaa. Ranska piti huolta siitä, että se sai tietyt suuresti himoitsemansa alueet, ja vaikka ruotsalaiset saivat joitakin alueellisia etuja, he olivat pääasiassa kiinnostuneita uskonnollisista etuoikeuksista. Lähinnä heidän ponnistelujensa ansiosta sopimus soi uskonvapauden varsin monille sellaisille, jotka eivät olleet nauttineet siitä aikaisemmin. Siten kalvinisteille ja toisille protestanteille myönnettiin samat oikeudet kuin luterilaisille, oikeudet, jotka jopa ulottuivat pitemmälle kuin Augsburgin uskonrauhassa myönnetyt ja jotka Ferdinandin restituutioedikti vuodelta 1629 oli mitätöinyt.

Kristikunta epäkristillisempi kuin koskaan

Mutta onko tämä kaikki pelkästään kiinnostavaa historiaa? Ei, koska sillä on tekemistä nykyisten tapahtumien kanssa. Nykyään Ulsterissa Irlannissa itseään kristityiksi väittävät katolilaiset ja protestantit vihaavat ja tappavat toisiaan. Time-lehti kirjoitti 13. heinäkuuta 1970: ”Vihan vaippa riippui Ulsterin yllä viime viikolla katolilaisten ja protestanttien kahdeksan kuukauden aikana käymien rajuimpien taistelujen jälkeen. Seitsemän kuolleen lisäksi ainakin 250 ihmistä haavoittui tai loukkaantui, myymälöihin ja kapakoihin tehtiin pommihyökkäyksiä ja linja-autoja kaadettiin kumoon barrikadien tekemiseksi.” U.S. News & World Report lainasi 26. lokakuuta 1970 erään Ulsterin johtavan viranomaisen sanoja: ”Tämä maa ei ole hallittavissa. Kukaan ei sovi siitä, mitä pitäisi tehdä. Ulster on paradoksi – pieni, merkityksetön paikka, mutta pirullisen vaikea hallita.” Ja käytännöllisesti katsoen kaikki väittävät siellä olevansa kristittyjä, joko katolilaisia tai protestantteja!

Kautta muunkin maailman kristikunnan hedelmät ovat ristiriidassa sen väitteen kanssa, että se olisi kristitty. Laajalle levinnyt rikollisuus ja väkivalta, poliittinen turmelus ja järjestöjen ahneus, huumausaineiden orjuus ja löyhä moraali ovat ilmeisiä kaikkialla. Ja etenkin kristityiksi tunnustautuvien väliset sodat osoittavat vääräksi heidän väitteensä Jeesuksen Kristuksen seuraajina olemisesta. Jeesus sanoi: ”Siitä kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on keskinäinen rakkaus.” Kaikki lihallisin asein taistelevat eivät selvästikään ole Jumalan Pojan, Jeesuksen Kristuksen, seuraajia. – Joh. 13:34, 35.

[Alaviitteet]