Kolibrit – lumoavia höyhenpukuisia taitureita
Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta
PIENEN pieni helmiäishohtoinen luontokappale syöksyy alas, pysähtyy äkisti vaaleanpunaisen kiinanruusun kukan eteen ja lekuttelee ilmassa. Yhtäkkiä se siirtyy eteenpäin ja sen jälkeen suoraan taaksepäin. Taas tämä pieni eläin syöksähtää eteenpäin, ja sen pitkä siro nokka katoaa kukkiin. Ihmissilmä ei erota siipien liikettä. Niiden ääni muistuttaa hyönteisen surinaa. Silmänräpäyksessä se syöksyy tiehensä sivuttain. Seuraavaksi se nousee suoraan ylös ja katoaa sen jälkeen nopeasti.
Tämä höyhenpukuinen lentotaituri on kolibri, yksi Jumalan nautinnoksemme antamista kiehtovista eläimistä. Sen englantilainen nimi hummingbird ’surinalintu’ johtuu sen siipien synnyttämästä äänestä. Koska kolibrit kiitävät kukasta kukkaan, Brasiliassa niitä sanotaan ”kukkien suutelijoiksi”.
Vauhdikasta taitolentoa
Ei ehdi kulua kuin minuutti, kun toinen kolibri syöksyy tyhjästä – tai ainakin siltä näyttää. Miksi nämä linnut ovat niin hämmästyttäviä lentäjiä?
Esimerkiksi huomio kiintyy niiden siipilihaksiin. Niiden osalle tulee epätavalliset 25–30 prosenttia ruumiin painosta. Tavalliset linnut räpyttävät siipiään ylös ja alas. Kolibrit eivät tee niin. Niiden ainutlaatuiset siivet kääntyvät airojen tavoin eteen ja taakse. Vaikka liike ei olekaan ympyränmuotoinen, sen vaikutus muistuttaa melkoisesti helikopterin roottorin liikkeen vaikutusta. Esimerkiksi roottori kallistuu helikopterin liikkuessa eteen- tai taaksepäin. Kolibri tekee samoin siivillään.
Toiset linnut voivat lekutella ruumistaan liikuttamatta ilmassa, mutta kolibrit ovat siinä mestareita. Sitä paitsi vain kolibri voi nousta kohtisuoraan ja silmänräpäyksessä. Ja mitä on sanottava sen taaksepäin lennosta? Mikään muu lintu ei pysty siihen. Siipien tasot vain kallistuvat taaksepäin, ja huis! Siinä meni taas yksi kolibri.
Kolibri lyö siipiään todella hämmästyttävän nopeasti. Nopeimmat kolibrit voivat lyödä siipiään 90 kertaa tai useammin sekunnissa. Erittäin pienen vajaan kahden gramman painoisen Calliphlox amethystina -kolibrin on tiedetty lyövän siivillään 80 kertaa sekunnissa. Sen vastakohtana jättiläiskolibri, Patagona gigas, lyö siipiään vain 8–10 kertaa sekunnissa. On hämmästyttävää, että tämä lintu liikuttaa siipiään sekunnissa harvemmin kuin monta kertaa suuremmat linnut.
Kolibrit ovat tosiaan huomiota herättäviä esiintyjiä. Varsinkin soidinmenojen aikaan koiras järjestää häikäisevän näytöksen. Kirjailija C. H. Greenewalt kuvailee pohjoisamerikkalaisen rubiinikurkkukolibrin lumoavaa ”häätanssia ilmassa” seuraavasti:
”Naaras . . . asettuu oksalle melko lähelle maata. Koiras nousee korkealle ilmaan ja lähtee voimakkaaseen syöksyyn, joka päättyy suoraan sen häikäistyneen tulevan puolison eteen, ja sen jälkeen se nousee äkkijyrkästi niin että sen reitti muistuttaa suurta U-kirjainta, jonka pohjalla naaras on.
”Tässä esityksessä naaras valitsee itse tai koiras voi valita sille sellaisen paikan, että se voi nähdä valon heijastuvan kaikista koiraan sateenkaaren väreissä kimaltelevissa höyhenistä, ja näin se voi koiraan lentotaitojen lisäksi nauttia kauniista väreistä.”
Todellisia energiakimppuja
Normaaliksi lentonopeudeksi on mitattu 85 kilometriä tunnissa ja huippunopeudeksi peräti 115 kilometriä tunnissa. Muuttomatkoja tekevät lajit ovat vielä hämmästyttävämpiä, sillä ne lentävät valtavia matkoja. Kolmesta pohjoisamerikkalaisesta kolibrista rubiinikurkku- ja kettukolibri muuttavat noin 3200 kilometriä talvipaikoilleen. Selasphorus platycercus -kolibri lentää Etelä-Meksikosta Kalliovuorille Coloradoon ja Wyomingiin 2400–3200 kilometriä. Kun nyt ajattelet sitä, että se on vain 7,5 senttimetriä pitkä, niin sinulla on syytä ihmetellä, miten näin pieni luontokappale voi selviytyä tällaisesta matkasta.
Vielä vaikuttavampaa on se, että rubiinikurkkukolibrien uskotaan lentävän 800 kilometriä Meksikonlahden poikki laskeutumatta. Niillä on erikoinen kyky varastoida rasvaa polttoaineeksi jopa puolet normaalista painostaan ennen lennolle lähtöä.
Kolibrien energiankulutus on mieltä hämmentävää. Greenewalt vertasi 77-kiloisen miehen päivittäistä noin 14500 joulen energiankulutusta kolibrin normaaliin energiankulutukseen. Käyttääkseen suhteessa yhtä paljon miehen olisi kulutettava noin 650000 joulea. Siihen tarvittaisiin noin 130 kiloa hyvää pihvilihaa päivässä!
Kun nyt päästiin puhumaan ruoasta, niin kolibreilla on mahtava ruokahalu. Koska ne käyttävät sokereita pääenergiaravintonaan ja saavat proteiinia hyönteisistä ja pienistä hämähäkeistä, ne kuluttavat puolet painostaan sokeria joka päivä. 50–60 mesiateriaa päivässä ei tietenkään ole mikään pikkuasia. Ei ihme, että niiden nähdään viuhahtelevan kukkien ympärillä kaiken päivää ja etsivän välipalaa joka 10–15 minuutti.
Lintumaailman jalokiviä
Kaikki 319 luetteloitua kolibrilajia elävät vain Amerikassa Alaskasta Tulimaahan saakka ja lähisaarilla. Eniten niitä on trooppisessa Keski- ja Etelä-Amerikassa. Parhaiten lajeja on Ecuadorissa, jossa niitä on 163. Brasiliassa asuu ainakin 105 lajia.
Kuubassa elävä kimalaiskolibri on pienin kolibri ja maailman pienin lintu. Tämä ainoastaan viiden senttimetrin pituinen lintu on suunnilleen ison kimalaisen kokoinen. Suurin kolibri, Patagona gigas, on 12,5–15 senttimetriä pitkä.
Rubiinikurkkukolibrikoiraan kurkussa komeilee laikku, joka hehkuu auringossa sennimisen jalokiven tavoin. Tällaiset säihkyvät kurkkulaikut ovat tavallisia hyvin useilla lajeilla. Toisilla lajeilla metalliset, kirkkaat värit ovat tunnusomaisia vain täysikasvuisille koiraille. Mutta on joitakin upeita naaraita, jotka näyttelevät komeaa höyhenystään yhtä ylpeinä kuin koiraat.
Kolibrien loistavat värit eivät johdu väriaineista vaan höyhenten rakenteesta. Valaisemme tätä: ajattele timanttia ja sitä, miten se hajottaa auringonvalon säteen sateenkaaren väreiksi. Jotta näkisimme vastaavasti höyhenten kimaltelevan sateenkaaren väreissä, valaistuksen täytyy tulla olkapääsi takaa ja osua höyheniin suoraan. Mutta ole nopea, sillä linnun ei tarvitse heilauttaa päätään kuin muutama aste, ja väri katoaa kokonaan.
Lisäksi kolibrien höyhenjärjestelyt ovat saaneet tuhlailevia muotoja. Joillakin lajeilla on pitkät säihkyvät pyrstösulat. Ne vilkkuvat merkkilippujen tavoin lintujen syöksähdellessä kukkien seassa. Jotkin yrittävät tehdä vaikutusta jaloissaan olevilla pörröisillä tupsuilla. Toiset näyttävät tyylikkäiltä suupielissä olevine poskipartaa muistuttavine höyhenineen.
Ja miten ihailtavan erilaisia ovat kolibrien heimon jäsenten nokat! Esimerkiksi Andeilla asuvaa kalpanokkakolibria on kuvailtu nokaksi, johon lintu on kiinnitetty. Sitä vastoin Ramphomicron microrhynchum -kolibrilla on harvinainen purppuranpunainen selkä mutta erittäin pieni nokka, joka on sopiva mataliin kukkiin. Toisaalta sirppinokkakolibri käy ahkerasti käyrissä kukissa päivänselvistä syistä.
Vuonna 1962 brasilialainen luonnontieteilijä Augusto Ruschi löysi uudelleen ja pyydysti upean ihmekolibrin (Loddigesia mirabilis) Perun Andeilla. Tämä lumoava lintu on niin harvinainen, että sen oli ajateltu kuolleen sukupuuttoon. Häämenoissaan komea koiras taivuttaa hienon kaksihaaraisen pyrstönsä alleen niin että sen tennismailan muotoiset kärjet reunustavat sen naamaa samalla kun se lekuttelee lumoutuneen valittunsa edessä.
Käyttäytymisestä ynnä muusta
Jos sinulla on joskus ollut tilaisuus katsella kolibreja, myönnät auliisti, että ne ovat samalla kertaa upeita ja riitaisia, uteliaita ja pelottomia. Ne tulevat lähelle imeäkseen ruokkijoiden tarjoamaa sokerivettä, ja ne voivat jopa syödä kädestäsi.
Ne puolustavat aluettaan kaikkia lintuja vastaan, eikä niiden oma laji tee poikkeusta. Kolibri hyökkää pelottomasti variksen kimppuun, lentää sen pään ympärillä ja ajaa sen lopulta pakoon. Niiden on nähty kahakoivan haukkojen kanssa. Vaikka haukka on sata kertaa suurempi, se perääntyy häpeällisesti. Ja jos kaksi kolibria sattuu joskus tulemaan yhtaikaa samalle kukkien täyttämälle pensaalle, ne riitelevät ja ajavat toisiaan takaa.
Kolibrit viettävät elämänsä ilmassa tai istumalla oksalla, mutta eivät koskaan maassa. Ne jopa kylpevät lentäessään. Ne sukeltavat lammikoihin, lentää räpyttelevät vesiputousten läpi tai lentävät kosteiden lehvästöjen läpi.
Erinomaisesta kauneudestaan huolimatta ne eivät voi peittää yhtä ”vikaansa”. Schistes geoffroyi -lajia lukuun ottamatta kolibreilla ei ole lauluääntä. Tungetteleva varpunen veisi ensi palkinnon missä tahansa kolibrien laulukilvassa. Jotkin kolibrit kirkuvat yhdessä epämusikaalisesti. Mutta siinä onkin sitten kaikki!
Kolibrit ovat todellakin hätkähdyttäviä pieniä olentoja – vilkkaita ja pelottomia, ja voi, miten riidanhaluisia! Niiden vertaansa vailla olevan värien ja muotojen moninaisuuden tarkastelu on hyvin siihen uhratun ajan arvoista. Katseltuasi niitä niiden luonnollisessa elinympäristössä olet epäilemättä valmis myöntämään, että kolibrit ovat tosiaan lumoavia höyhenpukuisia taitureita.