Punastuminen – ihmisen erikoispiirre

ENGLANTILAINEN kirjailija Rudyard Kipling kirjoitti kerran runon, jossa 17-vuotias tyttö sanoo alakuloisena:

”Min sille voin, kun punastun,

saa kasvot tumman värin?

Mä sormenpäihin punetun,

ja niin käy nenänkin.”

Noilla säkeillä runoilija ilmaisi täsmällisesti useita punastumisen peruspiirteitä.

Yleensä kirjailijat puhuvat punastumisesta myönteisessä mielessä. Niinpä jotkut heistä ovat kirjoittaneet: ”Punastus on hyveen väri.” ”Punastus on merkki, jonka luonto kohottaa osoittaakseen, missä siveys ja kunniallisuus asustavat.” ”Parempi puna kasvoilla kuin tahra sydämessä.” Jotkut sanovat kuitenkin ehkä hieman kyynisesti: ”Se, joka punastuu, on jo syyllinen; tosi viattomuus ei häpeä mitään.” ”Ihmiset punastuvat vähemmän rikostensa kuin heikkouksiensa ja turhamaisuutensa tähden.” Lisäksi nykyajan psykologi teorioi, että ihmiset punastuvat, koska he haluavat tiedottaa, että se, mitä toiset ajattelevat heistä, ei todellisuudessa pidä paikkaansa.

Olet todennäköisesti punastunut useammin kuin kerran tai saatat kuulua jopa niihin, jotka punastuvat herkästi. Miksi sinä punastut? Onko se hyvä vai paha asia?

Punastumisen tunnusmerkkejä

Punastuminen on kasvojen, korvien ja niskan äkillistä muuttumista punaisiksi. Siihen liittyy usein poskilihasten veltostuminen ja silmien alaspäin luominen toisten katseiden välttelemiseksi. Toisinaan punastuva saattaa kääntää ruumistaan ikään kuin haluten kätkeytyä. Hyvin usein punastumiseen liittyy lisäksi koko ruumiin yli kulkeva kuumoittava tai kihelmöivä tunne. Lihakset saattavat jopa väristä ja raajat osittain halvautua. Punastuvan ääni muuttuu toisinaan, ja jopa kyyneleet saattavat kihota hänen silmiinsä, tai hän saattaa äkisti alkaa hikoilla. Joissakin tapauksissa punastuvan sydän tykyttää voimakkaasti ja hän tuntee pelkoa tai pakokauhua.

Kaikkiin rotuihin ja kansallisuuksiin kuuluvat ihmiset punastuvat, vaikkakaan rodultaan tummaihoisten punastus ei näy yhtä helposti. Myös albiinot, yksilöt, joiden ihossa on pigmenttiä vain vähän tai ei lainkaan, punastuvat; he punastuvat todellisuudessa herkemmin kuin muut rotunsa edustajat.

Nuoret, viattomat ja turmeltumattomat punastuvat useimmin. Kun ihminen saa lisää ikää ja kokemusta, punastumistaipumus vähitellen heikkenee. Kuitenkin se, mitä joku toinen tekee, saattaa saada sinut punastumaan, jos tuo toinen sattuu olemaan läheinen ystävä tai sukulainen. Hänen punastumisensa saattaa saada myös sinut punastumaan. Vaikka jotkut epäilevätkin, niin vaikuttaa siltä, että naiset punastuvat herkemmin kuin miehet, ja ainakin se pitää paikkansa joistakuista naisista. On kuitenkin sangen todennäköistä, että nykyajan naiset punastelevat isoäitejään vähemmän.

Mikä aiheuttaa punastumisen? Sitä on kuvailtu ”mielen häiriötilaksi, joka saa alkunsa ristiin käyvistä asenteista, mikä aiheuttaa hämmentymistä ja toimintakyvyttömyyttä”. Se lehahtaa tahdosta riippumatta hetkeksi kasvoille. Ihmisen voi saada nauramaan kutittamalla, mutta ei ole mitään ruumiillista keinoa, jolla joku voi saada toisen punastumaan. Punastumista ei voida myöskään sanoa refleksiksi. Näyttelijät voivat teeskennellä näyttämöllä naurua ja hilpeyttä mutta eivät punastumista. Samoin kuin sitä ei voida aikaansaada tahdon avulla, tahto ei voi myöskään estää sen ilmaantumista. Jos yrittää estää sen tuloa, saattaa itse asiassa punastua vielä enemmän.

Vaikka saattaakin tuntua oudolta ja olla näennäisesti ristiriidassa joidenkin punastumista koskevien nykyisten teorioiden kanssa, tosiasia on, että sokeat punastuvat, ja he punastuvat jopa herkemmin kuin näkevät. Myös kuurot punastuvat. Kaikkein erikoisinta on, että nekin, jotka ovat sekä kuuroja että sokeita, punastuvat. Esimerkkinä heistä on amerikkalainen Laura Bridgman, joka menetti sekä näkönsä että kuulonsa kaksivuotiaana. Helen Kelleristä, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi vieläkin nuorempana, kerrotaan: ”Hänen punastumisellaan ei voi olla mitään yhteyttä paheksuviin katseisiin tai sanoihin, jotka kohdistuisivat hänen ulkonäköönsä tai käytökseensä; kuitenkin hän punastuu samoin kuin tytöt, jotka näkevät ja kuulevat, samoista syistä, samoista ruumiinosista ja samanlaista kihelmöintiä tuntien.” Tämä selonteko on sopusoinnussa joidenkuiden tutkijoitten havaintojen kanssa, joiden mukaan ihminen yksinkin ollessaan saattaa punastua kuvitellessaan itsensä tilanteeseen, jossa hän tavallisesti punastuisi, tai lukiessaan jotakin, joka saattaa hänet hämilleen.

Kerrotaan, että eräs taiteilija tuli melkein mielipuoliseksi yrittäessään kuvata kankaalleen punastuksen viehkeyttä. Hänestä se oli ”naisen kasvojen erikoisin ilmiö”. Mutta hän pystyi maalaamaan ainoastaan rusoposkisia neitoja.

Todettakoon, että punastumista ei tule sekoittaa muista syistä johtuvaan kasvojen hehkumiseen. Kuumoittava hehku saattaa johtua jostakin elimistön tilasta, kuten naisilla vaihdevuosina, tai se saattaa olla vihastumisen aiheuttamaa punakkuutta.

Miten punastuminen tapahtuu?

Punastumisen voitaisiin sanoa valaisevan psykosomaattisen periaatteen toimintaa, nimittäin sitä, että mieli eli psyyke ja ruumis eli sooma ovat yhtä: mikä vaikuttaa toiseen, vaikuttaa toiseenkin. Hämmentynyt mielentila vaikuttaa sympaattiseen hermostoon. Se vuorostaan kiihdyttää vasodilataattorien (verisuonia laajentavien hermojen) toimintaa, mikä saa ihon hiussuonet laajenemaan. Seurauksena on, että kasvojen ja kaulan ihoon virtaa enemmän verta, joka aiheuttaa ihon punertumisen.

Mikä selittää nämä toiminnot? Miksi ihmiset punastuvat? Mikä tarkoitus sillä on?

Ihmisen erikoispiirre

Punastuminen on ihmisen erikoispiirre. Eläimet eivät punastu. Ne saattavat toisinaan ilmaista samanlaisia tunteita kuin ihminen, esimerkiksi vihastusta, mustasukkaisuutta, kiintymystä, leikillisyyttä ym. Mutta ne eivät punastu. ”Punastuminen on kaikista tunteista erikoisin ja inhimillisin”, sanoo Charles Darwin kirjassaan The Expression of the Emotions in Man and Animals (Tunteiden ilmeneminen ihmisessä ja eläimissä).

Miksi punastuminen on ihmisen erikoispiirre? Siksi, että siihen liittyy käsitteellinen ajattelu ja/tai moraalitaju, joita kumpaakaan eläimillä ei ole. Eläimet eivät voi käsittää jonkin sopivuutta tai sopimattomuutta; ne eivät voi myöskään erottaa väärää oikeasta. Ne ovat ”järjettömiä”, kuten Raamattu sanoo niistä. Tylsämieliset harvoin punastuvat. Myöskään hyvin pienet lapset, joilla ei vielä ole ymmärrystä, eivät punastu. – Ps. 32:9.

Niinpä nuori nainen saattaa punastua, kun hänelle tapahtuu jotakin säädytöntä tai kun hän kuulee tai näkee jotakin, joka näyttää säädyttömältä. Hänen siveyttään ja viattomuuttaan ikään kuin loukataan. Joku saattaa punastua myös kiusallisen tilanteen tähden tai siksi, että hän on tehnyt jonkin typerän kömmähdyksen. Vaatimaton tai ujo ihminen saattaa samaten punastua, kun hänelle sanotaan jokin kohteliaisuus tai kun häntä kiitetään muita enemmän, niin että hän äkisti tuntee olevansa liian suuren huomion kohteena.

Miksi ihmiset punastuvat sellaisissa tilanteissa? Ne, jotka uskovat ihmisen olevan kehityksen tuote, eivät pysty vastaamaan siihen. Miten ihminen on hankkinut tämän ominaispiirteen, jos hän on kehittynyt eläimistä, joista yksikään ei punastu?

Jos tunnustamme, että Jumala loi ihmisen, että hän loi hänet omaksi kuvakseen ja antoi hänelle moraalitajun, omantunnon, silloin voimme nähdä ihmisen tahattomalle punastumiselle ainakin yhden käytännöllisen tarkoituksen. Kuten eräs yli sata vuotta sitten elänyt kirjoittaja sanoi, punastuminen on omantunnon vartija, joka kieltää ihmistä pettämästä. Kun ihminen rikkoo sitä vastaan, minkä hän tietää tai ajattelee oikeaksi, hän punastuu; se saa hänet tuntemaan häpeää.

Tämän punastumisen perussyyn lisäksi ihmiset saattavat punastua siksi, että ovat tehneet jonkin virheen, rikkoneet sopivaisuussääntöjä jollakin tavalla. On luonnollista, että jokainen haluaa itsestään ajateltavan hyvää, ja kun hän tekee kiusallisen käytösvirheen tai erehdyksen, hämmennys voi saada hänet punastumaan. Tämä voi auttaa selittämään sen, miksi useimpien, vaikkakaan ei kaikkien, punastumisherkkyys vähenee iän karttuessa. Hermosto ei reagoi niin herkästi tunteisiin, ja samanaikaisesti moraaliarvot eivät ehkä vaikuta enää yhtä voimakkaasti omaantuntoon.

Mitä Raamattu sanoo punastumisesta

Vaikka kaikki raamatunkäännökset eivät käytäkään sanoja ’punastua’ tai ’punastuminen’, niin ne kaikki jollakin tavalla kuvailevat tätä ilmiötä. Niinpä The Jerusalem Bible mainitsee Esran sanoneen: ”Jumalani, minä olen häpeissäni, minä punastun, jos kohotan kasvoni sinun puoleesi, minun Jumalani. Sillä meidän rikoksemme ovat enentyneet, kunnes ne ovat päätämme korkeammalla.” (Esra 9:6) Ja Tarkistettu standardikäännös (Revised Standard Version) sanoo Jer. 6:15:ssä: ”Olivatko he häpeissään, kun he tekivät inhottavuutta? Ei, he eivät olleet lainkaan häpeissään; he eivät osanneet punastua.” Uudessa kirkkoraamatussa verbi ’punastua’ esiintyy seitsemän kertaa, esimerkiksi Miika 3:7:ssä, jossa sanotaan: ”Näkijät joutuvat häpeään, ja ennustelijat punastuvat. Kaikki he peittävät partansa, sillä Jumalan vastausta ei tule.”

Ei ole epäilystäkään siitä, että punastuminen on ihmiselle ominainen piirre. Se on myös todisteena siitä, että ihmisen on luonut oikeudenmukainen, viisas ja rakastava Tekijä. Punastuminen on yksi hänen ihmiselle antamistaan lahjoista, joka auttaa tätä noudattamaan omaatuntoaan omaksi onnellisuudekseen ja hyvinvoinnikseen.