Miten kristikunnasta tuli kolminaisuutta kannattava

VATIKAANIN toisesta ekumeenisesta kirkolliskokouksesta lähtien roomalaiskatolisessa kirkossa tapahtunut jakaantuminen on käynyt entistä ilmeisemmäksi. Toisella puolella ovat ne, jotka eivät halua tehtävän mitään muutoksia, ja toisella ne, jotka ovat kärsimättömiä, koska ei tehdä enemmän muutoksia. Eräs jesuiittojen julkaisu esitti tilanteen seuraavasti: ”Joidenkin katolilaisten mielestä muutokset menevät liian pitkälle ja tapahtuvat liian nopeasti, ja heistä näyttää, että ne menevät vielä pitemmälle ja tapahtuvat vielä nopeammin. Toisten mielestä muutokset ovat liian pieniä ja tulevat liian myöhään, eikä heidän mielestään ole toivoa niiden nopeuttamisesta.”

Katolisen kirkon aivan ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Nikeassa vuonna 325, ja sekin aloitti suuren riidan katolisen kirkon sisäpuolella. Mistä tuo riita johtui? Silloisena kiistakysymyksenä oli kolminaisuusoppi.

Eräs nykyajan historioitsija kirjoittaa siitä tilanteesta: ”Kahdella teologien ryhmällä oli niin suuri vaikutusvalta, että ne käytännöllisesti katsoen jakoivat kristinuskon kahteen leiriin, jotka olivat teologisia ja poliittisia kilpailijoita kahden vuosisadan ajan [ja kauemmin!]. Kyseessä olivat Athanasiuksen, Aleksandrian kirkon arkkidiakonin, johtama ’oikeauskoinen’ ryhmä ja areiolaiset, jotka olivat saaneet nimensä Areioksen, saman kirkon diakonin, mukaan. . . . Athanasiuksen seuraajat olivat opiltaan kolminaisuuden kannattajia, areiolaiset unitaarisia.” Rooman valtakunnan latinalainen länsipuolisko, jonka keskus oli Rooma, oli lähes kokonaan Athanasiuksen kannalla, kun taas hellenistinen itäinen osa, jonka pääkaupunki oli lopulta Konstantinopoli, oli suuressa määrin areiolainen.

Mitä areiolaiset uskoivat? He pitivät kiinni ”opista, että Kristus, Poika, on Isää Jumalaa alempi ja eri olemusta, koska Jumala loi Kristuksen ja hän siten tuli olemassaoloon Jumalan jälkeen”.a

Mitä sitten kolminaisuuden kannattajat uskoivat? Heidän oppinsa määritellään nykyään ”Jumalallisen Olennon kolminkertaiseksi persoonaksi”, jossa ’Isä Jumalan, Poika Jumalan ja Pyhä Henki Jumalan’ sanotaan olevan samaa olemusta, tasavertaiset ja yhtä lailla luomattomat ja kaikkivaltiaat.

Yleisesti kuitenkin myönnetään, että kolminaisuusoppi oli vähittäisen kehityksen tulos. Niinpä kardinaali Newman kirjoitti, että Konstantinuksen aikaa edeltäneet uskontunnustukset eivät mainitse sitä lainkaan. ”Ne mainitsevat kylläkin kolme; mutta sitä ei mainita, että oppi sisältää salaisuuden, että ne kolme ovat Yksi, että he ovat tasavertaiset, yhtä iankaikkiset, kaikki luomattomia, kaikki kaikkivaltiaita, kaikki äärettömiä, eikä niistä voida koskaan tulla sellaiseen johtopäätökseen.” – The Development of Christian Doctrine, s. 15.

Eräs nykyajan johtava roomalaiskatolinen auktoriteetti todistaa samaa: ”On vaikea esittää 20. vuosisadan jälkipuoliskolla selvää, objektiivista ja yksinkertaista selostusta kolminaisuussalaisuuden ilmoituksesta, opillisesta kehityksestä ja teologisesta kehittelystä. . . . Kenenkään ei pitäisi puhua kolminaisuudesta Uudessa testamentissa ilman merkittäviä varauksia. . . . Kun joku puhuu varauksettomasta kolminaisuudesta, hänen on siirryttävä alkukristillisyyden ajalta sanokaamme neljännen vuosisadan viimeiselle neljännekselle.” – The New Catholic Encyclopedia (1967), XIV osa, s. 295.

Konstantinus ja Nikea

Konstantinus väitti kääntyneensä niin kutsuttuun kristillisyyteen, epäilemättä yhtä paljon poliittisista kuin uskonnollisista syistä. Sen tähden tämä opillinen jakauma häiritsi häntä suuresti, sillä hän piti sitä valtakuntansa ykseyden uhkana. Niinpä hän pontifex maximuksena, so. korkeimpana uskonnollisena johtajana, kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325. Vaikka häntä ei ollut vielä kastettu kristityksi, hän johti tätä kirkolliskokousta, johon saapui vain noin 318 piispaa; kun otetaan huomioon heidän seuralaisensa, kokouksessa on saattanut olla 1500–2000 osanottajaa.

Kolminaisuuden kannattajat ja areiolaiset riitelivät noin kahden kuukauden ajan, kolminaisuuden kannattajien turvautuessa usein äärimmäisen suvaitsemattomaan taktiikkaan. Nähdessään, että kolminaisuuden kannattajat olivat enemmistönä, Konstantinus teki heitä suosivan päätöksen. Hän ”murskasi piispojen vastustuksen ja vaati kaikkien läsnäolijoiden allekirjoitusta karkotusrangaistuksen uhalla. Vain kaksi Libyan piispaa kieltäytyi; yhdessä Areioksen ja hänelle uskollisten pappien kanssa heidät karkotettiin Illyricumiin”, alueelle, joka on nykyään Länsi-Jugoslaviaa. Areioksen kirjoitukset takavarikoitiin ja poltettiin, ja kaikkia varoitettiin kuolemanrangaistuksen uhalla pitämästä niitä hallussaan.

Athanasiuksen ja hänen kolminaisuusopin kannattajiensa voitto oli kuitenkin lyhytaikainen. Konstantinus, joka oli tehnyt kolminaisuuden kannattajia suosivan päätöksen luultavimmin poliittisista syistä, oli aivan yhtä valmis muutoksiin, kun poliittinen ilmapiiri näytti vaihtuvan. Niin kävikin, kun Konstantinus vain muutamaa vuotta myöhemmin siirsi pääkaupunkinsa Byzantioniin ja rakensi siitä omaa nimeään kantavan kaupungin Konstantinopolin. Täällä areiolaisuus eli voimakkaana; tämän alueen piispat olivat allekirjoittaneet Nikean julkilausuman pelkästä pelosta.

Konstantinopolin johtava piispa Eusebius Nikomedialainen oli areiolainen, ja hän onnistui saamaan Konstantinuksen muuttamaan mielensä tässä oppikysymyksessä. Nyt oli kolminaisuuden kannattajien vuoro joutua kiroukseen. Vuonna 335 Konstantinus karkotti Athanasiuksen Trieriin Galliaan (Ranskaan). Pian tämän jälkeen areiolainen piispa Eusebius kastoi Konstantinuksen vähän ennen tämän kuolemaa.

Konstantinus jätti valtakunnan perijöilleen, joillekin sisarustensa pojille ja kolmelle pojalleen Konstantinus II:lle, Constantiukselle ja Konstansille. Pojat tekivät heti lopun muista perijöistä ja taistelivat sitten keskenään. Lopullisen voiton sai Constantius, vannoutunut areiolainen, joka sai kolminaisuutta kannattavien veljiensä kuoltua vähitellen valvontaansa koko valtakunnan, sekä itä- että länsimaat. Edistääkseen areiolaisuutta hän määräsi areiolaisia piispoja kolminaisuutta kannattavien piispojen sijaan, mitkä muutokset saivat erään sen ajan pakanahistorioitsijan kirjoittamaan pilkaten, että ”maantiet olivat täynnään laukkaavia piispoja”.

Kolminaisuuden kannattajien lopullinen voitto

Tämä areiolaisten herruus kesti kuitenkin vain Constantiuksen kuolemaan asti, sillä kolminaisuuden kannattajat olivat yhä enemmistönä. Tämän ei pitäisi vaikuttaa yllättävältä, sillä koska Saatana on ”tämän maailman jumala”, valhe on yleensä suositumpaa kuin totuus. (2. Kor. 4:4) Areiolaisten tappioon vaikutti myös se, että he eivät olleet yhdistyneet. He eivät olleet hyväksyneet yhteistä lausuntoa eli tunnustusta, joka olisi esittänyt heidän uskomuksensa, eikä heillä ollut hallitsevaa elintä, johon vedota. Niinpä he olivat jakautuneita, ja kuinka voi ’talo, joka riitautuu itsensä kanssa, pysyä pystyssä’? – Matt. 12:25.

Ehkä yksi vähintään toisten veroinen syy kolminaisuuden kannattajien voittoon areiolaisista oli se, että edelliset olivat aina valmiit turvautumaan väkivaltaan ja voimakeinoihin tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kerrotaan, että kun Areios nousi puhumaan Nikean kirkolliskokouksessa, eräs Nikolaus Myralainen löi häntä kasvoihin, ja Areioksen puhuessa monet kolminaisuutta kannattavat piispat tukkivat korvansa sormillaan ja juoksivat ulos ikään kuin hänen harhaoppiensa kauhistuttamina. Tyypillinen esimerkki kolminaisuuden kannattajien suvaitsemattomuudesta oli myös Ambrosiuksen, Milanon piispan, järjestämä istumalakko sen varmistamiseksi, ettei yhtäkään hänen kaupunkinsa kirkkorakennusta luovutettaisi areiolaisille, kuten keisari Valentinianus oli määrännyt. Ambrosius sai laumaansa kuuluvat pysymään rakennuksessa yötä päivää; kahden viikon ajan he lauloivat siellä lauluja, kunnes keisari lopulta taipui hänen vaatimukseensa.

Kolminaisuuden kannattajien väkivaltaisesta suvaitsemattomuudesta tehokkaana aseena areiolaisia vastaan todistavat myös kahden mitä huomattavimman ’barbaarisen’ germaanihallitsijan vastakkaiset lausunnot. Klodvig, frankkien kuningas, joka kannatti roomalaiskatolista oikeauskoisuutta ja siten myös kolminaisuusoppia, ryhtyi toimenpiteisiin Gallian areiolaisia länsigootteja vastaan ja sanoi: ”Minua surettaa se, että nämä areiolaiset pitävät hallussaan osaa Galliasta. Edetkäämme Jumalan avulla ja alistakaamme heidät.” Ja hän myös alisti heidät. Luemme tätä suvaitsemattomuuden kylvöä seuranneesta sadonkorjuusta, että ”se on kertomus julmuudesta, ahneudesta ja petollisuudesta, irstailevista kuninkaista ja kostonhimoisista kuningattarista, joiden teot [paavi] Gregorius antoi anteeksi, sen tähden että he puolustivat katolista oikeauskoisuutta”.

Oikeauskoisen Klodvigin suvaitsemattomuuden jyrkkänä vastakohtana oli areiolainen Teoderik, itägoottien kuningas. Zenon, Itä-Rooman valtakunnan keisari, antoi hänelle valtuudet ottaa haltuunsa Italian niemimaan, jota hallitsi silloin kuningas, joka ei tunnustanut Zenonia Rooman valtakunnan sekä itäisten että läntisten osien hallitsijaksi. Teoderik valloitti Italian, mutta menettelyistään uskonnollisissa kysymyksissä hän sanoi: ”Uskonto on asia, jota kuningas ei voi määrätä, koska ketään ihmistä ei voida pakottaa uskomaan vastoin tahtoaan.”

Toinen kolminaisuuden kannattajia suosiva tekijä oli munkkilaisuus, miesten eläminen luostareissa selibaatissa. Athanasius oli ensimmäinen huomattava roomalaiskatolinen teologi, joka edisti munkkilaisuuden leviämistä. Munkit eivät olleet ainoastaan kolminaisuuden kannatuksen linnakkeita, vaan he olivat aina valmiit ryhtymään väkivaltaan kolminaisuususkomuksiaan kohtaan osoittamassaan innossa.

Kolminaisuuden kannattajien eduksi koitui myös se, että ne germaanisoturit, jotka hyökkäsivät Rooman valtakunnan sekä itä- että länsiosiin, olivat areiolaisia. Miten oli mahdollista, että nämä ’barbaarit’ olivat areiolaisia? Se johtui siitä, että areiolainen piispa Wulfila oli käännyttänyt heidät. Niinpä areiolaisuuden kannattaminen tulkittiin myötämielisyydeksi näitä maahanhyökkääjiä kohtaan.

Ehkä ankarimman iskun areiolaisuutta vastaan antoi keisari Theodosius. Vuosien 391 ja 392 virallisilla säädöksillään hän pakotti kaikki ”kristityt” omaksumaan roomalaiskatolisen oikeauskoisuuden ja riisti areiolaisilta ja kaikilta pakanoilta heidän palvontapaikkansa. Historioitsija kertoo: ”Kirkon laillinen voitto harhaoppisuudesta [areiolaisuudesta] ja pakanuudesta ja sen kehittyminen vainotusta lahkosta vainoavaksi valtionkirkoksi oli nyt täysin tapahtunut.”

Areiolaiset ’barbaarit’

Viidenneltä vuosisadalta lähtien kukaan Rooman keisari ei enää ollut areiolainen. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt areiolaisuuden loppua kansallisuskontona. Kaukana siitä! Theodosiuksen kuoleman jälkeen Rooma joutui jälleen pohjoisesta hyökkäävien areiolaisten germaanivalloittajien saaliiksi. Eräs roomalaiskatolinen auktoriteetti sanoo: ”Huolimatta vainosta, jota jonkin verran esiintyi, kristinusko levisi tässä [areiolaisessa] muodossa huomattavan elinvoimaisena gooteilta naapuriheimoille. . . . Kun ne hyökkäsivät länteen ja perustivat moninaiset germaanivaltakuntansa, useimmat heimot tunnustivat [areiolaisuuden] kansallisuskonnokseen ja joissakin tapauksissa vainosivat niitä roomalaiseen väestöön kuuluvia, jotka kannattivat katolista oikeauskoisuutta. . . . Vähitellen [roomalais]katolisen kirkon onnistui kuitenkin hävittää areiolaisuus. Joissakin tapauksissa se toteutettiin sotilaallisin toimenpitein, jotka melkein pyyhkäisivät pois germaanisen aineksen.” Tämä tapahtui keisari Justinianuksen hallituskautena. Justinianuksen kunnianhimona oli ennallistaa Rooman valtakunta entiseen loistoonsa, ja hän oli tunnettu ei ainoastaan areiolaisten vaan myös juutalaisten ja samarialaisten vainoamisesta. Hän jopa kielsi juutalaisia lukemasta Raamattuaan hepreaksi!

Justinianus ei kuitenkaan tehnyt loppua areiolaisuudesta. Rooma oli vielä joutuva tekemisiin germaanibarbaarien kanssa, sillä muutama vuosi Justinianuksen kuoleman jälkeen langobardit, joiden sanotaan olleen raivoisimpia kaikista germaaniheimoista, hyökkäsivät Italiaan. Ennen pitkää heillä oli suurin osa Italian niemimaata hallinnassaan. Sitten seitsemännen vuosisadan puolivälissä langobardeista tuli jostakin syystä vähitellen kolminaisuutta kannattavia roomalaiskatolilaisia, ja niinpä vaikka he aiheuttivat jatkuvasti hankaluuksia paavinvallalle, se johtui poliittisista tai alueellisista, ei uskonnollisista, syistä.

Luemme tuosta aikakaudesta: ”Seuranneessa mullistuksessa onni vaihteli, useammin poliittisten vaihdosten ja maallisen patronaattioikeuden kuin teologisen väittelyn seurauksena.” Ja eräs toinen lähde selittää, että areiolaisuus ”säilyi kaksi vuosisataa kauemmin, mikä tosin johtui enemmän sattumasta kuin valinnasta ja vakaumuksesta”. Ohimennen sanoen, areiolaisten kaikki tällainen poliittinen ja sotilaallinen toiminta kumoaa joidenkuiden esittämän syytteen, että ei-poliittiset, rauhaa rakastavat, kristityt Jehovan todistajat olisivat areiolaisia.

Kun toteamme, mitä historia kertoo kolminaisuuden kannattajien ja areiolaisten poliittisista toimista, meihin tekee syvän vaikutuksen se, miten täsmällisesti sekä Jeesus että hänen apostolinsa ennustivat, mitä kristilliselle seurakunnalle tapahtuisi. Jeesus sanoi siitä eräässä vertauksessaan: ”Ihmisten nukkuessa hänen vihamiehensä tuli ja kylvi lustetta nisun sekaan.” Niin pelto, jonka olisi pitänyt kasvaa vehnää, kasvoikin rikkaruohoa. (Matt. 13:25) Ja kun ottaa huomioon sen ahneuden ja väkivaltaisuuden, jota nämä ryhmät ovat ilmaisseet, ymmärtää, miten täsmällisesti apostoli Paavali ennusti nämä tapahtumat, kun hän sanoi: ”Minä tiedän, että minun lähtöni jälkeen teidän keskuuteenne tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä.” Noihin susilaumoihin kuuluivat sekä kolminaisuuden kannattajat että areiolaiset, joista edelliset olivat raivoisampia! – Apt. 20:29.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 10]

Tagnonin katolisessa kirkossa Ranskassa oleva kolminaisuuden vertauskuva