Mitä olympialaisille on tapahtumassa?
Herätkää!-lehden Kanadan-kirjeenvaihtajalta
SEURAAVAT olympiakisat on suunniteltu pidettäviksi Moskovassa kesällä 1980. Monet miettivät kuitenkin, mitä noille kilpailuille on tapahtumassa. Ihmiset pohtivat, mahtavatkohan ne pysyä hengissä nykyisessä muodossaan.
Miksi on näin? Useistakin syistä. Yhden syyn muodostavat näiden kisojen yhä laajenevat puitteet. Vuosien kuluessa kisoihin on lisätty useita uusia lajeja. Niihin osallistuu useampia maita ja urheilijoita kuin koskaan aikaisemmin. Tämän vuoksi tarvitaan yhä suuremmat tilat lajien suorittamista ja tuhansien osanottajien, lehtimiesten ja yleisön majoittamista varten. Kisojen järjestäminen nykyisessä muodossaan on tulossa yhä epäkäytännöllisemmäksi muille paitsi maailman rikkaimmille maille.
Toinen syy liittyy politiikkaan. Maiden väliset erimielisyydet heijastuvat olympiakisoissa. Kun vihamielisyys on kyllin syvälle juurtunutta, niin se saa jotkut kansat jopa boikotoimaan niitä.
Äärimmäisestä kansallismielisyydestä johtuva vihamielisyys tuntuu koko ajan. Jokainen maa yrittää voittaa mahdollisimman monta mitalia, maksakoonpa se urheilijalle miltei mitä hyvänsä. Useilla mailla on valtavia valmennusohjelmia, jotka alkavat lapsuudesta ja joiden tarkoituksena on tuottaa huippu-urheilijoita pääasiassa keräämään kansallista mainetta. Joidenkin kilpailujen luonne on lähes sotaisa, varsinkin joidenkin kommunististen ja läntisten maiden ollessa vastakkain.
Sitten on otettava huomioon henkilökohtaiset kilpailut. Urheilijoita painostetaan hyvin voimakkaasti sekä henkilökohtaisesti että koko kansan taholta voittamaan, ja niinpä he usein ovatkin hyvin vihamielisiä toisia urheilijoita kohtaan. Jotkut petkuttavat tai käyttävät lääkeaineita ollakseen muita parempia.
Nämä ja monet muut ongelmat olivat esillä viime kisoissa, jotka pidettiin täällä Montrealissa Kanadassa kesällä 1976. Niinpä tilaisuus, jonka ylistetään edistävän kansainvälistä ymmärtämystä ja hyvää tahtoa, osoittautuukin usein toisenlaiseksi.
Olympialaisten historia
On kiinnostavaa tarkastella hetkinen olympialaisten historiaa nähdäksemme, miten ne kehittyivät nykyiseen muotoonsa. Sama mitä lopulta tapahtui muinaisille olympiakisoille, saattaa tapahtua nykyisillekin kisoille.
Ensimmäiset muistiin merkityt olympiakisat pidettiin vuonna 776 eaa. Olympian tasangolla Länsi-Kreikassa. Juuri noihin aikoihin muinainen heprealainen profeetta Jesaja alkoi ennustaa Juudan kansalle. Mutta samaan aikaan kun profeetta Jesaja puhui elävästä Jumalasta, muinaiset kreikkalaiset omistivat olympialaisensa väärälle jumalalle Zeukselle. Koska kisat järjestettiin Zeuksen kunniaksi, niin tälle ja muille tarunomaisille jumalille uhrattiin uhreja. Lisäksi palvottiin olympiatulta.
Siihen aikaan kisat muodostuivat vain yhdestä lajista, kilpajuoksusta. Koska kilpailijoita oli useita Kreikan eri kaupunkivaltioista, niin he juoksivat useissa erissä. Noiden erien voittajat kilpailivat sitten keskenään. Ensimmäinen mies, joka juoksi maaliviivan yli loppukilpailussa, julistettiin voittajaksi. Tätä menettelytapaa käytetään vielä nykyäänkin.
Noin vuonna 708 eaa. kisoihin liitettiin muita lajeja, kuten hyppy, heitto ja paini. Myöhemmin niihin lisättiin nyrkkeily ja valjakoilla tapahtuva kilpa-ajo. Arvostetuimpia uusia kilpailumuotoja oli viisiottelu, jossa jokainen osanottaja kilpaili viidessä eri lajissa: juoksussa, hypyssä, painissa ja kiekon- ja keihäänheitossa. Sen muunnelma kuuluu yhä nykyisiin olympialaisiin: kymmenen lajia miehille ja viisi naisille.
Muinaisina aikoina voittajat saivat luonnonvaraisen öljypuun lehdistä punotun seppeleen ja heitä ylistettiin suuresti. Sanansaattajat ilmoittivat heidän nimensä yli koko maan. Heille pystytettiin patsaita, ja runoilijat kirjoittivat heistä runoja.
Muinaisissa olympiakisoissa kaikkia kilpailijoita vaadittiin vannomaan vala, jossa he julistivat käyttäneensä ainakin kymmenen kuukautta valmentautumiseen. He vannoivat myös, että he noudattaisivat sääntöjä eivätkä turvautuisi epärehellisiin menetelmiin.
Ajan kuluessa kilpailuihin alkoi osallistua kilpailijoita myös muista maista. Vähitellen kuitenkin yksilön ihannoimisen sijasta alettiin ihannoida tuon kilpailijan edustamaa maata. Alkoi myös ilmetä enemmän itsekkyyttä ja raakuutta. Vuoteen 394 mennessä kisat olivat niin rappeutuneet, että keisari Theodosius, Rooman valtakunnan itäisen osan hallitsija, lakkautti ne.
Viidentoista vuosisadan jälkeen, vuonna 1896, kisat elvytettiin. Sinä vuonna ranskalainen paroni Pierre de Coubertin auttoi ensimmäisten nykyaikaisten olympiakisojen järjestämisessä Ateenaan Kreikkaan. Niihin osallistui kahdeksan maata. (Talviolympialaisia alettiin pitää vasta vuonna 1924.) Kisojen elvyttämisen jälkeen niitä on järjestetty joka neljäs vuosi paitsi ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana.
Unelma ja todellisuus
De Coubertin uneksi kansainvälisestä urheilujuhlasta, joka kaataisi kaikki luokka-, rotu- ja uskonnolliset raja-aidat. Toivon mukaan sillä olisi rauhaa rakentava vaikutus ja se edistäisi kansojen välillä ymmärtämystä ja sopusointua. Sellaiset vaikuttimet olivat epäilemättä jaloja.
Mutta alkuperäiset olympiakisat muinaisessa Kreikassa järjestettiin samoista vaikuttimista. Ajan kuluessa muinaisten kisojen vaikuttimien ja todellisuuden välille kehittyi kuitenkin valtava juopa. Oppineet kertovat, että kilpailijat tultiin siihen aikaan tuntemaan paremminkin raakuudestaan kuin rehtiydestään ja urheiluhengestään. Tämä piti erityisesti paikkansa sellaisista lajeista kuin nyrkkeilystä, painista ja pankrationina tunnetusta vapaaottelusta, joka oli painin ja nyrkkeilyn yhdistelmä.
Myös nykyaikana ovat jalot vaikuttimet melko suuressa määrin joutuneet antamaan tietä karulle todellisuudelle. Kuinka niin?
Poliittiset ongelmat
Vuoden 1976 Montrealin olympialaisia varjosti synkkä pilvi. Useampi maa kuin koskaan aikaisemmin kieltäytyi osallistumasta niihin poliittisista syistä.
Kaksikymmentä Afrikan maata boikotoi avajaisseremonioita. Ne vaativat Uuden-Seelannin poistamista olympialaisista, koska sen rugbyjoukkue oli aiemmin tehnyt matkan Etelä-Afrikkaan. Koska Etelä-Afrikassa harjoitetaan rotuerottelua, niin Afrikan maat vastustivat sitä, että Uuden-Seelannin urheilijoilla oli suhteita Etelä-Afrikkaan. Niinpä afrikkalaiset poistuivat, ja heitä seurasivat heidän kannattajansa, esimerkiksi Guyana ja Irak.
Lopulta pois jäävien maiden luku kohosi kolmeenkymmeneen. Tämä muodosti neljänneksen niistä 119 maasta, joiden odotettiin osallistuvan. Yli 600 urheilijaa joutui hallitustensa vaatimuksesta palaamaan kotiin osallistumatta kisoihin.
Taiwan oli yksi niistä maista, joiden ei sallittu osallistua kisoihin, koska se oli päättänyt osallistua nimellä ”Kiinan tasavalta”. Mutta Kanada piti kiinni siitä, että se tunnustaa vain mantereen hallituksen sen maan lailliseksi hallitukseksi.
Taiwania koskevan kiistan ollessa kuumimmillaan Kansainvälisen Olympiakomitean puheenjohtaja lordi Killanin sanoi: ”Luulen maailman olevan kyllästynyt siihen, että poliitikot sekaantuvat urheiluun.” Tästä seurasi, että jotkut ehdottivat voittajien kansallislaulujen ja muiden lippujen paitsi olympialipun poistamista.
Realistit ilmaisivat kuitenkin myös oman mielipiteensä. He kysyivät, kuinka moni maa antaisi kilpailijoilleen tarvittavan taloudellisen ja moraalisen tuen ilman kansallistunnusta ja kansallisfanfaaria. Lisäksi osanottajat usein itse kilpailevat mieluummin kansallistunnuksen alla isänmaallisista sekä muista syistä, kuten esimerkiksi voidakseen tuottaa kunniaa ja ehkä onnea omalle maalleen.
Politiikka ilmeni myös toisella tavalla. Se voitiin havaita valtavista turvallisuustoimista. Aseistautuneet vartijat kiertelivät kisa-aluetta. Helikopterit pörräsivät ilmassa. Yli 16000 sotilasta seisoi vartiossa. Miksi tarvittiin näin valtavat turvallisuustoimet? Ne olivat mahdollisten terroristihyökkäysten varalta. Kaikilla oli vielä tuoreena muistissaan se, mitä tapahtui neljä vuotta aikaisemmin Münchenin olympialaisissa. Eräänä kauhun yönä poliittiset terroristit murhasivat siellä israelilaisia urheilijoita.
Rahavaikeudet
Kaikilta mailta kului valtavat summat rahaa urheilijoittensa rahoittamiseen. Mutta erikoisesti Montreal poti valtavaa taloudellista päänsärkyä herättyään kisahumusta.
Kanadalaiset olivat toivoneet, että kisat olisivat kustantaneet itse itsensä. Mutta todelliset menot nousivat noin puoleentoista miljardiin dollariin (kuuteen miljardiin markkaan). Kisat tulivat siis kalliimmiksi kuin St. Lawrencen vesitien rakentaminen kaksikymmentä vuotta sitten! Lopullinen tappio, kun tulot oli vähennetty, oli noin miljardi dollaria.
Monet kilpailutilat, uudet asuntoalueet ja muut rakennelmat olivat hyvin kalliita. Lisäksi vaikuttava määrä pitkälle kehitettyjä teknisiä laitteita muodosti suuren menoerän. Esimerkiksi keihään tai kuulan heittokaaren pituutta ei enää mitattu pelkällä mittanauhalla. Sen sijaan käytettiin laitetta, joka lähetti infrapunasäteen ja mittasi tuloksen millimetrin murto-osan tarkkuudella ja antoi lukeman heti. Juoksukilpailujen ajat saatiin digitaalikellon ja tietokoneeseen liitettyjen kameroiden avulla sekunnin sadasosan tarkkuudella. Lisäksi lähtötelineissä oli elektroniset valvontalaitteet varaslähtöjen estämiseksi.
Kisa-altaassa jokainen uimari kosketti kilpailun lopussa elektronista kosketinta, joka heti pysäytti kellon sillä radalla. Kultamitaliajan ja hopeamitaliajan ero saattaa olla vain muutamia sekunnin sadasosia, yhtä pieni kuin ero pitkien ja lyhyiden kynsien välillä.
Jokaisen kilpailun jälkeen 38000 lamppua syttyi heti palamaan kahdelle valtavan suurelle, nelikerroksisen talon korkuiselle valotaululle, joissa näkyivät tulokset, urheilijan kuva ja hänen sijoittumisensa. Lisäksi yli 1600 kilometriä videonauhaa ja noin 360 kilometriä filmiä osoittavat, että näiden kisojen tapahtumat tallennettiin tähän mennessä vaativimmalla, teknisesti nykyaikaisimmalla – ja kalleimmalla tavalla. Lisäksi vielä 92 väritelevisiokameraa lähetti ohjelmaa satelliitin välityksellä ympäri maapalloa.
Voittajat ja häviäjät
Monia maailman- ja olympiaennätyksiä rikottiin. Mutta häviäjät olivat yleisesti sitä mieltä, että paroni de Coubertin oli väärässä sanoessaan: ”Olympialaisten pääasia ei ollut mitalien voittaminen. Tärkeintä on osallistuminen.” Nykyajan urheilijoiden mielestä voittaminen on tärkeintä. Monet osoittivatkin sen suhtautumistavallaan kisoihin.
Psychology Today -lehti kertoi, miten eräskin kilpailija ”istuu yksin, pää painuksissa, silmät suljettuina, kehittäen hyökkääväisyyttä ja vihan tunnetta seuraavaa vastustajaansa kohtaan”. Toiset nauttivat anabolisia steroideja (synteettisiä hormoneja) lihasten kehittämiseksi. Muutamat turvautuivat ’veridopingiin’ nostaakseen verensä happipitoisuutta antamalla poistaa omaa vertaan ja siirtää sen sitten takaisin ruumiiseen juuri ennen kilpailua. Jotkut turvautuivat erilaisiin lääkeaineisiin saadakseen kestävyyttä. Erään urheilijan pyörtymisen syyksi ilmoitettiin lääkeaine, jota hän oli nauttinut.
Eräs miekkailija saatiin kiinni petoksesta. Miekkailun pisteet lasketaan elektronisesti siten, että jokainen osuma vastustajan rintakilpeen rekisteröityy automaattisesti tulostaululle. Mutta tällä miekkailijalla oli elektroninen koje aseensa kahvassa, ja joka kerran, kun hän painoi nappia, tulostaululle rekisteröityi osuma. Mutta hän teki sen liian räikeästi: ilmoitti osuman, vaikkei ollut lähelläkään vastustajaa. Hänen aseensa tarkastettiin, laite löydettiin ja hän sai kisoista häpeällisen äkkilähdön.
Eräs valmentaja huomautti, mitä nykyään vaaditaan, jos haluaa voittaa olympialaisissa: ”Maan täytyy palkata ammattilaisia, jos se haluaa voittaa amatööriurheilussa.”
Hämärä tulevaisuus
Monien kasvavien ongelmien vuoksi useat tarkkailijat tunnustivat olympialaisten tulevaisuuden olevan kyseenalainen. Eräs montrealilainen sanomalehti sanoi, että kisoihin liittyi ”lumouksen haihtumisen ja pettymyksen henki”. Se puhui ”periaatteiden rapautumisesta” ja ”hengen rappeutumisesta”.
Englannin prinssi Philip sanoi: ”Kun kerran ihmiset ajattelevat maalleen olevan tärkeätä, että se saa paljon mitaleja tai mitä se sitten lieneekin, niin minusta olisi parempi lopettaa koko kilpailut – ei niillä ole mitään merkitystä.” Hän kutsui ”valitettaviksi” uutisia, joiden mukaan erään maan hallitus aikoi panna toimeen tutkimuksen siitä, miksi heidän urheilijansa eivät voittaneet riittävän monta mitalia.
Muuan pettynyt kanadalainen nyrkkeilijä sanoi: ”En osallistuisi olympialaisiin enää miljoonastakaan dollarista. Eivät ne ole uhrausten arvoiset, koska niissä on mukana liian paljon politiikkaa. Suuret maat pelaavat urheilijan kustannuksella.”
Tässä joitakin kysymyksiä, joita menneitä kisoja pohtineet ovat esittäneet: ”Kuinka monen muun periaatteen suhteen voidaan vielä sovitella? Miten paljon enemmän räikeää petosta, dopingin käyttöä ja poliittista riitelyä kisat voivat vielä kestää? Paljonko enemmän rahaa niihin vielä pitää käyttää? Kuinka paljon tätä tilaisuutta pitää pöhöttää kaupallisuudella, jotta se jatkaisi leijumistaan epärealistisella pilvellä?”
Itse asiassa kysymyksen ydin on: Ovatko olympialaiset kuolleet sellaisina kuin ne pidettiin täällä Montrealissa? Vastauksen näemme Moskovassa 1980 ellemme aikaisemmin.