Espanjalainen inkvisitio – miten se oli mahdollista?

Herätkää!-lehden Espanjan-kirjeenvaihtajalta

KESÄKUUN 5. päivänä vuonna 1635 sai Alonso de Alarcón tietää, että häntä koskeva vangitsemismääräys odotti täytäntöönpanoaan. Hän selitti olevansa syytön, mutta sillä ei ollut vaikutusta. Hänet heitettiin vankityrmään, jossa hän sai olla ypöyksin. Kolmesti häntä pyydettiin tunnustamaan rikoksensa, mutta hän ilmoitti olevansa syytön.

10. huhtikuuta 1636 häntä kidutettiin vetolaitteessa, kunnes hän menetti tajuntansa. 12. lokakuuta hänet tuomittiin saamaan 100 raipaniskua ja kuuden vuoden karkotuksen.

”Jumalan suuremmaksi kunniaksi”

Alonso toimi kankurina Toledossa (josta kuva yllä). Hänellä oli kolme tytärtä, ja hän oli halvaantunut toispuolisesti. Hänen oma lääkärinsä oli ilmoittanut kuulustelijoille, että häntä voitaisiin vaaratta kiduttaa – ainakin siltä puolelta, joka ei ollut halvaantunut. Alonsosta tuli yksi espanjalaisen inkvisition uhreista.

Mikä oli hänen rikoksensa? Häntä syytettiin siitä, että hän olisi eräänä perjantaina syönyt lihaa (joten hänellä katsottiin olevan juutalaissympatioita), ja siitä, että hän olisi herjannut neitsyt Mariaa (hänen kerrottiin selittäneen, että yksi hänen tyttäristään oli paljon enemmän neitsyt kuin Maria). Syytökset oli esittänyt paikallinen pappi.

Teologit tutkivat tapausta, ja he päättivät, että syytösten perusteella häntä vastaan oli selvää näyttöä harhaoppisuudesta. Hänenkin tapauksensa käsittelyn väitettiin toteuttavan tunnuslausetta ad majorem Dei gloriam (Jumalan suuremmaksi kunniaksi), vaikka Alonso ja ne noin 100000 muuta, joiden tapaukset inkvisitio tutki, eivät nähneetkään sitä siinä valossa.

Ei ole yllätys, että Espanjassa riehuneesta inkvisitiosta on tullut kouluesimerkki uskonnollisesta sorrosta ja fanaattisuudesta. Jopa sana ”inkvisitio”, joka alun perin tarkoitti vain ”kuulustelua, tutkintaa”, on alkanut merkitä myös kidutusta, epäoikeudenmukaisuutta ja säälimätöntä ihmisoikeuksien polkemista. Miten tällainen epäinhimillinen koneisto alkujaan syntyi? Mihin sen luomisella pyrittiin? Voidaanko sen olemassaoloa perustella sillä, että se oli ”välttämätön paha”?

Inkvisitio – tie ykseyteen?

1200-luvulla katolinen kirkko perusti inkvisition Espanjaan, Italiaan, Ranskaan ja Saksaan. Sen päätarkoituksena oli kirkon virallisesta linjasta poikkeavien uskonnollisten ryhmien tukahduttaminen, jotka ryhmät katolinen papisto katsoi vaarallisiksi kirkolleen. Kun nämä ryhmät oli hävitetty, kirkon perustaman inkvisition vaikutusvalta väheni, mutta näin oli kuitenkin luotu esikuva järjestelmälle, joka noin 200 vuotta myöhemmin kauhealla tavalla iski silmänsä moniin espanjalaisiin.

1400-luvulla katolinen hallitsijapari Ferdinand ja Isabella kukisti viimeiset islaminuskoisista maureista, jotka olivat hallinneet suurta osaa Espanjasta 800 vuotta. Tätä hallitsijaparia kiinnosti keinot, joilla Espanjan kansallista yhtenäisyyttä voitiin lujittaa. Uskontoa pidettiin tähän tarkoitukseen sopivana välikappaleena.

Espanjaan inkvisitiolaitos perustettiin uudelleen 1480, mutta tällä kertaa siitä tuli valtiovallan työkalu. Päämääränä sillä oli ”valtion puhdistaminen ja uskon ykseys”. Katoliset Ferdinand ja Isabella taivuttelivat paavi Sikstus IV:n julkaisemaan bullan, jolla heidät valtuutettiin nimittämään tutkijoita, inkvisiittoreita, jotka tutkisivat harhaoppisuussyytöksiä ja rankaisisivat harhaoppisia. Sen jälkeen valtio antoi inkvisitiolle sen tarvitsemat varat ja määritteli sille sen toimintamuodot. Näin oli tiukka kampanja koko valtion uskonnolliseksi yhdenmukaistamiseksi alkanut. Työntekijänsä inkvisitio sai enimmäkseen dominikaani- ja fransiskaanimunkkien joukosta, mutta se kuitenkin toimi kuninkaan valvonnassa.

Tämä oli sellainen kirkon ja valtion välinen liitto, että siitä oli hyötyä molemmille osapuolille. Kirkko halusi tehdä lopun vaarasta, jonka se katsoi uhkaavan itseään tuhansien Espanjan juutalaisten ja maurien taholta. Nämä oli pakolla käännytetty katolisuuteen, mutta heidän epäiltiin pitävän yhä kiinni vanhoista käsityksistään. Myöhemmin kirkko käytti samaa koneistoa tukahduttaakseen protestanttiset ryhmät, joita ilmaantui seuraavalla vuosisadalla.

Inkvisitio edisti tehokkaasti myös valtion etuja. Se teki lopun toisinajattelevista. Sen uhreiksi joutuneilta anastettu omaisuus merkitsi huomattavia tuloja myös valtiolle, ja se keskitti vallan kuningashuoneen käsiin. Yli 300 vuotta tämä pelottava laitos sai kohdella espanjalaisia mielin määrin.

Torquemada – inkvisiittoreista pahamaineisin

Vuonna 1483, kolme vuotta uudelleen perustamisensa jälkeen, espanjalainen inkvisitio sai uuden esimiehen, suurinkvisiittorin. Hän oli dominikaanimunkki Tomás de Torquemada, joka ironista kyllä oli juutalaista syntyperää. Ei ollut hänen vertaistaan julmuuden osoittamisessa harhaoppisiksi epäiltyjä kohtaan. Paavi Sikstus IV kiitti häntä sen johdosta, että hän ”suuntaa intonsa asioihin, jotka lisäävät Jumalalle koituvaa ylistystä”.

Myöhemmin paavi Aleksanteri VI kuitenkin hätääntyi Torquemadan liiallisuuksiin menosta, ja hän koetti heikentää Torquemadan valtaa nostamalla suurinkvisiittorien lukumäärän kolmeksi. Siitä ei ollut paljoakaan apua. Torquemada käytti edelleen ylintä valtaa, ja hänen virkakaudellaan poltettiin ainakin 2000 ihmistä roviolla, mikä Britannica-tietosanakirjaa lainaten oli ”hirvittävä polttouhri suvaitsemattomuuden periaatteelle”. Tuhannet pakenivat ulkomaille, samalla kun lukemattomat muut viruivat vankiloissa ja heitä kidutettiin ja heiltä oli anastettu heidän omaisuutensa. Ilmeisesti Torquemada oli vakuuttunut siitä, että hän palveli teoillaan Kristusta. Hänhän saattoi puolustautua vetoamalla kirkon opetuksiin.a

Raamattu kuitenkin varoittaa, että uskonnollinen into voi olla harhaan johdettua. Ensimmäisellä vuosisadalla Paavali sanoi kristittyjä vainonneista juutalaisista, että näillä oli ”intoa Jumalan puolesta, mutta ei täsmällisen tiedon mukaan”. (Roomalaisille 10:2) Jeesus ennusti, että ihmiset, joiden into olisi harhaan johdettua, jopa tappaisivat viattomia ihmisiä kuvitellen ”suorittaneensa pyhän palveluksen Jumalalle”. – Johannes 16:2.

Torquemadan menettelytavat osoittavat hyvin sen, miten murheellisia seurauksia on ollut innosta, jota kiihkomielisyys on kovettanut mutta jota rakkaus ja täsmällinen tieto eivät ole jalostaneet. Hänen keinoillaan ei saavutettu kristillistä uskon ykseyttä.

Inkvisition suhtautuminen Raamattuun

Inkvisiittorit pitivät huolen siitä, että espanjalaisten oli vuosisatojen ajan lähes mahdotonta lukea Raamattua omalla kielellään. Inkvisiittorit katsoivat jopa kansankielisen Raamatun hallussapidon harhaoppisuudeksi. Vuonna 1557 inkvisitio kielsi Espanjassa kaikki kansankieliset Raamatut. Raamattuja poltettiin tavattomasti.

Vasta vuonna 1791 painettiin Espanjassa espanjankielinen Raamattu, joka perustui latinankieliseen Vulgata-käännökseen. Ensimmäinen Espanjan kirkon alkukielistä kääntämä koko Raamattu, Nacar-Colungan Raamattu, ilmestyi vasta vuonna 1944.

Inkvisition vallan laajuudesta tässä suhteessa kertoo jotakin sekin, että suurinkvisiittori tarkasti jopa ne ikivanhat arkilatinaksi (josta espanja on polveutunut) käsin kirjoitetut Raamatut, jotka olivat kuninkaan henkilökohtaisessa kirjastossa El Escorialin linnassa. Eräissä näistä Raamatuista on edelleen nähtävissä esilehdellä merkintä, jossa lukee ”kielletty”.

Kenties Raamatun kieltäminen Espanjassa näin moniksi vuosisadoiksi on ollut osasyynä siihen, miksi Raamattu nykyään kiinnostaa espanjalaisia. Nykyään monilla heistä on oma Raamattunsa, ja he haluavat vilpittömästi tietää, mitä se todellisuudessa opettaa.

Inkvisition todelliset kasvot

Inkvisitio kasvatti väistämättä myös ahneutta ja epäluuloja. Paavi Sikstus IV valitteli sitä, että inkvisiittoreiden kullanhimo oli suurempi kuin heidän intonsa uskonnon puolesta. Kuka tahansa varakas ihminen oli vaarassa joutua inkvisitiotuomioistuimen eteen, ja vaikka hän saattoikin tapaustaan käsiteltäessä ”päästä sovintoon kirkon kanssa”, häneltä kuitenkin anastettiin hänen omaisuutensa.

Inkvisitio langetti tuomioita myös vainajille, ja heidän perillisiltään vietiin kaikki mitä näillä oli. Joskus prosessin oli käynnistänyt ilmiantaja, jonka henkilöllisyys pidettiin piilossa, ja hän sai osansa anastetusta omaisuudesta. Urkkijoitten ja ilmiantajien yleinen käyttö synnytti pelokkuuden ja epäluuloisuuden ilmapiirin. Monesti syytetyiltä hankittiin kiduttamalla näiden ”harhaoppisten tovereitten” nimet, mikä johti monien syyttömien ihmisten pidättämiseen mitä hatarimpien todisteiden nojalla.

Voimakkaat juutalaisvastaiset epäluulot johtivat muihinkin väärinkäytöksiin. Esimerkiksi toledolaista Elvira del Campoa syytettiin vuonna 1568 siitä, että hän oli pukenut ylleen puhtaat vaatteet eräänä lauantaina ja kieltäytynyt syömästä sianlihaa. Molempien seikkojen katsottiin todistavan, että hän noudatti salaa juutalaisten tapoja. Kun häntä sääliä tuntematta venytettiin vetolaitteessa, hän kysyi: ”Miksi te herrat ette kerro, mitä haluatte minun sanovan?” Toisella kidutuskerralla hänen oli pakko tunnustaa, ettei hänen vastenmielisyytensä sianlihaa kohtaan johtunut siitä, että hänen vatsansa olisi tehnyt sille tenän, vaan pikemminkin siitä, että hänellä oli juutalaissympatioita.

Kiintymys ja kunnioitus jäivät saamatta

Jotkut kuitenkin uskalsivat korottaa äänensä inkvisitiota vastaan silloinkin, kun se oli voimakkaimmillaan. Elio Antonio de Nebrija, yksi aikansa huomattavimmista oppineista, annettiin ilmi inkvisitiolle sen takia, että hän halusi korjailla latinalaisen Vulgata-Raamatun tekstiä. Hän protestoi sanomalla: ”Onko minun pakko ilmoittaa, että en tiedä sitä, mitä tiedän? Millainen orjuus tai millainen valta on mielivaltaisuudessaan tämän veroista?” Toinen oppinut, Luis Vives, jolta inkvisitio hävitti koko perheen, kirjoitti: ”Me elämme sellaisia vaikeita aikoja, että emme voi vaaratta puhua emmekä pysytellä vaiti.”

Viime vuosisadan alkupuolella elänyt espanjalainen kirjailija ja poliitikko Antonio Puigblanch, joka ajoi inkvisition lakkauttamista, väitti aikoinaan: ”[Sikäli kuin] inkvisitio on kirkon tuomioistuin, sen kovuus on ristiriidassa sen nöyryyden hengen kanssa, jonka pitäisi olla tunnusomaista evankeliumin palveluksessa oleville.” Vaikka monet vilpittömät katolilaiset eivät hyväksykään inkvisitiota, niin he koettavat ymmärtää sen tarpeellisuutta menneinä aikoina kirkon kannalta.

Sen tähden onkin sopivaa kysyä: voittiko kirkko näillä menetelmillään ihmisten kiintymyksen ja kunnioituksen puolelleen? Eräs historioitsija kirjoittaa: ”Vaikka inkvisitio saikin pakolla aikaan yhdenmukaisuutta opillisesti ja muotomenoissa, se ei kyennyt herättämään aitoa kunnioitusta uskontoa kohtaan.”

Esimerkiksi Julián-niminen nuorimies oli opiskelemassa papiksi, ja hän järkyttyi lukiessaan ensi kerran siitä, millainen oli ollut kirkon rooli inkvisition yhteydessä. Hänen opettajansa puolusteli kirkon menettelyä sillä, että jos kerran Jumala oli luonut helvetin kiduttaakseen siellä pahoja ikuisesti, niin totta kai kirkko saattoi käyttää kidutusta silloin kun se näki sen välttämättömäksi. Tällainen vastaus ei kuitenkaan poistanut hänen epäilyksiään, ja hän lähti pois pappisseminaarista. Julio-nimisellä nuorella espanjalaisella juristilla oli jo ennestään epäilyksiä katolisuuden suhteen, mutta perehdyttyään inkvisition historiaan hän vakuuttui siitä, ettei kirkko voinut olla aidosti kristillinen.

Ihmisten uhkaamisella, vangitsemisella, kiduttamisella ja jopa heidän tappamisellaan ei ole päästy toivottuihin poliittisiin ja uskonnollisiin päämääriin. Sorrosta kertovalla historiallaan itsensä tahrinut Espanjan kirkko korjaa yhä satoa, jota väkivallan, vihan ja epäluulojen kylvämisestä on kasvanut.

Pyhittääkö tarkoitus keinot?

On vaarallista pyrkiä ’uskonnolliseen ykseyteen hinnalla millä hyvänsä’. Uskonnollinen into voi helposti muuttua fanaattisuudeksi. Tällaiselta murhenäytelmältä voidaan välttyä pitämällä uskollisesti kiinni Raamatun periaatteista. Ensimmäisen vuosisadan kristittyjen antama esimerkki todistaa tämän.

The New Encyclopædia Britannica sanoo menetelmistä, joilla varhaiskristityt säilyttivät opillisen ykseytensä: ”Kristillisyyden kolmena ensimmäisenä vuosisatana harhaoppisuudesta annetut rangaistukset olivat yksinomaan hengellisiä, useimmiten seurakunnan yhteydestä erottamisia.” Tämä oli sopusoinnussa seuraavan Raamatun ohjeen kanssa: ”Harhaoppista ihmistä karta, varoitettuasi häntä kerran tai kahdesti.” – Tiitukselle 3:10, KR.

Kristillisessä sodankäynnissä kohteena ihmisten mieli

Raamatussa hyvän uutisen julistamista kuvaillaan hengelliseksi sodankäynniksi. Päämääränä on ’vangita jokainen ajatus sen tekemiseksi tottelevaiseksi Kristukselle’. Pysyvän ykseyden saavuttamiseksi tarvitaan kyllä aseita, mutta niillä ei kiduteta ihmisiä. Sen sijaan nämä aseet olisivat ”Jumalan avulla voimallisia” hengellisiä aseita, joita aina käytettäisiin ”lempeämielisesti ja osoittaen syvää kunnioitusta”. – 2. Korinttolaisille 10:3–5; 1. Pietari 3:15.

Onneksi meillä on edessämme sellainen aika, jolloin uskonnollista vainoa ei enää ole. Jumalan lupauksen mukaan pian koittaa aika, jolloin ”ei missään – – tehdä pahaa eikä vahinkoa”. Aito uskonnollinen ykseys tullaan saavuttamaan, ja koko ”maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren”. – Jesaja 11:9; Ilmestys 21:1–4.

[Alaviitteet]

[Kuvat s. 24]

Arkku, johon kidutettava voitiin sulkea sidottuna päiväkausiksi

[Lähdemerkintä]

Exposición de Antiguos Instrumentos de Tortura, Toledo, Espanja

Vetolaite, jossa kidutettavan raajoja venytettiin

[Lähdemerkintä]

Exposición de Antiguos Instrumentos de Tortura, Toledo, Espanja

[Kuvat s. 25]

Heiluri, jossa kidutettavaa roikotettiin selän taakse sidotuista ranteista

[Lähdemerkintä]

Exposición de Antiguos Instrumentos de Tortura, Toledo, Espanja

Vankityrmä, jollaisessa myös Alonso de Alarcón aikoinaan virui

[Lähdemerkintä]

Exposición de Antiguos Instrumentos de Tortura, Toledo, Espanja

[Kuva s. 26]

”Pyhän veljeskunnan” vankila, jossa inkvisitio piti uhrejaan Toledossa