Pisan torni – miksi se on kallellaan?
Herätkää!-lehden Italian-kirjeenvaihtajalta
ERÄÄT maailmankuulut kaupungit ovat velkaa maineestaan jollekin kaupungin ainutlaatuiselle arkkitehtuuriselle piirteelle tai taiteelliselle mestariteokselle, joka on säilynyt läpi historian lähes sattuman kaupalla. Näin voidaan sanoa myös Pisan kaupungista täällä Italiassa. Tämän entisen merenkululla eläneen tasavallan nimeä ei juuri kukaan tuntisi nykyään ilman kuuluisaa kaltevaa tornia, joka on seissyt siellä yli 700 vuotta.
Käynti Pisan tornissa on erikoinen kokemus, ja jos sattuisit käymään siellä yhdessä saman ”asiantuntijan” kanssa, joka oli minun seurassani käydessäni siellä, silloin nauttisit siitä vielä enemmän. Annahan, kun kerron.
Ensi vaikutelmani
Minun täytyy kaikessa vilpittömyydessä sanoa, että matkallani Keski-Italian halki pysähdyin hetkeksi Pisaan vain nähdäkseni tornin. (Toivon mukaan ei se, mitä sanoin, loukkaa kaupunkilaisia.) Nyt tiedän, että kaupunki on käynnin arvoinen monesta muustakin syystä.
Torni seisoo ylväästi keskellä suurta aukiota, ja se on tyyliltään niin erikoinen, että tuntuu melkein siltä, kuin se olisi tarkoitettu kaltevaksi ja uhmaamaan painovoimalakia. Ensi näkemältä se lumoaa täysin, ja siitä saa sellaisen vaikutelman kuin olisi yhdellä jalalla tasapainoilevan liikkumattoman jättiläisen edessä. Kävellessäni aukion poikki en voinut irrottaa silmiäni siitä. Tuijottaessani sitä läheltä ylöspäin ja varsinkin kaltevalla puolella tuntui siltä, kuin se kaatuisi päälleni milloin tahansa. Tunne oli niin voimakas, että vilkaistuani salavihkaa ympärilleni sen varmistamiseksi, ettei kukaan katsellut, kävelin hetken kuluttua – niin huolettoman näköisenä kuin mahdollista – toiselle puolelle. Nyt saatoin ihailla sitä luontevammin.
Opas
Olin vielä ensimmäisissä ajatuksissani, jotka liittyivät paremminkin geometriaan kuin taiteeseen, kun tyypillisesti toscanalaisittain puhuva ääni keskeytti minut.
”Viisikymmentäneljä metriä ja kuusi senttimetriä.”
Käännyin ympäri kiittääkseni takanani seisovaa, jolta sain tämän tiedon, ja näin siellä nuoren pojan seisomassa. Hän oli melko pyylevä ja hänellä oli hyvin valpas katse. Huomasin hänen kasvoillaan tyytyväisen ilmeen ja tajusin hänen vastanneen kysymykseen, joka oli muotoutunut mielessäni juuri tuolla hetkellä.
”Katseltuaan sitä puolisen minuuttia ihmiset yleensä haluavat tietää, miten korkea se on. Te edustitte täydellisesti keskiarvoa”, kuului vastaus, joka sai minut räpyttämään silmiäni. ”Saisinko opastaa teitä, kun käytte tornissa?”
En vastannut heti, vaan katsoin tornia uudestaan. Ehkä syynä oli uusi tarkastelun kulma tai juuri saamani kutsu, mutta nyt näytti siltä, kuin se kallistuisi vielä enemmän.
”Vai niin, te näköjään pelkäätte!”
Ehkä se oli totta, tai ehkä minua piti vain rauhoittaa. Hän näytti käsittävän senkin, ja ennen kuin tajusinkaan, hän esitti aivan solkenaan historiallisia tietoja, jotka osoittautuivat täysin paikkansapitäviksi tarkistettuani ne paikallisesta matkaoppaasta. Luulen hänen koettaneen vakuuttaa minulle, että jos torni oli seissyt siinä jo niin kauan, sen kaatuminen siinä paikassa olisi hyvin epätodennäköistä.
Sain tietää, että torni oli rakennettu viereisen tuomiokirkon ja kastekirkon kellotorniksi. Sen oli suunnitellut Bonanno Pisano, ja rakennustyöt oli aloitettu 9. elokuuta vuonna 1173. Useiden keskeytysten jälkeen Tommaso di Andrea Pisano saattoi työn päätökseen vuonna 1370, mutta näyttää siltä, että jo vuodelta 1298 on olemassa tietoja sen kaltevuudesta. Parhaiten minua rauhoitti se tieto, että se näyttää kestäneen tähän saakka yli sata maanjäristystä ja toisen maailmansodan aikaiset vielä pahemmat vauriot, kun lähiseutuja pommitettiin ankarasti ja tykkituli tuhosi muutamia pilareita.
Kallistuman aiheuttama ongelma
Jouduttuani silmätysten tällaisen yksityiskohtiin menevän tarkkuuden kanssa saatoin vain nyökätä suostumuksen merkiksi. Mutta lopulta keräsin rohkeutta tehdäkseni kysymyksen, joka oli vaivannut minua alusta pitäen: ”Mutta . . . rakennettiinko se kaltevaksi vai kallistuiko se jälkeenpäin?”
Olin hieman varuillani odottaessani hänen reaktiotaan, mutta huojennuin nähdessäni hänen kasvoillaan mietteliään ilmeen, joka osoitti, etten ollut tehnyt täysin typerää kysymystä.
”Itse asiassa tämä on juuri se kysymys, joka on askarruttanut asiantuntijoita vuosikausia. Jotkut väittävät, että omintakeisen leiman saamiseksi se tarkoitettiin kaltevaksi. Enemmistö kuitenkin väittää, että maanalaisista lähteistä peräisin ollut vesi kyllästi savisen maanpohjan niin, että se painui sen jälkeen, kun rakentaminen oli jo aloitettu, ja että hanketta sitten jatkettiin tornin ollessa kaltevassa tilassaan kaikkea asianmukaista varovaisuutta noudattaen. Kukaan ei tiedä täysin varmasti, mitä tapahtui . . . ainoastaan torni tietää”, hän sanoi katsellen sitä hellästi, ”eikä se pysty kertomaan meille itsestään”.
Sen jälkeen hän kertoi minulle useita vuosisatojen läpi säilyneitä tarinoita eri teorioiden tueksi. Eräs tarina kertoo, että torni rakennettiin kaltevaksi, koska muuan kyttyräselkä halusi sen muistuttavan häntä. Toisen tarinan mukaan se kallistui tuulen voimasta. 1700-luvulla oltiin sitä mieltä, ettei torni ollut lainkaan kallellaan, vaan että se vain näytti siltä optisen harhan vuoksi.
Koska oppaani esitti kaikki nämä tiedot siinä hengessä, että hän oli toistanut ne jo sata kertaa aiemmin, ja myös tietyllä itsekylläisyydellä, mieleni teki kovasti kysyä jotakin sellaista, mihin hän ei osaisi vastata. Kokeilin seuraavaa: ”Tiedätkö, paljonko se painaa?”
”Kolmetoistatuhatta tonnia”, kuului vastaus, jonka perään hän lisäsi nopeasti: ”Huipulla sen kallistuma on neljä metriä ja kolmekymmentäyksi senttimetriä, ja se kasvaa vuosittain 0,7–0,8 millimetriä.”
Vielä tähän saakka hän oli kyennyt vastaamaan minulle. Päätin lyödä pöytään viimeisen korttini. ”Ja milloinkahan se tulee kaatumaan?” kysyin melko ironisesti.
”Sehän on selvää! Kun sen painopiste siirtyy perustusalueen ulkopuolelle. Tiettyjen kallistumisesta johtuvien kuormitusten jälkeen . . .”
Koska tajusin, että oli hyödytöntä yrittää päästä voitolle tästä kävelevästä tietosanakirjasta, päätinkin, että olisi parempi käyttää häntä vakavasti avuksi: ”Voidaanko kallistuman pahenemista mitenkään estää?”
”On keksitty monia ratkaisuja, ja joitakin on kokeiltu. Vuonna 1933 sille annettiin 361 ruisketta . . .”
”Annettiin mitä?” huudahdin hämmästyksissäni.
”Ajattelittepa mitä tahansa, niin minä tarkoitin . . . betoniruiskeita . . . kaikkiaan 84 tonnia betonia kaikkialle tänne.”
Selvä asiahan se oli, ja ensi reaktioni sai minut aika lailla hämilleni. Mutta osoittaakseni hänelle, etten ollut täysin tietämätön asiasta, sanoin lukeneeni siitä, kuinka vuonna 1966 oli esitetty kansainvälinen vetoomus sen puolesta, että tornin jatkuva kallistuminen saataisiin pysähtymään, ja kuinka asiantuntijat olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, miten välttämätöntä olisi lujittaa maaperää tornin välittömässä ympäristössä. Jotkut ehdottivat, että veden pumppuaminen maasta pitäisi kieltää puolentoista kilometrin säteellä; toiset ajattelivat kallistuman vain pahenevan, kun pohjaveden pinta laskee 50 metrin alapuolelle, ja siksi vaikeus voitaisiin voittaa pysyttämällä veden korkeus vakaana pumppujen avulla, jotka nostaisivat vettä ja pumppuaisivat sitä jälleen takaisin kulloistenkin tarpeiden mukaan.
Nuori poika osoitti tietävänsä nämäkin seikat ja puhui edelleen samasta aiheesta: ”Sitten on olemassa eriskummallisia ideoita, joita jotkut omituiset ihmiset keksivät aina silloin tällöin.”
”Esimerkiksi millaisia?”
”Kerran eräs keksijä ehdotti tornin tukemista teräsvaijerien avulla ja toinen halusi kaivaa tunnelin sen perustusten alitse . . .”
”Mitä varten hän halusi tehdä niin?”
”No . . . en ole aivan varma . . .”
Lopultakin olin saanut selville jotakin sellaista, mitä hän ei tiennyt! Olin joka tapauksessa alkanut pitää tästä nuoresta pojasta ja halusin jopa nousta torniin hänen kanssaan, jos hän pyytäisi minua uudestaan.
”Haluaisitteko nyt nousta torniin minun kanssani?’’
Luonnollisesti kysymys tuli täsmälleen oikealla hetkellä, jolloin olin melkein odottanut sen tulevan. ”Selvä on, mennään”, sanoin epäröimättä hetkeäkään.
Tornin sisäpuoli
Sisäpuolelta torni ei ollut muuta kuin suunnattomassa lieriössä oleva onkalo, ja se oli enimmäkseen paljas verrattuna tyylikkääseen ulkopuoleen, jota pitsiornamenttien lisäksi kaunisti 207 seitsemän kerroksen kesken sopusuhtaisesti jaettua pilaria kellojen sijaitessa ylimmässä kerroksessa.
Oppaani kiipesi ketterästi seiniin hakattuja jyrkkiä portaita. Kerroksia oli siis seitsemän ja kussakin pysähdyimme ja kiersimme pyöreän kävelytasanteen ihaillen alapuolellamme avautuvaa näköalaa. Ensin me näimme avaran aukion, sitten ympäröivät massiiviset rakennukset ja sen jälkeen katot ja kauempana olevien muurien vallinsarvet. Lopuksi huipulta avautui mykistävä näky. Pohjoisessa Pisan tasankoa rajoittivat San Giulianon vuoret, joiden takana sijaitsee Lucca, idässä Pisan vuoret ja Arnon laakso, etelässä Pisan kukkulat, ja lännessä näkyi tuona upean aurinkoisena päivänä meri ynnä Livornon merisatama ja San Rossoren laajat mäntymetsät.
Silmät loistaen taitava nuori oppaani osoitti sormellaan ympäröiviä maamerkkejä. Nyt hänen ei enää tarvinnut turvautua tietosanakirjan tietoihin. Hän oli joutunut täysin kotiseuturakkautensa ja kenties tämän muistomerkin lumoihin, jonka huipulta me saatoimme nähdä hyvin kauas. Sitten hän ikään kuin tajusi, että oli unohtanut itsensä, ja palasi entiselleen tehokkaan oppaan osaansa.
”Pisassa syntynyt Galileo Galilei johti putoavien kappaleiden lakia koskevia kokeitaan täältä ylhäältä. Kuten voitte nähdä, täällä on seitsemän kelloa, jotka painavat yhteensä 9500 kiloa. Niillä ei koskaan soiteta yhtäjaksoisesti, koska niiden liike voisi aiheuttaa tornille vaarallisia värähtelyjä. Jokaisella on oma nimi . . .”
Hän luetteli vaivatta seitsemän outoa nimeä, mutta en kuunnellut häntä enää. Nautin, kun sain seurata, miten hyvin hän esiintyi virallisen oppaan osassaan.
Laskeutuessamme portaita kysyin häneltä, mitä hän tiesi tornin rakenteen ja koristeiden mahdollisesta vertauskuvallisesta merkityksestä, mutta hän vältti sanomasta juuri mitään. Myöhemmin luin Dezzi Bardeschin artikkelista (Psicon 1976) seuraavan merkillisen selityksen: ”(Tornin) seitsemän kerrosta kuvaavat seitsemää tietä Kristuksen luo, seitsemää elämän vaihetta ja seitsemää harmonista aluetta, joiden läpi sielun täytyy (pyhän hengen seitsemän lahjan avulla) kulkea päästäkseen Jumalan luo.” On selvää, että keskiaikaiset opetukset ja filosofia olivat täynnä itämaisia pakanallisia käsityksiä, joista on tullut olennainen osa ”kristillistä” kulttuuria.
En käynyt ainoastaan tornissa. Olin lukenut vieressäni sijaitsevista kulttuurimuistomerkeistä, tuomiokirkosta ja kastekirkosta, jotka myös ovat hyvin kauniita ulkoa ja täynnä taiteellisia mestariteoksia. Tässä suhteessa nuori oppaani oli valmistautunut huonommin. Kun katselin niitä, näin pojan osoittavan kärsimättömyyden merkkejä. Meidän oli aika erota, ja me sukelsimmekin takaisin ulos, jossa aurinko yhä paistoi sametinvihreille ruohokentille. Hyvästelin hänet ja tarjosin hänelle pienen lahjan, jonka hän oli todella enemmän kuin ansainnut, ja sitten katselin, miten hän poistui juosten ja hypellen väentungoksen läpi.
Olin jälleen yksin. Loin viimeisen silmäyksen viehättävään kaltevaan torniin ja ajattelin, että monien muiden kauniiden, vanhojen muistomerkkien tavoin se seisoo osoituksena ihmisten taidosta ja kekseliäisyydestä, jotka lahjat oikein käytettyinä tuovat paljon enemmän ylistystä Luojalle kuin kaikki kellojen soitto.