Vapauden puolustukseksi

ELÄTKÖ maassa, missä on voimassa kansalaisten oikeuksia ja vapauksia koskeva laki? Jos elät, saatat uskoa, että vapautesi ovat turvatut. Mutta kuinka turvatut ne ovat todellisuudessa? Voitko olla varma, että voit aina käyttää niitä?

Olettakaamme, että tuntisit velvollisuudeksesi sanoa julkisesti suorat sanat kaupunkisi poliittisten vallanpitäjien harjoittamasta turmeltuneesta toiminnasta. Voisitko käyttää oikeuttasi puhevapauteen vai havaitsisitko poliisin ahdistavan sinua? Olettakaamme, että asuisit kaupungissa, jossa useimmat ihmiset kuuluisivat ammattiyhdistyksiin, mutta sinulla olisi esitettävänä voimakkaita vastalauseita ammattiyhdistyksille. Voisitko kovin pitkään ilmaista näkemyksiäsi julkisesti? Entä jos menisit kaupunkiin, missä olisi jännitystä rotujen välillä, ja alkaisit puhua rotujen yhteen sulauttamisen puolesta? Kuinka kauan kykenisit käyttämään puhevapauttasi?

Todellinen koe sille, miten turvattuja vapauden takeet ovat, on yrittää käyttää niitä, kun näkemyksesi on ristiriidassa enemmistön tai vallassaolijoiden näkemyksen kanssa. Ihmiset ovat alttiita omanvoitonpyynnille, ennakkoluuloille ja muille inhimillisille heikkouksille, jotka vaikuttavat heidän asenteeseensa suorapuheisiin yksilöihin ja ei-toivottuihin vähemmistöihin. Ei ole harvinaista, että paikalliset poliitikot ja poliisi jättävät huomioon ottamatta perustuslailliset oikeudet joutuessaan vastakkain sellaisten henkilöiden kanssa.

Mitä sinä tekisit, jos sinulta laittomasti kiellettäisiin perustuslain takaamat oikeutesi? Puolustaisitko niitä rauhanomaisesti vetoamalla oikeusistuimiin? Mutta miten on niiden ihmisten laita, joilla ei ole rahaa pitkiin oikeustaisteluihin? On enemmän kuin todennäköistä, että he kiristelisivät hampaitaan katkeran vihan vallassa ja päättelisivät, että väkivaltaiset mielenosoitukset tai aseellinen kapina ”vakiintunutta järjestelmää” vastaan on heidän ainoa turvansa.

Mutta tuoko väkivaltaan turvautuminen heille suuremman vapauden? Todennäköisesti ei. Väkivalta herättää lisää väkivaltaa, mikä voi johtaa perustuslaillisten vapauksien peruuttamiseen. Jos vallankumouksellinen hallitus pääsee valtaan, vapauksia ei todennäköisesti uloteta koskemaan vastustajia. Jopa nekin, jotka auttoivat uutta hallitusta pääsemään valtaan, saattavat todeta, että heillä on vähemmän vapauksia kuin aikaisemmin. Täten voi inhimillisten vapauksien etsinnästä tulla pettymyksiä tuottavaa.

Oikeusistuimissa on kuitenkin taisteltu monia verettömiä taisteluja vapauden puolustamiseksi. Niistä ovat jotkin olleet voittoisia, ja ne ovat tulleet historiallisiksi ennakkotapauksiksi. Yksi niistä auttoi vahvistamaan Kanadan vapauksia.

Teljetty vankilaan totuuden puhumisesta

Louise Lamb, yksi Kanadan Jehovan todistajista, vieraili 7. joulukuuta 1946 ihmisten kodeissa Verdunissa Quebecissä ja keskusteli heidän kanssaan Raamatussa olevista toivoa herättävistä asioista. Tuohon aikaan pääministeri Maurice Duplessis nautti 16-vuotisesta vallastaan provinssin poliittisena johtajana. Häntä ei miellyttänyt nähdä ihmisten, jotka eivät kuuluneet hänen uskontoonsa, puhuvan Quebecin asukkaiden kanssa uskonnollisista asioista. Niinpä hän käytti poliisia kieltämään Jehovan todistajilta heidän puhe- ja uskonnonvapautensa. Neiti Lamb oli yksi niistä monista, jotka pidätettiin näiden vapauksien käyttämisen vuoksi.

Häntä pidettiin vankilassa viikonlopun yli syytettä nostamatta, eikä hänen sallittu soittaa ystävilleen tai asianajajalleen. Hänet valokuvattiin, häneltä otettiin sormenjäljet ja häntä kohdeltiin kuin tavallista rikollista niiden vapauksien käyttämisen vuoksi, joita on kauan vaalittu Kanadassa.

Kun hän oli viettänyt viikonlopun vankilassa, hänelle sanottiin, että hän voisi lähteä vapaana, mutta että hänen täytyisi allekirjoittaa todistus, missä hän sitoutuisi olemaan ryhtymättä toimenpiteisiin provinssin poliisivirkailijaa vastaan siksi, että hänet vangittiin. Jos hän kieltäytyisi allekirjoittamasta, häntä vastaan nostettaisiin rikossyyte. Hän kieltäytyi ja syyte nostettiin. Oikeus hylkäsi sen myöhemmin.

Neiti Lamb nosti sitten siviilioikeusjutun poliisivirkailijaa vastaan puolustaakseen oikeuttaan puhe- ja uskonnonvapauteen. Se osoittautui pitkäksi ja vaikeaksi taisteluksi, joka lopulta päättyi Kanadan korkeimmassa oikeudessa. Oikeuden mielipide osoitti hänen olleen oikeassa sanomalla: ”Pidätys ja syyte olivat täysin aiheettomia ja valittajan pidättäminen viikonlopuksi suoritettiin tavalla ja olosuhteissa, jotka olivat lähes häpeällisiä.”

Professori Frank Scott myönsi kirjassaan Civil Liberty and Canadian Federalism (Kansalaisvapaus ja Kanadan federalismi, 1959) Lambin pitkässä oikeustaistelussa saaman voiton olevan voitto vapauden puolustamisessa, voitto, joka auttoi tekemään demokraattiset vapaudet turvatummiksi kaikille kanadalaisille. Hän sanoi:

”Lambin tapaus on vain yksi esimerkki poliisin laittomista toimenpiteistä, mutta se on osa siitä synkästä kuvasta, joka liian usein on paljastunut Quebecissä viime vuosina. . . . Kun lukee tällaista kertomusta, niin tulee ajatelleeksi, miten monta muuta viatonta uhria poliisi on kohdellut samalla tavoin, uhria, joilla ei kuitenkaan ole ollut rohkeutta eikä kannattajia, niin että he olisivat voineet viedä asian aina lopulliseen voittoon asti – mikä tässä tapauksessa saavutettiin 12¹/2 vuoden kuluttua sen jälkeen kun pidätys oli tapahtunut. Meidän pitäisi olla kiitollisia siitä, että meillä on tässä maassa joitakuita valtion sorron uhreja, jotka ovat taistelleet oikeuksiensa puolesta. Heidän voittonsa on meidän kaikkien voittomme.”

Kuten professori Scott huomautti, jokaisella, jolta on evätty perusvapaudet, ei ole ollut päättäväisyyttä, varoja ja lainopillista tukea viedä oikeustaistelua aina korkeimpaan oikeuteen asti. Täten tämä siellä voittoon saatettu juttu on historiallisesti merkittävä Kanadassa.

Bill of rights

Yleensä uskotaan, että kansalaisten oikeuksia ja vapauksia koskeva laki (anglosaksisessa maailmassa bill of rights) takaa oikeuden vähemmistöille. Tämä oli John Diefenbakerin vuonna 1960 ilmaisema näkemys, kun hän oli Kanadan pääministeri ja kun bill of rights säädettiin Kanadassa. Hän sanoi: ”Tämä laki on pitkä askel eteenpäin. Se pystyttää vapauden alttarin, mikä takaa koko vapauden sisimmän olemuksen, sen, että enemmistö ei kohtele epäoikeudenmukaisesti vähemmistöä.”

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että kanadalaisten olot ovat parantuneet, kun heillä on bill of rights, koska se antaa heidän vaalimilleen vapauksille laillisen perustan. Mutta merkitseekö sen pelkkä olemassaolo, että näitä vapauksia tullaan automaattisesti kunnioittamaan, että jokaiselle suodaan ne? Merkitseekö se sitä, että viranomaiset eivät kohtele mitään vähemmistöä epäoikeudenmukaisesti jossakin kaupungissa? Ei välttämättä. Kansan keskuudessa on aina omanvoitonpyyteisiä viranomaisia ja tunnekuohun vallassa olevia ryhmiä, jotka eivät halua suoda bill of rights -lain vapauksia henkilöille, joilla on epäsuosiossa olevia mielipiteitä. Se merkitsee sitä, että sellaisten ihmisten on laillisesti puolustettava vapauksiaan tai kärsittävä niiden menetys.

Taistelu vapauden puolesta Yhdysvalloissa

Yhdysvalloilla on ollut bill of rights 180 vuotta, mutta Jehovan todistajat ovat toistuvasti joutuneet turvautumaan oikeusistuimiin nauttiakseen sen takaamista vapauksista. Sen olemassaolo on antanut laillisen perustan viedä Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen monia juttuja, joista on tullut oikeushistorian rajapyykkejä. Tätä selittäessään Leon Friedman kirjoitti kirjassaan The Wise Minority (Viisas vähemmistö):

”Yli kahdessakymmenessä voitetussa jutussa tämä pieni, heikko ja epäsuosiossa oleva vähemmistö teki Yhdysvaltain lakiin perustavanlaatuisia muutoksia. Se vahvisti lujaksi kaikkien vähemmistöjen oikeuden käyttää katuja ja yleisiä puistoja sanomansa esittämiseen. Lisäksi se teki selväksi, että hallitus ei voisi pakottaa kansalaisiaan mihinkään julkiseen tottelevaisuuden tai uskollisuuden ilmaisuun. Nämä ennakkotapaukset veivät tämän maan poliittista vapautta monta askelta eteenpäin.”

Yhtyen tähän näkemykseen professori Milton R. Konvitz huomauttaa kirjassaan Fundamental Liberties of a Free People (Vapaan kansan perusvapaudet):

”Jehovan todistajista tuli täydellisiä koekaniineja [Yhdysvaltain perustuslain] ensimmäiseen lisäykseen sisältyvien vapauksien rajojen tutkimiseksi. Heitä syytettiin ’äärimmäisyyksiin menemisestä ja väärinkäytöksistä’. Vuodesta 1938 alkaen he varasivat korkeimmalle oikeudelle pitkän sarjan juttuja, joissa näiden vapauksien eri piirteet saatettiin huolellisen tarkastelun kohteeksi. Tulos on ollut ylipäänsä ennakkotapausten vahvistaminen, jotka ovat lujittaneet uskonnonvapauden ja samoin puhe-, paino- ja kokoontumisvapauden perusteita ja ulottuvuuksia.”

Vaikka nämä Jehovan todistajien käymät oikeustaistelut saivat paljon aikaan perustuslaillisten vapauksien puolustamisessa Yhdysvalloissa, niin yhä esiintyy tilanteita, joissa noita vapauksia uhataan. Yksi äskeinen esimerkki on Pennsylvanian edustajainhuoneen vuonna 1971 säätämä laki. Se teki lipuntervehtimisen pakolliseksi kansakoululaisille eikä varannut vapautusta oppilaille, jotka katsovat minkä tahansa lipun tervehtimisen olevan vastoin uskonnollista omaatuntoaan. Tämä laki uhkaa koululaisten oikeutta nauttia uskonnonvapaudesta.

Koska lipuntervehtiminen liittyy isänmaallisuuteen, monien ihmisten tunteet kuohahtavat, kun he kuulevat jonkun kieltäytyvän tervehtimästä lippua. Vaikka enemmistöllä onkin erilainen näkökanta, niin eikö heidän pitäisi suoda vähemmistölle vapaus pidättyä tekemästä sellaista, mikä on vastoin heidän uskonnollista omaatuntoaan? Eikö vähemmistön uskonnollisen omantunnon kunnioittaminen olisi arvostuksen ilmaisemista lipun edustamia vapauksia kohtaan?

Philadelphia Inquirer -lehti sanoi 16.6.1971 pääkirjoituksessaan selittäessään Pennsylvanian lakia:

”Laki on ilmeisesti perustuslain vastainen. Yhdysvaltain korkein oikeus on kerta kerran jälkeen kumonnut samanlaiset pakolliset lipuntervehtimiset, huomattavimmin 1943 jutussa Länsi-Virginian osavaltion kouluhallitus Barnettea vastaan, jolloin edesmennyt tuomari Robert Jackson lausui mielipiteensä, missä hän ilmoitti kaunopuheisesti:

”’Jos siinä tähtikuviossa, mikä muodostuu perustuslaistamme, on yhtään kiintotähteä, niin se on se, että kukaan viranomainen, korkea enempää kuin alhainenkaan, ei voi määrätä, mikä on oleva oikeaoppista politiikassa, kansallismielisyydessä, uskonnossa tai muissa mielipidekysymyksissä, eikä pakottaa kansalaisia tunnustamaan sanoin eikä teoin uskoaan siihen.’”a

Pennsylvanian edustajainhuoneen lainsäätäjät ovat epäilemättä vilpittömiä halussaan juurruttaa isänmaallisuutta koululaisten mieleen, mutta tosiasiana pysyy, että he jättivät huomioon ottamatta uskonnonvapautta koskevat perustuslailliset takeet. Jatkaen selityksiään tämän sanomalehden pääkirjoitus sanoi:

”Eikä isänmaallisuutta varmasti voida edistää, kun lainsäädäntöelimet itse pitävät pilkkanaan perustuslakia. Edustaja Ray Hovisin mukaan kysymys on yksinkertainen: ’Kysymys on siitä, haluaako tämä lainsäädäntöelin itse asiassa syyllistyä passiivisen vastarinnan tekoon, koska se ei pidä nykyisestä perustuslain mukaisesta lipuntervehtimislaista.’”

Bill of rightsin vapaudet suovat henkilölle oikeuden ilmaista uskomuksensa, mutta ne myös suovat hänelle oikeuden pidättyä ilmaisemasta uskomuksia, joita hänellä ei ole. Selittäessään tätä professori Konvitz sanoo kirjassaan Fundamental Liberties of a Free People:

”Vapaus olla puhumatta, olla tunnustamatta uskomuksia, saattaa olla tärkeämpi kuin vapaus puhua, koska niiden uskomusten tunnustaminen, joita asianomainen ei pidä oikeina, voi tehdä omalletunnolle enemmän väkivaltaa kuin asianomaisen oikeina pitämien uskomusten jättäminen ilmaisematta.”

Siellä, missä vallitsee voimakas kansallismielisyyden henki, on usein taipumus odottaa jokaisen puhuvan ja toimivan samoin kuin enemmistö, tekemättä mitään myönnytyksiä uskonnollisen omantunnon hyväksi. Tämä on eräs ajatusten valvonnan muoto, joka tietynlaisten hallitusten alaisuudessa on viety äärimmäisyyksiin. Mutta miksi siellä, missä hallitus ylpeilee kansalaisilleen suomistaan vapauksista, vallassaolijoiden pitäisi yrittää pakottaa vähemmistöä tekemään jotakin, joka on vastoin sen uskonnollista omaatuntoa? Eikö se ole ristiriidassa niiden isänmaallisten lausuntojen kanssa, joissa puhutaan vapaudesta kaikille?

On äärimmäisen vaikeaa järjestää niin, että kaikki ihmiset nauttivat puolueettomasti vapaudesta edes demokraattisissa maissa. Tavallisesti henkilön, joka on eri mieltä enemmistön kanssa tietyissä asioissa, on puolustettava perustuslaillisia oikeuksiaan. Vaikka puolustaminen voi tapahtua rauhanomaisesti oikeusistuimissa, se ei merkitse välttämättä, että hän voittaa. Tuomarit ovat epätäydellisiä ihmisiä, kuten jokainen muukin on, ja henkilökohtaiset edut ja tunteet vaikuttavat heihin, ja he ovat alttiita tekemään virheitä tuomioissa. Jopa Yhdysvaltain korkeimman oikeuden on toisinaan täytynyt muuttaa kantansa havaittuaan erehtyneensä aikaisemmissa päätöksissä, mistä klassinen esimerkki on tapaus, jolloin se kumosi aikaisemman Pennsylvanian lipuntervehtimispäätöksen 3.6.1940 jutussa Minersvillen koulupiiri Gobitisia vastaan (310 U.S. 586), mistä oli tullut merkki yleisen väkivallan aallon kohdistamisesta Jehovan todistajiin kautta maan.

Vaikka Jehovan todistajat ovat kuluneina vuosina vahvistaneet monia laillisia ennakkotapauksia oikeustaisteluillaan vapauden puolustamiseksi, vähemmistöjen vapaudet eivät silti ole ehdottoman turvatut. Epäoikeudenmukaisuuksia voidaan odottaa niin kauan kuin epätäydelliset ihmiset käyttävät valtaa toisiin ihmisiin nähden. Siksi vapauden puolustaminen jatkuu, vaikka Kanadan ja Yhdysvaltain väestö on hyötynyt Jehovan todistajien oikeustaisteluissa saavuttamista päätöksistä.

Vapaus kaikille

Olosuhteet tulevat muuttumaan paremmiksi, mutta se vaatii yleistä ajattelun ja moraaliarvojen muutosta. Maapallon kaikkien kansojen keskuudessa täytyy olla perustana rakkaus lähimmäiseen ja myötätunto häntä kohtaan. Tämä on ilmaistu Raamatussa lyhyesti, kun se sanoo: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Matt. 22:39) Mutta miten sellainen muutos voi tulla?

Ainoa toive tarvittavasta muutoksesta on Raamatun lupaus, että Jumalan tekemä hallitus on pian hallitseva maata oikeudessa ja vanhurskaudessa. Ainoastaan tämän hallituksen alaisuudessa vapauksia eivät enää uhkaa ennakkoluulot, hillittömät tunteet, vihamielisyydet, väärinymmärrykset, epäoikeudenmukaisuudet ja inhimilliset virheet tuomitsemisessa. Tämä Jumalan pystyttämä hallitus ei tule olemaan altis niille monille virheille, henkilökohtaisille erehdyksille ja omanvoitonpyynnille, jotka ovat luonteenomaisia ihmistekoisille hallituksille. Koko ihmiskunnan ollessa Jumalan valtakunnan vanhurskaan hallinnon alaisuudessa kenenkään ei tarvitse enää koskaan taistella itselleen kuuluvien vapauksien puolustamiseksi.

[Alaviitteet]