Mitä Euroopan suurin rauhankonferenssi merkitsi?
SADAT miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa tuskin tiesivät sen pitämisestä. Harvat niistä, jotka kuulivat siitä, ymmärsivät, mistä oli kysymys tai mitä kaikkea se merkitsi.
Kuitenkin heinäkuun 30. päivästä elokuun 1. päivään Helsingissä pidettiin Euroopan historian suurin valtionpäämiesten kokous.
Konferenssissa oli presidenttejä, pääministereitä ja muita korkeimman tason johtajia 33:sta Euroopan maasta sekä Kanadasta ja Yhdysvalloista. Kääpiövaltiot, kuten Monaco, Liechtenstein ja San Marino (väestömäärä yhteensä noin 20000), kokoontuivat maailman supervaltojen kanssa, ja niillä oli yhtäläinen äänioikeus. Vatikaanillakin oli kokouksessa valtuutettunsa, joka edusti tuota Euroopan itsenäistä, suvereenia valtiota (mikä asema Vatikaanille myönnettiin vuonna 1929 diktaattori Mussolinin hallituksen aikana). Koko Euroopasta ainoastaan kommunisti-Kiinaan suuntautunut Albania jäi saapumatta.
”Tämä on Euroopalle ilon ja toivon päivä”, lausui Suomen presidentti Urho Kekkonen avatessaan ”ainutlaatuiseksi” kutsumansa kokouksen. ”Meillä on kaikki syy uskoa, että . . . kuljemme jännityksen lievenemiskehityksen kautta kohti vakaata ja kestävää rauhaa.”
Yhdistyneitten Kansakuntien pääsihteeri Kurt Waldheim lausui: ”Tämä kokous tulee olemaan historiallisesti merkittävä ei vain Euroopalle vaan koko ihmiskunnalle.”
Myös Suomen luterilaisen valtionkirkon jumalanpalveluksissa esitettiin edellisenä sunnuntaina rukous, jossa sanottiin mm.: ”Rauhan ja toivon Jumala, me kiitämme Sinua johdatuksestasi, kun olet suonut maanosamme kansojen kääntyä rauhan ja sovinnon tielle. . . . Varjele Euroopan ja kaikkia maailman kansoja uusista sodista ja väkivallanteoista.”
Mikä sai aikaan tämän ”Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin”? Tuottaisiko tämä epätavallinen kokous nyt ”rauhan maanosan”, kuten niin monet puhujat ilmaisivat toiveekseen, niiden tuhansien vuosien jälkeen, joina Euroopassa on käyty sotia, jotka huipentuivat kahteen selkkaukseen, jotka tempasivat mukaansa koko maailman? Mitä todellisuudessa saatiin aikaan?
Kolmekymmentä vuotta keskeneräistä rauhaa
Toinen maailmansota päättyi 30 vuotta sitten 2. syyskuuta 1945. Mutta tiedätkö, että tuon sodan huomattavien osanottajien kesken ei ole koskaan allekirjoitettu yleistä rauhansopimusta?
Niin, toisen maailmansodan päättyessä monet asiat jäivät ratkaisematta. Historioitsija Theodore Ropp sanookin: ”Pingottunut rauha, pikemminkin tulitauko, palasi sotaan väsyneeseen maailmaan.”
Tämä pingottuneisuus johtui suurelta osin Neuvostoliiton uusista rajoista. Sodan alkupuolella Neuvostoliitto oli liittänyt maihinsa Liettuan, Latvian ja Viron. Myöhemmin se otti osia Romaniasta, Suomesta, Itä-Preussista, Tšekkoslovakiasta ja lähes puolet Puolasta. Sodan päättyessä kommunistijoukot olivat vallanneet kuusi Itä-Euroopan maata: Puolan, Tšekkoslovakian, Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Saksan itäosan. Lyhyessä ajassa kaikki nämä muutettiin kommunistivaltioiksi ja Neuvostoliiton ”satelliiteiksi”.
Länsimaat eivät kuitenkaan tunnustaneet virallisesti Neuvostoliiton uusia rajoja. Niinpä vuodesta 1954 lähtien Neuvostoliitto on yrittänyt saada aikaan Euroopan turvallisuuskonferenssia, joka vahvistaisi sen rajat ja tunnustaisi muodollisesti Neuvostoliiton vallan Itä-Euroopan suhteen. Tämän konferenssin tuottamaa asiakirjaa pidettäisiin todellisuudessa korvikkeena Saksojen rauhansopimukselle, jota ei ole allekirjoitettu 30 vuoteen.
Konferenssihankkeellaan Neuvostoliitto pyrki vakiinnuttamaan nykytilanteen. Useissa Itä-Euroopan maissa – Unkarissa, Puolassa ja Tšekkoslovakiassa – oli esiintynyt kansannousuja kommunistihallintoa vastaan 1950- ja 1960-luvuilla. Jos Neuvostoliiton poliittinen valtapiiri tunnustettaisiin kaikkialla Euroopassa, tilanteen uskottiin pysyvän rauhallisena.
Toinen otaksuttu vaikutin oli Neuvostoliiton huoli kommunistisen Kiinan kasvavasta mahdista. Hämmästyttävää kyllä näiden kahden kommunisti-”tovereitten” muodostaman suurvallan välinen vihollisuus on ollut usein kiivaampi kuin vihollisuus, jota kumpikaan niistä on osoittanut ”kapitalistisia” valtioita, Yhdysvaltojakaan, kohtaan. Kiinan ja Neuvostoliiton välisellä rajalla on jatkuvasti tuhansia sotilaita molemmin puolin. Neuvostoliitto voisi kohdata suuren aasialaisen vastustajansa paljon luottavaisemmin, jos se voisi tuntea jossakin määrin turvallisuutta länsirajojensa suhteen. Euroopan turvallisuuskonferenssin odotettiin mahdollistavan tämän.
Miksi sitten Länsi-Euroopan valtiot sekä Yhdysvallat ja Kanada liittyisivät sellaiseen Neuvostoliiton innoittamaan kokoukseen? Syynä on liennytys, jännittyneitten suhteitten lieventäminen erityisesti poliittisessa tilanteessa. Vaikka länsivallat ovat pohjimmaltaan maailman vauraimpia, ne siitä huolimatta kamppailevat vakavien pulmien keskellä. Jos suhteiden parantuminen Neuvostoliittoon jollakin tavalla helpottaisi musertavaa taloudellista taakkaa, jonka nykyinen kilpavarustelu ja suurten sotilaallisten tukikohtien ylläpitäminen ulkomailla aiheuttavat, nämä valtiot pitäisivät liennytystä kyllin arvokkaana. Mikään niistä ei halua enää nähdä maailman joutuvan tasapainoilemaan rauhan ja ydinsodan uhan välillä, kuten oli laita toisen maailmansodan jälkeisen ”kylmän sodan” aikana.
Sitä paitsi konferenssiin osallistumisensa hinnaksi länsivallat painostivat Neuvostoliittoa liittämään uuteen idän ja lännen väliseen sopimukseen joitakin periaatteita, joiden otaksutaan johtavan suurempaan vapauteen useilla tärkeillä elämän aloilla.
Mitä sitten tämä ”ainutlaatuinen” kokous sai aikaan?
Rauhaa ja turvallisuutta neljässä ”korissa”
35 osanottajavaltiota allekirjoittivat päätösasiakirjan Helsingissä 1. elokuuta 1975. Sen johdannossa julistettiin, että kaikki osanottajavaltiot tunnustivat ”Euroopan ja koko maailman rauhan ja turvallisuuden välillä vallitsevan läheisen yhteyden”. Lisäksi ne tunnustivat olevansa tietoisia jokaisen osanottajavaltion ”panoksen tarpeellisuudesta maailman rauhan ja turvallisuuden lujittamiseksi perusoikeuksien, taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ja kaikkien kansojen hyvinvoinnin edistämiseksi”. Ne lupasivat juhlallisesti tukea Yhdistyneitä Kansakuntia tähän päämäärään pyrkimisessä.
Muu osa päätösasiakirjasta jaettiin neljään asiaryhmään, joita kutsuttiin ”koreiksi”.
Ensimmäisessä tuomittiin voimakeinojen käyttö kiistojen ratkaisemisessa. Siinä tunnustettiin olemassa olevien rajojen loukkaamattomuus ja luvattiin ilmoittaa ennalta suurista sotaharjoituksista.
Toisessa esitettiin laajempaa yhteistyötä teollisissa, tieteellisissä ja ympäristöä koskevissa ongelmissa sekä laajempaa turismia.
Kolmannessa ilmaistiin lupaus vapaammasta kanssakäymisestä ihmisten välillä, vapaammasta julkaisujen ja tiedon välittämisestä kaikkien osanottajamaiden kesken.
Neljännessä sovittiin seurannasta päätösasiakirjan sisällön panemiseksi käytäntöön sekä tulevista kokouksista tämän tarkastelemiseksi.
Kahdessa näistä ”koreista” oli joitakin merkille pantavia piirteitä. Ensimmäisessä ”korissa” sanottiin esimerkiksi:
”Osanottajavaltiot kunnioittavat ihmisoikeuksia ja perusvapauksia, mukaanlukien ajatuksen, omantunnon, uskonnon tai uskon vapautta, jotka kuuluvat kaikille rotuun, sukupuoleen, kieleen tai uskontoon katsomatta.
”Tässä yhteydessä osanottajavaltiot tunnustavat ja kunnioittavat yksilön vapautta tunnustaa ja harjoittaa, yksin tai yhdessä muiden kanssa, uskontoa tai uskoa sopusoinnussa omantuntonsa vaatimusten kanssa.”
Kolmas ”kori” esittää noiden 35 valtion sanovan:
”Ne vahvistavat sen, että uskonnolliset yhdyskunnat, laitokset ja järjestöt, jotka toimivat osanottajavaltioitten perustuslakien puitteissa, ja näiden edustajat voivat harjoittaessaan toimintaansa olla keskenään yhteydessä, pitää kokouksia ja vaihtaa tietoja.”
Merkitseekö tämä sitä, että nyt kaikkialla eurooppalaisen kommunismin valta-alueilla sallitaan aito palvontavapaus? Sallitaanko ihmisten kokoontua vapaasti pelkäämättä kostotoimenpiteitä? Voiko sellainen vähemmistöryhmäkin kuin Jehovan todistajat toimia tästä lähin vapaasti Neuvostoliitossa? Pinnallisesti katsoen asiakirja näyttäisi lupaavan sen. Mutta miten paljon voimaa näillä ja muilla julistuksilla todellisuudessa on?
Miten luja perustus rauhalle ja turvallisuudelle?
Puhuessaan kokouksen osanottajille Yhdysvaltain presidentti Ford varoitti: ”Koko Euroopan asukkaat ja, olen varma siitä, Pohjois-Amerikan asukkaat ovat läpikotaisin väsyneitä siihen, että heidän toiveensa herätetään ja sitten murskataan tyhjillä sanoilla ja täyttämättömillä lupauksilla. Meidän on paras sanoa mitä tarkoitamme ja tarkoittaa mitä sanomme, muuten saamme vastaamme kansalaistemme suuttumuksen.” Hän lisäsi, että jokaisen allekirjoittajavaltion ”tulisi tietää, että jotta tästä tulisi enemmän kuin viimeinen luku täyttämättömien julistusten pitkässä ja surullisessa sarjassa, jokaisen osapuolen täytyy omistautua niiden toteuttamiseen”.
Mutta jo ennen kuin presidentti Ford lähti Yhdysvalloista osallistuakseen konferenssiin, hän sanoi: ”Korostaisin, että asiakirja, jonka allekirjoitan, ei ole sopimus, eikä se sido laillisesti mitään osanottajavaltiota.” Niin kutsuttu ”Päätösasiakirja” on pelkästään julistus tarkoituksista. Ei ole mitään järjestelyjä sen eri kohtien panemisesta pakolla voimaan tai niiden rikkojien rankaisemisesta. Parhaimmillaankaan sillä ei voi olla enempää voimaa kuin Yhdistyneitten Kansakuntien kauan sitten julkaisemalla Ihmisoikeuksien julistuksella, jonka monet kansat, myös Neuvostoliitto, allekirjoittivat ja jonka ne sitten jättivät huomioon ottamatta.
Sveitsin valtuutettu sanoi asiakirjaa ’35 kokin keitoksi’. Tuossa 30000 sanaa käsittävässä julistuksessa monet ilmaukset ovat epämääräisiä ja hämäriä, usein tahallisesti. Kun eräs reportteri sanoi valtuutetulle, joka oli osallistunut asiakirjan sanamuodon kehittelyyn, että hän ei voinut ymmärtää erästä pitkää lausetta, valtuutettu vastasi: ”Teidän ei odotetakaan ymmärtävän sitä. Mekään emme ymmärrä, ja lisäksi se tarkoitettiin sellaiseksi.” Epämääräisyys oli usein ainoa tie yhteisymmärrykseen pääsemiseksi.
Monet johtajat painottivat, että konferenssi oli ainoastaan yksi lisäaskel, ehkä vaatimaton, lopullista päämäärää kohti. Neuvostoliiton johtaja Brežnev korosti tuota lopullista päämäärää sanoessaan konferenssin tuloksista: ”Ei ole olemassa voittajia eikä voitettuja . . . Tämä on voitto kaikille niille, joille maapallon rauha ja turvallisuus ovat kalliit.”
”Rauha ja turvallisuus” – noita sanoja toistettiin usein tässä kokouksessa. Miksi? Yksi syy on se, että ihmisten poliittisten hallitusten hallitessa maata ei ole koskaan saatu aikaan todellista rauhaa ja turvallisuutta ihmisten keskuuteen. Yhdistyneitten Kansakuntien pääsihteeri Waldheim korostikin, että juuri ne maat, jotka ottivat osaa konferenssiin, käyttivät 80 prosenttia maailman sotilasmenoista.
Tämän konferenssin suurin merkitys on kuitenkin siinä, että se on jälleen yksi todistus Jehova Jumalan profeetallisen Sanan, Raamatun, totuudellisuudesta. Jumala henkeytti 1900 vuotta sitten apostoli Paavalin kirjoittamaan, että tulisi päivä, jolloin kansat eivät ainoastaan puhuisi kipeästä ”rauhan ja turvallisuuden” tarpeestaan, vaan todella saavuttaisivat tilan, jossa he voisivat väittää täyttäneensä tuon tarpeen koko maapallolla. Mutta mitä tapahtuu, kun tuo päivä on koittanut? Raamatun ennustus sanoo:
”Kun he sanovat: ’Rauha ja turvallisuus!’, silloin äkillinen tuho on samassa kohtaava heidät niin kuin ahdingon tuska raskaana olevan naisen, eivätkä he missään tapauksessa pääse pakoon.” – 1. Tess. 5:3.
Tuo tuho ei johdu kaiken käsittävästä ydinaseselkkauksesta. Se johtuu Jumalan omasta sodasta, jonka hän käy oman suvereenisuutensa puolesta tämän tuomansa maapallon suhteen ja kaikkien niiden rauhaa rakastavien ihmisten puolesta, jotka haluavat elää hänen Poikansa valtakunnan vanhurskaan hallinnon alaisuudessa. Hanki nyt tietoa siitä, miksi tuo valtakunta on ainoa hallitus, joka ansaitsee täyden luottamuksesi ja on keino tosi rauhan ja turvallisuuden saavuttamiseksi – ei vain muutamaksi vuodeksi – vaan ikuisesti.
[Kartta s. 4]
(Ks. painettu julkaisu)
NEUVOSTOLIITON RAJOJEN MUUTTUMINEN EUROOPASSA
NEUVOSTOLIITTO ENNEN TOISTA MAAILMANSOTAA
NEUVOSTOLIITON VALTAPIIRIIN JOUTUNEET ITÄ-EUROOPAN MAAT
Vuodesta 1954 lähtien Neuvostoliitto on esittänyt toisen maailmansodan jälkeisten rajojensa tunnustamista. Euroopan huippukokous toteutti tuon toiveen.
[Kuva s. 5]
NELJÄ ”KORIA” TÄYNNÄ JULKILAUSUMIA
Kiistojen rauhanomainen ratkaiseminen. Rajojen loukkaamattomuus. Ajatuksen ja uskonnon vapaus.
Yhteistyö talouden, tieteen ja ympäristönsuojelun aloilla. Turismin lisääminen.
Vapaammat ihmisten väliset yhteydet, vapaampi julkaisujen ja tietojen vaihto, mikä koskee myös uskontoja.
Seuranta eri kohtien toteuttamiseksi. Tulevat kokoukset täytäntöönpanon tarkastelemiseksi.