”Väriään vaihtava pikkumies”
”VÄRIÄÄN vaihtava pikkumies!” Saatat kysyä: ”Kuka tai mikä se on?” Olen kameleontti, liskojen heimon jäsen. Vaikka eräitä amerikkalaisia anolis-liskoja sanotaankin mielellään kameleonteiksi, heimoni aidot jäsenet asuvat etupäässä Afrikassa ja Madagaskarin saarella. Joitakin heimomme lajeja esiintyy myös Euroopassa ja Aasiassa.
Meidän kameleonttien koko vaihtelee suuresti. Jotkut sukulaiseni ovat vajaan neljän senttimetrin pituisia, kun taas toiset kasvavat yli puolen metrin mittaisiksi.
Täällä Etelä-Afrikassa eri kieliryhmät ovat antaneet kameleonteille erilaisia nimiä, jotka kukin tähdentävät meissä olevia ominaispiirteitä. Afrikaansin kielinen nimeni on joko verkleurmannetjie ’väriään vaihtava pikkumies’ tai trapsuutjies ’astella varovasti’. Zulunkielinen nimeni johdetaan verbistä ’kävellä hitaasti’. Tulemme näkemään, että kaikki nämä nimet ovat sopivia.
Millaiselta näytän
Ruumiini näyttää melko kokoon puristuneelta ja selässäni on sahamainen harjanne. Ja millainen on pääni? Lyhyeen kaulaan kiinnittynyt pääni on sellainen, etten voi kääntää sitä. Mutta Luoja huolehti siitä, että silmäni voivat kääntyä toisistaan riippumatta. Kuvittelehan sitä! Voin katsoa suoraan eteenpäin toisella silmällä samalla kun toinen voi tehdä huomioita siitä mitä takanani tapahtuu. Tämä ominaisuuteni tuntuu melko kiusalliselta monista, jotka näkevät minut ensi kerran. Silmämunani ovat suuret, mutta luomeni ovat kasvaneet yhteen niin, että voin tähyillä saalistani, etupäässä hyönteisiä, vain pienen aukon läpi. Tällaisesta luomien rakenteesta on minulle mitä suurinta hyötyä, sillä ne estävät saalistani näkemästä silmieni välähdystä. Muutoin ne tulisivat pian tietoisiksi minusta ja pakenisivat ulottumattomiini.
Lajista riippuen me käytämme hyvin monenlaisia ”päähineitä”. Joillakuilla meistä on kypärämäinen harja tai liikuteltavia suomujen peittämiä ihopoimuja, kun taas toisilla meistä on sarvia tai pahkamaisia kasvannaisia kuonon kärjessä. Monilla ihmisillä on taipumus ajatella, että ne ovat taisteluvälineitämme, mutta he eivät voi todistaa sitä. On kuitenkin totta, että uroskameleontit mielellään puolustavat aluettaan ja pelottelevat kilpailevia uroksia. Kuinka? Pullistamalla itsensä täyteen ilmaa ja avaamalla suunsa aivan ammolleen. Tällöin koiras kääntyy sivuttain kilpailijaansa päin, joka näin luulee vastustajaansa isommaksi ja saattaa häipyä tiehensä. On selvää, että ”päähine” tekee vaikuttavamman näköiseksi.
Naamioinnin mestari
Kameleontit pystyvät vaihtamaan väriään esimerkiksi vihan tai levottomuuden tunteen tai erilaisten kiihokkeiden, kuten lämpötilan tai valaistuksen, mukaan. Värimme saattaa muuttua harmaasta vihreäksi ja ruskeaksi ja joskus jopa keltaiseksi. Se auttaa meitä naamioimaan itsemme. Kirjassa Matelijat (s. 58) selitetään: ”Useimmat kameleontit pystyvät vaihtamaan väriä tai kuviointia niin, että ne sulautuvat taustaansa.” Etkö olekin sitä mieltä, että ”väriään vaihtava pikkumies” on mitä sopivin nimi minulle?
Mutta saatat kysyä: ”Miksi sitten sellainen nimi kuin trapsuutjies (astella varovasti)?” Kiipeillessäni asuinpuitteni ja pensaitteni oksistoissa annan sellaisen vaikutelman kuin tunnustelisin tietäni, ennen kuin otan seuraavan askelen. Jokaisessa neljässä jalassani on viisi varvasta, jotka ovat jakautuneet kahteen ryhmään. Toinen varvasryhmä osoittaa eteenpäin ja toinen varvasryhmä osoittaa taaksepäin. Kun siis tartun jalallani johonkin, käytän pihtiotetta. Tarttumahäntäni on myös mitä hyödyllisin. Silloin kun en tartu sillä oksaan, pidän sen tavallisesti rullalla perässäni.
Matelijamaailman tarkka-ampuja
Väijyessäni hyönteistä liikun eteenpäin joidenkuiden mielestä ”tuskallisen hitaasti”. Siirtäessäni kutakin jalkaani näin vuoron perään huojutan ruumistani eteen ja taakse, ennen kuin tartun seuraavaan oksaan. Ne jotka ovat tutkineet näitä liikkeitäni, sanovat että koska litistynyt ruumiini muistuttaa jonkin verran puun lehteä, uhrini pettyy luulemaan minua tuulenpuuskan heiluttelemaksi lehdeksi. Tällainen huijaus menee täydestä.
Käyttäessäni tällaista hidasta lähestymismenetelmää arvioin huolellisesti etäisyyden saaliiseeni. Tarkkailen hyönteistä omalaatuisilla silmilläni eri kulmista, sillä on mitä tärkeintä, että saan hämmästyttävällä kielelläni täysosuman ensimmäisellä laukauksella.
Päästyäni ampumaetäisyydelle nuijamaisella kärjellä varustetun pitkän limaisen kielen on vuoro näyttää kykynsä. Kaksi lihasryhmää säätelee sen laukaisumekanismia. Toinen lihasryhmä kulkee kielen pituussuunnassa ja pitää sitä tiheillä kurtuilla suuni takaosassa suipon kieliluun päällä kuin kierrejousta kepin päässä. Avatessani suuni toinen lihasryhmä, joka ympäröi kieltä rengasmaisesti, työntää kielen pois kieliluun päältä. Kun annan pitkittäislihasten höltyä, kieleni singahtaa eteenpäin suurella nopeudella suunnilleen kokonaispituuteni mittaisen matkan. Ja tällä tempulla saan uuden hyönteisen makupalaksi. Ei ihme, että monet puutarhurit pitävät läsnäolostani, sillä meillä kameleonteilla on erityisen kyltymätön ruokahalu. Isommat kameleonttilajit syövät jopa lintuja.
Perheenlisäys
Jotkut kameleonttinaaraat munivat munansa maan koloihin, ja siksi niiden täytyy laskeutua maahan puissa tai pensaissa sijaitsevilta asumisoksiltaan. Ne munivat yleensä 35–40 munaa ja niiden hautominen kestää kolmisen kuukautta. Mutta toiset naaraat munivat munansa puuhun. Munimisen jälkeen kameleontin poikanen ”syntyy” siten, että se rikkoo kalvon. Koska kalvo on limainen ja tarttuu puun oksiin, se estää poikasta putoamasta hautomisen aikana. Kameleontin poikanen tarrautuu heti oksaan ja ryhtyy mielipuuhaansa – ruoan pyydystämiseen.
Tämä on lyhyt tarinani. Toivon sinun nyt tuntevan minut hieman paremmin.