Luonnon sukellusveneet ja syvyyssukellusalukset
”Meidän täytyy hillitä ihmisen uusista keksinnöistä tuntemaamme ylpeyttä sillä tiedolla, että eläimet ovat voineet käyttää niitä ammoisista ajoista saakka.” – Scientific American, heinäkuu 1960.
”Hänen näkymättömät ominaisuutensa ovat selvästi nähtävissä maailman luomisesta lähtien, koska ne havaitaan siitä, mikä on tehty, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensakin.” (Roomalaisille 1:20) Jehova Jumalan tarkoituksenmukainen viisaus ilmenee todellakin näissä luonnon sukellusveneissä.
● HELMIVENEEN KAMMIOT. Helmivene sukelteli veden alla jo lukemattomia tuhansia vuosia ennen kuin ihminen edes oli olemassa maan päällä ja saattoi haaveilla sellaisesta ihmeestä. Poikasesta lähtien helmivene rakentaa itse oman talonsa ja laajentaa sitä kasvaessaan suuremmaksi. Se erottaa väliseinällä ne lokerot, joista se on muuttanut pois, ja lopulta sen kaunis kuori on kiertynyt ulospäin halkaisijaltaan noin 25 senttimetrin kokoiseksi spiraaliksi. Kuori on koristeltu lähes kauttaaltaan hohtavilla ruskeilla juovilla, ja helmivene itse asuu uusimmassa ja suurimmassa lokerossa, joka avautuu mereen. Helmiveneellä saattaa olla perässään yli 30 kammiota, joissa se on aikaisemmin asunut. Mutta aina kun se muuttaa uuteen, suurempaan asuntoon, se jättää jälkeensä osan itsestään, eräänlaisen putkimaisen suppilon. Ja aina kun helmivene erottaa väliseinällä uuden kammion entisestä, se jättää pienen reiän väliseinään. Näiden aukkojen kautta suppilo, helmiveneen ruumiin kalvomainen jatke, kulkee kaikkien kammioiden läpi aina ensimmäiseen, pikkuruiseen lokeroon saakka. Näiden lokeroiden ja niiden läpi kulkevan suppilon avulla helmivene pystyy sukeltamaan. Kammiot toimivat sukellustankkeina. Ne ovat täynnä kaasua. Lokeroiden läpi kulkevan suppilon avulla helmivene voi lisätä tai poistaa niistä vettä. Se voi vaihdella kaasun ja veden suhdetta ja muuttaa siten veden nostetta. Näin helmivene voi oleskella lähellä pintaa tai 600 metrin syvyydessä tai missä tahansa sillä välillä.
● SEEPIA. Seepiaa eli tavallista mustekalaa tavataan Välimeressä ja itäisessä Atlantissa. Suurilla yksilöillä saattaa olla 60 senttimetriä pitkä ruumis, josta lähtevät kahdeksan lonkeroa ovat 25–30 senttimetrin pituisia. Sillä on lisäksi kaksi pitkää pyyntilonkeroa, jotka ulottuvat muita lonkeroita pitemmälle ja joilla se sieppaa saaliinsa. Liikkumista varten sen ruumista ympäröi kaksi pitkää evää, ja lisäksi sillä on suppilo eli sifoni, josta syöksyvä vesi aikaansaa työntövoiman. Kuten helmiveneelläkin, sillä on samanlainen mekanismi kuin sukellusveneessä veden nosteen muuttamiseksi. Mutta toisin kuin helmiveneen kuoren lokerot, seepian sukellusmekanismi muodostuu luusta, niin sanotusta ”valaansuomusta”, joka sijaitsee seepian selässä aivan vaipan alla. Se on pehmeä kalkkikuori, joka koostuu jopa sadasta ohuesta, tukien erottamasta levystä ja jossa on monia erillisiä lokeroita. Tämä luu toimii seepian sukellustankkina. Kun seepia kasvaa ja tulee painavammaksi, ”valaansuomuunkin” tulee uusia lokeroita, mikä lisää veden nostetta. (Sivumennen sanoen juuri tällainen ”valaansuomu” ripustetaan joskus lintuhäkkeihin, jotta linnut saavat hangata siihen nokkaansa.) Osmoosin avulla seepia voi pumpata vettä pois ”valaansuomun” onteloista tai antaa veden tunkeutua niihin. Tällä tavalla veden nostetta vaihtelemalla se voi nousta tai laskeutua meressä. ”Valaansuomun” ontelot ovat siis periaatteessa samanlaisia kuin sukellusveneen sukellustankit. Seepia elää tavallisesti 30–75 metrin syvyydessä, mutta se voi laskeutua 180 metrin syvyyteenkin.
● SYVÄNMEREN KALMARI. Jättiläiskalmarista saattavat olla peräisin ne tarunomaiset kertomukset merihirviöistä, jotka kahmaisevat laivoja lonkeroihinsa. On löydetty jopa yksilöitä, joiden ruumis on ollut yli kolme metriä pitkä ja koko pituus pyyntilonkerot mukaan luettuina lähes 20 metriä! Sen silmät ovat tiettävästi suuremmat kuin millään muulla eläimellä – halkaisijaltaan 40 senttimetriä! Kalmari liikkuu nopeasti vesisuihkun avulla. Se voi helmiveneen ja seepian tavoin liikkua myös syvyyssuunnassa, mutta se tekee sen eri tavalla. Sen ruumiin yläosassa on suuri ruumiinontelo, joka on täynnä nestettä. Jos tätä nestettä poistuu, kalmari vajoaa syvemmälle. Nesteen avulla kalmari säätelee ominaispainoaan merivedessä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että nesteen ammoniakkipitoisuus on hyvin suuri, lähes 9 grammaa litrassa. Tämä johtuu siitä, että kalmari erittää typpipitoisen kuonan ammoniakkina, eikä virtsa-aineena, kuten nisäkkäät. Tämä ammoniakki joutuu verenkierrosta ruumiinontelon nesteeseen, missä se hajoaa ammoniumioneiksi. Nämä ionit ovat kevyitä, ja ne tekevät nesteen merivettä kevyemmäksi, minkä vuoksi kalmari pystyy säätelemään oleskelusyvyyttään. Aikakauslehti Scientific American vertaa kalmaria Auguste Piccardin sukellusalukseen, batyskafiin, jolla laskeudutaan meren syvyyksiin. Batyskafin suuri, merivettä kevyempää bensiiniä täynnä oleva kammio kannattelee sen alle kiinnitettyä havaintokammiota. Samalla tavalla syvänmeren kalmari säätelee oleskelusyvyyttään ruumiinontelonsa nesteen avulla. Mutta kalmari teki sen ensin, koska sen Luoja keksi sen ensin.
● KALOJEN UIMARAKKO. Monilla kaloilla on uimarakko, joka on täynnä kaasua. Kun kala laskeutuu alaspäin, veden paine puristaa kaasua kokoon ja supistaa uimarakkoa. Jos kala nousee ylöspäin, veden paine laskee, kaasu laajenee ja uimarakon koko kasvaa. Uimarakon koon muuttuessa kalankin koko siten muuttuu. Niinpä kun se laskeutuu alaspäin, lisääntynyt paine pienentää sen tilavuutta, mikä lisää sen ominaispainoa ja vähentää veden nostetta. Kun se nousee ylöspäin, sen tilavuus suurenee, mikä pienentää sen ominaispainoa ja lisää veden nostetta. Siten uimarakon toiminnan johdosta kalan ominaispaino vastaa ympärillä olevan meriveden ominaispainoa, ja näin kala voi pysyä missä syvyydessä tahansa. Mutta aina se ei ole näin yksinkertaista. 2000 metrin syvyydessä paine on puristanut uimarakon vain yhteen kahdessadasosaan sen tilavuudesta pinnalla, sen sisältämä kaasu on 200 kertaa tiheämpää ja kelluvuus on kadonnut lähes kokonaan. Kuitenkin kalat voivat pysyä liikkumattomana kaksi kertaa syvemmällä, jossa uimarakon kaasun paineen täytyy olla noin 500 kilogrammaa neliösenttimetriä kohti vastatakseen meren aiheuttamaa painetta! Miten ne pystyvät vielä säätelemään oleskelusyvyyttään? Ne voivat lisätä kaasua uimarakkoon vähä vähältä, kun ne laskeutuvat syvemmälle, ja imeä sitä itseensä noustessaan ylöspäin. Mutta miten kala voi syvällä lisätä rakkoon kaasua, kun paine on jo niin suuri? Siihen ei ole löytynyt vastausta. Tämän kaasupumpun mekanismi on yhä arvoitus.