Mitä vankiloille on tapahtumassa?
KAUTTA historian on rikoksesta rankaiseminen tunnustettu yhteiskunnan oikeudeksi. Nykyään lähes kaikki maat sulkevat törkeitä rikoksia suorittavat vankiloihin. Jotkut jäävät sinne loppuiäkseen. Kuinka monet näkevät vankilan sisäpuolen tällä tavoin joka vuosi? Yksistään Yhdysvalloissa heitä on suunnilleen 2500000. Minä tahansa oletettuna päivänä suunnilleen 1250000 odottaa oikeudenkäyntiä tai kärsii rangaistusta vankiloissa, kasvatuslaitoksissa, työleireissä ja sairaaloissa tai on ehdonalaisessa vapaudessa tai kärsimässä ehdollista rangaistusta. Suunnilleen 120000 henkilöä huolehtii heistä. Millaisia kustannuksia tämä merkitsee veronmaksajille? Suunnilleen miljardin dollarin erää vuodessa.
Suomessa näkee vankilan sisäpuolen noin 17000 ihmistä vuosittain. Jokaisena päivänä noin 6600 on odottamassa oikeudenkäyntiä tai kärsimässä rangaistusta vankiloissa, kasvatuslaitoksissa, työleireissä tai sairaaloissa. Heistä huolehtii noin 2200 henkeä. Suomessa vankeinhoito merkitsee valtiolle nykyisin yli 85 miljoonan markan menoerää vuodessa.
Monissa maissa vankilat ovat viime vuosina tulleet yleisön huomion kohteeksi yleiseksi käyneen mellakoimisen ja verenvuodatuksen vuoksi. Tämä pitää paikkansa varsinkin Yhdysvalloista, missä vankilat ovat kriisitilassa. Vuoden 1971 syyskuussa tuo kriisi purkautui tämän vuosisadan verisimpään vankilaselkkaukseen.
Tapahtumapaikkana oli New Yorkin osavaltion Attican vankila, missä 1200 kapinoivaa vankia piti vankina 38 vartijaa ja työntekijää. Neljän päivän kuluttua yli tuhat osavaltion ratsupoliisia ja kansalliskaartilaista valloitti väkirynnäköllä vankilan. Sitä seurannut ammuskelu aiheutti 32 vangin ja 10 panttivankina olleen vartijan ja työntekijän kuoleman ja yli 200 vangin loukkaantumisen. Yhdeksän panttivangeista sai vahingossa surmansa sisään tunkeutuvien lainvalvojien luodeista.
Koska vankilat ovat monin paikoin vaikeuksissa, on ajankohtaista tehdä seuraavat kysymykset: Miten nykyiset vankilat saivat alkunsa? Saavatko ne aikaan sen, mitä varten ne suunniteltiin? Auttaako vankilaelämä rikollisten parantamisessa? Entä rikosten uhrit – kuka antaa hyvityksen heille? Onko olemassa parempaa tapaa käsitellä yhteiskuntaa vastaan tehtyjä rikoksia? Tuleeko koskaan sellaista aikaa, jolloin vankiloita ei enää tarvita?
Miten ne saivat alkunsa?
Hämmästynet saadessasi tietää, että vankilat nykyisellään ovat peräisin suhteellisen myöhäiseltä ajalta. Vanhaan aikaan oli hyvin vähän vankiloita. Ennen 1700-lukua ihmisiä ei tavallisesti pantu vankilaan rangaistukseksi rikoksesta. Vain erityistä rikoksentekijää rangaistiin vankilassa, ja hänet saatettiin kiinnittää sinne kahleilla tai panna tekemään pakkotyötä vankeudessa tai häntä kohdeltiin muuten raakamaisella tavalla vankeusaikana.
Aikaisemmin vankilat olivat yleensä vain pidätyspaikkoja, joihin ne, joita oli syytetty rikoksesta mutta joita ei ollut vielä kuulusteltu, sijoitettiin. Oikeudenkäynnin jälkeen heidät tuomittiin rangaistukseen, jos heidät havaittiin syyllisiksi. Mutta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta rangaistus ei ollut vankeutta. Heidät joko teloitettiin, tavallisesti mestaamalla tai hirttämällä, tai heille määrättiin ruumiinrangaistuksia, joihin voi kuulua raippoja, poltinraudalla merkitsemistä tai silpomisia, ja sitten heidät vapautettiin.
Joitakin rikollisia rangaistiin panemalla heidät jalkapuuhun, joka oli puinen kehys ja jossa oli reiät nilkkoja ja joskus ranteitakin varten. Tällä tavoin syyllinen sai istua ja olla julkisen pilkan kohteena tietyn ajan, ja sitten hänet vapautettiin. Häpeäpaalu oli samankaltainen, siinä oli paalun päähän kiinnitetty puinen kehys, jossa oli reiät rikoksentekijän päätä ja käsiä varten, ja siinä rikoksentekijä joutui seisomaan. Myös sitä käytettiin hänen saattamisekseen julkisen pilkan kohteeksi lyhyeksi aikaa, minkä jälkeen hänet vapautettiin. Toisinaan rikollisia tuomittiin orjiksi, usein kaleereihin. Ne olivat aluksia, joita soutupenkeillä istuvat soutajat kuljettivat. Rikoksentekijän, joka oli tavallisesti kahlehdittu, piti olla airoissa määrätty aika.
Yhdysvalloissa ja Englannissa käytettiin 1700-luvun alussa kuolemanrangaistusta yli kahdestasadasta eri rikoksesta. Pienemmistä rikoksista rikoksentekijät saivat ruumiinrangaistuksia, esimerkiksi raippoja, silpomisia tai jalkapuuta. Sitten heidät kuitenkin päästettiin vapaaksi. Hyvin harvat joutuivat vankilaan eli kärsivät vankeusrangaistuksen.
Muinaisessa Israelissa ei Mooseksen kautta annetussa Jumalan laissa puhuttu mitään vankiloista. Ihmisiä pidettiin vankeudessa ainoastaan tilapäisesti silloin, kun oikeusjuttu oli erityisen vaikea ja oli odotettava selvitystä. (3. Moos. 24:12; 4. Moos. 15:34) Mutta kukaan ei koskaan kärsinyt vankeusrangaistusta muinaisen Israelin varhaishistoriassa.
Nämä varhaiset rikollisten käsittelytavat merkitsivät sitä, että rikoksentekijöihin käytettiin hyvin vähän julkisia varoja. Ei tarvinnut ylläpitää monia vankiloita ja vartijoita.
Rangaistuskäsite muuttuu
Uudistusliikkeet alkoivat muuttaa lainrikkojien kohtelemistapoja 18. ja 19. vuosisadalla. Nämä uudistukset poistivat vähitellen kuolemanrangaistuksen monista rikoksista. Viime vuosina monet maat ovat täysin hylänneet kuolemanrangaistuksen. Myös ruumiinrangaistuksesta luovuttiin vähitellen. Kuolemanrangaistuksen ja ruumiinrangaistuksen korvasivat sen sijaan vankeusrangaistukset.
Tämä merkitsi sitä, että nyt jouduttiin pitämään monia ihmisiä vankiloissa, toisia pitkänkin ajan. Tämän vuoksi piti rikoksentekijöitä varten rakentaa paljon vankiloita. Toivottiin, että niissä rikollinen katuisi, että hän käyttäisi aikaa rikoksensa miettimiseen ja pahoittelisi tekoaan, niin ettei hän haluaisi suorittaa uutta rikosta vapaaksi päästyään.
Nämä ensimmäiset vankilat olivat kuitenkin usein kauhistuttavia paikkoja. Aluksi sekä tuomitut että oikeudenkäyntiä odottavat (syyttömätkin), miehet ja naiset, vanhat ja nuoret, terveet ja sairaat, ensikertaiset rikoksentekijät ja paatuneet rikolliset pantiin yhteen. Vankilat olivat tavallisesti täynnä syöpäläisiä, ne olivat likaisia ja täpötäysiä. Niistä tuli pian fyysisen ja moraalisen rappeutuneisuuden keskuksia. Tyypillisestä englantilaisesta vankilasta The Gentleman’s Magazine -lehti vuodelta 1759 mainitsi näin:
”Siitä on tullut pahuuden oppilaitos kaikkine haaroineen. Niin pian kuin toimeton aloittelija passitetaan kasvatuslaitokseen, hän joutuu maantierosvojen, murtovarkaiden, taskuvarkaiden ja kiertävien prostituoitujen seuraan, näkemään hirvittävintä jumalattomuutta ja turmeltuneinta rivoutta, ja yleensä hän menettää kaikki hyvät ominaisuudet, joita hänellä oli sinne tullessaan, samoin kuin terveytensäkin.”
Vuonna 1834 eräs viranomainen matkusti Norfolkin saarelle, rangaistussiirtolaan, joka sijaitsee suunnilleen 1450 kilometriä koilliseen Sydneystä Australiasta. Hänet lähetettiin sinne lohduttamaan miehiä, jotka oli määrä teloittaa. Hän kirjoitti kokemuksestaan:
”On merkittävää, että sitä mukaa kuin mainitsin niiden miesten nimet, joiden piti kuolla, he nimensä lausumisen jälkeen yksi toisensa perästä lankesivat polvilleen ja kiittivät Jumalaa siitä, että heidät vapautettaisiin tuosta hirvittävästä paikasta [teloittamalla], kun taas toiset, ne, jotka saivat lievennystä [joita ei teloitettu], seisoivat mykkinä ja itkivät. Se oli hirvittävin näkymä, minkä koskaan olin nähnyt.”
Vielä tällä 20. vuosisadallakin vankilaolot olivat usein hirvittävät Yhdysvalloissakin. Erään 1920-luvun alkupuolella suoritetun vankilatarkastuksen jälkeen eräs viranomainen oli niin kauhistunut vankien kohtalosta, että hän sanoi: ”Me kohtasimme julmuuksia.”
Useimpien viime vuosisatojen aikana vankiloista tuli yhä enemmän rangaistuslaitoksia sen sijaan, että ne olisivat olleet pidätyspaikkoja ennen oikeudenkäyntiä. Vankeus, olosuhteet ja suhtautuminen vankeihin olivat kaikki hirvittävä koettelemus. Mutta useimmat näyttivät hyväksyvän tämän parempana keinona estää toisia suorittamasta rikoksia ja myös pelottamaan rangaistuksen kärsinyttä suorittamasta lisärikoksia. Ajateltiin, ettei hän varmastikaan haluaisi läpikäydä uudelleen tuota koettelemusta. Mutta hyvin vähän jos lainkaan yritettiin parantaa rikoksentekijöitä, jotta heistä olisi tehty hyödyllisempiä yhteiskunnan jäseniä.
Näin ollen lainrikkojien käsittelyn tässä vaiheessa vankiloita pidettiin valitettavana mutta välttämättömänä pahana. Kun toiset paheksuivat vankien kohtalon kovuutta, vastaukseksi kuultiin usein huomautus: ”Heidän olisi pitänyt varoa joutumasta sinne.”
Osoittautuivatko vankilat kuitenkaan tämän käsityksen vallitessa paremmiksi rikollisuuden ehkäisemisessä? Olivatko ne aikaisemmin käytettyjä menetelmiä, kuolemanrangaistusta ja ruumiinrangaistusta, parempia?
[Kuva s. 5]
Noin 6000 kaltereiden takana Suomessa joka päivä
Vankeinhoidon kustannukset 86000000 mk vuodessa
[Kuva s. 6]
Häpeäpaalu (vasemmalla), jalkapuu (oikealla)